Vuosi sitten tästä päivästä alkoi ne pisimmät, ahdistavammat hetket ikinä. Sanoista, joita
et halua kuulla. Eniten näinä päivinä, viikkoina, on tietysti tullut muisteltua vuoden takaista aikaa. Kuten tätä aamupäivää, jolloin kaikki oli, tai piti olla vielä melko hyvin. Lunta oli vähemmän mutta aurinko paistoi, ihan kuin kevät olisi ollut pidemmällä. Kira ja Tara, harmaa ja musta. Sitä normia älämölöä ja vauhtia, menoa ja elämäniloa, ponien komentelua, kiroilua, kissankiusaamista.
Edellinen päivä oli ollut huonompi, Tara oli jotenkin vähän vaisu. Siksi varasin ajan, ja tietysti koska se patti. Mutta perjantai oli parempi ja mieli huolettomampi. Ei voinut olla mitään isoa koska Tara oli niin oma itsensä. Mieli joka on yleensä niin huolissaan, ei ollut kovastikaan. Olemassa oleva simputtajaseuralainen epilepsia oli kai jo vähän turruttanut mieltä ja vahvistanut ajatusta, kyllä me selvitään.
 |
| Kaksi vuorokautta näiden kuvien jälkeen kuva ja sydän meni rikki. Vain kaksi vuorokautta. |
Näinä päivinä on myös tullut paljon ajateltua koiran kipua. Eläinten kipua. Miten paljon ne meiltä peittävät. En voi ymmärtää että varmasti jo jonkinaikaa armotonta elämänlankaa syövä kuoleman lähettiläs sai yliotteen vasta viimeisen vuorokauden aikana. Sen täytyy olla niin koska Tara.
Kun tällaisen tilanteen näkee ja seuraa läheltä, tulee sitä taas vähän huolestuneemmaksi. Harmaat ovat jatkuvan skannauksen alla, pienikin erikoinen kivun tuntua ilmentävä merkki meinaa ajatustasolla joskus paisua tosi isoksi peikoksi. Tuntuu tosi pahalta ettei välttämättä oikeasti näitä näe, ennenkuin on tavallaan jo lähes myöhäistä.
Ja sitten tulee Penni, tuo pieni erikoinen harmaa. Kun pentu tulee, ajattelet että sulla on siinä uusi alku jonka kanssa aloitetaan puhtaalta pohjalta, vailla huolia. Kunnes sitten ikää karttuu välikuvien verran, sitten se mielenpiina ja peikko astuu kuvaan. Tai sitten jo paljon aikaisemmin jos aihetta on.
Pennin kanssa on ollut ja paljon. Tuntuu että sen kanssa huoletonta pentuaikaa ei ehkä edes ollut, ainakin jos nyt pitäisi heti vastata. Sen verran oli että se oli poikkeuksellisen kiltti ja helppo pentu. Se oli lähes sisäsiisti jo tullessaan, ei tehnyt pahojaan, nukkui yöt... Jossain vaiheessa kirjoitin jonnekin että jotain vielä tulee, liian helpolla tässä päästään nyt.
Kyllä mielummin se tihutöitä tekevä, pitkään sisäsiistiksi opetettava ja TERVE pentu kuitenkin. Niinkuin Kira. Kirahan oli tosi pitkään ei-sisäsiisti. Meinasi uskokin loppua. Kasvattaja lohdutti että jokainen kunnon pentukoirakansalainen on viimeistään 6kk iässä sisäsiisti. Tiukille meni. Kira pissasi omaan sänkyynsäkin! Mutta se sai terveen pohjan, silmäharmeja lukuunottamatta, mutta niitä ei lasketa koska niiden kanssa on voitu elää normi elämää.
Tara taasen oppi nopeasti, mutta se teki pitkään ja mittavasti pahojaan, kuten repi eteisen lattian ja vähän seinääkin auki, muutamaankin otteeseen.
Mitä tästä opimme, jos kaikki menee putkeen, on se vain hämäystä. Ei kuitenkaan mene. Silti tänävuonna loppuviikolla oli ohuesti aihetta myös iloon. Sain Pennin mieltäpainavan ruokinnan kuntoon, kiitos
Katiskan Marikan. Homma toimi ja vielä hienosti. Maalaisjärkistä ajatusta ja perustelua, mii laik. Movet muisti postilla, kaikki negaa! Vaikka tavallaan olisi helpottanut tietää mikä mättää, helpotti silti valtavasti kun kerrottiin että ei mikään. Ja tähän perään vielä Karulinnan mielipide; Kuulostaisi ihan suolistotulehdukselta, kyllähän niitä on, kurjia mutta se siitä tokenee, hiljaa hyvä tulee. Ja niinhän tuli, tänään tuli ties miten pitkään aikaan lähes ehjä Mr. Hankey! (Tietäjät tietää) Melkein teki mieli ottaa kuva ja postata fasepuukkiin, mutta onneksi sain pidäteltyä. Ja vielä kun tiedän että huomenna tulos voi olla ihan toisenlainen, ei uskalla bileitä järjestää. Mutta. Parempaan. Pikkuhiljaa, pennun pikkuaskelin. Henkiset hetken suurbileet! Ja sitten vielä
tämä, joka aamulla nauratti ihan hulvattomasti. Näitä niin tarvitaan, kiitos Koutsi 💖
Ja sitten Kira, se on ollut hirveän iloinen, edelleen. Leikkii enemmän kuin "pikkusiskonsa". Örisee ja mölisee niin ettei ajatuksia kuule. Ja tökkii pallolla. Liikkuu melko hyvin, jumpattu ollaan ohjeiden mukaan ja pellolla, pikku lumessa se juoksee oikeinkin hienoa ravia. Tänään käytiin metsälenkillä vähän pidemmän kaavan mukaan. Sen kaavan, jonka viimekin vuonna. Musta seurasi meitä varmasti tänäänkin, varjona, koska se halusi aina metsään. Se rakasti olla metsässä, hyppiä puunrunkojen yli, metsästää maahisten jälkiä ja himoita päästä lintulammelle.
 |
| 💖 |
