Häntähalvaus

Tapana on sanoa koirille ja Kätevä Isännälle, ovista mennessään (Kätevä Isäntä siis koirien kanssa, ei yksinään, ei sillä ole häntää, tietääkseni) että muista häntä. Ettei se jää minnekään ovenväliin tai muualle epämielyttävään paikkaan. Ei ole jäänyt mutta jonkinsortin häntähalvaus iski silti tänään.

Oltiin normitapaan aamulenkillä pellolla, Tara kiinni alkumatkasta. Noin keskivaiheilla päästän sen irti, saavat matalaliitää pitkin ja leikkiä. No, Kira ei ole ihan niin ketterä kuin Tara, ja sittenhän siinä kävi hassusti. Kiiturit lähti rintarinnan, Tara taisi vähän taklata, kuoppa tai jalka, mikä lie kamppasi Kiran mukkelismakkelis, kupperskeikkaa.

Pentuna kun Kiralle kävi noin, se hetken makasi maassa katsoi silmät ympyräisinä ja sitten alkoi senpäiväinen parku. Narunjatke aina pelästyi kuoliaaksi ja juoksi puhaltamaan ja rauhoittelemaan. Hetken nyyhkytettyään mentiin taas, häntä suorana. Nyt muutama sekuntti selviteltiin kärrynpyöräkuviota ja sitten pompattiin ylös. Ilme oli vähän surkea, mutta kaikki 4 jalkaa oli alla. Häntä sensijaan oli outo. Se roikkui kuin räkä. Velttona ja alhaalla, holtittomasti. Kira kuitenkin itse vaikutti enemmän nololta kuin kivuliaalta, ei se valittanut, rääkynyt eikä nyyhkinyt. Nappasi geelarin ja härkki Taraa. Narunjatke näki taas ohikiitäviä painajaisia häntähalvauksesta ja komensi kaksikon hillittyyn ojennukseen. Matka jatkui, Kira hoki ettei sattunut mutta häntä oli eri mieltä. Voitte vaan kuvitella miltä näyttää koira, joka roikottaa häntää holtittomasti kun muuten kantaa sitä lähes aina kauniisti vaakatasossa tai huiskii sillä niin että heikoimmat kaatuu. Tosi surkealta, voin kertoa. Oli vaikea uskoa Kiran vakuutteluita kun aina niin iloinen häntä sanoi toista.

Onneksi jonkinmatkaa eteenpäin häntä alkoi hiukan ensin heilahdella kontrolloidummin, nousta vähän ylemmäs ja huiskia vähitellen tutumpaan tapaan. Puolentunnin päästä kaikki vaikutti olevan kunnossa, häntäkin vihdoin sanoi ettei sattunut. Omituista. Mikä tällainen häntähalvaus oli? Voiko häntä jotenkin nyrjähtää tai venähtää? Ensimmäinen, lähes hyperventilaatiotilaan johtava pelonsekainen ajatus oli selkäranka. Onneksi ei kuitenkaan niin pahasta ollut sitten kyse.

Tarallahan oli vastaavia oireita jossainvaiheessa, muttei eläinlääkärit siitä huolestuneet. Ne tuli ja meni. Yleensä matalaliitohetken jälkeen. Yhtäkkiä häntä oli oma, irrallinen itsensä, heilui minne sattui liikkeen jatkona ja roikkui löysänä kuin, no, se räkä. Tämä kesti yleensä maksimissaan parisenkymmentä minuuttia ja sitten häntä alkoi taas totella. Koska ell:it eivät siitä huolestuneet eikä Tarakaan, jäi se päänraapimistasolle ja tikkuihin sormissa. Oletteko te törmänneet vastaavaan? Mistä on ollut kyse? Vesihäntä on teoriatasolla tuttu ja toisaalta yhteneväisiä juttuja on.

"Oireilu alkaa tyypillisimmin uimisen tai voimakkaan fyysisen rasituksen jälkeen, tai jos koira on altistunut kylmälle tai märälle ilmalle. Tyypillinen oire on velttona roikkuva häntä, joka on kivulias tai jopa turvonnut hännän tyvestä. Tutkimuksissa on todettu vaurioita lihassyissä erityisesti hännän tyvessä sijaitsevissa lihaksissa (musculus intertransversarius ventralis caudalis). Lihasvaurio aiheuttaa lihasentsyymiarvojen nousua veressä ja epänormaalia sähköistä toimintaa hännän lihasten EMG–tutkimuksessa.

On arveltu että lihasvaurion taustalla on liiallinen rasitus hännän lihaksistolle uinnin yhteydessä. On myös arveltu, että tiukka lihaskapseli hännän lihaksissa aiheuttaa huonontunutta verenkiertoa, kun lihasvaurio aiheuttaa lihassyiden turvotusta kapselin sisällä. Tiedetään että nuoret koirat ovat alttiimpia saaman oireita kuin vanhemmat. Lisäksi edellä mainituilla roduilla on selvästi suurempi alttius oireiden kehittymiselle. Koiralla, joka on saanut oireita kerran, on moninkertainen riski saada oireita myös myöhemmin uudelleen.

Hoitona on kipulääkitys ja lepo. Suurin osa koirista vastaa hyvin hoitoon noin vuorokaudessa. Ongelman ehkäisy onkin hankalampaa. Koiralla, jolla on taipumus saada oireita, tulee uintimääriä rajoittaa ja rasitusta lisätä hitaasti asteittain." -Eläinlääkäri Sanna Viitanen.

Kiraan tämä nyt ei päde, tai ainakaan voimakkaan rasituksen seurauksena, käykö voimakas kupperpalli? Taralle sensijaan periaatteessa em. asiat voisi sopia, turvotusta tosin ei ole ollut ja oireet on hävinneet nopsaan, ilman lääkkeitä.

Ja sitten, seuraava arvuuttelu, koskien koiraportteja/veräjiä/häkkejä autossa. Miten te ootte ne kiinnittäneet autoon niin, että ne suhteellisen helposti on myös poisotettavissa? Tehtävä mahdotonko?

24.7. Tiinan päivä.

Tänään, 24.7. nimpparpäivää viettää Tiina(t). Hyvää nimipäivää, myös Tiina - suojelusenkelilleni. Pian tulee 10kk:tta, kun elämäni koira Tintti jatkoi matkaa ja minä jäin vilkuttamaan perään. Silti se on aina läsnä.

Piti muistella jo aikaisemmin, ½vuoden päästä synttäripäivänä, jolloin Tiina olisi täyttänyt 14v. Siirsin vähän eteenpäin kuitenkin, vaikka melkein päivittäin tämä kerran elämässä-koiruus ajatuksissa onkin, ei paljon mutta vähän. Kirassa on paljon samaa kuin Tintissä, samantyyppistä tasapainoista luonnetta, avoimuutta, katseita, olemusta. Uskon että Kiran varamummo ehti sen lyhyen yhteisen elämänhetken Kirapennelin kanssa nuuskutellessaan, muutaman viisauden sanan sille jättämään. Ole viisas ja rohkea, pidä ihmisestä huoli. Monesti mietin, olikohan Tiina pentuna Kiran kaltainen.

Tiina, hassu nimi koiralle, ajattelin kun Tiinaan ekan kerran tutustuin. Muistan aina sen hetken. Ennen Tinttiä meillä piipahti aikuinen, jätti-iso sakemannimimmi "Lily", (liekö sekään nyt ihan tavisnimi sakulle?) joka haki uutta kotia. Matka tämän terminaattorin kanssa jäi myös elävästi mieleen. Se istui silloisen Transporterin jalkatilassa, vieressäni, pää vaihdekepissä kiinni ja kun koitin vaihtaa radiokanavaa, se murisi... Näitä murinoita ja vahtimisia alkoi ilmaantua sitten ihan alvariinsa. Lily oli sitä mieltä että jos tämä olisi uusi koti, kuuluisi vahdin ominaisuuksiin myös aika iso sananvalta. Se vaati ruokansa melko selkeästi ja vähän kaikkea muutakin. Se oli niin iso, ettei narunjatkeen voimilla voimamittelöitä käyty eikä sanallinenkaan keskustelu auttanut. Pikku-Nipsukin sitä pelkäsi. Taisi se päivystää koko yön jalkopäässäni peitonpäällä tuijottaen keittiön suuntaan, jossa tämä talonvahdin, vähän liian tosissaan homman ottanut amatsonimimmi nukkui.

Minä komensin ja minua komennettiin. Meillä oli tuolloin vielä myös aktiivista ponitoimintaa, lapsia kävi poneja hoitamassa ja vaikka pääsääntöisesti koirat olivat aina sen ajan sisällä, en halunnut yhtään joutua miettimään, mitä tämä aluepoliisi olisi lapsista tuumannut. Viimeinen niitti oli kun ison sakemanniuroksen mitoissa oleva ärhäkkä, vielä vieras narttupomottaja hyökkäsi kohti. Tulin laitumilta vesiä viemästä pihalle, onneksi remminjatkeen virkaa toimitti toinen, vahvempi kaksijalkainen ja ärisevä loikka päättyi remmin mitan päähän. Myöhemmin kuulin että tämä itsetietoinen maailmanomistaja oli saanut olla edellisessä talossaan osaomistajana... Se selitti paljon.

Lilyn kanssa ajeltiin siis takaisin koirahoitolaan. Hoitolanpitäjä tuumasi, kuule, täällä voisi kuitenkin olla teille koira, maailman mukavin sakemannityttö, joka oli oman ihmisensä elämäntilanteen muuttuessa jyrkästi, jäänyt hoitolan hoitoon. Tämä koiruus ansaitsi kuulemma oman kodin ja ihmiset, ei olla koirahoitolan tiloissa (vaikka niissäkään mitään vikaa ollut, hienot tilat, mutta tiedätte, erillaista kuitenkin kuin kotona, ihmistensä kanssa). Tuumasin että mikäs siinä, jos se ei sitten päivälliseksi popsi... Ei popsinut, superkiva koiruus tuli häntä heiluten, ajatuksena varmasti syliinhyppy, vastaan, innoissaan ja iloisena. Käytiin pieni hihnalenkki, jossa totesin hihnan olevan turha. Sanoin että mennään kotiin. Siitä päivästä alkaen, Tiina 5vuotta, oli meillä, kuin olisi aina ollut. Nipsun kaveri, meidän kaveri, hevosten kaveri, kissojen kaveri, minun paras kaveri.

Paljon puhutaan hankalista kodinvaihtajista, ehkä sellaisista kuin Lily oli. Tiinan kohdalla monesti mietin, miten vaikeaa oli varmasti ollut lähteä eteenpäin ilman sitä. Tiinasta näki, että se oli varmasti ollut aina pidetty koira. Se luotti ihmiseen, ei osannut pelätä mitään ja oli varma, tasainen, erittäin hyvin koulutettu ja motivoitunut koira. Keppi oli sen elämän toinen suuri rakkaus.

Muistan aina myös sen, kun ikäpuolella, 9vuottakohan Tintti oli, sille tuli märkäkohtu. Olo muuttui yhtäkkiä raskaaksi, vesi maistui ja oli tukalaa. Koira autoon ja klinikalle, jossa asia todettiin. Todettiin myös se, että tosiasia oli ikä ja sen tuomat leikkausriskit. Lisäksi todettiin sekin, että Tintti oli erinomaisessa kunnossa, ei lihava, kuten monesti kuulemma vanhuskoiruuksilla oli tapana, ja muutenkin kaikki oli hyvin. Siksi leikkaava eläinlääkäri meinasi että melko huolettomin riskein voitaisiin kohdunpoisto-operaatio tehdä. Ilmanmuuta, sehän oli selvä, sehän tehdään ja koiruus saadaan kuntoon!

Tiina piti jättää klinikalle, eikä minusta siellä apuakaan ollut, työt odottivat, piti lähteä pois. Piti lähteä pois ja jättää pyörein silmin perääni katsova Tiina, sinne häkkiin, toimenpidettä odottamaan. "Miksi oon täällä häkissä, mitä nyt tapahtuu, etkai lähde pois ja jätä tänne, minne menet, miksi minä jään tänne?!" Kyllä kurkkua kuristi ja itkukin pääsi. Toinen kaksijalkainen ihmetteli että mitäs nyt jo pillität, koira on asiantutevassa hoidossa ja saadaan kuntoon, pian kotiinkin. NiinPä. Kadehdittavaa järkipäisyyttä ja tyyneyttä. Oli muuten elämäni pisimmät työtunnit sinäpäivänä. Kellon sekuntiviisari senkun tikkasi paikallaan, puhelinsoittoa ei kuulunut. Taisin puolituntia kestää yli ilmoitetun ajan ja soitin, sydän hakkasi sekuntiviisarin ohi, mennen tullen. Kaikki hyvin, koiruus vetelee vielä sikeitä, mutta kaikki hyvin. HUH Huh.. huh huh... Heti kun kello löi kotiinlähtöajan, melko rivakasti suoriuduin surkeannäköistä, tokkuraista potilasta hakemaan. Kauluri päässä, nolonnäköisenä, mutta jälkitoipumista vaille terveenä! Ihan mielettömän hyvä fiilis. Kuitenkin sitä edelsi voimakas luopumisen pelkofiilis. Se fiilis jota ei halua tulla kokeneeksi, se fiilis jota pelkää.


Tiina parani ja sai paljon lisävuosia. Se toimi Taran oppivaraemona, varmasti opettikin monet asiat Taralle paljon paremmin mihin itse pystyin. Joskus se oli vähän vaivaantunut kun Tara kömpi sen viereen, ihan kylkeen kiinni nukkumaan. Maltillisesti se opetti Taralle, ettei ole sopivaa tulla sen luulle. Karsinoita siivotessa se istui tai makasi käytävällä, karsinan edessä. Ei se halunut jäädä muualle odottelemaan tai oleskelemaan, sen piti olla lähellä. Nyt Kira tekee samaa, Taran makuillessa ulkona, pihaympäristöä silmällä pitäen.

Tiina tuli eteen istumaan, tuijotti hetken alta kulmien ja laittoi tassun syliin. Tuhahti kovaan ääneen, halusi huomiota. Alkoi läähättää kun innostui, kuten Kirankin muuten. Se haukkasi talvella lenkillä lunta alvariinsa. Hyppi innoissaan lumipallojen perässä ja vallan riehaantuessaan hyppi ja nappasi takinhihasta kiinni. Yhden tallitakin hiha repesi puoliksi irti... "Haahahaa! Oho, eikun siis sori, se oli vahinko"
Joskus myös takin namitasku, joka oli siis Tarapenneliä varten, vielä puolillaan nameja, kun kerran Tara niistä ei piitannut, oli työpäivän aikana haistettu ja melko suoraviivaisesti tyhjennetty. Puoli takkia oli riekaleina... :)

Että osasi Tinttikin joskus olla vähän Pihistelijä-Pahis. Joskus otin sen hevoslenkille mukaan, mutta koska sen mielestä aina lenkin alussa oli superjännää että istuin korkeuksissa ja kunnon koiralaisenhan piti olla ihmisensä ihan lähellä ja vieressä, ei siitä oikein meinannut tulla mitään.

Kahdeksan ja puoli vuotta. Olin etuoikeutetussa asemassa että niin pitkän yhteisen ajan tämän sain rakkaan kolmiokorvan kanssa kulkea.

Opin myös, että maailman rakkaimman koiruuskaverin maallisen, yhteisen taipaleen loppu, ei ole maailmanloppu. Kuten eräs rakkaasta koirastaan hiljattain luopumaan joutunut tuttu tuumasi että kohtaa elämänsä pahimman paikan tähän asti. Siltä se tuntui ja sitä hetkeä pelonsekaisin, raskain tuntein odotti. Kuitenkin kun raskas, jo vähän särkyinenkin askel oli jäänyt taa, ja kevyet tassunjäljet kulkivat muistoihin, jälleen iloisesti laukaten hakemaan keppiä, ikävä oli ja on loputon mutta olo huojentunut. Tärkeimmän kaverin viimeinenkin toive on toteutettu, loppuun asti pidetty huolta, lupaukset täytetty. Siellä se jossain odottelee, niinkuin aina, siihen asti vahtii perään ja ohjailee Kiraa.

Nähdään taas! T.Narunjatke & Tara

Rainbow Bridge

Sateenkaarisilta. Kun aika tulee, on karvakorvien omien ihmisten tehtävä se raskain ja vaikein päätös ikinä. Olla epäitsekäs ja antaa lupa karvakaverille mennä. Se on antanut meille hienoja vuosia, sillä on aina ollut aikaa meille, ollut ystävä ja päivänpiristys, lohduttaja, tuki ja turva. Siksi me olemme sille velkaa sen ison ja vaikean päätöksen. Silloin on meidän aika korvata tuo kaikki saamamme, olla kaiken sen arvioisia.

Eläimillä on se onni, päästä lähtemään kun aika on. Sekin on hyvä juttu. Ei tarvitse kitua ja kitkuutella, kun sattuu ja särkee liikaa. Se on hyvä pitää mielessä kun aika lähestyy.

Mistä tietää että aika lähestyy tai että aika on? Jos kuitenkaan ei ole? Tai jos kuitenkin olisi jo ollut? Miten voida päättää toisen aika? Joskus se tulee selkeästi ilmi, parantumaton selkeä, kipeä sairaus, totaalinen voimattomuus, heikkous. Toisinaan pitää vain uskoa, kun vanha viisas ystävä sen kertoo. Toisaalta ehkä koskaan ei ole liian aikaisin kun se aika alkaa olla lähellä.

Mitä nämä uskolliset karvakasat sitten vaistoavat tai tietävät? Tietävätkö vanhukset että aika on kun se on? Tietävätkö ne milloin tehdään viimeinen, ainakin vähäksi aikaa, reissu yhdessä? Sanotaan että ovat viisaampia kuin me, eivät kanna huolta huomisesta, eivät murehdi tulevaa. Elävät siinä hetkessä.

Ja minne ne sitten menevät, muuttuvatko taivaan tähdiksi ja tuuleksi, vesipisaroiksi ja auringonsäteiksi, kipakammat ehkä ukkosmyräköiksi? Vai menevätkö ne sateenkaarisillalle? Vai vaan häviävät? Istuvatko ne pienenä eläinenkelinä olkapäällämme?

Mitä tehdä jääneelle, haudatakko omenapuun viereen nukkumaan ikiunta, heittääkkö tuhkat auringonlaskuun tai pitää uurnassa, jotenkin vielä läsnäolevana? Vai pelkästään muistona?

Nämä on isoja kysymyksiä, mutta meidän kaikkien, jotka pennun, poikasen, varsan, minkä tahansa eläintenavan elämään otamme, edessä. Niitäkin on hyvä miettiä vähän etukäteen vaikka miten tuntuvat vaikeilta. Se on kuitenkin velvollisuus joka sen pienen karva (ja karvattomankin, jos niikseen on) palleron mukana tulee.

Aika parantaa haavat. Vähitellen iso ikävä alkaa muuttua hyviksi muistoiksi. On hyvä myös muistaa että lähteneen karvakamun jalanjäljissä saattaa olla matkalla uusi ystävä, jonka sateenkaarisillalle, tähtien tuikkeeseen, kesätuuleen, syyssateisiin, tai vain muistoihin, lähtenyt on ehkä peräänsä valinnut, ei itseään korvaamaan vaan sinua lohduttamaan, uudeksi ystäväksesi.

Henk.kohtaisesti en koskaan voisi ajatella, ainakaan nyt, ettei pihalla haalenevien tassujen jälkien päälle tulisi uusia pieniä tassunjälkiä risteilemään. Sydämestä yhdetkään tassunjäljet eivät koskaan haalene.

Siellä ne meitä jossain odottelee, vahtivat ja ohjaavat viisaudellaan, ehkä välillä antavat kompastua muutamiin risuihin, ihan vaan vähän vielä opettaaksensa välillä meitä... :) Mikään ei ole lopullista, ellemme niin halua.

Mihin sinä uskot, missä sinun karvakorvasi on? Tuliko siitä kipakka pieni sadekuuro, voimakas syystuuli vai kaunis auringonpaiste? Vai enkeli pilvenreunalle joka välillä käy olkapäälläsi...

Jaksamisia kaikille, jotka ovat, ainakin toistaiseksi, ehkä vaan vähän pidemmäksi aikaa, karvakavereistaan eroon joutuneet. Meilläkin on ikävä, mutta joskus me vielä nähdään, Pilviasukit.

"Kuuntele askelteni ääntä sydämessäsi. En ole poissa, kuljen mukanasi, aina sinussa."

Caravaani kulkee!

Nyt juttua pukkais kaikesta. Nivelravinteista, treeneistä, autosta, kaulapannoista, autosta, hienosta ilmasta, Kirasta, Tarasta, autosta, tulevasta maanantaista... Mistähän sitä aloittaisi ettei vallan tulisi sekametelisoppaa?

No siitä autosta. Ihan lyhyesti, ainakin yritän. The Auto alias koirankuljetin on siis saapunut. Jeeeeee! Tämä on nyt kyllä niin pitkälti autohöpinää, eli jos ei kiinnosta, palaa vasta seuraavaan, joka on jokin noista yllämainituista aiheista, mutta nyt autoon, joka siis saapui 3.3.13. klo. 23.

Sain mittavan tilanneraportin ja tiedotuksen asian tiimoilta, kuljettimen noutajalta, vielä ennen omien päälyhtyjen sammumista. Siltikään en oikein sisäistänyt edelleenkään asiaa että nyt oli se oikea The Koira-auto! (Näin jopa painajaisia auton hakumatkaa edeltävänä yönä, se olikin tosin moottoripyörä jota olin ostamassa ja aivan liian iso, mitä en tietenkään tiennyt. Kaupat oli jo sovittu ja kun näin pyörän, olin kauhuissani etten sillä koskaan voisi ajaa... En tosin tiedä juontaako tämä jo jostain menneisyydestä, *köh köh*... Mutta melko stressaavia selkeästi siis nämä tällaiset autonvaihtopäätökset ;)

Maanantaina tuli sitten tosiaan itsekin ajettua ekaa kertaa omalla, uudella koirankuljettimella. Eikö olekin fiksua ostaa auto edes koeajamatta sitä? Minkäs teet kun oli huitsinnevadassa ja molemmat eivät voineet lähteä 6.00-23.00. väliseksi ajaksi pois. Nerokkaasti päättelin että lienee parempi autopuolen asioissa fiksumman lähteä paikalle haistelemaan, käryääkö homma vai tuleeko siitä hyvä ja luotettava peli joka vie turvallisesti koirulit ja niiden hovikuskin paikasta toiseen. Kyllä mä sitten totun. (Sano koirat.)

Koirat sano myös että ookoo, hyväksytään, kun kävivät maanantaina koeistumassa koiraosansa. Tara pomppasi heti tutkimaan tarkasti, Kira laittoi korvat lentoasentoon ja vähän empi... Mutta päätti sitten että jos toikin niin kyllähän mäkin.

Saiskohan tästä tällasta avomallia, näkisi ajellessakin paremmin...

Tiistaina otettiin sitten ihan oikein kojarit Kiran kanssa The Autolla. Mentiin reeneihin. Ja sehän sujui hyvin, ei tullut YÄK-kää. (Ja voitonriemuinen hymy, välittyyköhän se sinne sunkin näyttöön asti?) Joo, voihan se olla aikaista hehkuttaa, eka kertahan tämä. Tai no ei oikeastaan, autoiluttihan kasvattiemo Kiraa sisaruksineen farkkubiilissään. Ehkä se muistaa, "jeeee, täähän on kun se mun kasvattikodin kiva auto, missä oli mun kaikki siskot ja veljetkin, paljon kivampi kun noi toisen täällä, missä joutui matkustamaan pienellä penkillä ja pomppivassa autossa, jalkojen välissä.."

Vähän jännäs, minä siis, että miten sujuu purkaus, se sanottakoon sedanin hyväksi että ovi on paljon helpompi avata ja koiraa pitää silmällä ettei sujahda ulos omia aikojaan. Hyvin on Kira sen oppinutkin, ei rymistele, odottaa lupaa, mutta nyt oli uus juttu ja uus testi. Hyvin sujui, ei sujahtanut alakautta. Sanoin ei tule - istu, ja koitin olla maalivahtina takaluukun alareunassa, valmiina ottamaan koppia, jos kuitenkin tulee. Ei tullut, meni maahan ja odotti. Se on niin innoissaan nyt kun osaa mennä maahan, ainakin aina silloin kun on innoissaan asiasta, että tuppaa menemään maahan aina kun sanoo istu. Korjaillaan. Kivahan se on että on innokas opiskelija ja yrittää.

Reeneissä meni ihan hyvin, harjoiteltiin taas luoksepäästävyyttä jota onkin hyvä harjoitella, ihmiset kun on niiiin kivoja! Ei millään malttais sitä, jo niiin tuttua tavisihmistä seurata kun kerran ihan uusiakin tuttavuuksia ois tarjolla! Tai tuttuhan ohjaaja-Hanna jo on, mutta superkiva kuitenkin. Sitten treenattiin seuraamista, Kira tuppaa istuessaan tuuppaamaan peffan ulospäin, se pitkälti juontaa itsestäni, joten pääosin tämän treenaaminen on siis mun juttu. Sitten kun itse osaan, osanee kyllä Kirakin. Noutoakin ihmeteltiin, se olikin taas ihan uutta, että mitenkäpäin se opiskellaan. Nyt vaan siis tutustuttiin asiaan ja käytiin läpi miten sitä kannattaa alkaa opettamaan.

Samalla siinä pohdin miten iso haaste olisi Taralle tehdä nouto oikein. Se hakee ja tuo, muttei pidä suussa. Pudottaa, ottaa suuhun, pudottaa, jne. Jos pitää suussa, ei pysty ottamaan kontaktia ja pelaa kokoajan. No, ompa siinäkin sitten haastetta taas itsellekin, jos asiaa opiskellaan Tarankin kanssa vielä.

Ja lopuksi otettiin paikalla makuu, rivissä. Nyt ei taas maahan meinannut muistua ollenkaan, ei ollut siis niin innoissaan kun kaikesta muusta. Sitten kun se muistui muistilokeroista, alkoi sujua. Siinä rivissä hienosti, kuin konkari konsanaan, pötkötteli ja tuijotti tiukasti. Välillä piti vähän vilkaista toki naapuria, että osaako yhtä hyvin. Osasihan se, Taisto-corgigoira, toisella puolella Neo-mäyräkoira.

Hienosti meni. Kuitenkin tuli fiilis että pientä keskittymisväsyä on ollut nyt ilmassa pariin vikaan kertaan, koitettiin tällä kertaa jättää reeniä edeltävä pieni peltolenkkikierroskin pois, ettei väsy, ei auttanut. Nyt on siis hyvä pitää pieni tauko taas. Vielä yksi kerta tätä reenikertaa jäljellä ja sitten taukoillaan. Ei mennä vielä BH:n harkkakursseille. Tosin kellonajatkin taas työn kanssa oli aika haasteelliset, joten se pääosin ratkaisi asian. Eihän meillä oo kiirusta kuitenkaan, jatketaan maailman ihmettelyä muuten nyt hetki. Tehdään pohjatyötä BH:lle.

Tässä vielä kuvakollaasi Kiran automatkailuista. Jos jollakulla hyviä suosituksia koiraveräjistä, häkeistä jne. autoon, nyt on hyvä paikka hehkuttaa! :)

YÄK-kä kuriin-visa?

Heti alkuunsa, älä lue, jos syöt, olet juuri syönyt tai ajattelet juuri syöväsi herkullisen minkä-tähänsä-aterian.

Nyt oikeesti, jos kellään tulee mieleen joku poppaskonsti, millä tuon autopahoinvoinnin Kira-Neidiltä voisi saada kuriin, palkitsen ruhtinaallisesti (heh heh) parhaan ja tulokseen johtaneeseen vinkin antajalle Dogpron -20% alennuskupongin hihnoihin ja pantoihin!

Ei, ei tämä oikeastaan ollut edes vitsti, Dogpro jakoi koirien karkkipusseja ja mukana tuli alekuponki. Me ollaan jo juur törsätty hyvään nahkaremmiin ja pantakin on passeli joten kaverillehan koodit joutaa. Hihkaise (vinkin kera!) jos löydät jotain kivaa, DP:n valikoima löytyy tästä ja postarithan heillä jo taisi hintoihin sisältyäkin.

Voi nimittäin kaameus! Eilen illalla sitten taas suunnattiin treeneihin, koiruus autoon ja menoksi. Ruokaahan ei ennen reenejä tarjoilla, se on selvä. Ajan nätisti, (uskokaa tai älkää) tasaisesti ja rauhallisesti. Koira ei siis seilaa reunasta reunaan tai ole kuono lytyssä etupenkkien selkänojaa vasten, taas kimmoten takapenkin väliin. (Hevosten trailerilla kuskaaminen on opettanut hyvinkin maltilliseksi, ainakin tarvittaessa;) Päästiin noin 2km. ja kuului ääni jota seurasi kaaaamea haju. Aika hyvin kestän kaikkea ja aikaisempiakin YÄK-kiä hajuineen, mutta nyt oli koetuksella omakin YÄK-kän kesto/sietokyky. Kira ei koskaan hermostu, se istuu / makaa ihan rauhassa koko matkan ajan, ei läähätä, ei pyöri, ei hyöri eikä varoittele YÄK:kän tullessa. Se vaan tulee. YÄK ja penkillä on YÄK-kä. Sen jälkeen se on vähän surkean näköinen. No on kai. Olisin minäkin. Ressukka. En ymmärrä, luulin että tästä päästiin jo yli. Useampi reissu meni ilman ongelmia. Yleensä tämä tapahtuu melkolailla matkan alussa tai lähes jo kotipihalle käännyttäessä. Voiskohan syynä olla taas tämä kamala kylätie? Se on kyllä nyt taas aika kamala, nimismiehenkiharalla koko tie ja täristää, mutta voiko se kuitenkaan (oikeasti?) saada pahoinvointia aikaan?

Siinä taas jälleen kerran siivotessa yäkkiä takapenkin suojasta pois (irroittelet tiukkoja klipsuja pitkin autoa, revit jäykän suojuksen pois, jynssäät tallissa karvaista ja yäkkäistä suojaa puhtaaksi, raahaat sen takaisin autoon yrittäen olla kurastuttamatta sitä auton ulkoreunoihin, vääntelet paikalleen ja ekan kiinnityksen tehdessä huomaat että se menikin väärinpäin... Jne.) näin sieluni silmissä jo bongaamani farmarimallisen auton, jonka takatilasta, isosta takaluukun lävestä nappaisin suojakaukalon ulos, tai ehkä edes en, vaan pyyhkäisisin rätillä muovisesta pinnasta helposti yäkät veks ja  mahdollisesti nappaisin jonkun pyyheliinan tai rievun pesukoneeseen... Nojoo.

Farmari ois kiva, siitä haaveillessa, mut tuo pahaolo pitää nyt saada penskakoiralta pois. Kohta se ei taas halua tulla autoon kun aina tulee huono olo. Että kuponki odottaa, ehkä just sua...! ;)

Muuten treenit meni... No ei ehkä ihan parhaiten, tuntui että Kira oli jotenkin vähän väsykin. Tai innoton tehtäviin. Sormille tuli oikeen urakalla pari kertaa ja jopa käsille kun harjoiteltiin maahanmenoa lelun kanssa. Ei se tahallaan tietenkään, huti tuli kun piti lelunpeijoonia yrittää kiinni. Kuitenkin hetken pohdin, olisikohan tähän samaan oppiin joku muu väylä. Auts.

Iso henkilökohtainen erävoitto kuitenkin on se, ettei Kira enää vedä ollenkaan siinä määrin mitä veti, se malttaa olla sinkoamatta toisen koiruuden/ihmisen perään, se malttaa keskittyä narun toiseenpäähän ja kuunnella & seurata mun juttuja. Opiskelu on varmasti helpompaa kun oppilas keskittyy. Eihän se nyt ihan aukotonta vieläkään ole mutta eipä ole koirakaan vielä vanha ja ohjaaja itsekin opettelee. Onneksi meillä on aikaa.

Nyt jään odottelemaan vinkkejä (joita tietysti satelee pilvinpimein) ja lähdetään peltolenkille, auringon paistellessa. Oli muuten maanantaina tämän vuoden hienoin päivä, vai voitteko väittää vastaan? ;) (Kuvat taas Nokian peruskapulalla, laatu ei päätä huimaa mutta luonnonkauneus kyllä!)

Guarded by... What?

Alkaa pian vuosi olla lopuillaan ja se pitkään ja innokkaasti odotettu lomaviikkokin. Ette usko että voi ottaa päähän, miksi juuri nyt piti sairastua flunssaan kun ei juuri muutenkaan? Olin niin suunnitellut vaikka mitä tähän yli viikon lomaan joka oli niin kovin odotettu.

Pari yötä kun meni yskiessä, alkoi puhti olla aika vähissä päivisin, mutta perjantaina päätin kuitenkin kerätä energiarippeet kasaan vielä illalla ja lähteä kurkkaamaan pikaisesti valmennusta, jossa alunperin minunkin piti hevosen kanssa olla mukana. Vaihdoin hevosen koiraan eli nappasin Kiran mukaan, kaksi kärpästä samalla iskulla, uusia paikkoja ja autoilua. Enpä sitten ajatellut koira jo hihnassa ja auto lumesta esiinkaivettuna, että saattoipa siinä takaovet olla hiukan jäässä viikon seisomisen jälkeen, lämpötilojen jojotessa ylös-alas. Nyhdin ovia eikä mitään tapahtunut. Kirakin oli jo hyvin hiffannut että pian sulloudutaan taas tuonne ja oli selkeästi sitä mieltä että joo, ovet on nyt kertakaikkisesti niin jäässä että parempi olla menemättä ollenkaan.

En antanut periksi vaan ehdotin Kiralle väliaikaismatkustusa etupenkin jalkatilassa. Siinä se kökötti hyvin närkästyneen näköisenä ja kallisteli voimakkaasti kuskin penkkiä kohden. Okei, ei sitten ja taas nyhtämään takaovia joista toinen sitten aukeskin jo. Koiruus sylihissiin, kyytiin ja eikun menoksi. Päästiin noin kymmenkunta kilsaa kun kuulin että toinenkin takaovi oli sulannut ja "aukesi". Pikkupysäys, ovi kiinni ja eteenpäin. Päästiin kaupungin sivulaitamille asti ongelmitta kunnes yksissä isoimmissa valoissa alkoi yhtäkkiä korvan juuresta kummuta vaimea mutta päättäväinen "Mmmmmmmmuuuurrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrr" ja jota seurasi kolme topakkaa HAU:ta. Jahas ja mitäs nyt sitten tapahtuu, tunkeekos joku valoissa jo liian lähelle? Todennäköisempää kuitenkin oli että takapenkkilainen A) heräsi nokosilta ja hämmentyi ikkunanäkymästä monine autoineen ja valoineen joka puolella tai B) yleensä aina nukkuu takapenkillä ja nyt olikin hereillä, kokien tilanteen jotenkin uudeksi... Epäilen ensimmäistä, kaupungilla kuitenkin risteyksissä on palloiltu pimeälläkin sen verran ettei pitäisi olla aivan uusi juttu. No jäi onneksi siihen risteykseen se tilanne vaihtoehtoineen eikä sen jälkeen enää pöristy.

Kurvattiin vielä kaupan kautta, kipaisin hakemassa suklaalevyn pieneksi kiitokseksi heppatuttavalle ja treenattiin samalla autossa yksinoloa. Hyvin sujui. Kaupanpihalla myös vähän talsittiin ja ihmeteltiin kaupan ylhäällä heiluvia lippuja sekä lippunarujen kolkotusta. Rohkeasti Kira suuntasi ihan lipputankojen juurelle katselemaan korkeuksiin ja se oli sitten sillä kuitattu. Matka jatkui vielä vähän ja perillä käskin takapenkkiläisen odotella pienen hetken kun ihan äkkiä vaan käyn maneesissa vilkaisemassa ja toimittamassa sulkaalevylähetyksen sekä napsautin ovet lukkoon. Arvatkaas mitä siitä seurasi? No, ehdin sen pienen hetken maneesissa istuskella, sitten kuulin että jonkun autossa alkoi varashälytin soida. Alitajunnassa myös omat herätyskellot, onneksi vähitellen, O-Ou ja äkkiä ulos. Pienesti kauhunsekaisin ajatuksin olin, enpä ole ennen häläreitä ko. autossa käyttänyt ja pieni epävarmuus niiden poispäältä kytkemisestä siis oli. Eka painallus sai onneksi auton hiljaiseksi ja ovet auki. Taas pieni hetki toteamiseen että hälärin aiheuttaja oli ookoo eikä kovasti järkyttynyt tilanteesta, kunhan nyt vain halusi ilmoittaa ettei ehkä ole sopivaa jättää näin pientä koirakersaa autoon odottelemaan, ihan yksikseenkin vielä! Sitten alkoi sisävalot vilkkua discon lailla, iiiik, hälytintila oli siis jotenkin edelleen päällä! Ovet kiinni ja lukkoon ja auki ja tilanne... Ratkesi! HUH! Huh huh. Onneksi ei saatu mitään kaaosta ympärillä aikaiseksi moisella ääniefektitempauksella! (Sorry vaan paikallaolijat!) Kaikki hevoset eivät ehkä ihan ihastuneina moista olisi haluneet kuunnella.

Käytiin sitten vielä tepsuttelemassa ympäri pimeää maneesin ulkopuolista päkstageosastoa ja moikkaamassa vähän vieraitakin hevosia tarhoissaan, mikään ei pelottanut. Yhden ohikulkevan tallityttöhäiriökin hanskattiin mutta toisen kerralla yltiöystävällisyys vei voiton kun Kira olisi niiiin kovin halunut mennä kertomaan miten hauska oli(sikaan ollut) tavata...

Aika pian lähdettiin taas takaisin kotiakohti, ei ehkä ollut hyvä idea tässä vaiheessa flunssaa jäädä kylmään istuskelemaan vaikka houkuttelikin. Koukattiin vielä toisenkin kaupan kautta, tällä kertaa muistin että mulla on autossa elävä saksalainen vartija. Sitten vähän ennen, ehkä pari kilometriä, aikalailla ilman varoituksia tuli YÄK-kä... Se oli vähän masentavaa, meidän molempien mielestä. Sormet kohmeessa puhdistelin auton takapenkkiä navakan pohjoistuulen tuuletellessa hajuja pois. Päätin myös samalla laittaa tilauksen siitä all-side-takapenkin suojasta kulkukoira.comiin menemään, vaikka onneksi tällä kertaa yäk-kä ei jalkatilaan ja penkinreunoille onneksi mennytkään.

Melko vaiherikas reissu siis. Olin kyllä kovasti ylpeä pikku-harmaasta taas, sehän kun toimi hienosti siellä vieraalla maaperällä. Ei haukkunut, ei pelännyt, ei häslännyt, mitä nyt vähän järkkäsi meteliä pihalle, mutta mahtuuhan sitä meteliä maailmaan.

Joo. Huomenna on sitten se monen koira- ja eläinraasun painajaispäivä. Nämä onneksi tottuneet ammuskeluun jo pienissä määrin kun metsästäjät tässä nurkissa paukuttelevat silloin tällöin, eikä se aiheuta minkäänsortin kiinnostusta niissä. Eli jäljelle jää välkkyvät ja vinkuvat. Olen aika luottavaisin mielin, enemmän ehkä huolissani Ami-hevosesta, sen mieli kun muutenkin on kovin järkkyväinen silloin tällöin ja karsinan ikkunaa on vaikea peittää, ehkä pitää kuitenkin ulkoapäin kokeilla, vaikka pyyheliinalla tai jotain, ettei näe illan välkkyvaloja.

Toivottavasti ihmiset ovat tarkkana ja karkukoiria ei tänävuonna sitten olisi ollenkaan. Koirat ulkona varuiksi kiinni ja sisälle hyvissä ajoin!

Reipasta 2013 vuotta!

Heinähommissa

Torstaina käytiin tosiaan hakemassa se talven testikanttis ja Kira luonnollisesti tuli mukaan, vaikkakin olisi ehkä kuitenkin jäänyt mielummin kotiin. Se ei edelleenkään hihku innosta päästessään (sen mielestä siis joutuessaan) matkustelemaan. Vaikkakin luulenkin että siitä on hyvää vauhtia muodostumassa ooppeli-fani (oma autoni), saihan se siellä ison tilan takapenkiltä käyttöön eikä edes kauniimmin sanottuna voinut edes pahoin, toisin kun avolavassa, jossa toistaiseksi on matkustanut sylissä. Avolavaankin on tehty penkkien taakse takapenkin kokoinen tila, jossa on hyvä matkustella, siellä Tara treenasi ekat automatkansa ja viihtyi hyvin, ei edes oksennellut koskaan. Ehkä seuraavaksi tarjotaan Kirallekin tätä vaihtoehtoa, jotenkin vaan tuntuu että se on vielä niin pieni että sylissä on hyvä matkustella.

Rymättylässä oli jo ihan pimeää ja mentiin Kiran kanssa vähän etäämmäs pellonnurkalta kun iso traktori heinäpihteineen ja valonheittimineen päristeli kanttipaalia auton lavalle. Kuvittelin että pienen koiranpennun näkövinkkelistä kyseessäoleva toimenpide saattoi ehkä näyttää Jurassicparkmaiselta dinosauruskohtaukselta. Kuvitellahan saa vaikka mitä, tuumasi Kira ja tyynenrauhallisena istui vieressäni katsellen paali lavalle-projektia. Kun traktori sammutettiin ja pitkä heinämiehen hahmo tuli ulos autonviereen seisomaan, oli pieni valpas vahti sitä mieltä että mennään nyt moikkaamaan heinäntoimittajaakin. Yhtään empimättä reippaasti suuntasi suoraan pitkän tumman hahmon luo, isosta traktori-dinosauruksesta valonheitinsilmineen välittämättä! Rohkeutta ei kyllä puutu, olisi moni muu pieni tyttönen voinut vähän kyllä arastella mutta ei Kira.

Tehtiin myös pikainen (tai ei niin pikainen) "yritysesittelykierros", tilata löytyi melko hulppeat kokous- yms. tilat, Kira matkusti sylissä tiloista toiseen ja hyvin kärsivällisesti jaksoi ollakin. Kunnes sitten jossain vaiheessa alkoi vähän tympiä ja ehkä enemmän omat kädetkin puutua ja lähdettiin pihalle ja sen myötä myös kotiin.

Matka takaisin meni pienessä väsykänkkiksessä, nukkua ei voinut kun auto pomppi ja heilui. Aina kun meinasi saada unenpäästä kiinni, tuli joku ärsyttävä tietöyssy. Väsy oli jo aikamoinen mutta periksi ei pikkuvintiö antanut paitsi ihan loppumatkasta uni alkoi viedä voiton ja pihalle tullessa joutui vähän jo herättelemään että joskos nyt mentäisi autosta jo ulos... Väsy meni vähän yli, illalla alkoi senpäiväinen reuhoaminen vaikka luulin että varmasti uni maittaa hyvin jo aikaisin, vielä mitä.

Ensimmäinen arkiviikko on nyt takana ja sehän menikin hyvin! Itseasiassa mitään tuhoja ei oltu tehty, mitä nyt tietysti vähän huonetta oli järjestelty uudelleen, sanomalehtiä oli luettu paljon ja lelujen kanssa leikitty mutta niinhän sitä pitääkin. Kongi oli ajanut asiansa, pari ruokanappulaa oli onnistunut välttämään syödyn kohtalon ja piilotelleet poimuissa, mutta vähän kopistelemalla nekin tipahtivat ulos. Tarankin toivelistalle taisi ilmaantua oma kongi. Tara on muuten ihan guru lelujen vaihtamisessa ja rosvoamisessa! Tai en tiedä heitteleekö se "pikkusiskoaan" rappusilta leluilla vai mitä, mutta jonkinlainen leluleikki niillä on meneillään monesti kahdestaan ulkona ollessaan. Siitä vähän myöhemmin lisää, joskos tänään saisi vaikka jo uusia kuvia ulkona, joku omituinen valopalloilmiö on ilmaantunut taivaalle viikkojen sateiden jälkeen...

Kira 10vko

Tara 11vko