Haasteet opettaa

Ja kasvattaa. Mikään ei opeta paremmin kuin haasteet. Helpon kanssa on helppoa olla. Se, ottaako haasteen vastaan, on eri asia ja varmasti on myös haasteita joiden kanssa on ymmärrettävä antaa periksi. Se taas ei ole luovuttamista vaan järkeä.

Kun ja jos haasteesta ottaa kiinni, alkaa oppi. Kullanarvoinen oppi ja pitkä tie joka kasvattaa kärsivällisyyttä ja saa voiton tunteen aivan pikkiriikkisestäkin edistymisestä. Sellaisesta joita muut eivät edes huomaa, koska eivät tiedä. Ja ne jotka eivät tiedä, tietävät omasta mielestään kuitenkin aina parhaiten. Eivät ne tiedä, koska eivät näe.

"No eihän tuo nyt paha ole" -sanoi moni, joka Taraa vanhempana näki. Ei ole, ollut. Enää. Ne eivät ymmärtäneet sitä työtä joka taustalla tehtiin. Ne eivät nähneet sitä hidasta edistymistä, eivätkä sitä, miten Tara opetti lukemaan koiraa, jatkuvasti, ennakoivasti. Ne eivät nähneet sitä luottamusta joka syntyi. Ne eivät nähneet sitä luottamusta joka oli - koska se näytti siltä että "Sehän on ihan ookoo."

Ne jotka näki Taran pentuna, toivottivat onnea pelkoagren kanssa. Minä en koskaan nähnyt ongelmakoiraa (no ehkä hetkellisesti mielessäni silloin kun se repi kolmannen kerran eteisen kiinteät lattiamatot irti..) - vaan ehkä vähän suuremman haasteen omiin taitoihin verrattuna, jonka kanssa elettiin yhdessä. Omanlaisensa persoonan, maailman luotettavimman omanlaisensa parhaan, kiroilevan ystävän.

Haasteen joka toisinaan aiheutti syviä huokauksia, epätoivon- ja epäonnistumisen tunteita, haasteen jonka kanssa luovuttaminen ei ollut vaihtoehto. Pitkiä pohdintoja jotka laittoivat miettimään mitä teki niin pahasti väärin, mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Ymmärrystä yhteisestä polusta, joka oli korvaamattoman arvokas, monessa mielessä. Se opetti paljon enemmänkin kuin lukemaan koiraa. Se opetti myös lukemaan ihmisiä, jälleen uudella tavalla.

Salaa ylpeydestä pakahtuvan tunteen kun onnistuttiin tilanteessa, jota etukäteen puntaroit. Maltilliset "Sitten kun sä täytät 10vuotta, me näytetään The Koutsille The kentällä, miten paras koira oot!". Vitsailuja 10vuotis-BH:sta. Se 101% omistautuminen siihen hetkeen, täysillä tekemisen palo oli uskomatonta. Ja se luotettavuus. Siksi me pärjättiin. Jos Tara olisi ollut vähääkään epäluotettava, olisi omat taidot varmasti loppuneet kesken. Mutta se ei ollut. Se luotti omiinsa ja siihen ettei joudu mahdottoman eteen yksin ja me kotiväkenä luotimme siihen. Minä luotin - vaikka usein olin valmiina ja varuillani, jos... Mutta jos, sitä ei ollut eikä tullut. Opin luottamaan ja tietämään.

Mikään ei myös jätä sen suurempaa tyhjyyttä, kuin haaste, joka yhtäkkiä häviää.

Hyvä kirjoitus aiheesta =>  Älä vertaa itseäsi muihin. Itse tiedät. Luota, opi ja ole onnellinen siitä pienestäkin edistymisestä. Se hankalaltakin tuntuva haaste on valtavan arvokas, nyt ja tulevaisuudessa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Yksinhöpinöinti ei ole ollenkaan niin kivaa kuin joukkoälämölö! Hauku, murise tai vingu kommenttisi!