Hauskaako?

Ohho. Aika vaisu mesta meinaa tämä ploki olla. Sanallinen arkku on kyllä paljonkin sanoja täynnä mut ne ei vaan nyt kirjaudu tänne, syystä tai toisesta. Pääsyy - syypää lienee taas ne kaviokkaat. Tuntuu että mennään vähän tassulliset vs. kaviokkaat meiningillä, enemmän kun häärii toisten kanssa niin toiset jää hippasen vähemmälle. No ei, ei kaikesta sentään voi hevosia syyttää. Kai. On vähän muutakin touhua ollut, eiköhän se täälläkin vielä tulevaisuudessa paljastu...

Mutta, se asia joka kirvoitti nyt vihdoin sanallisen arkkuni ihan sepposenselälleen on tämä aihe.

Olenko pohjimmiltani täysin huumorintajuton tosikkotylsikkö vai mitä, mutta mielestäni tässä ei oikein ole enää mitään hauskaa, ainakaan koiran näkökulmasta katsottuna?

No ehkä se lopullinen palkkio (saako se vetää noi kaikki keksit napaansa, tuskin..) mutta onko se nyt kivaa että murustavia keksejä laitetaan naama, korvat ja silmät täyteen? Tai makkaransiivuja niin että nenäröörikään ei enää toimi kun sisään henkosia vetäessä se liiskautuu sierainreijät umpeuttaen, kuten tuossa vasemmalla olevalla koiruudella, kuono.fi:n fb-sivuilta bongattuna...? (Nojoo, kärjistettyä mut elämä on.)

Ei sillä, en nyt väitä että näillä koirilla olot mitenkään huonot olisi, mutta ei vaan jaksa naurattaa, ehkä enemmän päinvastoin. Eikö sitä kärsivällisyyttä voi jotenkin muutenkin treenaa ja aktiviteettia tarjota?

Vai olenko nyt liian iskostunut vanhanaikaiselle kliseelle "ruualla ei leikitä!"? Kira kyllä leikkii, kirsikkatomaateilla. Se juoksee sen kanssa punkkaan, pyörittelee sitä pitkinpoikin, irvistelee sille ja lopulta liiskaa sen kierimällä päällä. Tämän rituaalin jälkeen se on valmis syötäväksi. Pitäähän se tomaattikin hengettömäksi saada. Mutta se on eri asia.

Hauskaa alkanutta viikkoa toivotellen;
Tosikko-Narunjatke ja sen tylsistyneet, lyhytpinnaiset koirat Tara ja Kira.

Aikuinen?!

"Saksanpaimenkoira elää usein 9,5-vuotiaaksi. Seniori-ikäiseksi lasketaan n. 7-vuotias ja sitä vanhempi koira. Sinun koirasi on nyt aikuinen eli ihmisen iässä n. 20-vuotias." Whoooot?! Aikuinen? Kira? Eikä ole!! Vai onko....? Eihän se nyt vielä voi olla, leikkiikin kuin pentu! Ei kakskymppinen nykyaikuisnuorikaan ole vielä aikuinen...

Tintti-Suojelusenkelini oli 112vuotias ihmisen iässä... Melko mittava ikä. Tara olisi muka jo 44v. Vanhempi kuin narunjatke. Näääh, en usko. Miten vanha sun koirasi on, katso tästä

Kiralla ja Taralla on tosin kyllä jo maitoviikset. Tintille tuli vasta ihan sennuna. Voi kamala miten aika kuluu.

Mutta onneksi Tara on jo ihan oma itsensä. "Valjastin" sen tänään uusien valjaiden kanssa lenkille ja hienosti meni. Se vois olla kyllä ihan canicross-ainesta, vetää tasaisesti sopivaa vauhtia. Koitin Kirallekin jotta Tara sai vähän olla irtikin, ja Kira.. No Kira ei ehkä ilman treeniä ois ihan lajiainesta. Se innoissaan risteili puolelta toiselle villahousut vilkkuen ja häntä heiluten eikä kyllä vetänyt. Hyvä niin, kuitenkin. Olen vähän pohtinutkin että miten hyvin koirat erottaa sen, milloin ne saa / kuuluu vetää ja milloin ei? Nojoo, narunjatkeen kunto ei kestä crossailua tai vaihtoehtoisesti vaadittaisiin koiralta tosi paljon. Mut hauskaa se vois kyllä olla...

Lääketestaaja-Tara

We are alive! We all are alive! Vaisuna, mutta hengissä. Jos sulla ei oo vainuakaan, mistä nyt on kyse, lukaise tämä aikaisempi juttu. Eli Testaaja-Taran toinen klinikkareissu osa 2/2 onnistuneesti ohi... No, ainakin on ohi. Meille ei osunut lumelääkettä. Tehon alkoi huomata noin vartin päästä sen antamisesta, kun innosta puhkuva pöhkö alkoi autossa pönötellä. Ikkunoista vahdattiin mutta hienoista huojumista oli havaittavissa. Taustapeilistäkin tuijotettiin tiukasti, minne mennään häh? - huojuten. Joka tapauksessa huomasi että jotain päiväkännin tapaista oli haettu edelliskertaan verraten.

Väsynyt testiryhmäläinen kotona
Perille päästyä ensin paperit ja muut asiaankuuluvat mutta meille kuulumattomat osiot takaisin klinikalle, kerrattiin miten homma toimii ja rupateltiin muutenkin siitä, miten hienoa oikeasti tällaisille koirille olisi jos tästä apua tulisi niiden ahdistaviin tilanteisiin. Pohdin myös olisiko mahdollista minunkin saada vastaavaa, jonka voisi ottaa jo hammaslääkäriaikaa varatessa.

Tarkoitus oli edetä kuten viimeksikin, jotta ne mahdolliset muutokset tulisi esiin. Autosta hyppäsi muurahaispesän verran virtaa omaava kolmiokorva. Hetken jo ajattelin että se taisi sitten olla siinä, meno jatkuu samanlaisena kuin viimeksi ja kutakuinkin niin, hirmuinen älämölö ja epäilys -Mitäs ihmettä noi samat tyypit taas täällä pienessä huoneessa venaa, mä en ainakaan tuu sinne enää teidän kanssa *sensuroitua kirometeliä*

Hetki siinä kuunneltiin, kerrottiin ettei me kuulla ees omia ajatuksiamme kun joku porukasta on niin äänekäs. Eihän se tajunnut hienovaraista vihjailua, joten päädyttiin kopittamaan se ääntäpitävän kuono. Volyymit putosi lähes kokonaan ja jonkinsortin rauha palautui huoneeseen. Melko nopsaan taas tartuttiin tuumasta toimeen, kopeloitiin ja kuunneltiin, mitattiin ja kirjattiin ylös. Syke huomattavasti matalampi kuin viimeksi eikä narunjatkeellekaan tullut fiilis sydärin mahdollisuudesta. Hienoa. Kyllähän ahdisti muttei niin lujaa etteikö sen kanssa pystynyt elämään.

Kun tarvittavat toimenpiteet oli saatu tehtyä, sai esittää jotain toivetta tarpeellisista toimenpiteistä. Ne oli varpaidenvälien kyniminen ja kulmurien kulumat. Olivat häirinneet jo pidempään, tassuja tosin oli ihmetelty jo aiemminkin eikä niissä mitään ole ollut. Kysyin voisiko johtua sieltä komentokeskuksesta moinen toiminta, ell:i tuumasi että tokkopa. Saattoi olla että tassuja vaan piti tutkailla vähän enemmän ja jos vähän kutitti niin sitten piti vähän enemmän rapsutella. Saatiin kuitenkin tassupyykkiin Malaseb-pesuaine joka pitäisi vähentää kutinat pois. Lisäksi tohtori antoi Winterpad-tassurasvaa, joilla kuivat ja halkeilleet anturat saisi pehmeämmäksi. Kovilla pakkastalvilla ollaankin oltu helisemässä muutenkin jo kuivien varpaiden kanssa. Mahtavaa, nyt otetaan siis varpaiden hemmotteluteema-kuukausi ja hoidetaan pienet pallurat taas menokuntoon!

Toinen huoli oli kulmurien kuluminen. Vaikka keppejä ja kiviä ei ole kanniskeltu eikä järsitty, on Taralla silti kulmurit voimakkaasti kuluneet ja keskellä on tummat ympyrät. Kuten jo on tullut esille, hammashysteerikkona olen maalannut kauhuskenaarioita kipeistä kulmureista, jotka pitää juurihoitaa tai poistaa... Ja tässä kohtaa ajatusta aina pyörryn... No onneksi ei. Koko käynnin henk. kohtaisesti kamalin hetki (Narunjatkeelle siis) tuli, kun tohtori haki sellaisen hammaslääkärien kidutuskoukkupiikin, jolla ne kaivelee niin että rutina käy ja VIHLOOOOOOOOOOO! Oli muuten pakko kääntää pää pois kun Tara-raukka joutui kyseisen kidutuksen uhriksi. Jos se nyt murisee niin eipä ihmetytä kyllä ajattelin. Ei murissut, ei ollut kulmurit kipeät eikä juuret pinnassa. HUH. Seurata toki pitää, mutta toistaiseksi ei vaatinut toimenpiteitä. Huh huh. Huh. Hammaskeiju, jonka kanssa en ole itse selkeästi väleissä, armahti edes koiran.

Mutta ei sitten oo hirveen fiksua vaan hihitellä kun koiruus viskelee pennusta astia palloa näin, koko koiran voimalla...

Helpottunut fiilis kun mieltä vaivanneet asiat eivät olleet vakavia, edes lähellekään ja ne saatiin tutkittua tässä samassa hötäkässä. Tara sai luvan poistua mutta kun oven takana olikin taas uusia ihmisiä, alkoi se senpäiväinen meteli... *phuuh*

Selkeästi huomasi että se oli jotenkin padonnut tunnetilaansa sisälleen ja nyt, kun koppa oli poissa ja ympärillä enemmän tilaa, räjähti fiilikset ulos. Melkoisella metelillä pyörittiin ulos ja ulko-oven kolahtaessa takani kiinni Tara kieppasi sekunnissa ympäri ja heristi nyrkkiä kovaa manaten vielä ovellekin. Ja vielä varmuuden vuoksi ihan koko pihallekin, ettäs kaikki tiesi, nyt oli vähän paha päivä eikä kannattanut sitten enää kenenkään pyrkiä iholle. 

Autoon se meni mielellään ja jäi sinne pällistelemään kun käväisin täyttämässä loput paperit ja saatiin vielä mukaan pieni tuotepussukka muistoksi ja käyttöön kuiville käsille ja tassuille, vähän jotain muutakin. 

Kotimatka meni rauhallisissa fiiliksissä, kotona oli vähän pöhnäinen olo joka ehkä aavistuksen kasvoi iltaakohden mennessä. Ei oikein tiennyt missä olisi nukkunut ja olisiko nukkunut tai ei. Ihan peffasta sano Tara. Nukuin yön keittiön sohvalla siltä varalta että Tara olisi tarvinnut yöllistä apua, mutta ei. Muutaman kerran se ja nuorempi versio kävi tökkäämässä märän mustan nenänsä poskeeni ja sanomassa että nuku vaan, kaikki ookoo...

Aamulla edelleen pieni mielenmataluus oli havaittavissa, ruoka kuitenkin meni joskin vähän hitaammin kuin normisti ja hepatkin paimennettiin. Kaksikko jäi torkkumaan päiväksi ja narunjatke sai varmistuspuhelun että kaikki oli ok. Hyvä mieli jäi kaikesta, vaikka ehdin jo keskiviikkoiltana murehtimaan ajatuksen fiksuutta. Että oliko nyt pakko olla etunenässä tässäkin ja jos kuitenkin jotain sivuvaikutuksia... Samantien perään muistutin itseäni kulmureista ja ehkä nyt oli tilanne tsekata nekin mielyttävämmässä mielentilassa. Lisäksi se kivi, joka on vähän aina kierinyt mielessä siitä, minne Taran kanssa olisi hyvä suunnata jos ja kun tohtoripalveluita tarvittaisiin, vieri nyt pois. Ammattitaitoista suhtautumista pinkeämieli-Tara sai osakseen, en tuntenut kenenkään ajattelevan rumasti vaikka tiedän että niinkin voisi olla kun koira käyttäytyy noin kuin Tara.

Lämpimästi voin suositella siis Koira-Kissaklinikkaa, ja erityisesti vähän tiiviimpimielisillekin yksilöille! ;) Kiitos vielä Evalle ja Mirjalle, kerrankin oli mukava tulla Taran kanssa tarvittaviin toimenpiteisiin. :)

JK: Iltasella koiruus oli palautunut jo omaksi ihanaksi itsekseen. Kotiväkeä odotti avoin, superiloinen ja kainaloinen Tara

Terveiset pilvienpäälle

10.4. Hyvää syntymäpäivää pilvienpäälle tänään, kahdelle rakkaalle,
joista toinen on suojelusenkelini Tiina. 

ZeroTara

Ta-daaa! Vihdoin ja viimein, Tara ja Taran uudet DC Zero short - valjaat, joista voit lukea lisää tästä!






Näitä suositeltiin kun spondyloosi paljastui. Tai siis valjaita, ylipäätään, hyvänmallisia ja Y-valjaan tyyppisiä. Loppujen lopuksi päädyin kahteen vaihtoehtoon, Julius K9 vs. DC Zerot. Top Dogista sain asiantuntevaa palvelua ja keskustelun tiimoilta päädyin jälkimmäisiin. Kun vihdoin sain aikaiseksi ne vielä tilatakin, tulivat ne nopsaan ja päästiin sovittelemaan. Hyvinhän ne istuu, koiran kanssa :)

Tänään on jännä päivä. Lääketestijäsenen kokoontuminen osa II. Pitäkäähän peukkuja ettei meillä ole lumesatsi ja lääke toimii kuten sen toivotaan toimivan. Jännittää vähän... 

Korret kekoon

Tai pitäskö sanoa karvat kasaan. Joka tapauksessa Tara ja Kira kantavat oman osansa tutkimuksien puolesta tällä ja ensiviikolla. Tara pääsi mukaan testiryhmään jossa testataan toivottavasti vielä markkinoillekin tulevaa lääkettä, helpottamaan stressaantuneiden ja pelokkaiden koirien, esim. eläinlääkärikäyntiä.

Kira taasen luovutti verinäytteen Hannes Lohen koirageenitutkimusryhmälle, ja se tallennetaan terveystietojen kera DNA-pankkiin, josta sitten tarvittaessa päätyy tutkimuksiin. Tutkimusryhmä pyrkii löytämään koirien perinnöllisten sairauksien ja ominaisuuksien taustalla vaikuttavia uusia geenejä, ja tähän perustutkimukseen tarvitaan verinäytteitä. Luovuttamalla verinäytteen tukee tärkeää perustutkimusta, jonka tarkoituksena on kehittää geenitestejä jalostuksen apuvälineiksi koirille, sekä edistää myös ihmisten perinnöllisten sairauksien tutkimusta, diagnostiikkaa ja hoitomuotojen kehittämistä. Lue lisää koirageenit.fi Sivuilla on myös lisätietoa menossa olevista tutkimuksista, joihin koirat voivat osallistua. Varmasti Tarastakin vielä verinäyte otetaan, sopivan tilaisuuden tullessa.

Kira toimi tilanteessa niin hyvin kuin vain koira voi ja ihastutti näytteenottajan taustoineen täysin. Päivän paras luovuttaja ja muutenkin niin kiva, että olisi saanut kuulemma jäädä heille. Kyselivät kasvattajaa ja tuumasin että valitettavasti vain harva ja tiivis porukka oli onnelliset saadessaan ko. kasvattajan pennut. ;)

Samalla lyötiin toinenkin kärpänen, eli käytiin moikkaamassa pentuajan "arkivihollista", niitä Hilatalon kamalan jyrkkiä rappusia, joista voit lukea lisää tästä. Ko. paikassa oli myös hissi ja liukuovet. Tänään Kira suoriutui kaikista tyynesti, rohkealla ja varmalla asenteella. Niin ne lapset kasvaa, oppii ja aikuistuu ;) On se vaan niin hieno koiruus.

Ja sitten pari päivää pakkia ja Taran osioon. Pienellä koosteella ensin vielä Tarasta, hyppää pari kappaletta yli jos tiedät minkälainen se on.

Onko se aina ollut tällainen, kysyi tohtori. On se. Se oli ihan normipentu kun mentiin hakemaan mutta vilkuttaessa kasvattiemolle ja siskolleen, jotka jäivät taakse auton loittonevasta ikkunasta, tapahtui muutos joka on seurannut pikku pikinaamaa koko sen elämän. Ahdisti ja lujaa. Iso paha maailma ja sisko kasvattiemoineen ei missään.

Tästä alkoi iso työ, se pennun sosialistaminen, josta aina joka paikassa puhutaan. Vaan kun ei auttanut. Ei Tara halunut olla sosiaalinen. Taraa ei kiinnostanut nakkipalat eikä muutkaan herkut. Lelut sensijaan kyllä, vei nollasta sataan ilman välikiihtyvyyttä. Ei toiminut ohjeet eikä kirjojen opit. Taplattiin sitten omalla tavallamme. Aika kului, edistystä tapahtui ja tapahtuu. Näin rauhassa metsien keskellä asuvana en koe asiaa kovin hankalana, Tara toimii kaikessa täällä missä sen pitääkin. Luotan siihen täysin, MUTTA... Sitten kun pitäisi hoitaa, päästää se vieras ihminen iholle, nopeammin kuin viikon hyväksymisellä. Se on niin vaikeaa. Asia on korostunut koska haluaisin viedä fyssarille, hierojalle, vesimatolle... Ja eläinlääkärilläkin pitäisi joskus käydä, olisi kiva käydä ilman kuonokoppaa ja rauhoitusta. Ilman hirmuista ahdistusta. Kun näkee miten koiraa ahdistaa ja stressaa, tulee itsellekin paha mieli. (Henk.kohtaisesti kun koen varmaan samoja fiiliksiä hammaslääkäristä ja toiveikkain mielin odottelen, koska mullekin tulee tällainen lääke...)

Ollaan me menty paaaaljon alkuajoista eteenpäin ja olen ylpeä siitä ja Tarasta. Nyt toivon että tämä lääke tulee olemaan totta ja vie meitä taas eteenpäin. Että sen avulla me joskus vielä hanskataan nääkin asiat niin, ettei ehkä koko lääkettäkään tarvita ja osataan suhtautua vähintään neutraalisti. Aika näyttää.

Noin. Se Tarasta. Sitten itse aiheeseen. Bongasin testiryhmäläisten haun, mistäpäs muualta kuin FB:sta. Siinä tosin luki, ettei yleisagressiivisia koiria. Jäin miettimään sitä sekä mahdollisia riskejä, haittavaikutuksia, sen sellaisia. Taisi mennä viikko kunnes päätin kysyä asiasta, kelpaisiko Tara mukaan. Kelpasi se. Saatiin lomakkeita, joissa kyseltiin ongelmista. Mentiin torstai-iltana klinikalle jossa huolellisesti kerrotiin mitä tuleman pitää.

Ekalla kerralla kartoitettiin ja varmistettiin koiran soveltuvuus testiin. Koko sessio kuvattiin ja kaikki kirjattiin ylös. Tara hermostuneisuudestaan huolimatta tuli reippaasti klinikanovista sisälle ja jatkoi matkaa häntä pystyssä kunnes piti mennä huoneeseen jossa oli kaksi ihan vierasta ihmistä. Hirmuinen uhoaminen. Tohtori tuumasi että laitetaan vaan koppa päähän. Kun suurta ja vahvaa haukkua ei saanut enää ilmoille suun suljettua, alkoi epävarmuus näkyä voimakkaana. Eläinlääkärin tullessa viereen yritti rimpuilla karkuun ja laittoi kaikintavoin vastaan mutta kun se ei auttanut eikä paha lääkäri lähtenyt karkuun, jähmettyi Tara paikoilleen sykkeen hakatessa miljoonaa. Musta tuntui että sen silmät pullistuu päästä ja pohdin voiko koira saada sydäriä tällaisessa tilanteessa...

Kaikki muut meni tässä mielentilassa, mutta hampaita vilkaistessa kopan raosta, kumpusi matala murina, joka varoitteli että joku roti sentään kuitenkin, vaikkei uhoamaan enää pääsekään.

Homma eteni siis loppujen lopuksi kuitenkin hyvin, tai niin hyvin miten se nyt voi, ahdistuksen ollessa huipussaan. Kaikki oli nopeasti tehty ja kuvaajan sekä eläinlääkärin siirtyessä iholta kauemmas, otettiin koppa pois. Meteli ei enää alkanut, Tara katsoi silmiin ja sanoi lähdetään pois. Yritti tunkea liukuoven välistä jo etukäteen. Vaa'alla piti kuitenkin vielä poiketa, 32,5kg. Sitten Tara sai luvan poistua, reippaassa mutta hyvin kiihtyneessä mielentilassa.

Jätin kiihkomielisen testaajataran autolle ja kävin kuuntelemassa ohjeet sekä hakemassa lääkkeet. Mun tuurilla tosin epäilen että meillä on se lumelääke. Joukossa on siis yksi lumeannos jottei tuloksia voida vääristellä.

Tutkimus on käynnissä nyt samaan aikaan Saksassa ja Suomessa. Jos tulokset on toivotunlaisia, lääke pitäisi tulla markkinoille nopeastikin. Vähän toki mieleen jäi pyörimään mahdolliset haittavaikutukset, mutta toisaalta jokainen rauhoituskertakin on aina riski. Tara on terve ja vahva koira, jolla ei ole ongelmia ollut rauhoituksissa tai missään, riski lienee siis yhtä suuri kuin mikä muukin tahansa arkipäivän elämisen riski. Aina voi jotain sattua. Ensi torstaina sitten nähdään, miten homma etenee. Lääke otetaan 45min. ennen klinikka-aikaa ja homma toistetaan, ehkä tehdään samalla joku pieni toimenpide, ajattelin suun ja hampaiden tarkistusta, mikäli päästäisiin niin ihmeelliseen tilaan kuin kuonokopattomuus ilman rauhoitusta. Ellei, niin tutkitaan vaikka vähän niitä ajoittain kutisevia varpaidenvälejä...