Se saa tuntemaan suurta myötätuntoa, tarvetta yrittää löytää järkeviä, lohduttavia sanoja, joita ei kuitenkaan oikein löydä eikä ole. Se saa muistamaan sen oman kipeän luopumisen tuskan, pienesti repimään sitä haavaa joka vähän jo ehti arpeutua, muttei koskaan parantua. Riipiviä, raskaita muistoja luopumisen tuskasta.
Hyvää matkaa Eppu-Setä, vie Taralle, jota juuri nyt on taas ihan pohjaton ikävä, terveisiä. Penni olisi sinua vielä tarvinnut, koitetaan keksiä nyt muuta. Kirasta opetit neutraalin ja rohkeamman, kulkemaan pienenä rappusia ja kohtaamaan toisia koiria. Pennin kanssa pääsit jo hyvään alkuun, kerroit tyynesti ettei voisi vähempää kiinnostaa nuoren kiihkomielisen pikkuneidin pätemiset ja uhomiset. Toimit tukena ja turvana kohdata koiranpennun maailmaa. Ei sinunkaan aikasi olisi vielä ollut, mutta nyt se vain oli, keneltäkään kyselemättä.
Eikä Eppu Setä ole ainoa matkaan lähtevä, luopumisen tuskaa on enemmän. Taas lohduttavat sanat on hakusessa muttei edelleenkään löydettävissä. Taas sydän on syrjällään omia katsellessa.
Koiraväki ymmärtää ja tietää.
"Those we love, don’t go away.
They walk beside us every day.
Unseen, unheard, but always near.
Still loved, still missed and very dear"
Näin se on.
Jaksamisia ❤
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Yksinhöpinöinti ei ole ollenkaan niin kivaa kuin joukkoälämölö! Hauku, murise tai vingu kommenttisi!