Näytetään tekstit, joissa on tunniste bacteroides. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste bacteroides. Näytä kaikki tekstit

Tiimalasi


Kaksi vuotta sitten tuli tyhjyys jonkalaista en tiennyt olevankaan. Kaksi vuotta ja yksi päivä sitten oli omituinen päivä. Kätevä isäntä oli työpaikan koulutuspäivillä ja me oltiin Mustan ja Harmaan kanssa kotona. Aurinko sulatti lunta ja jäätä hyvää vauhtia, piha oli jo kurainen. Laitumilla oli kuitenkin vielä lumipeite.



Oma mieli oli vakava kahden vuoden edellispäiväisestä. Mielessä velloi synkät ajatukset joissa oli vahva, surullinen ja raskas tunne. Tara ei ollut oma itsensä kuin hetkissä. Niissä joissa poneille piti kiroilla ja Kiran kanssa pääsi ulos juoksemaan. Ne hetket roikkuivat epätoivoisesti toivossa kiinni. Jostain silti tiesin, että tiimalasin hiekka oli valumassa loppuun.

Mutta en tiennyt sitä, että niin nopeasti. En tiennyt että puhuttiin päivistä, tunneista. Jos olisin tiennyt, olisin ehkä tehnyt, päättänyt jotain toisin. Olisin toivonut että alansa ammattilaiset olisivat kertoneet miten nopea ja kivuliaan lyhyt jäljellä ollut aikamme pahimmassa tapauksessa saattoi olla, ja oli. Edes viimeistään kaksi vuotta ja päivän päälle sitten, myöhään illalla hakiessani päivystyksestä lisää kipulääkettä olisin toivonut, että mukaan olisi annettu jotain muuta kuin Rimadyliä. Olisin olettanut lääkärin tietävän ettei Rimadylit enää auta. Itse kun vielä uskoin enkä ymmärtänyt että tiimalasin hiekka ei riittänyt enää kuin puoleen vuorokauteen...



Kaksi vuotta ja edellispäivä päälle sitten lääkäri kuitenkin vielä kirjoitti antibiootit vaikka epäilikin. Rauhoitteli ja sanoi että katsotaan tulokset ja mietitään sitten mahdollista hoitoa ja jatkoa. Jo silloin aika pian tiesin ettei tarvitse miettiä, mutta toivoin että lyhyt aika olisi siinä tapauksessa hallinnassa. Mikään ei kuitenkaan mennyt niin kuin luulin. Tiimalasi tyhjeni eikä mikään ollut hallinnassa.

Käsitys kivun peittämisestä nousi näinä tunteina kaksi vuotta sitten ihan uudelle tasolle. Tiesin että eläimet ovat siinä mestareita, mutta Tara antoi asialle uuden merkityksen. Viimeinen päivä ennen tuskaisaa yötä oli kaksinaamainen. Ulkopuolisen silmissä Tara olisi ollut vahva oma itsensä. Se listi päästäisen pellolta (oikeasti se taisi olla jo listitty tai saanut sydärin nähdessään Taran, mutta joka tapauksessa se teki kettuhyppynsä, kaivoi vimmatusti ja hetken päästä näytti hangella saaliinsa). Toisessa hetkessä se oli muissa maailmoissa ja rauhaton, vakavamielinen.



Väheneviä tunteja kohden pienet rippeet rauhallisesta unesta lohdutti, mutta yö oli musta, pitkä ja tuskainen. Tara haki maanisesti nukkumapaikkaa yöllä kaivaen ja pyörien sänkyni vierestä, jonne se ei koskaan tullut nukkumaan, Kira kyllä useinkin. Yritin silittää rauhoitellen, samalla tietäen että aamusta tulisi kurjin aamuni ikinä.

Kaksi vuotta sitten aamu oli tuskan sekainen. Aikaisin aamulla ulos päästessään Musta lähti ravaamaan pihalla ympäriinsä tunkien kaikkiin pieniin paikkoihin, eikä reagoinut mitenkään kutsuessa. Jouduin hakemaan sen takaisin sisälle, mitä ei koskaan tarvinnut tehdä, Tara tuli kutsusta aina heti. Kiran stressitaso alkoi myös kaiken ohella hipomaan huippuaan. Se oli hyvin levoton joka taas ennestään tuntui lisäävän Taran kipuhulluutta.

Aika kului hitaasti ja toisaalta sekunneissa, jatkuen sekaisen tuskaisena. Pyysin että isäntä ottaisi Taran remmiin ja kävisi kävelemässä vielä kerran tutun peltolenkin jotta saisin hoidettua aamutallitoimet. Lenkki meni hiukan hermostuneen poissaolevasti, varmasti molemmilta, jonka jälkeen tultiin vielä porukalla sisäkautta valmistautumaan lähtöön. Toinenkin narunjatke tiesi, että tiimalasin hiekka oli lähes valunut jo loppuun. On raastavaa nähdä ja tuntea toisen pohjaton suru ja hyvästien jättö. Tara innostui niistä vielä, mutta kaikki mitä se teki, oli jotenkin ylilyövää ja hallitsematonta. Ehkä jotain kivusta johtuvaa adrenaliinin, shokin ja harhaisuuden sekamelskaa.

Autossa se matkusti melko rauhassa, perille päästyämme tuttu suojeluvietti nousi pintaan sekaisella raivonpuuskaisuudella höystettynä. Odottaessa Tara haukkui raivokkaasti ikkunasta näkemiään ohi ajavia autojakin, läähätti ja oli poissaolevan maaninen.

Vaikka vastaanottovirkailija vielä ainakin esitti ajattelevansa tulevaisuutta, lääkäri tuntui melko pian keskustelun jälkeen tietävän tilanteen. Hän vaikutti olevan aidosti äärettömän pahoillaan ohjatessaan keskustelua samaan suuntaan jonka itsekin tiesin pakolliseksi. Hän totesi koiran olevan selkeästi tärkeä, koska joitakin kuukausia takaperin vasta olin käyttänyt sen Aistissa magneettikuvissa epilepsian vuoksi. Hän oli sillä vakuuttunut että koiran eteen oltiin valmiita tekemään kaikki järkevä ja tässä tapauksessa se oli raskain, vaikein ja lopullinen päätös, luopuminen.



Väsymys ja rauhallinen uni vihdoin toivat rauhan. Tara sai ensin unettavan rauhoitteen jolloin oma mieleni huokaisi väsyneenä pienestä helpotuksesta. Eläimen kipua on uskomattoman ahdistavaa seurata sivusta voimatta auttaa. Olin surullisen helpottunut siitä, että Tara vihdoin rauhoittui, asettui vierelleni ja vaikka laittoikin viimeiseen asti vastaan, vähitellen meni maahan ja vaipui nukkumaan. Se hengitteli vihdoin rauhassa, syvää unta tuhisten. Oma huipussaan muutaman päivän ollut stressitaso alkoi laskea, valtavan raskaan tiheän surun hiipiessä tilalle, mustana, peittäen kaiken. Toivoin että aika olisi pysähtynyt siihen. Hetkessä kävi hädissään oleva ajatus, voisiko tästä kuitenkin vielä perääntyä? Antaa kipulääkettä ja herättää? Lähteä kotiin ja jatkaa vielä jäljellä olevia, meille kuuluvia vuosia?



Ajatus hävisi kun eläinlääkäri tuli takaisin, kertoi mitä seuraavaksi tapahtuu. Odotettiin hetki ja sitten ei ollut enää kiire. Sain jäädä ja olla. Samalla kun halusin lähteä kotiin, oli lähes mahdotonta nousta ylös, jättää Tara jota ei koskaan oltu jätetty mihinkään. Se tuntui lähes mahdottomalta avata ovi ja ohittaa käytävällä koiriensa kanssa istuvat, odottavat ihmiset, itsellä kädessään enää vain panta ja remmi. Entinen työpaikkani sijaitsi eläinklinikkaa vastapäätä. Silloin tällöin sinnekin meni ihmisiä raskain mielin koiran kanssa, tullen ulos murheen murtamina, pannan ja remmin kanssa, sydän niin rikkinäisenä. Eräällä kultaisen noutajan perheellä oli varmasti koko suku mukana. Hautajaissaattue.

Nämä kaikki kuvat on kaksi vuotta ja yksi päivä sitten otettuja. Vajaa vuorokausi niistä eteenpäin oli jäljellä enää tassunjäljet hangessa, hämmentynyt Harmaa ja rikkinäinen sydän.

Tarasta oli tullut varjelusenkelini, musta varjoni 12.03.17. 12.15., kaksi vuotta sitten. Ei se ikävä lopu, mutta sen kanssa oppii elämään koska on pakko.


"Silmänräpäys ja tunti samaa tarkoittaa. Kompastun ja kaadun, tunnen surun jokaisen. Suu vielä hymyilee, sielu salaa itkee. Tiimalasi tuntee ajan harteillaan, takaisin ei mennyttä saa millään palaamaan. Tiimalasi tuntee ajan harteillaan, on niin huono luopumaan ettei tahdo unohtaa."

Meidän Tara

Arki alkaa palautua jollainlailla koska pakko. Kira alkaa hyväksymään sen, ettei Tara odota missään. Se otti noin kolme päivää, sitten se vaan yhtäkkiä oli lähes iloinen oma itsensä. Sitä ennen se lähti yhtäkkiä innoissaan juoksemaan jonnekin, ikäänkuin odottaen että Tara olisi vastassa. Ja kun ei ollut hölmönä haisteli ilmaa ja ihmetteli. Sisälle tullessa odotti että Tara olisi oven takana, ulosmennessä juoksi häntä pystyssä kulman taakse katsomaan ja toteamaan "Ei se oo täälläkään?".
Ruoka ei oikein maistunut, nyrppimisen jälkeen piti kuitenkin mennä tarkistamaan toinenkin kuppi, muttei sitä ollutkaan. Niin ne aina tekivät, söivät ensin omat ruokansa ja sen jälkeen vaihtoivat kupeilta toiselle, jospa olisikin jotain unohtunut.

Omaa oloa helpotti vähän kun toisen olo helpottui mutta silti tiedän että sen viereltä puuttuu tärkein. Kaksijalkainen ei taaskaan ole senkäänvertaa fiksu, enemmän kuin kolme päivää on kulunut. Alkuarki oli todella hankalaa. Hevosista luopuminen ei ole näin hankalaa vaikka sekin sitä todella oli. Koira on kuitenkin enemmän läsnä kaikessa ja Tara vielä vähän enemmän. Sen puuttuminen näkyy ja tuntuu kaikessa. Heti aamulla herätessä, illalla nukkumaan mennessä. Uusista rutiineista oli vaikeaa pitää kiinni, koska ne muistutti siitä puuttuvasta osasta ja raastavasta ikävästä, iskivät tikarilla suoraan rutussa olevaan sydämeen. Taran takia arjessa oli vahva rytmi. Ruuat neljä kertaa päivässä, lääkkeet kahdesti, ajallaan.

Arjen iso osa puuttui ja sen myötä hetket tasaantuivat mutta myös ahdistivat. Yksi osa päässä ei pystynyt ymmärtämään, ei uskomaan, luopumaan ajatuksesta. Mielikuvista joita kaikki arjen asiat toivat mieleen. Yksi osa pillahti itkuun, ehkä se oli se, joka keinui rajalla hyväksyä totuus. Ja sitten vielä se kolmas, se heikoin joka ei kapinoinut vastaan, se joka on hyväksynyt elämän kulun, pakollisen pahan.

Tuntui helpottavalta tehdä jotain missä Tara ei muutenkaan ollut mukana, kuten vaikka mennä töihin pitkän sairausloman jälkeen. Oli vaikeaa jättää Kira yksin kotiin mutta helpottavaa avata työpaikan ovi ja istua koneen ääreen. Kun kone aukesi, kurkkua kuristi. Taustakuva piti vaihtaa.

Työstä oli vaikeaa saada kiinni, ajatukset harhailivat, itku ei ollut kaukana. Jossain vaiheessa tuntui että oli pakko päästä kotiin, mutta sinnikäästi ajatukset siirtämällä muuhun selvisi ensimmäisen, erillaisen työpäivän loppuun.

11.3. klo. 10. jälkeen otettu kuva.

Kira pärjäsi hyvin. Rutiinit pitivät sen raiteillaan kuten kasvattajansa uskoi. Se jäi kotiin odottamaan ja ratkesi riemusta palatessa, ihan kuten Tarakin ja Tarankin kanssa.

Sen päivien kohokohta oli Taran kanssa päästä lenkille ennen töihinlähtöä, mutta se ei osannut kelloa kuten Tara. Viimeistään kun kello nakutteli kymppiä, Tara nousi aamupäivänokosilta, venytteli ja istuskeli hetken. Sitten alkoi tuijotus. Se tuli viereen ja tuijotti, joskus työnsi pään läppärille niin että nappulat kirjoittivat mitä sattuivat. Toisinaan se ärsytti jos oli kesken jotain olevinaan tärkeää, yleensä hymyilytti. Varsinkin se tuijotus. Jos joskus venähti ja käsky kävi paikalle takaisin, tyytyi Tara kohtaloon ja meni, mutta vain pompatakseen salamana ylös mikäli pienikin vinkki uloslähdöstä nousi ilmoille. Silloin viimeistään myös Kira heräsi täyteen villitykseen JEEE ME MENNÄÄN NYT ULOS!!! 

Hirveä hundkarusellen, älämölö ja meno. Sekin toisinaan ärsytti. Ja sitten mentiin, hännät suorana ja hirveällä älämölöllä pitkin pihaa. Jos en heti mennyt samaa matkaa pihalle, kävi Tara kiroilemassa lintulaudan linnuille ja Kira odotti oven takana, koska se tiesi että kiroileminen oli rumaa. Myös ponit saivat toisinaan jo silloin omat kirometelinsä, vaikka Tara taasen tiesi, ettei niille oikeastaan saisi kiroilla, ainakaan niin paljon. Mutta se unohti että talossa oli ikkuna josta näki.

Lenkillä kaksikko oli yleensä irti koska kierrettiin omia peltoja. Joskus Tara oli kiinni jos oli jotain miksei voinut juosta kahtasataa kilpaa, vähintään sen 5 kierrosta ohi hitaan narunjatkeen.

Lumipalloaikana kaikki lumentapainen liikkuva oli ihan älyttömän hauskaa, siitä molemmilla meinasi villahousut revetä. Metsässä viipottaminen oli myös kivaa. Siellä käytiin silloin tällöin. Nyt on erityisen hyvä mieli että käytiin perjantaina ja lauantaina. Perjantaina oli hyvä päivä, kunnes tuli ilta ja kaikki alkoi mennä pieleen. Nyt antaisin mitä vain että musta naama tunkisi läppärin näytölle. Mitä vaan hundkarusellenista eteisessä. Mitä vaan kahdesta korvattomasta kahtasataa kiitävästä, elämästä kaiken ilon irti ottavasta onnellisesta sakemannista. Mitä vaan jos Harmaa saisi vierelleen Mustan.


Mutta ei saa enkä saa, vaikka mitä antaisin. Kaikella on aikansa ja jostain syystä meidän aikamme oli lyhyempi mitä piti. Jostain syystä voisin ja haluaisin juuri nyt kirjoittaa Tarasta loputtomiin. Ehkä se on joku ikävää potevan mielen oma oikku tai pelko saada kaikki muistot tarkasti ylös, ettei elämäni Mustasta unohtuisi pieninkään asia. Kuten sen kalkkarokäärmemäisesti väpättävä hännänpää jos sitä meni rapsuttamaan sen ollessa kääriytyneenä korvapuustiksi pedilleen. Tai se, miten se vähän vaivaantui em. hellyydenosoituksesta, ihan kuten varaemonsa Tintti. Ja moni muu asia, yksityiskohta ja luonteenpiirre, persoonallisuus.

Taran kasvattaja kerran sanoi että kivoja koiria on paljon mutta erikoiset, vahvat koirat jäävät erityisinä mieleen. Nyt ymmärrän sen. Kukaan ei koskaan korvaa toista, mutta toiset voivat olla samantyyppisiä kuin toiset, kuten Tintti ja Kira. Niissä on paljon samaa hyvää - joskin Tintti oli varmempi. Samantyyppistä kuin Tara ei ole eikä tule olemaan ja kaiken surun keskellä olen hirveän onnellinen että juuri Tara oli se meidän Bee Bakteeri. Kukaan toinen koira ei olisi opettanut ja antanut niin paljon ❤


Synttäripärinää


Blogikirjoituksen arvoinen asia. Eilen käytiin Kiran kanssa lääkärissä ja kun oltiin reippaita, seuraava ovi lääkäristä menikin lelukauppaan. Sieltä sitten sai valita lelun ja Taralle kans tietty, syndelahjan. Hirveen vaikeeta kun hyllytolkulla leluja. Meillä vaan se pieni lelulaatikko ja täällä näin paljon... -Sanoi Kira.

Mut löyty sieltä ne rakkaat röhköpehmikset. Niitä on parit ollut ja mennyt. Näissä röhköpilli, joka on aika hupaisa, toimi noin 15min. Pallot on sentään edelleen ehjät. 

Onnea vielä kaikille muillekin B-pennuille, Taran siskolla onkin juuri uusia pikku-Pommeja jaloissaan, ehtivät sentään syntyä vähän aikaisemmin kuin emonsa!

(Alakuvassa röhköpallot, reipas lekurissakävijä, synttärisankari ja narupallo, jonka Kira sai aikaisemmin koulukaveri-Nooalta lahjaksi)

Samanlainen erilainen


Sitä se on. Samanlainen vieläkin, vähän erilainen kuitenkin. Tasan kuusi vuotta sitten laitoin viestin hevostenhierojalle, tullaan tosi myöhään, lähdettiin hakemaan penskaa. Käytiin katsomassa yhtä hevostakin itseasiassa matkalla, siitä vitsaillaan vieläkin. Ei oikeestaan ees hevosesta vaan myyjistä. Hauskoja tyyppejä. Tuollainen mustio sieltä mukana tuli. Eipä tiedetty minkälaisella haasteella oli meitä siunattu... Onneksi siunattiin.

Tara. Ihan erilainen kuin muut, silti ihan samanlainen. Musta, isot korvat, sama häntä. Pikinenä, uskollisista uskollisimmat silmät, joskin toisinaan vähän erilaiset kuin muilla. Elämäni musta.

Juhlistin yhteistä, hyvin kivistä alkua ja vähän helpompaa arkimatkaa ostamalla Taralle superaineet. Bakteerille bakteereja. Hyviä sellaisia. Vaikka eihän Tarakaan paha ole. Boulardii ja Biolatte 4-legs. Lue lisää täältä. Täällä taas on odotukset korkealla. Närät saatiin loppumaan, mutta hiiva jossain määrin kiusaa edelleen vaikka ihan toisenlaisissa määrissä mitä joskus ennen raakaruokintapuolikasta. Jos siirtyisi kokonaan, auttaisiko, mene ja tiedä. Korvissa ja tassuissa ei ihmeitä, sanoi eläinlääkäri, mutta silti ne kutisee vähän enemmän kuin normikutittelu. Varsinkin tassut. Ei kutise kohta enää, luotto hyviin bakteereihin on kova. We'll see.

Koruista tärkein

Maailmassa ei ole hienompaa korua kuin tämä. Ja ne kaksi edeltäjäänsä, jotka olen onnistunut rikkomaan. Onneksi niiden johdosta suuriin mittasuhteisiin paisuneista draamoista on selvitty tilaamalla uusi. Toinen putosi lavuaariin ja särkyi, kuten sydän, Tintin heiluttaessa häntää sateenkaarisillan portilta pitkään eroon.

Toinen jotenkin kärsi, tai vain kului. Tätähän kun ei oikein pois oteta kuin suihkussa. Aina se killuu kaulassa, menossa mukana. Se on kovin rakas

Löysin Tintistä vanhoja valokuvia. Niitä oikein perinteisiä. Se oli niissä vielä nuori, ehkä 6vuotias. Erinäköinen. Nuori. Ja aina iloinen, ystävällinen ja uskollinen. Kaikessa mukana. Kirassa on silloin tällöin samoja juttuja, mitä Tintissä. Ne on jänniä, "fläspäkkejä"...


6vuotta kirojupinaa

Koiramaista kirojupinaa 6vuotta!
Haasteita. Aivotyötä, pohdiskelua. Onnistumisen tunteita, pieniä mutta tärkeitä.
Ylpeyttä. Turvaa, uskoa, luottamusta. Kiroileva, erikoinen ja erityinen Ystävä isolla yyllä. 
Tätä kaikkea jo 6vuotta!
Onnea kaikki "BB"-pennut, ekstraonnittelut Tara. 
Eihän me olla vielä edes puolessa välissä matkaa, vaikka aikuinenhan se kai jo alkaa olla... 


Hyviä uutisia

Suvulta. Ehkä hienoin se, että Kiran sisko Hukka on saanut viralliset kuvat, joissa oli aata ja nollaa. Myös selkä oli priima. Onnea Hukka, omistajaväki sekä kasvattaja. Terve koira on aina juhlimisen arvoinen asia. Meillä tämä on edessä, nyt lähempänä kuin koskaan. Viimeinen kesälomaviikko olisi tarkoitus pitää lähitulevaisuudessa, ennen lumia, ja samalla mennä virallisiin kuviin. (Edelleen voi siis suositella, minne kannattaa mennä.)

Sitten suuria saavutuksia. Taran velipoikapuoli B. Furioso voitti ässämmät Lahdessa. Onnittelut koirakolle ja kasvattajalle. Joidenkin vaan pitää tehdä enemmän kuin toiset ei tee ;)

Ja lopuksi jännätään Kiran emosen puolesta, Magi osallistuu kansallisten lajien mestaruuskilpailuihin metsäjäljellä. Me pidetään täällä tassupeukaloita pystyssä!!!

Magi - Kuva Leila Nurmikivi


Perhepotrettia


Kuva: ©P.Hassinen
Taran emo Ruuti 9,5v. ja Taran siskon (Pommin) tenava. En tiedä kumpi näistä saa sen "aaaaww" - ilmiön aikaan, luulen että Ruuti♥ Paljon terkkuja ja hyviä eläkepäiviä Ruutille, penneleille maailmanvalloituksia!

Tara 4 vuotta!

Parikin asiaa, kuten Rrrryhtiliike eli päk thö the Kenttä ja Taran 4 vee syndet!

Siellä se, jossain, Pikku-Tara! ©P.Hassinen.
Tärkeimmät ensin, eli tietysti ne Taran syndet. Tasan neljä vuotta sitten Hurukselan kylässä harmaahukka-Ruuti-emo sai viisi tummanpuhuvaa tenavaa ja minä sain yhden elämäni viisaimmista tai ainakin rakkaimmista päätöksistä, soittaa kasvattajalle ja kysellä oliko se meidän penneli siellä. Tarina Tarasta oli saanut alkunsa ja jatkuu vielä reilusti toiset samanmoiset vuodet. Mitäpä sitä muuta koiralleen kaikkein eniten haluaisi syntymäpäivälahjaksi antaa, jokaisena synttärinä, kuin pitkää hyvää elämää. No, jotain kuitenkin, joka itse sankarittarestakin joltain tuntuu tai ennemmin maistuu.

Aamulla tarjoiltiin lohiateria ja päivällä luu... (Mitämitämitä, missä se luu on, haistoin jo eilen että se on tuolla kaapissa, anna se jo, anna anna anna!) Mutta... (Mitä mutta, ei mitään muttia häh?!) ensin pesulle! (Whaaaaat?! Pesulle?! C'moon!) Ei ihan hirveesti harrastella tota koiruuksien pyykkausta, mutta nyt oli hyvä ilma, pihalla sitten paistatella, sitä luuuta syödessä... 

Aaamupala, aaaamupala.... 
Jokojokojokojokojoko jo joko....?!?!?
Kainalohiet pois pestynä olikin sitten mukavaa käydä luun kimppuun. (Omnomnomom...)
Ja eihän tietysti pikkusysteriäkään ilman jätetty, oma luu sillekin. (Pienempi tosin kun mun, tietysti...)

Loppusynttäripäivä menikin kaksijalkaisten "kaapeista vaatekaapeiksi" - tuunauksessa. Synttärisankari vähän kyllä välillä  vilkuili kuin ajatellen että joko nää bileet ny loppu, erityisesti se tarjoilu...?

Niin ja hyvää synttäriä tietysti muillekin BeeceeBee-penskoille!

Sitten takaisin perjantain tunnelmiin, eli RrrRRryhhHtiliikkeeseen! Pitkän, jos minkäkinmoisten selitysten siivittämän tauon jälkeen hypättiin dogibiiliin ja huristeltiin Kirtsarin kanssa THE Kentälle. Oli se vaan jännä, kun reppua alettiin pakkaamaan, molemmat tiesi. Kira alkoi toohottaa ympäriinsä ja oli sitä mieltä ettei palloa kuitenkaan reppuun vaan suuhun. Tara taas oli mökömökö-fiiliksissä, vähän touhuten mukana, mutta marttyyrimäisen vaisusti. (Joojoo, jättäkää mut taas vaan tänne, mitäs mä, menkää te vaan, kyllä mä täällä, YKSIN taas, pärjään...) Vaikka miten sille on kerrottu, kuinka tärkeä ja vaativa tehtävä se vasta taloa onkin vahtia, eikä sitä penskalle vielä voisi edes toimeksi antaa, vaan vaatii nimenomaan vanhemman ja rohkeamman otetta, iskee aina silti toi marttyyrimartta-asenne. Onneksi toinen kaksjalkaisista tuli sopivasti kotiin eikä tarvinnut Taran jäädä yksin mököilemään.

Oltiin taas, tai siis... No oltiin ajoissa paikanpäällä (yleensä kun oon myöhässä) ja huudit oli aika hiljaset. Siinä sitten palloiltiin nurkissa ihmetellen ja haistellen, aloin jo epäilemään tuleeko ketään, (se leirikin ja kaikki kun kerta) oli nii-in hiljaista mutta alkoihan jengiä valua paikalle. Se pieni pentukuumeen kylväjäkin, joka ei ollut enää niin pieni vaan aika iso tai ainakin isompi paaaljon kuin viimeksi, kuten korvansakin. Vaan vallan hurmaava pentupoika se edelleen, parempi ettei liian likelle joudu...

THö Kentältä. (Vanhaa mätsärikuvaa) ©T.Eskelinen
Vähän alkuunsa Kiran kanssa palloiltiin kentällä ja vau, sehän palloili! Geelipallon voima on mahtava! Ei muutakun hetkeksi autoon ja narunjatke tuijottamaan & imuttamaan tietoa näkemästään, muiden tekemisistä. Ja sitten takaisin kentälle. Vähän kerrattiin asioita mitä on tehty ja miten ne sujuvat nyt. Hyvin sujuivat, ainakin Kiran kohdalla. Se jaksoi olla skarppina ja mukana. Aito hämmästys, lähinnä siksi, että oltiin pitkästä aikaa kentällä (eikä ees ihan yksin-kaksin) ja silti se pääosin piti huomiota oikeassa paikassa eli narunjatkeen häseltämisessä. Ehkä sekin ajatteli että tämä on vaan nähtävä, mitä toi oikeen duunaa... 

Joku henkillökohtainen dilemma on muodostunut palkkakäden paikasta ja siitä koitetaan nyt päästä eroon. Lisäksi saatiin kotiläksyksi opetella pakki, Helkaman sukulaissielu Kira kun ei osaa sivulta pakitella, siis korjata tarvittaessa taaksepäin. Ai mitä se tekee? No se nousee ylöspäin ja siitä taaaa...aaaa..aaa..aaapua - ksepäin muksis-hupsis. Joo,o, todellakin kellahtaa kumoon. Nyt koitetaan treenata vähän sitä ajatusta takajaloista ja niiden taaksepäinkin liikkumisesta. Tai no kyllä se osaa pakittaa esimerkiksi umpikujasta, muttei sivulta. Ehkä se vaan on niin keskittynyt, siinä sivulla. 

Ollaan kyllä kaikenkaikkiaan kaikkeen saatu hyviä vinkkejä ja ajatuksia (Näitähän ei koskaan tule liikaa, vinkit ovat erittäin tervetulleita, kiitos!), paljon sellaisia joita pitää ajatuksella ajatella että ne oikeesti ja sisäistää. Ja sitten vielä se, että niitä oikein osaisi soveltaakin, koirakohtaisesti. 

Huh, ei oo ihan helppoa ja vielä kun jotenkin kokoajan ajattelee että iiiik, teenkö nyt väärin, jos teen väärin niin menee vääräksi koko touhu eikä oikene enää ikinä... Onneksi koirat on aika anteeksiantavaisia ja uskoisin että jos valvovien silmien alla kuitenkin käydään, en ihan voisi (en kai?) sössiä koko hommaa, varsinkin kun koiruus on fiksu. 

Ja päk to the real life myös; Huomenna alkaa taas työt ja koirienkin puolesta harmittaa, ne on olleet niin tyytyväisiä kun on saaneet tulla ja mennä ovesta, olla pötkötellä pihalla, siellä molemmat nytkin (22:50) päivystävät. Joskus sitten puolen tunnin päästä Kira tulee sisälle, kömpii punkkaansa laittamaan yöksi ja Tara vasta, kun ilmoitetaan Nukkumatti pian saapuvaksi. Tai samaa matkaa iltatallista. No saahan ne edelleen illalla ulkona oleskella, mutta päivät... Ehkä päivät on niin kuumia että ovat mielellään sisällä sitten varjossa... Ja remminjatke haukkoo happea tukalassa toimistossa... Pläääh...

Taran klinikkareissu

Kauhuskenaariotaipuvaisena hyypiönä, mielenrauhan takaisin tasaaminen vaati sitten nopeaa klinikkareissua Taran ontumisen tiimoilta. Klinikaksi valikoitui suositustiedusteluiden jälkeen Vettori - Turku ja aikakin löytyi pikaiseen, seuraavalle päivälle. Tätä ennen olin jo lämmitellyt asian tiimoilta käymällä itsekin tohtorissa, hakemassa paketillisen syötäviä laastareita. Liekö siis omienkin hermojen hallinnassa pientä treenaamisen varaa...

Koko reissu pisti ihan hiukan jännittämään, Tara kun ei lukeudu näihin vieraita rakastavaan persoonaan. Luotin kuitenkin siihen, että nämä tohtorit ovat nähneet vastaavia ennenkin ja luotin myös Neiti Kuuma-Kaisaan. Matkaan lähdettiin siis reippain mielin, puts-puts henkisenä tukena. (Jos puts-putsia ei ole vielä esitelty, on se siis ponien bootsi, josta on tullut kovin rakas lelu, molemmille. Onneksi puts-putseja on useampi ja molemmille riittää. Ponit pakkaavat kyllä jo jäämään ilman...) Matka sujuikin yllättävän leppoisasti siihen nähden, miten vähän Tartzan on matkustellut. Tosin penskana se jo reissasi hyvin. "Bigdeal? Ajella autolla, ei oo ei, miks ois".

Paikalle päästyämme ja aikansa ensin parkkipaikkaa hakiessamme, se löydettiin pienen kävelymatkan takaa ja Taranteli oli kovasti innoissaan (ei ollenkaan epävarman tai pelokkaan oloinen). Kuonokoppa laitettiin jo varuiksi autossa "Ääääh, pois tää.." mutta unohtui pian kaupungin vilinässä. "Autoja, kamalasti autoja ja ihmisiä ja kaikkea!" Hipsittiin kohti kohdepaikkaa ja sitten se tulikin eka stoppi. "Ai sisälle? Ai minne ja miksi? Miksei voida olla ulkona häh, mä mielummin oon kyllä ulkona. Että ei käy? No jos sä meet sit eka..."

Taju taskussa...
Ilmoittautuminen meni niin kauan hyvin, kunnes vastaanottotäti kurkkasi luukusta ohjeistaessaan vaa'alle menosta, "Sussiunakkoon kuka sieltä tulee?!?! HAU HAU HAU HAU HAU!!!! HAU!" Vaaka oli tiiviisti seinässä, kulmassa kiinni ja minun mielestäni mukava vastaanottoihminen tarjoutui ottamaan vaakaa vähän irti seinästä, jotta olisi helpompi punnituksessa käydä. No, Taran mielestä ikkunasta yhtäkkiä kurkkiva vieras ihminen ei ollut yhtään mukava vaan hyvin epäilyttävä ja volyymi senkun nousi, "Nythän se siis tulee tuolta ovesta jo tänne! Ei hätää, mä haukun sen takaisin tuonne omaan koppiinsa! HAUHAUHAURÄYH!"  ..... .... Oookei...

Tuumasin että ei vaa'an paikka ole ongelma, Tara kyllä siihen menee jahka saa vedettyä vähän happea suurien mielipiteidensä ohessa... Ja kun mukava epäilyttävä! vastaanottovirkailija vetäytyi takaisin omaan tilaansa, oli Tara tyytyväinen ja kiipesi vaa'alle, tosin varuiksi vähän kyräillen..  (Okei, Taraa ole tällaisella ko. vaa'alla punnittu ja Kiraakin se ekan kerran kummastutti, eikä Tinttikään aikanaan siihen heti pompannut, Tara vaan on niin suoraviivainen koira, etten edes sillä hetkellä miettinyt, meneekö se vaa'alle vai ei, tottakai menee). Lukemat heitteli 29 ja 31 välillä, tästä napattiin sitten keskiluku, 30kg.

Siinä ootellessamme ja Taran tiukasti istuessa jalkojeni välissä vahtien, mietin ekan kerran, vähän kyllä huvittuneena kuitenkin, että mitäköhän tästäkin tulee... Taraa ei tilanne meinannut huvittaa yhtään, vaan kyllä senkin tiukka olemus vähän murtui, kun kaappasin kainaloon ja tuumasin että neiti viulunkieli voisi vähän jo relata. Siinä kohden kävi sellainen viiden sekunnin naamanpesu-hännänheilutusoperaatio, kunnes tiukat vahtiasemat piti taas ottaa takaisin ja vahtia! "Jokainen sitten hoitakoot oman tonttinsa, nih!"

Kun kutsu tuli, piti tietysti taas ilmoittaa siitäkin suurilla kirjaimilla. "Hei! Taas uusi ihminen, vieras ihminen, mene pois HAU - HUS HAUHAU!" No ei mennyt pois ja vastahakoisesti me mentiin tämän uuden ihmisen omaan huoneeseen kylään. Siitä sitten alkoikin jonkin hetken kestänyt kovaääninen koiran puheenvuoro. Eläinlääkärimme Karoliina oli kyllä erinomainen paikallaan, hyvin pitkäpinnaisesti ja tyynesti suhtautui melko jyrkkäsanaiseen juttutuokioon ja päästiin hommassa eteenpäin sensuroitua tekstiä pärisevän koiruuden mielipiteistä huolimatta. Koiruus oli kuitenkin niin pinkeässä mielentilassa (adrealiini taisi kivuta korkealle jo autoon hypätessä ettei ontumista ollut enää tietoakaan...) ettei tunnustelulla oikein mitään selkeää informaatiota saatu aikaiseksi. Vej. oli ylhäältä kuitenkin vähän jäykähkö joten koira kuviin vaan. Pienen pähkinnän jälkeen tuumasin että otetaan ne viralliset sitten jo samantein, ehditään vielä ennen eläke- ja vanhuusiän tuomia muutoksia.


Oih ja voih, mitä ihmettä tapahtui...?
Tara siis päiväunille ja kuvaamoon. Oli hassua miten niin energinen ja viritetty koira oli aivan löysänlötkeä, kaikesta tietämätön, kun käänneltiin ja väänneltiin, vieraankin voimin, sopiviin kuvakulmiin. Kuvattiin meiningillä päästä häntään ja pääsääntöisesti A-luokan kuvia tulikin. Tohtori kehui että oli erinomaisen ja jopa harvinaisen priimaa, (rotunsa edustajaksi) siistiä kuvaa. Mikä mahtavinta, Kennelliittoon matkaavat kuvat lähtivät arviolla  0/0 ja A/B!!! Wo-Hoo! Ainoa ja se, mikä mahdollisesti ontumaa aiheutti, tehden mahdollisesti lievää hermopinnettä, oli rintarangan keskivaiheilla T5-T6 nikamavälin kaventuma ja lievä spondyloosi. Asiasta kuulemma ei ainakaan tässä vaiheessa tarvinut vielä huolestua, hoitona oli vaihtaa pannan tilalle valjaat ja tarvittaessa kipulääke sekä koiran pitäminen hyvässä lihaskunnossa.

Siskokin oli jo meitä vastassa ja piti vähän kysellä että "Ootkos tuttu vai etkö, ettäs et ookkin tutuksi naamioitunut vieras klinikkahenkilö kuitenkinko?" - mutta melko nopsaan krapulaa poteva, vähän surkea koiruus tuumasi että tuttu se varmasti kuitenkin on, ei ehkä pöhnässään jaksanut mekkaloidakaan. Siispä Rimadylit mukaan ja kotiokohti. Matka meni hyvin, jossain välissä taisi vähän huipata tai pahaolo iskeä, mutta yäkkää ei kuitenkaan tullut. Kotosalla potilas oli vähän levoton, nukkui-heräsi-piippasi-vaelteli, nukkui kuitenkin pääosin. Kira ihmetteli kovasti että mikäs tota nyt vaivaa, "Miks se on mörtsi, miksei se tuu leikkii, ihme mölliäinen..." Ihan iltamyöhiin napattiin pienen ruokasatsin kanssa kipulääke, illalla paikat särki selkeästi, varmaan tiukka puolustus- ja vahtiasemakin oli tehnyt osansa.

Miks toi ei leiki mun kaaaaa?
Seuraava aamu valkeni kuitenkin taas ihan omana Tarana itsenään, reippaana ja yltiövauhdikkaana, ja mikä parasta; Ilman epäpuhtauksia! Tehokasta lekurointia siis ettenkö sanoisi!

Kiitos Vettori - Turku, rauhallisesta ja ymmärtäväisestä asenteesta, ihan mukaviahan kaikki olitte, vähän vieraita vaan... ;)

Onkos teillä kokemuksia spondyloosista, miten on asian kanssa elelty ja pärjätty, olisi mukava kuulla taas kokemuksia ja ajatuksia.

Mahtavaa ettei hurjat kauhuskenaariot kuitenkaan olleet totta, silti pieni peikko mielessä tepsuttelee, kehittyykö tilanne mihin suuntaan? Näin liikkuvalle, energiselle koiralle olisi kuitenkin sen (ja samalla taas jonkinsortin omakin henkilökohtainen, pieni ) maailmanloppu joutua rajoittamaan liikkumista. Toivotaan ettei tähän jouduta ja ollaan nyt iloisia + jännätään Kennelliiton virallisia ajatuksia.