Veritekoja

Tiettekö, se hetki kun verta tulee ja ihan riittävästi, mutta ei hajuakaan mistä ja miksi... Se on jäätävä tunne. Koita siinä sitten olla hyperventiloimatta ja muina miehinä tai naisina ottaa selkoa mitä tapahtuu ja miksi.

Tällä viikolla on valutettu verta jo pariin otteeseen. Eiköhän siinä sitä ois tarpeeksi, tälle vuodelle ainakin. Ja todella kirjaimellisesti, ei vaan kuvainnollisesti. Nimittäin Kiran kynsienleikkuuprojektissa 0,2mm. taisi leikkurit (ei narunjatke, tietenkään ei!) nirhaista liikaa. Niin sitten pieni veritippa tihrusti itsensä kynnenpäähän ja koirankynnenleikkaaja jupisi itsekseen, itse uhri pötkötteli kaikessa rauhassa, autuaan tietämättömänä moisesta, raa'asta veriteosta.

Paketoin hädissäni pienen suojatupposen tassuun, josta kohde oli kovin hämillään "Mikäs tämä, tarkoittaako tämä nyt että mulla on jalka poikki tai jotain?!", antoi kuitenkin tupon olla nätisti, kunnes se sitten hetkenpäästä irtaantui itsestään, mutta tilanne näytti olevan kaikinpuolin hallinnassa. No, se siitä, vaikkakin nyt en uskalla leikata senkään vertaa. (Taas se verta...)

Ja toinen viikon veriteko; Tänään, kaikessa rauhassa peltolenkillä ollessamme, hävisi tietysti jo tavan mukaan pallot. Siinä niitä sitten etsittiin, Tara löysi omansa.... Mutta mitäs kummaa... Vihreä geelari oli saanut uuden värin... Kirkkaanpunaisen... IIIIK! Kuka vuotaa kuiviin?!?!?!  Ensimmäinen ajatus että suusta tulee verta, mutta hetken tsuumailun jälkeen kohdistin vuodon lähteeksi nenän! Taralla valui suorastaan norona punaista väriä vasemmanpuoleisesta sieraimesta. Siitä sitten hipsittiin reippahasti (mutta mieltä tyynnytellen) takaisin pihalle, Kira sisälle ja puhdistusaine-pumpulitupon kanssa toisen koiruuden kimppuun. Lähempi tutkailu osoitti, että nenäröörissä oli pienenpienenpieni reikä, josta tihutteli verta + ulkopuolella mustaa hajunnappaajaa oli pieni, pienenpieni (=2mm) haava.

Samalla hetkellä verenvuoto onneksi tyrehtyi. Pohdiskelin syypään löytymistä moiselle, Kira vai Kyy? Joku muu? Ei Kira, vaikka olis ollut vahinko, olisi jäljet varmasti olleet krouvimmat. Kyy - hmmm... Asia vaati pientä mielipidetutkailua, mutta koska turvotusta ei ollut, koirassa vauhti pysyi sata lasissa, ihan kuin mitään ei olisi ollutkaan, ja sitä verta tuli, ei se olisi ollut kyykään. Okei, ehkä joku miljoonista heinäpellon heinänkorsista tai joku risu... Koska kaikki vaikutti olevan kokolailla ookoo, koiruudet sisälle ja niiden viikkoateriaa metsästämään, Dog Sport Centeristä.

Takaisintullessa huomasin että ainoastaan Kira oli vastassa eikä Taraa missään. Mitä nyt... Sisällä eteisessä oli punapilkullinen lattia vastassa ja touhukas Tara. Oli kuulemma alkanut vuotaa uudelleen, Kätevä-Isännän kotiutuessa ja koirien ulkona häslätessä. Tara joutui evakkoon. Tutkailin nenää ja vaikutti että kirsun päässä oleva haava olisi suurentunut pituudeltaan. Okei, tästä ei siis niin vähällä päästy kuin luulin, nyt otetaan päivä, pari iisisti jotta haava menee kiinni.

Voitte vaan kuvitella miten järkyttävää se oli, että kaikki lelut kerättiin pois ja ulkoulut suoritettiin erikseen. Oih ja voih. Ruokailu hoidettiin sivistyneesti lautaselta tarjoiltuna, jotten nenä päässyt tökkimään oman ruokakupin pohjaan. Alkuun Tara oli niin hämillään hienosta tarjoilusta, ettei meinannut tajuta alkaa syömään. Onneksi kuitenkin vakuuttui että todellakin tänään tarjoiltiin ruoka lautaselta.

Toistaiseksi kaikki hyvin, molemmat rötköttää pitkin lattioita unimaassa. Toivottavasti haava kestää jo huomenna olla ruokailussa mukana ja ehkä muutenkin normaalimpaa päivää. Sitä ootellessa. Ei oo nimittäin ihan helppoa pitää nenää sairaslomalla, koska sen kanssa on totuttu tekemään kaikki. Mm. haistelun lisäksi tökkimään kissoja, leluja, maata, ihmisiä, Kiraa, ruokakuppia...

Ainiin, sakemannien SM:tkin olivat, tai ovat, edelleen. Taran pari sukulaissielua, läheistä ja etäänpääkin ottamassa mittaa. Valitettavasti velipoika hylättiin ekana päivänä ja etäämpi sukulaissielu tokana päivänä. No, aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta. Ehkä ensikerralla.

PS. Jaetut ulkoilut ON yhtä tuskaa. Toinen ei voi ymmärtää, miksi toinen meni ulos ja se toinen jäi sisälle. Ulkona ollaan kirjaimellisesti pallo hukassa. No, tekee ihan hyvää, tällainen jakautuminenkin välillä.

We dont call 911...

Heh.

No ei sais hehhetellä, mutta vähän hymyilytti, kun oltiin pollen kanssa klinikalla eilen illalla ja tutkimusten välillä, odotellessa, Kätevä Isännän kanssa vaihdettiin kuulumisia. Kertoi että erään hälärifirman myyntimiehet poikkes. Kätevä Isäntä istuskeli sisällä, Kiran kera, Tara partioi tapansa mukaan ulkona. Auto tuli pihaan ja ensimmäinen HAUHAUHAU!-ilmoitus samalla hetkellä. Kätevä Isäntä pihalle, jolloin innokas myyntihenkilö oli jo tarraamassa portin kahvasta kiinni... Sitä seuraskin sitten senpäiväinen sepelinpyörre hyvin voimakkaan HAUHAURÄYHHAU:n kera ja hölmömmällekin tehty selväksi ettei ole isäntä vielä toivottanut tervetulleeksi eikä ole syytä alueelle silloin tulla. Varuiksi piti isännän vielä kuuluvaäänisesti innokkaalle myyntivesselille kertoa että älä nyt hyvä ihminen vaan avaa sitä porttia...

Pari vislausta ja Tara sisälle. Oli vielä rappusilla mennessään katsonut portille ja rähähtänyt, ettei ollenkaan ole niin itsestään selvää marssia tälle pihalle nih! Kätevä Isäntä oli sitten mennyt portille jossa kylmänkalpea myyntimies oli nihkeänkylmän käden kanssa kätellyt ja kertonut että varashälyttimiä tarjolla olisi... Isäntä tuumasi että tapasit juuri meidän varashälyttimen ja toinen olikin vielä sisällä. Juu,u, näyttäis kyllä tosiaan tässä osoitteessa olevan asiat kunnossa, tuumasi myyntimies.

Kovakanttista porukkaa. Eipä tulis mieleenkään mennä kolistelemaan jonkun pihaportteja, jonka takana koiruus tai parikin, partioisi. Pitäis kyllä jotain kylttiä tännekin laittaa tiedoksi asiasta, mutten oikein ole vielä keksinyt, minkämoista. Ajattelin niitä napakan hauskoja enkkulaisia, mutta Isäntä meinas ettei ne kaikki enkkua ymmärrä ja menee hauska napakkuus ohi.

Tara kuitenkin ottaa tosissaan pihapiirin ja omien vartioinnin. Asia on ihan ookoo kun antaa luvan tulla ja vaikka senkin mennä portista, mutta jos ei anna, se kyllä korostaa päätöksen tärkeyttä. Kira vielä on vähän hämillään moisesta, sen mielestä kun ihmiset kuitenkin on pääsääntöisesti kivoja. Se vähän puhahtelee sitten taustatukena ja on ihan mielissään jos jompikumpi kotiväestä tulee vaikka huutamaan pois, tulee kätevä tilaisuus päästä tilanteesta eroon.

Kaikenlaisia "kuljeksijoita" on taas raportoitu lähialueeltakin, joten hyvä se on että meidän osoitteen hälärit ja turvapelit pelaavat. Luotan näihin merkkeihin ihan täysin.

Karkki vai kepponen

Yks uus asia on opittu, mä esittelen sitä ensin tänään The Kentällä, ennenkuin täällä. Jos se toimii siellä niin se toimii ja sen voi esitellä täälläkin. Kira on ihan innoissaan uudesta asiasta. Muutenkin se on ollut parempi, vanhaan metodiin takaisin tultaessa. Pallo on sille rakas ja superkiva, sillä on kiva leikkiä, se on lähes nykyään ainoa jonka kanssa on hauska leikkiä (no okei, leikkii se narunjatkeenkin kanssa, mut pallo saattaa mennä senkin ohi, murrrr...), mutta (aina se mutta)...

Sen kanssa on aika vaikeaa tehdä töitä. Siitä tulee mieleen peltojen kiitolaukkakisat Taran kanssa, kadonneen pallon etsinnät, veto- ja kaikki muutkin leikit ja reuhot. Sitäpaitsi se huutelee sieltä kainalosta "Kato! Kirakirakiraaaa! Täällä mä oon! Näätkö, täällä ylhäällä jonne sä et yllä, lällislääpallopää!" Ei sellasta kestä, ymmärrän kyllä. Hirveä työ ja tuska koittaa siinä sitten seurata ja tehdä jotain siistiä työtä, EPEK. (Ei Pysty, Ei Kykene) Tulee pelkkiä kepposia.

Karkki, karkki taas on herkullinen, sen eteen voi tehdä temppuja. Se on pienestä pennelistä asti ollut herkullinen ja jotta sen saa, pitää tehdä jotain. Yleensä jotain tosi pöljää, kuten istua. Ja sit pitää keskittyä. Pääosin toimii. Narunjatke ei toimi. Se ei nyt taas saa iskostettua päähänsä että se naru pitäis laittaa kiinni. Seuraaminen on välillä melko "jäävää". Narunjatke lähtee ja koira jää. Sillon se naru ois hyvä olla kiinni kuten ohjeistettiin. Lusmuilu ei ole vaihtoehto. Tänään varmaan näin joudutaan tekemään, voi tulla hauskaa. Vielä ehkä pohdin, tuliko sittenkin liian pitkä liina ostettua...

Taas tapahtuu kaikenlaista. On luentoa ja kurssia. Turussa Leena Piiran koiran kipu, kivun tunnistus ja lihashuolto - luento. Sen perään Paula Speerin koiran hieronnan alkeiskurssi. Koska ahneus iski, ajattelin että meen molemmille, ja lähes koko lauantaipäivän vapaajärkkäilyyn meni vähän aikaa, Speerin kurssilta loppui paikat. Sinne olisin ehdottomasti enemmän halunut. Eli jäi sitten väliin koko keikka.

Sitten bongasin paljon pidetyn Maria Arfmanin tottisviikonlopun Ukista, syyskuun puolesta välistä. Sinne taitanen hipsiä kuunteluoppilaaksi. Merkkasin jo kalenteriin ilmoajankohdan, etten mene unohtamaan. Lähteekö joku messiin tai pääsenkö jonkun messiin? 1.9. on vika ilmopv...

Ja Hesassa olisi vielä VAPEPA:n pelastuskoiraluento, sekin kiinnostaisi mutta työt haittaa harrastuksia. Ei kyllä tällaisessa asiassa saisi. Menisköhän jopa vapaa-anomus läpi, jos esittäisi asian jämptisti että meistä tulee pelastuskoirakko ja tarvitaan nyt vapaata että meistä voi sellaisia tulla... Eivais, tärkeä tehtävä, ei sovi pelleillä, mutta jos Turkuunpäin ikinä vastaavaa luentoa tulee, menen ehdottomasti. Kiinnostava aihe.

Hiljaista on...

Täällä, ei meillä. Kira on itseasiassa hyvinkin omaa ääntänsä rakastava kaveri ja osaa villitä Tarankin mukaansa kiljahtelemaan. Kiralla on huomattavasti laajempi äänirepertuaari, aamuisin se toivottaa hyväthuomenet hyppimällä koiraportin edessä (huom! Ei sitä vasten!) sammakkopystyloikkaa ja säestämällä sitä sekalaisella ääniryhmällä, josta se siirtyy todella kovaääniseen karhunmörinä-ölinään, useinmiten lelu suussa mutta sujuu se ilman leluakin. Tähän kuuluu pienimuotoinen ihmistaklaus kylki edellä ja pään hidas nakkelu puolelta toiselle, selkä vähän kyttyrällä ja korvat takana, häntä tietysti heiluten, nupoloikkaa. Tämä soundi toistuu myös Taran kanssa leikkiessä.

Sitten se vinkuu, piippaa, kiljuukin. Odottaessaan oven/portin avaamista. Ja haukkuu. HaU HAu Hau haU. Sellaista turhanpäiväistä normiaksentin haukkumista, epämääräisillä kirjaimilla. Nyt myös muutaman kerran sanonut silloin tällöin vahtihaukkuja, matala, varsin vakuuttava vahva ääni HAU. Tämä toimii myös sammakkojahdissa, nehän on epäilyttäviä, rupsumöykkyjä, jotka salakavalasti yhtäkkiä loikkaavat, ties minne. Niille on syytä vähän sanoa kovaa sanaa etteivät ihan silmille ala loikkia.

Tara, se on taas hiljaisempi. Joskus sanoo hiljaa piip-piip-piip, jos on vähän huolestunut, Kätevä Isäntä nukkuu liian kauan tai narunjatke lorvailee koneella eikä tajua lähteä heti-nyt-just iltaruokkimaan hevosia. Tai odottelee muuten vaan jotain tapahtuvaksi. Niin ja oven/portin avaamista ja ootellessa, silloin vähän isommin, kiihkeämmin. Pöristäkiroilee ja jupisee itsekseen, hevosia ja lintuja komentaen. Vahtihaukkuu mielellään piha-aidan luona, tehostaa sitä pystyhännälllä, keesi pystyssä. Varma vahva HAUHAUHAUHAU!!kku.

Kira läähättelee paljon, innostuessaan, odottaessaan, ollessaan tarkkana. Niinkuin Tiinakin teki. Tara taas läähättää silloin kun on kuuma, hiki, otettu kunnon spurtti. Ei muuten. Vaan maailmaan meteliä mahtuu, kunhan siinä on joku roti.

Kirjoitin tähän perään pitkät jorinat siitä, miten eläinten kanssa on nykyään niin paljon ongelmia ja miten sitten hienoja, kalliita, hienosti puhuvia muotikouluttajia hälyytetään apuun niitä ratkomaan, ihmeitä tekemään. Ja miten silti edelleen jatketaan kauheassa kiireessä ja paineessa, onnistumatta ja sitten luovuttamalla. Koska koira ei oppinut sisäsiistiksi kahdessa päivässä, annetaan se pois, ongelmakoirana. Tai koska se pentu jyrsi jo kolmannet kengät, eteiseen suljettuna, moneksi tunniksi kenkien joukkoon, annetaan se pois, ongelmakoira.


Koko ajatus koiramaailman äänistä "ongelma"koiriin tuli hevospuolen "ongelma"hevosista ja luennoivista gurukouluttajista. Vedin tekstin kuitenkin pois, ehkä siitä ihan oma aihe tai avaudun siitä oikeasti tuonne heppapuolen blogiin. On nimittäin asia, josta asiaa riittäisi teidän kyllästyttämiseen asti. Olkoon siis tällä kertaa. Olisihan se jo epäreiluakin alkaa varoittamatta, tällaisen aiheen perään vuodattamaan moisesta. :)

Ps. Kira teki eilen aivan loistavaa pikkutottista. Ei koskaan noin hyvää ole tehnyt! Asia jota olen paljon pyöritellyt päässäni. Ei se, mitä se teki tai ei ole tehnyt, vaan se, mitä narunjatke haluaa ja toivoo, itse. Ja miten sinne ehkä päästäisiin. Tein eilen ns. pienen radikaalin takaisinvaihdoksen "alkuperäisen" opastajan alkuperäisten ohjeiden mukaan, ja se kannatti tai ainakin nyt toimi. Tiedän ettei saa hyppiä ja poukkoa, mutta joskus vaan pitää luottaa siihen sisäiseen fiilikseen. Katsotaan mennäänkö kantapään kautta vai onko ääni oikeassa...

PPS. Tiedättekö miten kävi?! Kirjoitin oikeasti PITKÄT jorinat ja otin kopiolla ne pois. Sitten kirjoitin vähän lisää ja nappasin KOPIOLLA kuvaosoitteen! No miten mahtoi käydä sen minnekään liittämättä jääneeni  jättäneeni pitkän jorinatekstin? Niinpä. Se deletoitui sen kopioidun osoitelinkin alle... Lähden kopsimaan päätä vajan seinään. Palataan astialle kun kuhmu on laskenut ja oppi sisäistetty.

Tuhat ja yksi kämmiä...

Tuhatjalka? Ehkä vähän radikaalia, mutta tuntuu nyt siltä, että on sanallinen arkkuni avattava aiheesta, joka varsinkin fasebuukin hampaisiin on päätynyt, nimittäin pieneläinklinikka Tuhatjalka. Valitettavasti täytyy tunnustaa, että hartaasti itsekin kuulun jo niihin, jotka toivovat ettei koiruleita tarvi ko. paikkaan (jos toki muuallekaan) päivystykseen viedä. Tämän tiimoilta on perustettu jo oikein adressi ja omakohtaisesti en muista että ennen vastaavanlaista älämölöä olisi mistään klinikasta noussut. Myös Turun Sanomat uutisoi  paikan eräästä hoitokämmistä, fasebuukista näitä löytyy jo sitten enemmänkin. Hyviäkin kokemuksia on ja niinhän pitääkin. Onko huonoja jo silti paljon enemmän?

19.1.14. tulee 3 vuotta siitä, kun pieni mutta sitäkin pippurisempi mittarimatomme Nipsu The Mäyräkoira tuupertui aivan yllättäen illalla, juuri ennen iltatalliin lähtöä, olkkarin matolle. Hetki ennen se oli innoissaan tervehtinyt töistä tulijat, syönyt, ulkoillut ja puuhaillut omia iltajuttujaan aivan normaalisti. Seuraavaksi sitten täysin voimaton pieni koiruus kramppaili maassa. Koska Nipsulla oli ollut jo useamman vuoden epilepsia, ajattelin kyse olevan siitä. Soitin kuitenkin päivystävälle Tuhatjalalle, jossa asiallisesti neuvottiin hetki seuraamaan, hekin uskoivat epilepsiaan. Käskivät soittaa uudelleen jos tilanne menisi toisenlaiseksi.

Siirsin tarkkailuvuoron toiselle kaksijalkaiselle ja tein ehkä elämäni nopeimman iltatallin. Sisälle tullessa soitin klinikalle, tulossa ollaan, jotain muutakin on nyt menossa kuin normi epikohtaus...

Lähteissä pieni koira meni kipushokkiin, tyhjyyteen tuijottaen. Se oli veltto ja viileä, kramppaili ajoittain. Puolessavälin matkaa se alkoi ujeltaa surkeasti narunjatkeen paniikkia kasvattaen. Kyse oli jostain oikeasti vakavasta. Ovesta sisälle päästyä vastaanottovirkailija kyseli siinä kohtaa tyhmiä, siltä kai se aina tuntuu kun itsellä hätä ja huoli kova, pitäisi vaan nopeasti tehdä jotain kipuilevan eläinystävän hyväksi, eikä kysellä tyhmiä. Pyysi myös punnimaan johon mutisin että oliko tuokaan nyt tarpeellista, tässä tilanteessa ja jatkoin vähän äänekkäämmin että koira oli sitten ihan aikuisten oikeasti aika huonossa jamassa...

Päästiin vihdoin itse aiheeseen, eläinlääkäri tuli tutkimaan koiraa, perushommat mukaanlukien lämmönmittauksesta alkaen. Totesivat myös vihdoin kyseessä olevan jotain pahempaa. Rajusti kramppaava koira, kipushokissa, ikenet vaalenneena, hiljaa valittaen. Oliko lämmöntieto sitten ihan oikeasti tarpeellista tieto siinä tilanteessa, oli kai. Seuraavaksi todettiin koiralla verenpaineiden romahtaneen ja olevan sisäinen verenvuoto.

Ja eikun tippaan ja kuulemma kuviin. Itku kurkussa sanoin olisiko aiheellista olla nyt vaan armelias ja päästää koira nukkumaan ikiunta. 11vuoden ikää lähestyvä, epilepsiasta ja sydämen jonkinsortin sivuäänistäkin kärsivä koira, tässä tilassa... Toimintaa enemmän ohjannut hoitajakin jo tokaisi että tilanne taitaa olla aika huono... Narunjatke meni entistä vetelämmäksi. Ei kai tässä nyt enää mitään kuvia, päästettäisiin Pikku-Nipsu nukkumaan ja pois kivuista.

Mutta ei. Asiasta ei edes keskusteltu ja tipanlaittoyritykset jatkuivat lämpöpeittoetsintöjen kera. Edelleen oli vakaa aikomus lähteä kuviin. Edelleen hoin että eikö olisi aiheellista nyt vaan nukuttaa selkeästi kärsivä eläin, jolle ei ennusteet varmasti ole hyvät, samalla silitellen pientä kylmää luppakorvaa. Omistajan jutuille oli ko. paikassa jotkut ihan omat äänisuodatuksensa, koska niitä ei selkeästi kuultu. Silloin koiruus päätti ottaa ohjat omiin tassuihin, kääntyi vielä kerran katsomaan, ujelsi hiljaa, huokaisi syvään ja lopetti taistelun. Sensijaan eläinlääkäri ei. Ei ennenkuin sanoin että nyt ainakin taitaa olla turha jatkaa. Ihmeissään tohtori alkoi etsiä pulssia ja todetessaan että koira todellakin oli lakannut hengittämästä, kaappasi sen kainaloon ja häipyi.

Voitte vaan kuvitella fiilikset siinä vaiheessa. Surunsekainen iso hämmästys, jaahas ja mitäköhän nyt? Hämmästynyt, surullinen ja väsynyt, katsoin hölmistyneenä yhtä järkyttynyttä Kätevä Isäntää ja kysyin minne ne nyt lähti, mitä nyt tapahtuu? Sitten kurkkasi hoitaja ovenkarmin takaa kysyen; "Niin... Kai sen saa elvyttää?" Mitä? Elvyttää?! Jonkinsortin itkunsekainen naurunpyrskähdys pääsi ja pohdin näkeväni vaan pahaa unta, painajaista parhaimmillaan ollen keskellä jotain koirien omaa Teho-osastojaksoa. Kohta herään, rutistan pikku-Nipsua ja totean miten ahdistavan unen näin ja lähdetään yhdessä aamutalliin koko porukka, ilman koirien Teho-osastolääkäreitä ja hoitajia.

Mutta että siis oikeasti, elvytetäänkö koiriakin? Tai elvytetään vaan JOS kyseessä olisi nuori tai edes keski-ikäinen, vaikka jo leikkauksessa oleva koira, tulevaisuus edessä, hetkellisen sydänpysähdyksen kanssa mutta EI TODELLAKAAN elvytetä epileptikkoa, jonkinasteen sydänvikaista 11vuotiasta koiraa, joka oli mennyt kipushokkiin ja jolla oli jo sisäinen verenvuoto ja joka jo väsyi taistelemaan kipujensa kanssa, ei todellakaan.

Nipsu nukkui toisessa huoneessa toimenpidepöydällä ikiunta ja eläinlääkäri parin metrin päässä todeten että sydän sitten pysähtyi. Niinpäniin. Taisi se pienen sydämen kipukynnys ylittyä, harmi ettei niitä kuvia ehditty ottaa, olisi niistä kuitenkin rahaa ainakin vielä saatu nyhdettyä. No en sanonut ääneen, mutta pääni sisällä joku pieni Katkera-Peikko sanoi. Sureva-Peikko vollotti kuitenkin äänekkäämmin ja Katkera-Peikko jäi siinä kohden protesteineen kuulumattomiin.

Tarjosivat tuhkattavaksi lähettämistä yhteistyökumppanilleen Vernalle. Ajatus (edes se) kuulosti hyvältä, mihin keskellä talvea olisi nukkumapaikka saatu, sopii, sen enempiä kyselemättä. Lasku, tilanneraportti ja kiitos hei. Raportissa luki kauniisti; "Otamme osaa suruunne."

Mikä meni vikaan? Parin päivän päästä, kun Sureva-Peikko oli jo vollottanut äänensä käheäksi, Katkera-Peikko sai äänitilaa. Miksi ihmeessä jo seniori-iässä olevaa, sisäisestä verenvuodosta kärsivää epilepsiakoiraa ei lopetettu mahdollisimman nopeasti, heti tilanteen selvittyä? Miksi ihmeessä vanhaa epilepsiakoiraa, jolla oli verenpaineet romahtaneet, piti väkisin yrittää kuvata? Kyllä me varmasti kaikki noin maalaisjärjellä ajateltuna jo siinä vaiheessa ymmärsimme, ettei aikaa ollut paljon ja ettei 95% varmuudella kuvien tiedot koiraa elävien kirjoihin olisi tuoneet. Ja miksi ihmeessä vanhaa, elämäntaistelussa väsynyttä, sisäisestä verenvuodosta kärsivää epilepsiakoiraa olisi vielä pitänyt elvyttää?!

Enpä keksi yhtäkään järkevää syytä. Eräs eläinlääkäri ehkä yritti jonkinlaista selitystä toiminnalle ajatella niin, että nykypäivänä eläinlääkärit eivät meinaa uskaltaa lopettaa kärsivää eläintä, koska omistajat eivät sitä kestä ja haluavat että ihan kaikki mahdollinen ainakin yritetään tehdä. Saattaa olla niinkin, nykyihminen on niin kovin heikko ja itsekäs. Onhan se hienoa, jos toivoa on. Että  kaikki yritetään tehdä mitä tehtävissä on, mutta jos ja kun toivoa ei ole, tulisi eläinlääkärin ehdottomasti ohjata asiaa niin että armeliaisinta olisi päästää eläinystävä pois kivuistaan, rohkaista omistajaa raskaaseen ja vaikeaan päätökseen. Minä olin jo muutaman kerran asian tuonut esiin mutta eipä siitä edes keskusteltu. Miksi piti kitkuuttaa ja väsyttää koiraparka loppuunasti? Jäi paha ja heikko olo, joka asian tiimoilta vaivaa ja tulee vaivaamaan aina. Anteeksi Pikku-Nipsu etten ollut vahvempi.

Eikä tämä jäänyt tähän, kun perhepiirin likemmäs jo 20v vetelevä pappakoiruus piti myös viedä ikiuneen päästettäväksi, päivystysaikaan sekin, siis samaan paikkaan, oli Kätevä Isäntä saanut samantapaista kohtelua taas osakseen. Oli jälleen ihmetelty ja esitetty lisätutkimuksia tehtäväksi. Tähän varautuneena Kätevä Isäntä piti tiukasti päänsä, toi maalaisjärjen äänen esiin ja vaati lopetusta, heti. Pappakoiruus olikin jo niin väsynyt pitkästä elämästään että lähti heti luvan saatuaan. Miksi tätäkin olisi pitänyt vielä tutkia? Hyvä se on että tutkitaan ja koitetaan ehkä oppia uutta mutta rajansa silläkin, kenen kustannuksella ja tarkoitan ensisijaisesti eläimen etua ja sen jälkeen omistajaa, henkisen ja varallisen voimakkuutensa tiimoilta.

Myös tuttujen henkitoreissa ollut koira kävi ko. paikassa. Loppujenlopuksi hyvin huonossa kunnossa oleva koira oli siirtynyt toiselle klinikalle jossa omistajalle todettu hoidon olleen väärä ja aivan liian hidas. Koiraa oli lähetetty kotiin toipumaan, kun olisi asialle vielä pitänyt ja voinut tehdä jotain. Koira hiipui hoitoyrityksistä niin huonoon kuntoon että lopetus oli ainoa vaihtoehto.

Kuulopuheita on aina paljon, joissa koko totuus ei välttämättä aina olekaan se koko totuus. Nämä kolme lähikokemusta kuitenkin riittää omakohtaisiksi siinä määrin että kyllä, toivoisin päivystyksen siirtyvän toisaalle. Hoitovirheistä puhutaan tosi vähän, ihan ihmispuolellakin, niitä kuitenkin sattuu. Tekevälle sattuu, ihmisiä erehtyväisiä me kaikki, mutta rajansa todella kaikessa. Se, ettei uskalleta puhua, onko se pelkoa, pelätään että joskus avuntarpeessa ainoa avuntuoja onkin juuri se paikka, jota kovasanaisesti viimeksi kritisoi? Hyvin useasti käy myös niin, että hoitoon tyytymätön vaihtaa paikkaa eikä alkuperäinen saa koskaan palautetta eikä edes kuulla oikeaa syytä, miksi asiakas ei enää tullut takaisin. Helposti jää silloin harhakuva onnistuneesta diagnoosista ja hoidosta, potilas varmasti parani koska ei tullut enää takaisin. Arka aihe muttei saisi olla.

Vaan mitä teet, kun viet auton korjattavaksi ja se ei tulekaan kuntoon? Vaadit korvauksia jos mistäkin ja haukut avoimesti koko korjaamon alimpaan madonkoloon. Jaa että konetta ja eläintä ei voi verrata? No totta sekin ja luulisikin sen eläimen olevan tunnearvoltaan vielä tärkeämpi, näin ollen siis vaativan sitä totuutta ja yritystä vielä sinnikkäämmin.

Eläinten hyvinvointia penätään sinnikäästi ja selvähän se. Silti se tehdään joskus joiltainosin melko hankalaksi. Pakko on tähän vielä kertoa aikaisempien vuosien päivystyskeikasta, jolloin Nipsun epilepsia oli alkumetreillä ja toinen kohtaus iski, jääden päälle, keskellä viikonloppuyötä. Silloista yöpaikkaa piti Kaarina. Koira alkoi tietysti virkoamaan ovesta sisälle astuttuamme (hyvä toki niin!), joten toimenpiteinä riitti lämmönmittaus ja sydänäänien kuuntelu. Loppudiagnoosi oli kaikki ok. Ja kehoitus varata arkiaikana tutkimukset sekä niiden mukaan mahdollinen loppuiän lääkityksien aloitus. Tämä lysti kesti ehkä 15minuuttia ja lasku kipusi hyvin toiselle sadalle... Ei ihan halpaa, ole siis miljardööri jos haluat huolehtia rakkaasta karvakorvastasi? Palkka ja kulut pitää saada, mutta rahastetaanko nyt paikassa josta se on helppoa, elimen hyvinvoinnin kustannuksella. Ihan käsittämättömiin asenteisiin on myös tullut törmättyä, lähinnä hevosten kanssa, "Soittele vaikka parinpäivän päästä aamulla, silloin ehdin varmaan tulla" -vastauksena pahasti ähkykipuisen ponin kohdalla, jolle luojankiitos, toinen ell:i soitti lähetteen heti Helsinkiin. Ilman tätä, parin päivän päästä, poni ei olisi enää elävienkirjoissa. 

Jokin ei nyt ole ihan kohdallaan ei. Halu auttaa rakasta karvakorvaansa tarvittaessa on varmasti meillä jokaisella kova, vaan hätä kasvaa suureksi kun ei enää tiedä mistä apua uskaltaa, pystyy ja voi hakea. Päivystysaikana vaihtoehtoja ei paljon edes anneta. Toivokaamme siis, tassut ja varpaat ristissä, ettei ainakaan päivystysaikoihin jouduttaisi kovin usein turvautumaan. Jos sulla on luottolääkäri, pidä siitä kiinni, kynsin ja hampain. 

Täysverinen koirankuljetin

Onneksi aina voidaan selitellä! ;)
Koirankuljetin on nyt täysverinen koirankuljetin. Mutta sitä ennen pohdiskelkaamme, onko valovuosi sama asia kuin vuosi? Eilen vietin jonkun tunnin paikassa, jossa aikalailla päteviä koirakkoja suoritti tehtäviä toisensa perään, varsin helponoloisesti. Lohdullista että edes jotain pieniä rikkomurusia tuli, niitä voi nimittäin aina vähän suurennella omassa mielessä ja vakuutella sitten itselle että eipä ne hyvätkään koirakot aina...! Mutta noin vakavasti ottaen, vähän laitti mietteliääksi, miten ihmeessä Kira ja narunjatke olisi samassa jamassa, vuoden päästä? BH on iisi juttu, sanoo kaikki. Niin, niin juuri! Kuulitko Kira, BH on iisi juttu, ettäs tiedät!

No, olihan se hyvä juttu käydä homma katsomassa, näki erillaista koiraa ja erillaista ohjausta. Näki myös sen että tunnelma oli kiva, ei tiukkapipoinen eikä kireänäreä. Mutta ihan oikeasti sisäisti myös sen, että reeninkiä tarvitaan P A L J O N. Paljon enemmän kuin tähän asti. Ehkä pitää tehdä oikein joku suunnitelma tai jotain. Onhan tässä vuosi aikaa, vaan toisaalta paljon pitää vuodessa tapahtuakin. JK. Jokatapauksessa BH:n suorittaneen koirakon yhteistyö oli kerrassaan hienoa. Sellaista mekin tavoitellaan.)

Treenataan treenataan, kyllä se siitä sitten, ihan varmasti ainakin helpommin kuin eräs toinen narunjatkeen tämänhetkinen projekti jonka kanssa ei ainakaan yritystä puutu. Asia jonka kanssa nykyään enemmän miettii että koska kuuluu luovuttaa?

Ja sitten vähän menneisiin, eli Kiran synttärilahjaan, joka valmistui synttäreitä seuraavana päivänä. Koiraportti autoon. Nyt on turvallista matkustella. Varuiksi siinä on myös toinen ovi Taralle ja väliseinä, jos Tara tulee mukaan, pysyy sitten omalla puolellansa. En halunnut "koko häkkiä" liiaksi tilaa koirilta viemään, tällainen on erinomainen ratkaisu. Kätevä isäntä teki. Köyhän pitää tehdä kaikki itse tai tumpulana omata kätevä isäntä. Jos ei ole kätevää isäntää, isännällä tai omilla kätevillä käsillä sopivia vermeitä, suosittelemme vakavasti harkitsemiamme KCM ART Koiraveräjiä.

Alkutaipaleella...
... tällainen siitä tuli!
Jees, ihan okei...
Narunjatke on ihan hurrrrrjan tyytyväinen. Kyllä kätevä isäntä vaan on kätevä isäntä ♥ Häkkirojektista pari kuvaa enemmän löytyy tästä Pientä äänieristehifistelyä varmaan vielä vähän vaaditaan mutta aika hyvällä mallilla ollaan, koekäytötkin suoritettu ja olipa hienoa perjantain reeneissä kun luukun sai vihdoin jättää auki!

Niin, perjantaina oltiin tosiaan silmien alla ja apua, vakkarituki lomilla, iiik! Onneksi paikalla mukava ja pätevä tuki kuitenkin ja hiipinyt paniikki laantui yhtä nopsaan kuin nousikin. Koska oltiin uusia toisillemme, tehtiin pieni tilannepläjäys. Päälimmäiseksi nousi kurkkarin hankinta. Taas. Ja perusteltiinpa muuten niin hyvin että se todellakin hankitaan heti huomenna, tai ainakin ylihuomenna. Hevostelevalle asia ehkä hahmottui mallilla "Hidas kuolain vs. tarkka kuolain". Eikä tässä kurkkareita mitenkään kammoksuta, on vaan jääty jonnekin pentupanta-tasolle mutta asiaan tulee korjaus! Muut asiat, joista puhuttiin, oli täsmällisyys ja selkeys. Nyt oli narunjatkeen korkea aika alkaa itsekin täsmälliseksi ja selkeäksi, jotta koirakin voisi. Ja palkkausta jo pelkästä huomionsaamisesta. Tässä ehkä palattiin takaisin alkutaipaleelle, pentuajan treeniin, katsekontakti => palkka. Kaipaa siis vahvistusta tämä asia. Kotona tavisoloissa se toimii hyvin mutta häiriön keskellä ei ihan niin hyvin, vaan onhan tässä tultu hirveästi silti eteenpäin silti. Paikasta pitää olla myös tarkempi, liian eteen ei saa tulla.

Hyvä lyhyt kerta, hyvä rakentava palaute, hyvä meininki. Hyvä mieli!
PS. Jokos Neiti Matala Maavaran kuvat näkyy, kurkkaa tästä