Tässä ja nyt

Koirat todella opettaa elämään hetkessä jos vaan otetaan opiksemme. 

Niillä riemu repeää kun lähdetään ulos. Ne ottaa pallot suuhun ja juoksee kilpaa pitkin pihaa, ärisevät ja riekkuvat, välillä kaksjalkaisen hermojakin vähän kiristellen. Ne ei mieti mahdollisia seurauksia tai  illan murheita. 

Atopia, tassukutina ei ottanut helpottaakseen vaikka hetken hengähdyksen antoikin. Siksi otan kaiken ilon juuri nyt näistä kahdesta rauhallisesta päivästä, mitä on asian tiimoilta vietetty. Näistä kahdesta, kun ne viralliset lääkkeet jätettiin tehottomana, ainakin toistaiseksi, ja vaihdettiin tabut Histeciin. Joka kerta herää toivonkipinä, tämäkö se nyt auttaisi, pitäisi oireet vihdoin kurissa, elämän hyvänä. Tähän asti joka kerta on mätkäisty vastapalloa. Uskotellaan nyt niin ja märehditään sitten murheita myöhemmin, sanoi maailman arvokkain Penni. 

 

Huojennusta

Mulla särki pienenä jossain vaiheessa joka ilta (no sellanen muistikuva ainakin jäi) jalat ihan kamalasti 😣 Äiti sitten istu sängynreunalla ja hieroi polvia ja nilkkoja vuoronperään, yötä myöden, varmasti ihan unen rajamailla sinnitellen 😴

Taas yksi alkuyö, Pennin vierellä sen pieniä varpaita hieroessa, kutinan taas yltyessä liian isoksi ja tuskaisaksi, mietin että tällaistako se äiteen homma oli 😴

Ja olikohan hällä se sama huojentunut tunne, joka mulla nyt Pennin vierellä, kun tuskaisen olon ja kivun tilalle tuli vihdoin rauhallinen uni. Pieni Penni nukkuatuhistaa vieresssä. Ihan  parasta ♡

Vanhat koirat osaavat ennustaa jokaisen kyynelen

Vuodet vierii. 

Vähän harmittaa että tänne kirjoittelu on jäänyt. Toisaalta eipä ole vielä tullut lueskeltuja niitä kirjoitettujakaan, pitäisi kyllä, muistella. Nauraa ja nieleskellä muistoille. 

Penni täytti viisi. Penni Pentunen on jo viisi. 

Samanikäinen kun Kira oli kun Penni Pentunen tuli. Se oli Kiralle hyvä ikä Pentusen tulla. Tara oli kolme kun Kira tuli, sekin oli hyvä ikä pennun tulla. Tiina oli 10 kun Tara tuli, sitä en muistanutkaan, muistin nuoremmaksi. Paljon nuoremmaksi. Sekin toimi. Tiina oli 13 kun Kira tuli ja se oli jo liikaa pentusen tulla. Tiina ei enää jaksanut pentusen pyöritystä. Tiina olikin jo jatkamassa matkaa, työnsä täällä tehnyt. Kira ehti nähdä mummon mutta kauaa eivät samaan aikaan pihalla pyörineet. 

Kira täyttää kesällä 10 vuotta. Sitä ei pysty ymmärtämään ollenkaan. Kurkkuun tulee joku merkillinen pala kun asian tiedostaa, nykyään aika usein. Sitä katsellessa muistuu mieleen Tiina, enemmän ja enemmän. Se vanhan koiran viisaus ja rauha. Silti siitä näkee sen saman Kiran joka se oli viisi vuotta sitten. Se sama hölmö, aina iloinen. Kaikkien ystävä, hiukan ujo. PR-sakemanni. Pölö. Niin kamalan loputtoman rakas. 

Kun välillä kuulee ne puheet, että mitä katuu... Kadun että päästin Kiran ajan hukkaan. Kira on ollut paras koira tehdä vaikka mitä, mitä vaan. Se rakastaa tehdä. Se seuraa vaikka maailmantappiin asti ja ihan itse, pyytämättä, missä vaan. Se on varmasti ainoa koskaan jolle seuruun sain niin vahvaksi. Olen aina niin ylpeä siitä. Se on niin kiltti ja iloinen ja minä onneton hukkasin niin monta vuotta mitä oltaisiin voitu tehdä. Se kaduttaa nyt ihan vietävästi. Ahdistaa.

Pääasia kuitenkin on että vuosia silti vielä on, ainakin monen monta. Aina sanoin sille ja Taralle että vähintään samat kuin Tiinan kanssa. Vähempää ei hyväksytä. Taran kanssa piti hyväksyä vaikken hyväksynytkään, mutta niin se vain oli.

Ajatella. Kira täyttää jo kesällä kymmenen. Kurkussa on jotain, pitää nieleskellä vähäsen. Tassunjäljet on sydämessä, syvällä. Ikävä on jo nyt. 

Vanhoilla koirilla on hallussaan salaisia asiakirjoja. Vanhat koirat tietävät tarkoin milloin puut kuolevat, milloin hullu peukalo painaa nappia. Vanhat koirat tietävät grammalleen miten paljon ikävää yhteen iltaan mahtuu, ja miksi.

Vanhat koirat osaavat ennustaa jokaisen kyynelen ja suurinta salaisuuttaan ne varjelevat tarkoin alakuloisessa hännässään: ne tietävät tarkoin milloin on taas vedenpaisumuksen aika.

Vanhat koirat ovat raivostuttavia. Vanhat koirat tietävät ihmisten asioista enemmän kuin ihmiset itse. Eivätkä suostu puhumaan. Katsovat vain säälivästi.

- Tommy Tabermann 

 

Turhautuminen - miten vahva se voikaan olla

Vaikka todella toivon ettei kukaan Koskelan tapausta ohittanut vaan selailemalla, niin tässä on niin paljon asiaa. Sanktiot pitää tulla väärästä mutta... 

Nykymaailmassa on niin kiire, niin kiire joka paikkaan. Olla tehokas ja näyttää, pärjätä jotta saisi olla osa jotain johon tuntee kuuluvansa. Taitoakin voi olla rutkat määrät mutta se tarvitsisi vain sitä aikaa tulla esiin oikein. 

Mutta kun se kiire, ulkopuolinen paine ajaa eteenpäin eikä homma onnistu, tulee epäonnistumisen ja hylkäämisen pelko. Sitten tulee turhautuminen. Ja kun ei ole tarpeeksi vahva, uskoa omaan itseensä ja aikaa, saa se turhautuminen toisinaan kamalia aikaan. Ja tätä tapahtuu ihan kaikissa lajeissa. 

Hyväksytyksi tuleminen, tunne kuulua johonkin jonka kokee omaksi ajaa toisinaan niin vääriin ratkaisuihin. Tätähän tapahtuu niin paljon lapsien ja nuortenkin piireissä. 

Valmentajilla on tässä niin hirmuisen suuri vastuu, opettaa myös se häviämisen taito ja hyväksyminen. Opettaa ettei maailma kaadu jos just nyt tällä ei tule tuloksia. Jotain kuitenkin opitaan ja mennään eteenpäin, yhdessä. Kukaan ei hylkää tai katso kieroon jos just tuloksia ei tule. Kaikki muu, se tärkeämpi ja parempi määrittelee sut ihmisenä, ei tulokset. Muista se. Me kaikki mokataan joskus, kunhan sen ymmärtää ja siitä oppii. 

Eli tää pätee ihan vaan sellaiseenkin asiaan kuin elämä. 

Pitää opettaa oikean ja väärän valinta ja se pointti miksi, ei vaan kieltää. Oppia yrittämään ja tekemään oikein niin ettei tehdä väärin. Joskus se, että kaikki menee pieleen, voi - ja pitäisi olla alku uudelle paremmalle. Uskotaan siihen eikä vaan kielletä kaikkea.  

Kiran leikkurireissu

Eikö oo hienoa kirjoittaa postaus kun koira on menossa leikkaukseen ja sen jälkeen jäädä tupittamaan. Ei oo ei. Mä ainakin heti mietin että mitä siellä nyt on menossa kun ei mitään kerrota. Pitääkö olla huolissaan ja niin edelleen. Että se on epäreilua jäädä jonkun jännän jutun ääreen tuppisuuksi, tiedän. 

Leikkaus meni hyvin. Siellä otettiin vastaa hyvin, tohtori vaihtoi muutaman sanan ja sitten hoitaja tuli laittamaan Kiran Nukkumatin matkaan. Sanoin Kiralle siinä ootellessa, että älä sinä ole huolissasi, ota pienet tirsat ja mä tuun sitten hakemaan sut kotiin. Sitten tuli reippaat hoitajat, pyysivät varuiksi laittamaan Kiralle kopan ja sanoivat että nähdään illalla. Mä sanoin että pitäkää sitten hyvä huoli ja palaa kurkusta nieleskellen lähdin kohti kotia. Hiukan oli hermo pinnassa. Olisin ehkä halunnut jutella ja kysellä enemmän, toisaalta en. 

Puhelin kulki tiiviisti mukana, ei jäänyt minnekään eikä akku varmasti päässyt hyytymään. Tiedätte nää iLuurin akut, lämpötila alkaa vähäänkään viilenemään niin akku hetkessä vaihtaa lukemaa 97%... 48%... 27%... 9%.... ja tsup. 

Illalla sitten tuli soitto, vähän pidempään oli jostain syystä mennyt kuin piti, ja koiruus sen myötä vähän myöhemmin seiskalta noudettavissa. Siellä se sitten oli, puusta pudonneen näköisenä häkissä odottamassa. Voi että ♡ Sain hyvät pitkät ohjeistukset jo puhelimessa, muistin näistä ehkä kaksi lausetta. Hoitaja sanoi että ei hätiä, tulee kirjallisenakin nämä. No ei ihan niin pitkästi kyllä tullut mutta kyllä me niillä sitten pärjättiin. 

Kipulääkettä oli tuupattu reilusti ja parit jäi vielä kotiinkin, 3-4 päivään voinnin mukaan. Kira ei meinannut millään jaksaa lähteä kotiin, ei sitten millään. Autossa se nukkui ja taas autosta oli ihan tuskaa hoiperrella sisälle, ois voinut sen mielestä autoon kyllä jäädä nukkumaan tokkuraa pois. Kotona se nukkui melkein koko illan ja yön, ei nähnyt möröjä eikä tullut tuijottelemaan naaman eteen tai nurkkia, niinkuin Penni opiaatipössyissä. Helpolla siis pääsin potilaan valvomisen, lähes nukkuen. Penni enemmänkin aiheutti levottomuutta kiertäen porteilla ja vinkuen, ihmetteli miksei pääse Kiran luo, kummastellen jotta mikäs nyt on homman nimi.

Seuraava aamu alkoi tuntua normilta, paitsi sekopäisemmältä. Penni oli ihan kierroksilla eikä potilas itsekään enää suhtautunut tilanteeseen toivotulla tavalla, rauhassa. Ruoka maistui ja ulkona käytiin, hätäasioilla, ei muuta. Arjen uutta rytmiä haettiin pari päivää, melko sekopäisellä meiningillä, mutta sitten se alkoi taas mennä uomiinsa. Penni pyöri mukana, Kira jäi odottamaan sisälle. Kun jäivät kaksin, jäivät eri osastoihin. Niin ja keittiön sohvan latasin muovilaatikoilla jotta ei Kira sinne hyppelisi. 

Kipulääkkeet jätin jo toisen päivän jälkeen pois koska koira oli niin vedossa, mutta jouduin ottamaan uudelleen vielä pariksi päiväksi, kipuilua alkoi selkeästi tulla lääkevaikutuksen loputtua. Haava oli pitkä ja ruma. Samaan aikaan parin muunkin koirat oli sterkattu ja haavat oli tosi siistejä. Kerrottiin kuinka hyvin, oikeastaan heti koirat olivat leikkauksesta toipuneet ja haavat lähes hävinneet. Joo, niinhän silloin Tiinaltakin, kun kohtutulehduksen jälkeen joutui operoitavaksi. Massussa oli pieni siisti haava ja toisena päivänä koira oli jo ihan normaali. No, saattaa ehkä vähän vaikuttaa jos puolet toisen puolen nisärivistäkin poistetaan, kohdun lisäksi. Niin ja napatyrä myös korjattiin. Taas muistutin itseäni että toisiinvertaaminen on turhaa, ei me olla toisia, me ollaan me. 

Haavapuku oli loistava (kiitos vain Tikrulle joka lainasi omaansa!), se suojasi kaljua vatsaa pakkasilla ja koiralta. Silti jouduttiin vähän turvaamaan kauluriin kun Kira jäi yksin. Se nuoli haavaa puvun läpi, joka ilmeisesti alkoi kutista. Antibiootteja ei saatu mutta piti tarkasti seurata jos tarve tulee. Ei onneksi tullut vaikka melkein tuli, tai niin luulin. 

Haava keräili "karstaa", joka piti saada pysymään poissa. Vähän ahdisteli sitä putsia kun tuntui että langat olivat joukossa niin tiiviisti että pelkäsin koko ompelun välillä lähtevän purkaantumaan... 

Sitten parin viikon päästä mentiin poistamaan tikit, hoitaja totesi että iho on kyllä tosiaan vähän ärtynyt, mutta meinasi että se on iho, ei haava, ja saattaapi nyt rauhoittua kun tikit saadaan pois. Näin siinä kävi, muutaman päivän päästä Kirankin massu alkoi olla siisti. 

Kira leikattiin Kaarinan klinikalla Mimma Aromaan toimesta alunperin nisäkasvaimien takia. En tiedä oliko tämä tarpeellinen toimenpide, kasvaimet ei parin kk aikana kasvaneet ja ne todennut lekuri sanoi että jos ne eivät kasva, ei ole ehkä pakko leikata (Hyvälaatuisia). Kohdunpoistoa suositeltiin ns. varatoimenpiteenä samalla ja osoittautuikin sitten että se oli jo sillä mallilla että kohtutulehdus olisi tullut  eteen lähiaikana. Eli hukkaan ei leikkaus sitten mennyt - vaikka kasvaimia ei ehkä olisikaan tarvinnut poistaa. Tämä oli asia joka sinetöi leikkauksen sitä miettiessäni. Viimeisen juoksun jälkeen Kira oli vähän epämääräisesti vuotanut ja tuntui että se oli vähän jumissa selästä. Varasin sille hieronnankin, mutta se peruuntui koronatestin tuloksen odottelun takia (Oli negatiivinen).

Nyt on hyvä fiilis koiran puolesta, kaikki on nyt ok. (no, plasnooma on edennyt, lääkitystä on jouduttu lisäämään mutta ei tunnu koiraa vaivaavan.) joten päivä kerrallaan enkä enempiä murehdi, sitä ylläpitää taasen Penni kutinansa kanssa...