Tiimalasi


Kaksi vuotta sitten tuli tyhjyys jonkalaista en tiennyt olevankaan. Kaksi vuotta ja yksi päivä sitten oli omituinen päivä. Kätevä isäntä oli työpaikan koulutuspäivillä ja me oltiin Mustan ja Harmaan kanssa kotona. Aurinko sulatti lunta ja jäätä hyvää vauhtia, piha oli jo kurainen. Laitumilla oli kuitenkin vielä lumipeite.



Oma mieli oli vakava kahden vuoden edellispäiväisestä. Mielessä velloi synkät ajatukset joissa oli vahva, surullinen ja raskas tunne. Tara ei ollut oma itsensä kuin hetkissä. Niissä joissa poneille piti kiroilla ja Kiran kanssa pääsi ulos juoksemaan. Ne hetket roikkuivat epätoivoisesti toivossa kiinni. Jostain silti tiesin, että tiimalasin hiekka oli valumassa loppuun.

Mutta en tiennyt sitä, että niin nopeasti. En tiennyt että puhuttiin päivistä, tunneista. Jos olisin tiennyt, olisin ehkä tehnyt, päättänyt jotain toisin. Olisin toivonut että alansa ammattilaiset olisivat kertoneet miten nopea ja kivuliaan lyhyt jäljellä ollut aikamme pahimmassa tapauksessa saattoi olla, ja oli. Edes viimeistään kaksi vuotta ja päivän päälle sitten, myöhään illalla hakiessani päivystyksestä lisää kipulääkettä olisin toivonut, että mukaan olisi annettu jotain muuta kuin Rimadyliä. Olisin olettanut lääkärin tietävän ettei Rimadylit enää auta. Itse kun vielä uskoin enkä ymmärtänyt että tiimalasin hiekka ei riittänyt enää kuin puoleen vuorokauteen...



Kaksi vuotta ja edellispäivä päälle sitten lääkäri kuitenkin vielä kirjoitti antibiootit vaikka epäilikin. Rauhoitteli ja sanoi että katsotaan tulokset ja mietitään sitten mahdollista hoitoa ja jatkoa. Jo silloin aika pian tiesin ettei tarvitse miettiä, mutta toivoin että lyhyt aika olisi siinä tapauksessa hallinnassa. Mikään ei kuitenkaan mennyt niin kuin luulin. Tiimalasi tyhjeni eikä mikään ollut hallinnassa.

Käsitys kivun peittämisestä nousi näinä tunteina kaksi vuotta sitten ihan uudelle tasolle. Tiesin että eläimet ovat siinä mestareita, mutta Tara antoi asialle uuden merkityksen. Viimeinen päivä ennen tuskaisaa yötä oli kaksinaamainen. Ulkopuolisen silmissä Tara olisi ollut vahva oma itsensä. Se listi päästäisen pellolta (oikeasti se taisi olla jo listitty tai saanut sydärin nähdessään Taran, mutta joka tapauksessa se teki kettuhyppynsä, kaivoi vimmatusti ja hetken päästä näytti hangella saaliinsa). Toisessa hetkessä se oli muissa maailmoissa ja rauhaton, vakavamielinen.



Väheneviä tunteja kohden pienet rippeet rauhallisesta unesta lohdutti, mutta yö oli musta, pitkä ja tuskainen. Tara haki maanisesti nukkumapaikkaa yöllä kaivaen ja pyörien sänkyni vierestä, jonne se ei koskaan tullut nukkumaan, Kira kyllä useinkin. Yritin silittää rauhoitellen, samalla tietäen että aamusta tulisi kurjin aamuni ikinä.

Kaksi vuotta sitten aamu oli tuskan sekainen. Aikaisin aamulla ulos päästessään Musta lähti ravaamaan pihalla ympäriinsä tunkien kaikkiin pieniin paikkoihin, eikä reagoinut mitenkään kutsuessa. Jouduin hakemaan sen takaisin sisälle, mitä ei koskaan tarvinnut tehdä, Tara tuli kutsusta aina heti. Kiran stressitaso alkoi myös kaiken ohella hipomaan huippuaan. Se oli hyvin levoton joka taas ennestään tuntui lisäävän Taran kipuhulluutta.

Aika kului hitaasti ja toisaalta sekunneissa, jatkuen sekaisen tuskaisena. Pyysin että isäntä ottaisi Taran remmiin ja kävisi kävelemässä vielä kerran tutun peltolenkin jotta saisin hoidettua aamutallitoimet. Lenkki meni hiukan hermostuneen poissaolevasti, varmasti molemmilta, jonka jälkeen tultiin vielä porukalla sisäkautta valmistautumaan lähtöön. Toinenkin narunjatke tiesi, että tiimalasin hiekka oli lähes valunut jo loppuun. On raastavaa nähdä ja tuntea toisen pohjaton suru ja hyvästien jättö. Tara innostui niistä vielä, mutta kaikki mitä se teki, oli jotenkin ylilyövää ja hallitsematonta. Ehkä jotain kivusta johtuvaa adrenaliinin, shokin ja harhaisuuden sekamelskaa.

Autossa se matkusti melko rauhassa, perille päästyämme tuttu suojeluvietti nousi pintaan sekaisella raivonpuuskaisuudella höystettynä. Odottaessa Tara haukkui raivokkaasti ikkunasta näkemiään ohi ajavia autojakin, läähätti ja oli poissaolevan maaninen.

Vaikka vastaanottovirkailija vielä ainakin esitti ajattelevansa tulevaisuutta, lääkäri tuntui melko pian keskustelun jälkeen tietävän tilanteen. Hän vaikutti olevan aidosti äärettömän pahoillaan ohjatessaan keskustelua samaan suuntaan jonka itsekin tiesin pakolliseksi. Hän totesi koiran olevan selkeästi tärkeä, koska joitakin kuukausia takaperin vasta olin käyttänyt sen Aistissa magneettikuvissa epilepsian vuoksi. Hän oli sillä vakuuttunut että koiran eteen oltiin valmiita tekemään kaikki järkevä ja tässä tapauksessa se oli raskain, vaikein ja lopullinen päätös, luopuminen.



Väsymys ja rauhallinen uni vihdoin toivat rauhan. Tara sai ensin unettavan rauhoitteen jolloin oma mieleni huokaisi väsyneenä pienestä helpotuksesta. Eläimen kipua on uskomattoman ahdistavaa seurata sivusta voimatta auttaa. Olin surullisen helpottunut siitä, että Tara vihdoin rauhoittui, asettui vierelleni ja vaikka laittoikin viimeiseen asti vastaan, vähitellen meni maahan ja vaipui nukkumaan. Se hengitteli vihdoin rauhassa, syvää unta tuhisten. Oma huipussaan muutaman päivän ollut stressitaso alkoi laskea, valtavan raskaan tiheän surun hiipiessä tilalle, mustana, peittäen kaiken. Toivoin että aika olisi pysähtynyt siihen. Hetkessä kävi hädissään oleva ajatus, voisiko tästä kuitenkin vielä perääntyä? Antaa kipulääkettä ja herättää? Lähteä kotiin ja jatkaa vielä jäljellä olevia, meille kuuluvia vuosia?



Ajatus hävisi kun eläinlääkäri tuli takaisin, kertoi mitä seuraavaksi tapahtuu. Odotettiin hetki ja sitten ei ollut enää kiire. Sain jäädä ja olla. Samalla kun halusin lähteä kotiin, oli lähes mahdotonta nousta ylös, jättää Tara jota ei koskaan oltu jätetty mihinkään. Se tuntui lähes mahdottomalta avata ovi ja ohittaa käytävällä koiriensa kanssa istuvat, odottavat ihmiset, itsellä kädessään enää vain panta ja remmi. Entinen työpaikkani sijaitsi eläinklinikkaa vastapäätä. Silloin tällöin sinnekin meni ihmisiä raskain mielin koiran kanssa, tullen ulos murheen murtamina, pannan ja remmin kanssa, sydän niin rikkinäisenä. Eräällä kultaisen noutajan perheellä oli varmasti koko suku mukana. Hautajaissaattue.

Nämä kaikki kuvat on kaksi vuotta ja yksi päivä sitten otettuja. Vajaa vuorokausi niistä eteenpäin oli jäljellä enää tassunjäljet hangessa, hämmentynyt Harmaa ja rikkinäinen sydän.

Tarasta oli tullut varjelusenkelini, musta varjoni 12.03.17. 12.15., kaksi vuotta sitten. Ei se ikävä lopu, mutta sen kanssa oppii elämään koska on pakko.


"Silmänräpäys ja tunti samaa tarkoittaa. Kompastun ja kaadun, tunnen surun jokaisen. Suu vielä hymyilee, sielu salaa itkee. Tiimalasi tuntee ajan harteillaan, takaisin ei mennyttä saa millään palaamaan. Tiimalasi tuntee ajan harteillaan, on niin huono luopumaan ettei tahdo unohtaa."

Kärpäsakvaario


Kärpästen herra ikkunan välissä istui,
mä halusin sen kanssa kommunikoida.
Mitä kuuluu ja mihin oot matkalla,
hei mikä on sun nimesi. 
Mut ei se ymmärtänyt, mun kieltä.
Aurinko porotti suoraan sisään,
meidän keittiön ikkunasta.
Talven pölyt oli tallella,
ja sulla oli ollut vaikeeta.
Etkä tahtonut ymmärtää, mun kieltä.
- Penni 🐾

Aamulla oli -18°, mutta aurinko lämmittää jo niin, että ikkunan välissä horrostaneet parit kärpäset heräilee. Penni on odottanut niitä koko pitkän talven. Se istuu keittiön sohvalla tarkkaillen niitä, eikä voi ymmärtää miksei saa otetta vaikka välillä yrittää yllättää ne nenä länässä lasissa kiinni, etuhampaiden kolistessa ikkunaan. 👀

Pennin kärpäsakvaarioharrastus on taas alkanut.

Niin kauan niin vähän


Kaksi vuotta sitten oli Musta ja Harmaa. Siitä kaksi viikkoa ja neljä päivää oli vain musta mieli ja yksinäinen, hämmentynyt Harmaa. Vuosipäivä lähenee ja se ahdistaa edelleen, varmaan aina. Vähitellen ehkä vähemmän. Aina silloin tällöin on edelleen ikävä. Aina silloin kun kaipaa turvaa. Hiljaisuutta. Lyhyttä, pehmeää mustaa karvaa.

Siitä on niin kauan kun siihen sai upottaa sormensa, siitä on niin vähän vaikka tuntuu että siitä on niin kauan. Se on ikävä joka ei koskaan unohdu. Enää ei ole vahvaa Mustaa ja harmaata, nyt on pelkkää Harmaata.

Superlaji

Lahjattomat treenaa! -Sanos Kira ja ilmaisi 1-hajut neljässä piilossa vimpalla NW-kurssilla!

Töpselikärsä nappasi heti ekan hajupiilon pikkiriikkisestä mustasta tarrasta, mustasta tuolista. Itse ohjaaja kun olisi kiikarit melkein tarvinnut että olisi tarran edes nähnyt.

Toinen piilo oli "tiiliseinä" ja pienen kovaäänisen tuhinan jälkeen haju paikallistui. Ihan huisia, sanoi  myös Kira ja oli ihan liekeissä! Kolmas oli pikkiriikkinen vanutuppo matossa, löytyi. Neljäs olikin jo vaikea. Piilossa oli enemmän kaikkea, tuolia, roskiksia ja muita esteitä. Pari roskista oli käännetty ympäri ja niissä oli puolessa välin reikiä. Kira lähti tehokkaasti ja tarkkaan etsimään, jumittui vähän roskikseen muttei jäänyt koska ei merkattu. Etsi ja ilmaisi jo turhaantumista pienesti, pyysin jatkamaan. Siinä kohden hajukoutsi sanoi että kyllä se tietää missä haju on. Sitten tiesin minäkin; Siinä roskiksessa...

Hitsiläinen. Olisi pitänyt merkata ja palkata vaikkakin ilmaisukohta ollutkaan ihan 100%. Meni Kira vielä kerran uusiksi mutta paljon innottomammin. Pääsin kuitenkin palkkaamaan hajulla ja toivon ettei ekan kerran ohjaajien hudeilla olisi kovin isoa osaa motivaation suhteen joka taasen oli lähtenyt jo laskuvireeseen. Ilmeisesti haju tuli roskiksen alareunasta, viileän lattian tasolta. Näin sen ilmaisi myös kokeneempi nenäkoira. Vähän harmitti, niin hyvää työtä ja vimpan palkkaus meni mönkään. Toivon että Kiran hippusen laskenut vire kieli vain jo pientä väsymystä eikä tympeää mieltä löydön oikea-aikaisesta palkkaamattomuudesta.

Mut ai että se on taitava! Ja erityisesti siksi, ettei me oltu treenattu kotona yhtään yhdelläkään kerralla! Enkä ole tästä ylpeä vaan hävettää tunnustaa, mutta toisaalta nyt päätin etten kasaa siitä enää syyllisyyttäkään, koska Kira treenaa ihan täysillä harjoituksissa ilman kotitreenejäkin. Treenataan kotona tietysti kun ehditään ja nyt on pakkokin kun ohjatut jäi väliin, mutta treenataan sitten kun ehditään, ilman ressiä.

Hyvä laji on kyllä tämä, ohjaajakin saa vaan olla ja pysyä hiljaa.



 

Voihan nenä

Nouswörk. Pitkään haudottu ja lopulta startattu. Kun on aina töissä ja varsinkin illat, ei paljon mitään jää jäljelle, tai ole tarjolla, mihin mukaan voisi hypätä. Onneksi joku keksii joskus jotain vähän massasta poikkeavaa, kuten vaikkapa aamukurssit.

Vähän irvistellen ilmoittauduttiin mukaan (hinta - vaikka yksityisyrittäjän paineissa heruu sitä ymmärrystä hintoihin nykyään selkeästi vähän eri tavoin kuin ennen. Hinta koska kulut. Tietysti joku raja silti pitää olla.) Nyt on 3/5 käyty, yksi jouduttiin jättämään väliin ja Kira oli silti yllärihyvä! Me ei (tätäkään) kovasti ehditä kotona treenata ja mm. hajun ylöspäin nosto on.. No, jäänyt.

Tällä kertaa metallimagneettipurkki paukautettiin kuitenkin jo pöydän jalkaan vähän ylemmäs ja se meinasi olla liian kova juttu. Kira kyllä haki ja etsi nenä tuhisten mutta meni sitten vaan topakasti maahan ja lievän kysymysmerkin leijaillessa päänsä yläpuolella kyseli että mitäs, tehtäiskö jotain.

Vaan kyllä se sen sitten löysi parin tauon jälkeen. Sitten laitettiinkin jo pieni haju-tarralappu tuolin istuimen reunaan kiinni. Ajattelin että ei sentään, tätä se ei osaa kyllä vielä millään. Arvatkaa miten kävi.

Hetken aikaa haki, hetken oli ihan lähellä ja sitten näytti että tossa haisee! Ihan huisia, oikeasti olin ihan tosi yllättynyt ja pilvissä! Lisäksi kerrankin sain kehut koska PASSIIVINEN ohjaaja! Hahaa! Siitäkin voi kulkaa joskus olla hyötyä että vaan kerrot koiralle duunin ja sitten vaan seisot ja olet, ihan hiljaa ja paikallasi! Ehkä tää on niin meidän laji! ;)

Joo. Sellainen. Ryhmässä on myös kaksi nuorta uroskoiraa sekä yksi, pieni (ehkä uros?) ja pitää kyllä sanoa että taas sain vahvistusta sille, miksi vain ja aina narttuja. Oikein vähän säälitti näiden nuorien urosten ohjaajat kun pojilla ei ollut mielessä kuin koiramaailman hajujen haku. Ei niitä välillä olisi voinut vähempää kiinnostaa nouswörkkailu. Toisaalta myös kovin nuoria. Itse ehkä vähän laiskana ohjaajana en kantaisi murhetta jos ei kiirettä johonkin. Nää oppii itsellään kun ne vaan saa vähän ikää ;)

Tämä pienin koira ohjaajinen on taas ihan proo. Koira tekee ihan kuin olisi aina tehnyt. Lisäksi on ihailtavaa miten pienistä merkeistä tekee ja miten hiljaa ohjaaja käskyt antaa ja muutenkin puhuu. Kaipa ne pääsääntöisesti joo kuulee, juttujen mukaankin.

Parasta antia on ollut saada tietysti ne alkuopit, mutta myös seurata eri koiria. Kyllä, mä luulen että me Kiran kanssa tykätään.

Ootan yövuoroja niin paljon. Tottista, nouswörkkiä, rallytokoa... Lisäksi haaveilen pikku-Harmaan opinahjon jatkosta. Se on niin hitsin pätevä. Ja kihakka. Se tekee niin satasella, hetken. Ihan kuten Tara. Kirassa ei ollenkaan ole sitä samaa... Säpinää. Kirakin innoissaan tekee, tarjoaa itse jne. (Kätevä isäntä kerran sanoi että se on yks torvisoittokunta joka pelmahtaa sekunnissa paikalle pilleineen ja jänisräikkineen... 😂) Penni on niin toisenlainen. Mutta sitten se on myös pieni ja sellainen kristallilasinen. Sellainen joka voi hajota säpäleiksi milloin tahansa. Se on äärettömän ahdistavaa. Se on taas ontunut takapolveaan ja etujalkaansa. Operoinut lääkäri lohdutti että tokkopa se säpäleinä on, polvi voi kuulemma aaltoilla kivulla noin. Silti taas Previcoxit. Se masentaa ja huolestuttaa koska Penni on niin 👌

Mutta jos yövuoroihin niin Pennikin sitten. Aloitetaan melkein niinkuin alusta. Meillä ei ole kiire minnekään. Erityisesti ei Pennin kanssa. Meille jokainen viikko, kuukausi ja erityisesti vuosi on ihan super iso juttu.