Turhautuminen - miten vahva se voikaan olla

Vaikka todella toivon ettei kukaan Koskelan tapausta ohittanut vaan selailemalla, niin tässä on niin paljon asiaa. Sanktiot pitää tulla väärästä mutta... 

Nykymaailmassa on niin kiire, niin kiire joka paikkaan. Olla tehokas ja näyttää, pärjätä jotta saisi olla osa jotain johon tuntee kuuluvansa. Taitoakin voi olla rutkat määrät mutta se tarvitsisi vain sitä aikaa tulla esiin oikein. 

Mutta kun se kiire, ulkopuolinen paine ajaa eteenpäin eikä homma onnistu, tulee epäonnistumisen ja hylkäämisen pelko. Sitten tulee turhautuminen. Ja kun ei ole tarpeeksi vahva, uskoa omaan itseensä ja aikaa, saa se turhautuminen toisinaan kamalia aikaan. Ja tätä tapahtuu ihan kaikissa lajeissa. 

Hyväksytyksi tuleminen, tunne kuulua johonkin jonka kokee omaksi ajaa toisinaan niin vääriin ratkaisuihin. Tätähän tapahtuu niin paljon lapsien ja nuortenkin piireissä. 

Valmentajilla on tässä niin hirmuisen suuri vastuu, opettaa myös se häviämisen taito ja hyväksyminen. Opettaa ettei maailma kaadu jos just nyt tällä ei tule tuloksia. Jotain kuitenkin opitaan ja mennään eteenpäin, yhdessä. Kukaan ei hylkää tai katso kieroon jos just tuloksia ei tule. Kaikki muu, se tärkeämpi ja parempi määrittelee sut ihmisenä, ei tulokset. Muista se. Me kaikki mokataan joskus, kunhan sen ymmärtää ja siitä oppii. 

Eli tää pätee ihan vaan sellaiseenkin asiaan kuin elämä. 

Pitää opettaa oikean ja väärän valinta ja se pointti miksi, ei vaan kieltää. Oppia yrittämään ja tekemään oikein niin ettei tehdä väärin. Joskus se, että kaikki menee pieleen, voi - ja pitäisi olla alku uudelle paremmalle. Uskotaan siihen eikä vaan kielletä kaikkea.  

Kiran leikkurireissu

Eikö oo hienoa kirjoittaa postaus kun koira on menossa leikkaukseen ja sen jälkeen jäädä tupittamaan. Ei oo ei. Mä ainakin heti mietin että mitä siellä nyt on menossa kun ei mitään kerrota. Pitääkö olla huolissaan ja niin edelleen. Että se on epäreilua jäädä jonkun jännän jutun ääreen tuppisuuksi, tiedän. 

Leikkaus meni hyvin. Siellä otettiin vastaa hyvin, tohtori vaihtoi muutaman sanan ja sitten hoitaja tuli laittamaan Kiran Nukkumatin matkaan. Sanoin Kiralle siinä ootellessa, että älä sinä ole huolissasi, ota pienet tirsat ja mä tuun sitten hakemaan sut kotiin. Sitten tuli reippaat hoitajat, pyysivät varuiksi laittamaan Kiralle kopan ja sanoivat että nähdään illalla. Mä sanoin että pitäkää sitten hyvä huoli ja palaa kurkusta nieleskellen lähdin kohti kotia. Hiukan oli hermo pinnassa. Olisin ehkä halunnut jutella ja kysellä enemmän, toisaalta en. 

Puhelin kulki tiiviisti mukana, ei jäänyt minnekään eikä akku varmasti päässyt hyytymään. Tiedätte nää iLuurin akut, lämpötila alkaa vähäänkään viilenemään niin akku hetkessä vaihtaa lukemaa 97%... 48%... 27%... 9%.... ja tsup. 


Illalla sitten tuli soitto, vähän pidempään oli jostain syystä mennyt kuin piti, ja koiruus sen myötä vähän myöhemmin seiskalta noudettavissa. Siellä se sitten oli, puusta pudonneen näköisenä häkissä odottamassa. Voi että ♡ Sain hyvät pitkät ohjeistukset jo puhelimessa, muistin näistä ehkä kaksi lausetta. Hoitaja sanoi että ei hätiä, tulee kirjallisenakin nämä. No ei ihan niin pitkästi kyllä tullut mutta kyllä me niillä sitten pärjättiin. 

Kipulääkettä oli tuupattu reilusti ja parit jäi vielä kotiinkin, 3-4 päivään voinnin mukaan. Kira ei meinannut millään jaksaa lähteä kotiin, ei sitten millään. Autossa se nukkui ja taas autosta oli ihan tuskaa hoiperrella sisälle, ois voinut sen mielestä autoon kyllä jäädä nukkumaan tokkuraa pois. Kotona se nukkui melkein koko illan ja yön, ei nähnyt möröjä eikä tullut tuijottelemaan naaman eteen tai nurkkia, niinkuin Penni opiaatipössyissä. Helpolla siis pääsin potilaan valvomisen, lähes nukkuen. Penni enemmänkin aiheutti levottomuutta kiertäen porteilla ja vinkuen, ihmetteli miksei pääse Kiran luo, kummastellen jotta mikäs nyt on homman nimi.

Seuraava aamu alkoi tuntua normilta, paitsi sekopäisemmältä. Penni oli ihan kierroksilla eikä potilas itsekään enää suhtautunut tilanteeseen toivotulla tavalla, rauhassa. Ruoka maistui ja ulkona käytiin, hätäasioilla, ei muuta. Arjen uutta rytmiä haettiin pari päivää, melko sekopäisellä meiningillä, mutta sitten se alkoi taas mennä uomiinsa. Penni pyöri mukana, Kira jäi odottamaan sisälle. Kun jäivät kaksin, jäivät eri osastoihin. Niin ja keittiön sohvan latasin muovilaatikoilla jotta ei Kira sinne hyppelisi. 

Kipulääkkeet jätin jo toisen päivän jälkeen pois koska koira oli niin vedossa, mutta jouduin ottamaan uudelleen vielä pariksi päiväksi, kipuilua alkoi selkeästi tulla lääkevaikutuksen loputtua. Haava oli pitkä ja ruma. Samaan aikaan parin muunkin koirat oli sterkattu ja haavat oli tosi siistejä. Kerrottiin kuinka hyvin, oikeastaan heti koirat olivat leikkauksesta toipuneet ja haavat lähes hävinneet. Joo, niinhän silloin Tiinaltakin, kun kohtutulehduksen jälkeen joutui operoitavaksi. Massussa oli pieni siisti haava ja toisena päivänä koira oli jo ihan normaali. No, saattaa ehkä vähän vaikuttaa jos puolet toisen puolen nisärivistäkin poistetaan, kohdun lisäksi. Niin ja napatyrä myös korjattiin. Taas muistutin itseäni että toisiinvertaaminen on turhaa, ei me olla toisia, me ollaan me. 



Haavapuku oli loistava (kiitos vain Tikrulle joka lainasi omaansa!), se suojasi kaljua vatsaa pakkasilla ja koiralta. Silti jouduttiin vähän turvaamaan kauluriin kun Kira jäi yksin. Se nuoli haavaa puvun läpi, joka ilmeisesti alkoi kutista. Antibiootteja ei saatu mutta piti tarkasti seurata jos tarve tulee. Ei onneksi tullut vaikka melkein tuli, tai niin luulin. 

Haava keräili "karstaa", joka piti saada pysymään poissa. Vähän ahdisteli sitä putsia kun tuntui että langat olivat joukossa niin tiiviisti että pelkäsin koko ompelun välillä lähtevän purkaantumaan... 

Sitten parin viikon päästä mentiin poistamaan tikit, hoitaja totesi että iho on kyllä tosiaan vähän ärtynyt, mutta meinasi että se on iho, ei haava, ja saattaapi nyt rauhoittua kun tikit saadaan pois. Näin siinä kävi, muutaman päivän päästä Kirankin massu alkoi olla siisti. 


Kira leikattiin Kaarinan klinikalla Mimma Aromaan toimesta alunperin nisäkasvaimien takia. En tiedä oliko tämä tarpeellinen toimenpide, kasvaimet ei parin kk aikana kasvaneet ja ne todennut lekuri sanoi että jos ne eivät kasva, ei ole ehkä pakko leikata (Hyvälaatuisia). Kohdunpoistoa suositeltiin ns. varatoimenpiteenä samalla ja osoittautuikin sitten että se oli jo sillä mallilla että kohtutulehdus olisi tullut  eteen lähiaikana. Eli hukkaan ei leikkaus sitten mennyt - vaikka kasvaimia ei ehkä olisikaan tarvinnut poistaa. Tämä oli asia joka sinetöi leikkauksen sitä miettiessäni. Viimeisen juoksun jälkeen Kira oli vähän epämääräisesti vuotanut ja tuntui että se oli vähän jumissa selästä. Varasin sille hieronnankin, mutta se peruuntui koronatestin tuloksen odottelun takia (Oli negatiivinen).

Nyt on hyvä fiilis koiran puolesta, kaikki on nyt ok. (no, plasnooma on edennyt, lääkitystä on jouduttu lisäämään mutta ei tunnu koiraa vaivaavan.) joten päivä kerrallaan enkä enempiä murehdi, sitä ylläpitää taasen Penni kutinansa kanssa... 





Ahdistaaaaa....

Kiralla todettiin joitakin aikoja sitten nisäkasvaimia muutama, sellaisia kovia pikku patteja nisärivistön kohdalla. Otettiin sitten verinäytettä ja keuhkokuvaakin, puhdasta ja hyvää oli, ei pitäisi olla levinnyt.

Ainoastaan pientä spondyloosimuutosta paljastui keuhkokuvien yläreunassa, mutta koska sen tiimoilta ei oireilua ole ollut, en aio huolestua. Olihan Tarallakin eikä se sitä tainnut koskaan vaivata. Vaikka mistäs  sitä aina tietää, Penni taas osoitti sen miten vaikea on tietää mikä johtuu mistäkin, mutta se on toinen tarina. 

Tämä päivä on Kiran tarina, yksi muiden joukossa, menneiden ja tulevien. Haluan luottaa siihen että kaikki menee hyvin ja saadaan tällä lisävuosia vielä monta. Ei tarvi pelätä sitten kohtutulehdustakaan tulevaksi kun se mahdollisuus tänään poistetaan. Tinttihän leikattiin kohtutulehduksen takia sennupäivillään ja se meni erinomaisen hienosti. Koira tuntui toipuvan päivässä ja kaikki oli sen tiimoilta huoletonta ja vaivatonta. Tämä tietysti on vähän isompi juttu, ne kasvaimet ja napatyräkin kuulemma on hyvä korjata samalla. Onko vai ei, eläinlääkärin kassan mukaan ainakin on, voiko siitä haittaakaan olla jos ei korjata, 9 vuotiaalle, en tiedä. 

Eläinlääkäriluotto on taas kärsinyt viimeaikoina ja se ei ole hyvä juttu. Kun paras ystävä tarvitsee asiantuntevaa apua ja eläinlääkäri vastaa että ei kiinnosta, tai teetättää turhia toimenpiteitä pitkittäen itse ongelman poistamista ja koiran paranemista, se ei ole ollenkaan hyvä juttu. Onneksi positiivisiakin fiiliksiä on luotu. Leikkaustarpeen arvioiva käynti ei antanut luottavaista ja varmaa kuvaa, mutta koska vanhempien koira leikattiin ko. paikassa menestyksekkäästi, pyysin samaa tohtoria Kiralle ja nyt luotan että tämäkin menee hyvin ja hän osaa asiansa, eikä tässä nyt muutakaan voi. 

Mutta ahdistelee... Pakko vähän purkaa sitä näin näemmä, kirjoittamalla. 

Muistan niin elävästi kun jouduin jättämään Tiinan klinikalle, häkkiin odottamaan... Miten se katsoi hämmentyneesti perään, mihin meet, miksi jään? Vielä kun en jätä koiria hoitoon tai minnekään muuallekaan - tuntui se tosi kurjalta. Päälle epätietoisuus miten leikkauksessa käy, mitä jos en nääkkään Tiinaa enää, jos se ei herääkkään ja jätän sen näin taakseni. Lekuri oli silloin kyllä hyvä, hän realistisesti sanoi ettei voi valehdella leikkauksen riskeistä vanhemmalla koiralla ja vielä tilanteen ollessa jo päällä, mutta tuumasi koiran olevan niin hyvässä kunnossa, tilannekin huomioiden, ettei ollut ihan kovin huolissaan. Minä olin. Pisin työpäivä ikinä. 

Toivottavasti saan jäädä siihen asti kunnes Kira laitetaan nukkumatin matkaan. Vaikka se onkin sosiaalisempi ja vieraidenkin helppo käsitellä, on se vähän ujo ja varmasti hiukan ahdistelee jos yksin vieraaseen tilanteeseen jätetään. Miksi turhaa stressiä ja huolta pitää aiheuttaa jos sitä voi lieventääkin. Silloin kun Penni leikattiin, sain jäädä niin pitkäksi aikaa että Penni nukkui ja heräämishetkellä soiteltiin taas tuttu ihminen lähelle. Se olikin Aistissa se, on kyllä hyvä paikka.

Nyt me mennään lenkille, lunta satoi taas, joten koirilla on varmasti hauskaa. Sitten me siistiydytään ja lähdetään. Tsemppiä meille! 

Aika kuluu...

Postasin Fasebuukkiin kuvan, jonka Kiran kasvattaja on ottanut viisi vuotta sitten Kiran syntymäkodissa, ja tuli tarve kirjoittaa jotain tuleviksi muistoiksi. 


Viisi vuotta sitten. Matikkapääni ei koskaan ole ollut hyvä, mutta lienee kutakuinkin niin, että silloin Kira oli kolmen, nyt se on kahdeksan. Jo kahdeksan. Kätevä isäntä kerran tuumasi jotain siitä puhuessani että  onhan se jo vanha koira. Vanha koira? Kira? Milloin siitä tuli vanha koira? 

Vaan totta se on. Vanhasta en tiedä enkä vielä sitä niele, mutta vanhempi koira, ainakin vanhempi kuin Penni. Kira nukkuu vähän enemmän, sikeästi, ja herätessään on ihan pihalla hetken. Se korviin on kasvanut vanhemman koiran korvakarvat, sellaiset tuuheat, vaaleat, pörröiset, joita ei nuorempana ollut. Sen kuono on harmaantunut entisestään ja sen silmistä on alkanut heijastumaan sellainen tietty viisaus. Se ei enää haasta Penniä samanlaiseen kiitokisaan kuin ennen. Se ottaa pienen pätkän kiitokisaa, mutta siinä ei enää ole sellaista päättäväisyyttä olla eka. Sen liikkeistä näkee ettei se enää ole ihan pentunen. Enää ei taida ihmiset tulla kysymään miten vanha se on, ja kuullessaan hämmästyen sanoneet luulleensa paljon nuoremmaksi. Se on vanhentunut ja se vähän ahdistaa, toisinaan aika paljonkin. Tulee sellainen olo että tiimalasi on käännetty. 

Kiran emo siirtyi ajasta ikuisuuteen kesällä. Se sai omankin mielen matalaksi, miten tärkeä koira omalle ihmiselleen oli. Samalla muistelin aikaa jolloin löysin juuri tällaisen blogin kautta Magin ja ihmisensä, hänen pentusuunnitelmansa. Siitä alkoi jo polku Kiran kanssa, jo silloin kun Kira oli ajatus ja haave parhaasta ystävästä, 2011. 

Viimeviikolla oltiin Ressuilemassa ja tottisteltiin hiukan Bilteman parkkiksella. Kira oli ihan liekeissä. Se tykkää siitä niin paljon. Se ei tottistele korkeassa vietissä superterävänä - vaan siitä onnesta että se saa tehdä just sun kanssa jotain. Sen jälkeen kotona se tarjosi pitkästä aikaa seuruuta itse, ihan kuin vanhaan aikaan, silloinkun hinkattiin BH:ta varten. Lähdin hakemaan ponia laitumelta, Penni viiletti edellä ja Kira tuli sivulle seuruuseen ja ihan selkeästi hymyili; "Näin me mentiin joskus paljon!"

Ehkä me kaivetaan kalenteriin nyt sitä yhteistä aikaa, aikaa joka valuu. Aikaa yhdessä tekemiselle, sille mistä se tykkää. Kira on opettanut mulle niin paljon ja vei mut beehoostakin läpi. Ehkä me vielä keksitään jotain, käydään vaikka jotkut rallitokot tai muut kivat. 

Heppapuolen lehteen jutunkirjoittaja kysyi harrastuksista. Tuumasin ettei niille oikein ole aikaa, mutta koirien kanssa treenaaminen on se, jolle haluaisin antaa enemmän aikaa. Ehkä sen aika on oikeasti nyt.  

Kiran siskon omistaja kirjoittaa runoja; Kun sanat riittävät. Hän kirjoitti Kiran siskosta näin. Hän jakanee  varmasti sitä samaa ajatusta ajankulumisesta kuin minäkin tässä kohden. 

Plasmooma

Google lähettelee uskollisen tilastotietoja ahkerasti, väittää että joku jopa lukisi. Haetuimmat ja luetuimmat ovat olleet Taran viimeisiin aikoihin, häntähalvaukseen ja Aviform Suppleaze Goldiin liittyvät. Myös Nipsun viimeisestä reissusta on tehty hakuja. Näin äkkiseltään voisi siis ajatella että ongelmia guuglataan ja näinhän se on. Hyvä jos omilla kokemuksilla on voinut jotain ajatuksia tarpeeseen antaa, itsekin herkästi kyselen muilta kokemuksia. Uskon että pitkään alalla olleilla on usein kokemuksia joita eläinlääkäreillä ei välttämättä ole. Jos vaikka ajattelisi tilannetta että sinulla on koira joka tulee kipeäksi, viet sen klinikalle ja saat jonkinlaisen diagnoosin, ison laskun mutta et ole tyytyväinen tilanteeseen eikä koira parane. Mitä teet? Vaihdat klinikkaa. Annatko palautetta sinne jossa kävit? Tuskin. Mitä hoitanut, väärän diagnoosin tehnyt eläinlääkäri oppi? Ilmeisesti ei yhtään mitään tai ehkä jopa luulemaan että dg. oli oikea ja hoito auttoi. Tähän syyllistyn itsekin.

Ongelmat ei ole täältä loppuneet vaikka aikoihin ei ole tullut kirjoiteltua. Yleisesti ottaen tilanne on kuitenkin tasainen ja ihan hyvä. Koska en aikoihin ole mitään kirjoittanut ja ongelmia silti etsitään - tai ehkä enemmän vertaistukea niihin, ryhdistäydyn ja kerron Kiran kauniista silmistä ja plasmoomasta. Kiran silmät ovat saaneet loppuelämän lääkityksen ja diagnoosin. Senhän kanssa ravattiin jos minkäkin kerran lekurilla alkaen pentuajasta silmätulehdusten vuoksi. Aina kyse oli silmätulehduksesta, kunnes lopulta Pet-Vetissä dg. oli allergia tai yliherkkyys, pölylle, tuulelle, auringolle, jollekin siitepölylle, ruuan osalle, mitä nämä allergiat nyt yleensä on, aina jollekin. Lääkittiin ja kosteutettiin muttei tilanne oikein parantunutkaan. Mitä me tehtiin, hakeuduttiin taas  toiselle lekurille ;)

Vettorin Tuula tutkaili silmiä ja totesi lopulta plasmooman joka on vilkkuluomen reunan paksuuntumista immuunivälitteisen tulehduksen seurauksena. Sellainen sitten. Sitten etsittiin lääkettä, Oftan Dexa-Chlora-kortisonitipat olivat jo aikojen alussa heti kieltolistalla melko reippaan reaktion takia, Akvakol-tipat rauhoitti muttei parantunut. Prednisonkuuri laskevasti ja lisäksi Fucithalmic-rasva, paransi mutta tilanne uusiutui aina lääkityksen loputtua. Pred Forte allergiaepäilyyn, auttoi mutta teho huononi ajan kuluessa. Optimmune auttoi pitkään mutta sai koiran  hankaamaan silmiään. Tätä pohdittiin ja Tuula keksi kokeiluun Ultracortenol-voiteen jolla on nyt sitten menty aikalailla päivälleen kaksi vuotta. Ajoittain silmät oireilee enemmän, toisinaan vähemmän. Varmasti ärtyvät herkemmin esm. tuulesta jne. Mutta me ollaan pärjätty. Mietin tapani mukaan pitäisikö olla huolissaan, tunteeko Kira kipua silmissään, mutta koska se ei niitä hankaile eikä tunnu muutoinkaan masentuneelta, ajattelen että sillä mennään. Kunnes taas mietin. ;)

Onko tämä seurausta vai syy jo pentuajan silmäongelmille, olisiko tilanne ollut paremmin kontrollissa jos oikea dg. olisi tehty jo aiemmin VAI onko tämä seuraus pentuajan silmäjutuille, ei voi tietää.

Kiralla on ollut valtavan kauniit, ystävälliset silmät ja onhan ne sitä edelleen ♥ 

Seuraavaksi voisin vaikka kirjoittaa Ressu-toiminnasta. Me lähdettiin Kiran kanssa siihen mukaan ja nyt Ressuilua on takana jo reilu vuosi!

Kira on loistava Ressu ♡

Ps. Pennille kuuluu hyvää!