Elä hetkessä, itke toisessa.

21.3.25. #vuosipäivä

Tuntuu ihankuin eläis vuodentakaista aikaa uudelleen. Ainoastaan se kaikkein tärkein on jo puuttunut mut se luopumisen tuska tuntuu edelleen lähes samalta. 

Vuosi sit oli Pennin viimeinen päivä. Paskin päivä mut sellaiseksi kuitenkin paras mahdollinen. 

Iltapäivään asti samanlainen ku kaikki muutkin. Hitaita aamuja, lenkki, leikkiä, tallihommia, porkkanatoimituksia, maahisten jäljityksiä. Lisänä savustettua lohta koska parasta. Sit piti lopettaa leikki ja mennä kaikenkesken nukkumaan vaikkei väsyttänyt yhtään. Penni meni nukkumaan ja mun sydän meni ihan rikki. 

Aina on kamala luopua mut tää ottaa kyllä nyt aina vaan koville. Penni, mun sydänkoira 🩶 mut kun mielikin oli elämää täynnä. Ei kipua, väsymystä eikä elämän loppua. Vähän yli keskellä elämää oleva paras kaveri elää täyttä elämää täynnä elämää ja keho pettää. 

Tiimalasi meni yhtäkkä rikki ja loppu hiekka on maassa sirpaleiden seassa. Se tuntuu raskaimmalta ja epäreiluimmalta surulta jonka hyväksyminen ja kantaminen on vaikeinta.

Onneks oli fyssari ja supereläinlääkäri jotka piti järjen päässä ja käski päättää etukäteen ne asiat jotka pitää täyttyä hyvään koiran elämään sekä sitten se piste kun oli aika sanoa vapaa. ”Ja sitten kun hankit uuden pennun, katso et ainakin toinen vanhemmista on geenitestattu negaksi” -sanoi se supereläinlääkäri. Niin tein. Ei ikinä enää jos pienikin mahis on. Mut silti oisin aina halunnut Pennin enkä ikinä vaihtais sitä  aikaa pois. Haluaisin aina Pennin.

Välillä mietin miten ihmeessä viimeisistä päivistä mentiin läpi kun näin vuoden päästäkin se tuntuu mahdottomalta. Me elettiin kerrankin päivä kerrallaan. Joka päivä (jostain joulusta asti) ajattelin että vielä on ainakin huominen enkä ajatellut sen pidemmälle. 

Kun varasin kaikenlopun ajan, meillä oli vielä kolme kokonaista päivää, iltaa ja hyvää yötä Pennonen - jäljellä. Me elettiin ne päivä kerrallaan. 

Ja senkin jälkeen pidin omana turva-ajatuksena sitä että voin milloin vaan laittaa viestiä eläinlääkärille ettei vielä sittenkään tänään tänne. Sillä sain omaa mieltä rauhoitettua. Elettiin hetkessä ja itkin vähän toisessa. Ihan niinkuin olin jo noin 4kk muutenkin tehnyt.

Ja sit toivoin et eläinlääkärin auto hajoaisi. Ei se hajonnut ja vuosi sitten oli mun tämänastisen elämäni maailmanlopun päivä. Itkin vähän enemmän ja melkein joka päivä, silloin ja nyt… 💔

Mikä on pahin suru

Eilen tuli 9 vuotta täyteen kun senhetkisen elämäni suurin suru saapui. Tarasta tuli mun musta varjelusenkeli. Välillä joku kysyy ja itsekin mietin, et onko pahinta kun luopuminen tulee yhtäkkiä, pikkuhiljaa vai vuosien kulkiessa loppua kohti.

Kaikki on aina yhtä vaikeaa mut kun ajan loppu lähestyy vuosien myötä, se on jotenkin järkiperäistä. Jossain vaiheessa tulee vanhuus ja lopulta ajasta ikuisuuteen siirtyminen. Siihen valmistautuu pikku hiljaa, vuosien vaihtuessa. Silti se on raskasta, tottakai. Sellaista hiljaista, hidasta vähitellen enemmän läsnä tulevaksi olevaa surua olkapäällä. Sen painoon tottuu ja sitä kantaa koska elämä. 

Sitten on se yhtäkkiä. Kaaosmaista surua. Asiat tapahtuu niin ettei ehdi mitään. Usein se on myös kovaa kipua jolloin joudut vaihtamaan epätoivoisen toivon nopeasti suureen suruun. Ajattelet järkevästi ettei kaveri saa kärsiä yhtään enempää ja päätös tulee nopeasti koska pakko. Jonkunsortin hetken helpotus kun kipeä paras ystävä alkaa vihdoin rauhoittua ja nukahtaa tuskasta levolliseen uneen joka syvenee hitaasti. Ja sitten jää jäljelle se kaaosmainen iso suru. Mutta tiesit että oli pakko, aikaa ei ollut yhtään enempää. Kaaosmainnen suru pyörii ympärillä, ei osaa asettua olkapäälle vaan roikkuu, painaa ja ahdistaa mutta sitä on pakko sietää koska aika loppui vaikkei pitänytkään. Vähitellen vuosien aikana kaaossuru alkaa järjestyä ja asettua. 

Ja viimeisenä se pikkuhiljaa mutta silti ihan liian nopeasti. Kun vuosia on vielä edessä mut yhtäkkiä ne vaihdetaan kuukausiksi. Et ihan tarkkaan tiedä yhteen vai viiteen, mutta näät että tiimalasin lasi alkaa haurastua, säröillä. Se on pahinta. Se ahdistaa, katkeroittaa, kiukuttaa, väsyttää, masentaa, tuo epätoivoa, surua jota kuvaamaan ei keksi sanoja. Se on väärin ja ihmettelet miksei kukaan muka pysty auttamaan. Teippaamaan, vahvistamaan niitä tiimalasin heikkoja kohtia jotta hiekka voi valua hitaasti vuosia. Ehdit ajatella ihan liikaa ja toivoa turhia mutta toivoa ja apua ei ole eikä tule. Se on musertavaa. Se kun keskellä elämää oleva paras ystäväsi elää täyttä elämää täynnä elämää ja keho onkin petturi. Se tarttuu kiinni eikä päästä irti, se ottaa elämän pois vaikka mieli jatkaisi vielä vuosia. Kumpikaan ei ymmärrä eikä pakollinen päätös juuri sillä hetkellä lopussa tunnu oikealta, rauhoita mieltä suremaan. Tiimalasi meni rikki, loppu hiekka on maassa sirpaleiden seassa. Se on raskain ja epäreiluin suru jonka kantaminen on vaikeinta. Se suru ei rauhoitu istumaan viereesi vaan pyörii, vaeltaa ympärillä, painaa molemmilla olkapäillä, takertuu jalkoihin, ahdistaa joka puolelta. Tukahduttaa. 

Sellaisen surun saa aikaan DM. Degeneratiivinen myelopatia. Selkäydinrappeuma. Kuolemaan johtava perinnöllinen sairaus.

Ketju katki

3 kuukautta ja päivä ilman Penniä. Alkukesän tiiviit ponihommat piti ajatukset kasassa ja mielen iltaisin väsyneenä, oli vähän helpompaa. Mut nyt ponien pienellä kesälomalla, nyt on taas vähän vaikeempaa. Tyhjyys jälleen voimakkaammin läsnä.

Fasessa kun nousee niitä muistoja, niin mulle on tullut tapa katsoa ne vielä ennenkun meen nukkumaan, et mitä milloinkin on ollut. Eilen tuli piirretty hieno kuva jonka jaoin vuosi  sitten autuaan tietämättömänä tulevasta. Siinä luki et Tiina ja Tara ja hymynaama.

Sit aloin miettiä et ensin oli Tiina ja sit tuli Tara kun Tiina oli 10 vuotta.

Kira ehti tulla just ennen kun Tiina lähti 13 ja puoli vuotiaana lokakuussa. Sit lähti Tara, liian aikaisin yhtäkkiä 7 vuotiaana maaliskuussa. Jokunen kuukausi meni ja tuli Penni. Ja sit lähti Penni ihan liian aikaisin kesken kaiken maaliskuussa 7 vuotiaana 💔 

Nyt on Kira, heinäkuun lopussa 13 vuotta, kolme koirakaveria viereltä lähteneenä, eikä kukaan enää vierellä jatkamassa siitä mitä Tiina aloitti reilut 20 vuotta sitten. Ketju on katki. 

Kira tuntuu oikeesti olevan aika tyytyväinen nyt, kaiken keskipisteenä rauhassa, mummona, mut minä. Minä en osaa olla. Ne on kaikki mun parhaita kavereita ja ahdistaa ajatus ettei kukaan oo enää kasvamassa ja oppimassa viisaammalta. Kun aina on ollut. 

Nipsu The Mäyräkoira oli itseasiassa eka, se kaikkein kovapäisin jästimakkara. Nipsu oli Tintin kaveri ja Tarankin kanssa ehti hetken ennenkuin Nipardeemus 11 vuotiaana poistui makkaramaille aikalailla suorilta jaloilta. Ja sitä ennen sit omassa kasvattikodissa kaik mäyrikset, sakemannit ja irlikset, mut sieltä ei lasketa kuin Kukka ja Sipuli mäyrikset sekä Kerri saksanpaimen. Tiina oli se ekaihanoma saksanpaimen josta parhaiden kaverien aina vierellä - ajanlasku alkoi.

Roskia silmissä sitten taas nukahdin joskus aamuyöllä ja mietin Penniä. Nukuin huonosti ja yöllä näin unta (nään, tai muistan niitä enää nykyään tosi harvoin) että olin tallilla Pennin ja Kiran kanssa ja ne hyöri siinä tallin pihalla niinkuin aina. Sit  yhtäkkiä tiehaarassa seisoi harmaa pieni sakemannipentu. Semmonen Kiran ja Pennin näköinen mitä nekin pentuna oli.

Kumpikaan ei siihen kummemmin reagoinut ja mä taas ihmettelin että mitä ihmettä. Penneli tuli luo, otin kainaloon ja tulin sisälle ihmettelemään et tämmönen tuolla ja mistä ihmeestä? Kukaan muu ei ihmetellyt eikä tunnustanutkaan mitään. Ajattelin et joku oli semmosen hakenut ja et miten bäääd bäääd bäääd idea jättää vaan tiehaaraan yllärinä. Ja sit se uni loppui.

Aamulla vähän hymyilytti. Ehkä se oli pieni positiivikipinä jonka Penni lähetti ✨

Ikuisuus...

... alkaa noin viikosta ja jatkuu loputtomiin. Tänään se on yhtäkuin 5 viikkoa ja 5 päivää. Sen verran tulee tänään, vappuna, täyteen ilman Penniä. Tuntuu että siitä on ikuisuus kun Penni oli kiepillä kainalossa, mukana tallissa, lenkillä, kuolaamassa keittiön kulmassa ruokaa odottaessaan, hiljaa tuijottaen ja istuen.

Enää on vaan ikävä. Joka päivä, monena hetkenä päivässä. 

Pennin ruokakuppi on edelleen lattialla keittiön kulmassa, pienet tossut ja takki eteisessä. Lääkkeet kaapissa, valjaat naulakossa. Ihmeellisintä kuitenkin se että sen yksi tassunjälki, sen viimeisen päivän, löytyy edelleen meidän lenkin varrelta. On satanut vettä ja välillä luntakin mutta se on siellä edelleen. Me on Kiran kanssa sitä pysähdytty aina katsomaan, Pennin pieniä varpaiden jälkiä. Voispa sen säilöä jonkun kuvun alle että pysyis ikuisuuden, sen saman mitä Penni on ollut ja on, poissa. 

Puhelimissa (vanhat on tallessa joo) on kuvia, paljon kuvia. Ja videoita. Aarteita. Samoin kamerassa ja koneella. Haluaisin koota niistä kuvakirjan alkaen siitä kun Penni oli pieni pentunen. Kuvat pitäisi saada aidoiksi, seinälle tauluiksi, pysyviksi muistoiksi. Korvaamattoman tärkeiksi pysyviksi aarteiksi. Myös Tarasta ja Kirasta, tottakai. 

Pitäisi kirjoittaa selkäydinrappeumasta, sen lupasin Pennille, että kerron sairaudesta josta minä en tiennyt ja että sen voisi välttää. Tämän ikuisuuden mittaisen, ennen aikojaan luopumisesta johtuvan epäreilun surun voisi edes joku välttää.

Jahka tää jumi, jossa ajatukset on solmussa ja tekeminen takkuaa, joskus helpottaisi. Nyt tuntuu että pitäisi tehdä sitä ja tätä muttei mistään saa kiinni. Kaikki on vaan sellaista väritöntä lankakerän purkaantunutta sotkua ja lyijynpainoa kropassa.

Expecting to feel their weight beside you...

... only to remember they’re gone 💔

"There’s a special kind of silence that follows when a heartbeat you’ve known so well, suddenly stops. 

It’s not just the absence of sound—it’s the absence of warmth, of paws padding across the floor, of the gentle nudge of a nose against your hand. 

Losing a dog isn’t like losing a piece of your heart; it’s like losing the thread that stitched it together in the first place. They were never *just* a dog — they were the keeper of your secrets, the witness to your tears, the quiet, unwavering presence that made the world feel less lonely. And now, the space they left behind isn’t just empty — it’s infinite.

You find yourself reaching for them in the quiet moments, expecting to feel their weight beside you, only to remember they’re gone. And the pain? It doesn’t come in waves — it lingers, like a shadow you can’t outrun. Because how do you say goodbye to a love that never asked for anything but your time, your touch, your voice?

Grief doesn’t care that they were “just an animal.” Grief knows the truth. They were your confidant, your joy, your home. And now, the world feels a little colder without them in it."