Ajattele enemmän...

... tee vähemmän. Kuulostaa hyvältä, mutta...

Voi myös syödä motivaation. Se hetki kun kaikki alkaa tuntua liian vaikealta. Liekö ne pari hernettä alkaneet taas ylikuormittua siellä pään sisällä eivätkä enää vaan sisäistä kaikkea tietotulvaa. Se on vähän harmittavaista ja saa aikaan ärsyyntymisen ja tympääntymisen. Ilo ja hauskuus lähtee lätkimään. Ei hyvä.

Tämä ajatus ahdistus, jonka olen tavannut viimeksi kun vielä joitakin vuosia sitten hevoseni selässä kouluvalmennuksissa keikuin. "Tee näin, älä tee noin, vahdi sitä, tue täältä, nosta tuolta, aseta tuonne..." - johti tilanteeseen "Teenkö nyt oikein, meneeköhän tämä nyt niin kuin piti, mitä se nyt tekee, mitä minä teen, miksi se tekee noin, onkohan se kipeä jostain, vaadinko liikaa, pyydänkö liian vähän, miten se menikään, mitä piti tehdä..." Se hauskuus mitä ennen oli, oli häviämässä liian ajattelun alle.

Äh. Ei tästä mitään tule, antaa olla höntsäillään vaan sitten pitkin ohjin maastossa. >:(  Ai niin, eihän niitä maastojakaan enää ole. Olkoot sitten koko touhu ja tästä poiki ensimmäiset; Annetaan hyvään, parempaan ylläpitokotiin pieni rautias silmäterä. -ilmot. No, ei sitä kotiakaan löytynyt ja silmäterälle oli isommilla voimilla suurempia suunnitelmia, se otettiin kokonaan pois maallisista murheistani ja siirrettiin kipeäksi sydämeen, silmäterästä tuli pegasos.

Eli varsin kurjasti loppui se "Ajattele enemmän, tee vähemmän" -klisee. Ymmärrän kyllä ajatuksen pointin ja me tehdäänkin jo tosi hyvin vähemmän! ;) mutta kun ajatukset alkaa mennä liian painaviksi...

Tämä painava alkuperäinen synkkä ajatus hiipi jostain takavasemmalta herneiden kimppuun kun oltiin viettämässä Ressulaisten kivaa rallytoko-päivää Toisenlainen -koirakoulussa. Oikeasti odotin tätä, se oli meille sellaista vaihtelua ja vastatukea arkeen, sellaista, jossa saan ajatukset pois omista murheista edes hetkeksi, edes joskus. Hevos- tai ponirintamalla on taas ollut aika raskasta aikaa, sitä ja tätä ongelmaa ja kasa vastoinkäymisiä, painavia ajatuksia. Koirat vie ajatukset niistä pois sen yhden hetken ajan 24h./vrk:sta.

Rallytokon vetäjä Jaana oli mukava, porukka oli mukava ja päivä oli oikeasti pohjimmiltaan tosi kiva. Se ajoi juuri sen asian mitä toivoin, ne arjen ajatukset pois mutta se toi jostain syystä painavia ajatuksia myös tilalle. Niitä jota ei kovasti arjen ulkopuolelle enää kaipaisi.

Kira oli ihan yllärin super, vaikka me metsitytään täällä kauheen hyvin. Vähän ajatukset harhaili, mutta niinhän ne teki mullakin. "Älä vaadi 100% jos et itsekään anna". Se on minusta erinomainen ajatus. Toisten tekemistä oli taas tosi mielenkiintoista seurata, varsinkin meidän Ressulaisten vetäjän ja koiransa yhteistyötä. Sitä olisi voinut seurata vaikka miten kauan. Koirassa oli virtaa ja nopeutta uskomaton määrä (bortsu). Ohjaajansa oli taasen kadehdittavan rauhallinen, tasainen ja korjasi tilanteet niin taitavasti ohimennen ettei kukaan virheisiin edes kiinnittänyt huomiota.

Enkä edes tiedä miten rallytokosta voi saada noinkin painavia ajatuksia itselleen aikaan, ehkä se oikeasti juonsi jostain ihan muusta asianhaarasta. Miten hankalaa se koiran opettaminen voi olla - ja kun ne oikeesti on kuitenkin ihan fiksuja ja me ohjaajat niitä kämmäreitä. Vaan syyllistetäänkö me ehkä itseämme vähän liikaa? Kaatuuko aina koko maailma siitä ohjaajan kämmistä? Joka paikassa joka tapauksessa aina tuodaan esiin sitä, miten ohjaaja on huono ja ohjaaja tekee ne virheet. Varmaan joo, mutta kuuluuko niihin jäädä rypemään? Ne ajatukset kumpuaa meistä ihan itsestään, luulisin. Nytkin vetäjä tuumasi "Hyvin sujui, vaikka ohjaaja olikin vähän huolissaan tehtävistä..." Niin. Sellaiseksi tässä on muodostunut, on kaikesta vähän huolissaan ja miettii enemmän kuin tekee. Onneksi Kira on kuitenkin tehdessään enempi intona kuin huolissaan. Se on sitten kaikesta muusta vähän huolissaan. Tunnetilathan siirtyy koiraan? Jos me ollaan kokoajan huolissaan ja kämmärifiiliksellä, eikö nekin tartu siihen koiraan? Kellä sit enää on kivaa?

Tai ollaan vaan joo kämmäreitä, mutta voisko sitä asiaa ajatella enempi sitten niin, että no nyt tein kämmin mutta kukaan ei vielä kai kuollut eikä kovasti kärsinytkään, jatketaan eteenpäin uudelleen yrittämällä eikä jäädä kepittämään ja syyllistämään itseämme? Eihän se koirakaan sitä tee, ainakaan jos sillä on hauskaa. Voitaisko mekin? Voitaisko mekin taas ottaa oppia ja mallia siitä koirasta? Jättää se analysointi vähän vähemmälle ja ajatella hetki mitä meidän pitäisi tehdä ja jatkaa eteenpäin, eikä jäädä märehtimään tehtyjä? Voisko joku pitää sellaisen kurssin? Positiivisen ohjaajan ohjauskurssin? Heti kun ohjaaja meinaa jäädä miettimään ja märehtimään tekemisiään, voisi sanoa että joojoo, mutta ei nyt jaksa, tehdääs taas jotain kivaa! Eikä siltti tartte häslätä. Ainakaan paljon. Sekään ei ole hyvä, pointti pitää olla.

Sellasta, turhanpäivästä.
Ps. Miks kukaan ei enää kirjoita mitään?