Superlaji

Lahjattomat treenaa! -Sanos Kira ja ilmaisi 1-hajut neljässä piilossa vimpalla NW-kurssilla!

Töpselikärsä nappasi heti ekan hajupiilon pikkiriikkisestä mustasta tarrasta, mustasta tuolista. Itse ohjaaja kun olisi kiikarit melkein tarvinnut että olisi tarran edes nähnyt.

Toinen piilo oli "tiiliseinä" ja pienen kovaäänisen tuhinan jälkeen haju paikallistui. Ihan huisia, sanoi  myös Kira ja oli ihan liekeissä! Kolmas oli pikkiriikkinen vanutuppo matossa, löytyi. Neljäs olikin jo vaikea. Piilossa oli enemmän kaikkea, tuolia, roskiksia ja muita esteitä. Pari roskista oli käännetty ympäri ja niissä oli puolessa välin reikiä. Kira lähti tehokkaasti ja tarkkaan etsimään, jumittui vähän roskikseen muttei jäänyt koska ei merkattu. Etsi ja ilmaisi jo turhaantumista pienesti, pyysin jatkamaan. Siinä kohden hajukoutsi sanoi että kyllä se tietää missä haju on. Sitten tiesin minäkin; Siinä roskiksessa...

Hitsiläinen. Olisi pitänyt merkata ja palkata vaikkakin ilmaisukohta ollutkaan ihan 100%. Meni Kira vielä kerran uusiksi mutta paljon innottomammin. Pääsin kuitenkin palkkaamaan hajulla ja toivon ettei ekan kerran ohjaajien hudeilla olisi kovin isoa osaa motivaation suhteen joka taasen oli lähtenyt jo laskuvireeseen. Ilmeisesti haju tuli roskiksen alareunasta, viileän lattian tasolta. Näin sen ilmaisi myös kokeneempi nenäkoira. Vähän harmitti, niin hyvää työtä ja vimpan palkkaus meni mönkään. Toivon että Kiran hippusen laskenut vire kieli vain jo pientä väsymystä eikä tympeää mieltä löydön oikea-aikaisesta palkkaamattomuudesta.

Mut ai että se on taitava! Ja erityisesti siksi, ettei me oltu treenattu kotona yhtään yhdelläkään kerralla! Enkä ole tästä ylpeä vaan hävettää tunnustaa, mutta toisaalta nyt päätin etten kasaa siitä enää syyllisyyttäkään, koska Kira treenaa ihan täysillä harjoituksissa ilman kotitreenejäkin. Treenataan kotona tietysti kun ehditään ja nyt on pakkokin kun ohjatut jäi väliin, mutta treenataan sitten kun ehditään, ilman ressiä.

Hyvä laji on kyllä tämä, ohjaajakin saa vaan olla ja pysyä hiljaa.

 

Voihan nenä

Nouswörk. Pitkään haudottu ja lopulta startattu. Kun on aina töissä ja varsinkin illat, ei paljon mitään jää jäljelle, tai ole tarjolla, mihin mukaan voisi hypätä. Onneksi joku keksii joskus jotain vähän massasta poikkeavaa, kuten vaikkapa aamukurssit.

Vähän irvistellen ilmoittauduttiin mukaan (hinta - vaikka yksityisyrittäjän paineissa heruu sitä ymmärrystä hintoihin nykyään selkeästi vähän eri tavoin kuin ennen. Hinta koska kulut. Tietysti joku raja silti pitää olla.) Nyt on 3/5 käyty, yksi jouduttiin jättämään väliin ja Kira oli silti yllärihyvä! Me ei (tätäkään) kovasti ehditä kotona treenata ja mm. hajun ylöspäin nosto on.. No, jäänyt.

Tällä kertaa metallimagneettipurkki paukautettiin kuitenkin jo pöydän jalkaan vähän ylemmäs ja se meinasi olla liian kova juttu. Kira kyllä haki ja etsi nenä tuhisten mutta meni sitten vaan topakasti maahan ja lievän kysymysmerkin leijaillessa päänsä yläpuolella kyseli että mitäs, tehtäiskö jotain.

Vaan kyllä se sen sitten löysi parin tauon jälkeen. Sitten laitettiinkin jo pieni haju-tarralappu tuolin istuimen reunaan kiinni. Ajattelin että ei sentään, tätä se ei osaa kyllä vielä millään. Arvatkaa miten kävi.

Hetken aikaa haki, hetken oli ihan lähellä ja sitten näytti että tossa haisee! Ihan huisia, oikeasti olin ihan tosi yllättynyt ja pilvissä! Lisäksi kerrankin sain kehut koska PASSIIVINEN ohjaaja! Hahaa! Siitäkin voi kulkaa joskus olla hyötyä että vaan kerrot koiralle duunin ja sitten vaan seisot ja olet, ihan hiljaa ja paikallasi! Ehkä tää on niin meidän laji! ;)

Joo. Sellainen. Ryhmässä on myös kaksi nuorta uroskoiraa sekä yksi, pieni (ehkä uros?) ja pitää kyllä sanoa että taas sain vahvistusta sille, miksi vain ja aina narttuja. Oikein vähän säälitti näiden nuorien urosten ohjaajat kun pojilla ei ollut mielessä kuin koiramaailman hajujen haku. Ei niitä välillä olisi voinut vähempää kiinnostaa nouswörkkailu. Toisaalta myös kovin nuoria. Itse ehkä vähän laiskana ohjaajana en kantaisi murhetta jos ei kiirettä johonkin. Nää oppii itsellään kun ne vaan saa vähän ikää ;)

Tämä pienin koira ohjaajinen on taas ihan proo. Koira tekee ihan kuin olisi aina tehnyt. Lisäksi on ihailtavaa miten pienistä merkeistä tekee ja miten hiljaa ohjaaja käskyt antaa ja muutenkin puhuu. Kaipa ne pääsääntöisesti joo kuulee, juttujen mukaankin.

Parasta antia on ollut saada tietysti ne alkuopit, mutta myös seurata eri koiria. Kyllä, mä luulen että me Kiran kanssa tykätään.

Ootan yövuoroja niin paljon. Tottista, nouswörkkiä, rallytokoa... Lisäksi haaveilen pikku-Harmaan opinahjon jatkosta. Se on niin hitsin pätevä. Ja kihakka. Se tekee niin satasella, hetken. Ihan kuten Tara. Kirassa ei ollenkaan ole sitä samaa... Säpinää. Kirakin innoissaan tekee, tarjoaa itse jne. (Kätevä isäntä kerran sanoi että se on yks torvisoittokunta joka pelmahtaa sekunnissa paikalle pilleineen ja jänisräikkineen... 😂) Penni on niin toisenlainen. Mutta sitten se on myös pieni ja sellainen kristallilasinen. Sellainen joka voi hajota säpäleiksi milloin tahansa. Se on äärettömän ahdistavaa. Se on taas ontunut takapolveaan ja etujalkaansa. Operoinut lääkäri lohdutti että tokkopa se säpäleinä on, polvi voi kuulemma aaltoilla kivulla noin. Silti taas Previcoxit. Se masentaa ja huolestuttaa koska Penni on niin 👌

Mutta jos yövuoroihin niin Pennikin sitten. Aloitetaan melkein niinkuin alusta. Meillä ei ole kiire minnekään. Erityisesti ei Pennin kanssa. Meille jokainen viikko, kuukausi ja erityisesti vuosi on ihan super iso juttu.

Pieniä, hyviä hetkiä

”Etkö sä vieläkään ymmärrä? Ei kyse ole päivien määrästä, tai siitä kuinka hienoja ne on. Kyse on hetkistä! Elämä on hetkistä tehty. Niitä hetkiä ei oo loputtomiin… siksi.. niihin kantsii pysähtyä.

Mä oon koko ikäni koittanut saada sut downshiftaamaan. Töniny sun puhelinta, tunkenu kuonoo sun ja tietokoneen väliin, tuonu sulle leluja ja tehny aivan kaiken mitä koira vaan voi. Että sä pysähtyisit hetkeksi kaiken kiireen keskellä. Mihin teillä ihmisillä on kiire? Jos aina on kiire jostakin jonnekin, niin ei milloinkaan ole perillä. Perillä, se on tässä ja nyt.

"Ei elämä oo isoja, hienoja päiviä, se on pieniä hyviä hetkiä."

Mikään ei oo niin tärkeää kuin pienet hetket. Niissä on elämän onni. Pitää pysähtyä nuuskimaan tuulta, haistella tuoksuja, kulkea sinne tänne eikä jostakin johonkin. Pitää poiketa polulta, etsiä etsimien ilosta, saada hepulit lumesta ja iloita pienistä jutuista. Hetkistä, on onnellisuus tehty."

- Triplan Frick, pilvipäivitys. 

Näin se on. Siinä se oli, ihan kaikki elämänviisaus. Vanha koirat tietävät.

Vanhoilla koirilla on hallussaan salaisia asiakirjoja.

Vanhat koirat tietävät tarkoin milloin puut kuolevat, milloin hullu peukalo painaa nappia.
Vanhat koirat tietävät grammalleen miten paljon ikävää yhteen iltaan mahtuu, ja miksi.

Vanhat koirat osaavat ennustaa jokaisen kyyneleen ja suurinta salaisuuttaan ne varjelevat tarkoin alakuloisessa hännässään, ne tietävät tarkoin milloin on taas vedenpaisumuksen aika.

Vanhat koirat ovat raivostuttavia.

"Vanhat koirat tietävät ihmisten asioista enemmän kuin ihmiset itse. Eivätkä suostu puhumaan. Katsovat vain säälivästi."

- Tommy Tabermann

Elä hetkessä

Tintti, 10.4.1999 - 03.10.2012

Ajattele enemmän...

... tee vähemmän. Kuulostaa hyvältä, mutta...

Voi myös syödä motivaation. Se hetki kun kaikki alkaa tuntua liian vaikealta. Liekö ne pari hernettä alkaneet taas ylikuormittua siellä pään sisällä eivätkä enää vaan sisäistä kaikkea tietotulvaa. Se on vähän harmittavaista ja saa aikaan ärsyyntymisen ja tympääntymisen. Ilo ja hauskuus lähtee lätkimään. Ei hyvä.

Tämä ajatus ahdistus, jonka olen tavannut viimeksi kun vielä joitakin vuosia sitten hevoseni selässä kouluvalmennuksissa keikuin. "Tee näin, älä tee noin, vahdi sitä, tue täältä, nosta tuolta, aseta tuonne..." - johti tilanteeseen "Teenkö nyt oikein, meneeköhän tämä nyt niin kuin piti, mitä se nyt tekee, mitä minä teen, miksi se tekee noin, onkohan se kipeä jostain, vaadinko liikaa, pyydänkö liian vähän, miten se menikään, mitä piti tehdä..." Se hauskuus mitä ennen oli, oli häviämässä liian ajattelun alle.

Äh. Ei tästä mitään tule, antaa olla höntsäillään vaan sitten pitkin ohjin maastossa. >:(  Ai niin, eihän niitä maastojakaan enää ole. Olkoot sitten koko touhu ja tästä poiki ensimmäiset; Annetaan hyvään, parempaan ylläpitokotiin pieni rautias silmäterä. -ilmot. No, ei sitä kotiakaan löytynyt ja silmäterälle oli isommilla voimilla suurempia suunnitelmia, se otettiin kokonaan pois maallisista murheistani ja siirrettiin kipeäksi sydämeen, silmäterästä tuli pegasos.

Eli varsin kurjasti loppui se "Ajattele enemmän, tee vähemmän" -klisee. Ymmärrän kyllä ajatuksen pointin ja me tehdäänkin jo tosi hyvin vähemmän! ;) mutta kun ajatukset alkaa mennä liian painaviksi...

Tämä painava alkuperäinen synkkä ajatus hiipi jostain takavasemmalta herneiden kimppuun kun oltiin viettämässä Ressulaisten kivaa rallytoko-päivää Toisenlainen -koirakoulussa. Oikeasti odotin tätä, se oli meille sellaista vaihtelua ja vastatukea arkeen, sellaista, jossa saan ajatukset pois omista murheista edes hetkeksi, edes joskus. Hevos- tai ponirintamalla on taas ollut aika raskasta aikaa, sitä ja tätä ongelmaa ja kasa vastoinkäymisiä, painavia ajatuksia. Koirat vie ajatukset niistä pois sen yhden hetken ajan 24h./vrk:sta.

Rallytokon vetäjä Jaana oli mukava, porukka oli mukava ja päivä oli oikeasti pohjimmiltaan tosi kiva. Se ajoi juuri sen asian mitä toivoin, ne arjen ajatukset pois mutta se toi jostain syystä painavia ajatuksia myös tilalle. Niitä jota ei kovasti arjen ulkopuolelle enää kaipaisi.

Kira oli ihan yllärin super, vaikka me metsitytään täällä kauheen hyvin. Vähän ajatukset harhaili, mutta niinhän ne teki mullakin. "Älä vaadi 100% jos et itsekään anna". Se on minusta erinomainen ajatus. Toisten tekemistä oli taas tosi mielenkiintoista seurata, varsinkin meidän Ressulaisten vetäjän ja koiransa yhteistyötä. Sitä olisi voinut seurata vaikka miten kauan. Koirassa oli virtaa ja nopeutta uskomaton määrä (bortsu). Ohjaajansa oli taasen kadehdittavan rauhallinen, tasainen ja korjasi tilanteet niin taitavasti ohimennen ettei kukaan virheisiin edes kiinnittänyt huomiota.

Enkä edes tiedä miten rallytokosta voi saada noinkin painavia ajatuksia itselleen aikaan, ehkä se oikeasti juonsi jostain ihan muusta asianhaarasta. Miten hankalaa se koiran opettaminen voi olla - ja kun ne oikeesti on kuitenkin ihan fiksuja ja me ohjaajat niitä kämmäreitä. Vaan syyllistetäänkö me ehkä itseämme vähän liikaa? Kaatuuko aina koko maailma siitä ohjaajan kämmistä? Joka paikassa joka tapauksessa aina tuodaan esiin sitä, miten ohjaaja on huono ja ohjaaja tekee ne virheet. Varmaan joo, mutta kuuluuko niihin jäädä rypemään? Ne ajatukset kumpuaa meistä ihan itsestään, luulisin. Nytkin vetäjä tuumasi "Hyvin sujui, vaikka ohjaaja olikin vähän huolissaan tehtävistä..." Niin. Sellaiseksi tässä on muodostunut, on kaikesta vähän huolissaan ja miettii enemmän kuin tekee. Onneksi Kira on kuitenkin tehdessään enempi intona kuin huolissaan. Se on sitten kaikesta muusta vähän huolissaan. Tunnetilathan siirtyy koiraan? Jos me ollaan kokoajan huolissaan ja kämmärifiiliksellä, eikö nekin tartu siihen koiraan? Kellä sit enää on kivaa?

Tai ollaan vaan joo kämmäreitä, mutta voisko sitä asiaa ajatella enempi sitten niin, että no nyt tein kämmin mutta kukaan ei vielä kai kuollut eikä kovasti kärsinytkään, jatketaan eteenpäin uudelleen yrittämällä eikä jäädä kepittämään ja syyllistämään itseämme? Eihän se koirakaan sitä tee, ainakaan jos sillä on hauskaa. Voitaisko mekin? Voitaisko mekin taas ottaa oppia ja mallia siitä koirasta? Jättää se analysointi vähän vähemmälle ja ajatella hetki mitä meidän pitäisi tehdä ja jatkaa eteenpäin, eikä jäädä märehtimään tehtyjä? Voisko joku pitää sellaisen kurssin? Positiivisen ohjaajan ohjauskurssin? Heti kun ohjaaja meinaa jäädä miettimään ja märehtimään tekemisiään, voisi sanoa että joojoo, mutta ei nyt jaksa, tehdääs taas jotain kivaa! Eikä siltti tartte häslätä. Ainakaan paljon. Sekään ei ole hyvä, pointti pitää olla.

Sellasta, turhanpäivästä.
Ps. Miks kukaan ei enää kirjoita mitään?