Kira
Yhteen sanaan kiteytettynä,
kaikki tärkeimmät adjektiivini.
Tänään kuusi vuotta - vähintään toiset samanmoiset on vielä jäljellä, siitä ei tingitä.
Kiitos kasvattajalle tästä maanpäällisestä parhaasta ystävästä, onnea taikapennelit!
Onnea Taikapennelit!
Tänään kuusi vuotta - vähintään toiset samanmoiset on vielä jäljellä, siitä ei tingitä.
Kiitos kasvattajalle tästä maanpäällisestä parhaasta ystävästä, onnea taikapennelit!
Kesä 2018
Huh hellettä, miten ootte pärjänneet? Lämpöhalvaukset, sinilevät, käärmeenpuremat... Oisko siinä koirien top 10 kolme ekaa.
Lämpöhalvaukset, koiran ulkoilutukset ja treenit.
Aamulla ja yöllä. Me on kyllä käyty pikku pisulenkit tekemässä siinä 12 maissakin koska rutiinit. Sitten ne nukkuu taas rauhassa. No, rauhas ja rauhas, mut jotain sinne päin, illan alkuun asti. Pennissä nään potentiaalisen lämpöhalvausuhrin, vähän kuten Tarassakin. Tarahan sellaisen sai ja sen jälkeen kyllä oppi olemaan varovampi, enempi huolissaan.
FB:ssa kiertää pari iät ja ajat koiria pitäneiden videoita, joissa lämpis iskee salakavalasti vaikka ei ole edes kovin kuuma. Oiskohan se kuumien päivien elimistön rasitus joka siellä pohjalla on taakkana tai koiran korvien väli? Voisiko jompi kumpi niistä edesauttaa? Tai sitten vaan tulee kun on tullakseen. Tässä nyt kuitenkin pari hyvää kirjoitusta aiheesta; Kirjoitus nro 1 ja kirjoitus nro 2. Nää on oikeesti hyviä, ei sellaista diipadaapaa, kuten moni, joihin voi olla muutamalla lauseella piilotettuna ihan todellisen asian pointti.
Sinilevä.
Tää on vieraampi kuin lämpis. Ehkä koska en itsekään välitä hakeutua uimarannoille jossa ihmisiä on kuin sillit suolassa. Meren lähellä olisi kesällä ihan parasta olla, vaikka merta vähän pelkäänkin sen kaikessa mahtavuudessaan. Mutta pienet, ahtaat hiekkamontut, kiitos ei. Olisi hirveen kivaa viedä koiruuksia uimaan mutta koska ei tiedä minne saa oikeasti mennä, missä ei ole lasinsirpaleita, käärmeitä, sillit suolassa koiria, sinilevää... Se on jäänyt. Luulen että koirien uimahallit on se, minne suunnataan.
Välillä kyllä pistää pohtimaan onko nää kaikki vaan median ja tiettyjen ketjujen aiheuttamaa hysteriaa. Toisaalta en pitänyt sitä lämpöhalvaustakaan kovin kohdalle osuvana, kunnes.
Sinilevä (miksi se on sinilevä kun se on ihan vihreää?) testi on helppo tehdä, juomalasiin vaan vettä ja odottelet tunnin paahtavassa helteessä. Tunnin päästä jos pinnassa on vihertävää / kellertävää hiukkasta, on vedessä sinilevää. Ja muutenhan sitten median mukaan se koira kuolee jos siinä sinileväisessä vedessä ui, koska ne ei osaa uida juomatta vettä. Viimeistään sitten turkkiaan nuollessaan saavat levää kitusiinsa ja taas kuolee. Tai sitten ei. Mut pelotteena kyllä toimii aika hyvin, en ainakaan riskiä halua ottaa jos ja kun ei ole pakko.
Kyyt
Täällä on ollut niitä tosi vähän. Kun kaksi samana päivänä osui eteen, ihan koirien eteen molemmat, ajattelin että jätän tämän käärmeenpesän. Ilmeisesti kuivuus ajaa ne enemmän pihoille etsimään vettä.
Niin ja PUNKIT! Ampiaiset ja mitä, kyllähän näitä riittää. Siinä ne perustelut sille, miksi talvi on niin paljon parempi. Penni viihdyttää itseään tylsän elämänsä kanssa kärpäsillä. Välillä ne sitten onkin vähän isompia ja vihaisempia... Nyt se jostain syystä toisinaan pihalla pomppaa metrin ilmaan jos maassa möngertää joku öttiäinen. Samaan aikaan sekunnin jäljessä oma sydän tekee saman liikkeen kurkkuun, koska luulen aina että käärme, pistävä öttiäinen tai muu vastaava koiria syövä otus.
Kyllä vaan tää nyt vois jo loppua. Kuivuus ja kuuma. On ihan kohtuutonta heittää talvi-ihmisen riesaksi nämä kaikki kesän tuomat viholliset yhdellä kertaa. Hermoja se kiristää. Ja kun tähän vielä lisätään Pennin jo valmiiksi pienellä kauhulla ja ilolla odotetun 6vkon sairasloman päättäjäiset, tilassa jossa se ontuu nyt toista etujalkaansa, hermoja todellakin kiristää. Nyt juuri tässä hetkessä kaikki tuntuu taas melko turhalta.
Kiitos kesä 2018, tulet jäämään mieliimme epämiellyttävänä, mutta ehkä sitten taas lopulta pykälän vahvistaneena. 2017 kesä oli parempi. Se oli täynnä uutta ja toivoa.
Lämpöhalvaukset, koiran ulkoilutukset ja treenit.
Aamulla ja yöllä. Me on kyllä käyty pikku pisulenkit tekemässä siinä 12 maissakin koska rutiinit. Sitten ne nukkuu taas rauhassa. No, rauhas ja rauhas, mut jotain sinne päin, illan alkuun asti. Pennissä nään potentiaalisen lämpöhalvausuhrin, vähän kuten Tarassakin. Tarahan sellaisen sai ja sen jälkeen kyllä oppi olemaan varovampi, enempi huolissaan.
FB:ssa kiertää pari iät ja ajat koiria pitäneiden videoita, joissa lämpis iskee salakavalasti vaikka ei ole edes kovin kuuma. Oiskohan se kuumien päivien elimistön rasitus joka siellä pohjalla on taakkana tai koiran korvien väli? Voisiko jompi kumpi niistä edesauttaa? Tai sitten vaan tulee kun on tullakseen. Tässä nyt kuitenkin pari hyvää kirjoitusta aiheesta; Kirjoitus nro 1 ja kirjoitus nro 2. Nää on oikeesti hyviä, ei sellaista diipadaapaa, kuten moni, joihin voi olla muutamalla lauseella piilotettuna ihan todellisen asian pointti.
Sinilevä.
Tää on vieraampi kuin lämpis. Ehkä koska en itsekään välitä hakeutua uimarannoille jossa ihmisiä on kuin sillit suolassa. Meren lähellä olisi kesällä ihan parasta olla, vaikka merta vähän pelkäänkin sen kaikessa mahtavuudessaan. Mutta pienet, ahtaat hiekkamontut, kiitos ei. Olisi hirveen kivaa viedä koiruuksia uimaan mutta koska ei tiedä minne saa oikeasti mennä, missä ei ole lasinsirpaleita, käärmeitä, sillit suolassa koiria, sinilevää... Se on jäänyt. Luulen että koirien uimahallit on se, minne suunnataan.
Välillä kyllä pistää pohtimaan onko nää kaikki vaan median ja tiettyjen ketjujen aiheuttamaa hysteriaa. Toisaalta en pitänyt sitä lämpöhalvaustakaan kovin kohdalle osuvana, kunnes.
Sinilevä (miksi se on sinilevä kun se on ihan vihreää?) testi on helppo tehdä, juomalasiin vaan vettä ja odottelet tunnin paahtavassa helteessä. Tunnin päästä jos pinnassa on vihertävää / kellertävää hiukkasta, on vedessä sinilevää. Ja muutenhan sitten median mukaan se koira kuolee jos siinä sinileväisessä vedessä ui, koska ne ei osaa uida juomatta vettä. Viimeistään sitten turkkiaan nuollessaan saavat levää kitusiinsa ja taas kuolee. Tai sitten ei. Mut pelotteena kyllä toimii aika hyvin, en ainakaan riskiä halua ottaa jos ja kun ei ole pakko.
Kyyt
Täällä on ollut niitä tosi vähän. Kun kaksi samana päivänä osui eteen, ihan koirien eteen molemmat, ajattelin että jätän tämän käärmeenpesän. Ilmeisesti kuivuus ajaa ne enemmän pihoille etsimään vettä.
Niin ja PUNKIT! Ampiaiset ja mitä, kyllähän näitä riittää. Siinä ne perustelut sille, miksi talvi on niin paljon parempi. Penni viihdyttää itseään tylsän elämänsä kanssa kärpäsillä. Välillä ne sitten onkin vähän isompia ja vihaisempia... Nyt se jostain syystä toisinaan pihalla pomppaa metrin ilmaan jos maassa möngertää joku öttiäinen. Samaan aikaan sekunnin jäljessä oma sydän tekee saman liikkeen kurkkuun, koska luulen aina että käärme, pistävä öttiäinen tai muu vastaava koiria syövä otus.
Kyllä vaan tää nyt vois jo loppua. Kuivuus ja kuuma. On ihan kohtuutonta heittää talvi-ihmisen riesaksi nämä kaikki kesän tuomat viholliset yhdellä kertaa. Hermoja se kiristää. Ja kun tähän vielä lisätään Pennin jo valmiiksi pienellä kauhulla ja ilolla odotetun 6vkon sairasloman päättäjäiset, tilassa jossa se ontuu nyt toista etujalkaansa, hermoja todellakin kiristää. Nyt juuri tässä hetkessä kaikki tuntuu taas melko turhalta.
Kiitos kesä 2018, tulet jäämään mieliimme epämiellyttävänä, mutta ehkä sitten taas lopulta pykälän vahvistaneena. 2017 kesä oli parempi. Se oli täynnä uutta ja toivoa.
Haasteet opettaa
Ja kasvattaa. Mikään ei opeta paremmin kuin haasteet. Helpon kanssa on helppoa olla. Se, ottaako haasteen vastaan, on eri asia ja varmasti on myös haasteita joiden kanssa on ymmärrettävä antaa periksi. Se taas ei ole luovuttamista vaan järkeä.
Kun ja jos haasteesta ottaa kiinni, alkaa oppi. Kullanarvoinen oppi ja pitkä tie joka kasvattaa kärsivällisyyttä ja saa voiton tunteen aivan pikkiriikkisestäkin edistymisestä. Sellaisesta joita muut eivät edes huomaa, koska eivät tiedä. Ja ne jotka eivät tiedä, tietävät omasta mielestään kuitenkin aina parhaiten. Eivät ne tiedä, koska eivät näe.
"No eihän tuo nyt paha ole" -sanoi moni, joka Taraa vanhempana näki. Ei ole, ollut. Enää. Ne eivät ymmärtäneet sitä työtä joka taustalla tehtiin. Ne eivät nähneet sitä hidasta edistymistä, eivätkä sitä, miten Tara opetti lukemaan koiraa, jatkuvasti, ennakoivasti. Ne eivät nähneet sitä luottamusta joka syntyi. Ne eivät nähneet sitä luottamusta joka oli - koska se näytti siltä että "Sehän on ihan ookoo."
Ne jotka näki Taran pentuna, toivottivat onnea pelkoagren kanssa. Minä en koskaan nähnyt ongelmakoiraa (no ehkä hetkellisesti mielessäni silloin kun se repi kolmannen kerran eteisen kiinteät lattiamatot irti..) - vaan ehkä vähän suuremman haasteen omiin taitoihin verrattuna, jonka kanssa elettiin yhdessä. Omanlaisensa persoonan, maailman luotettavimman omanlaisensa parhaan, kiroilevan ystävän.
Haasteen joka toisinaan aiheutti syviä huokauksia, epätoivon- ja epäonnistumisen tunteita, haasteen jonka kanssa luovuttaminen ei ollut vaihtoehto. Pitkiä pohdintoja jotka laittoivat miettimään mitä teki niin pahasti väärin, mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Ymmärrystä yhteisestä polusta, joka oli korvaamattoman arvokas, monessa mielessä. Se opetti paljon enemmänkin kuin lukemaan koiraa. Se opetti myös lukemaan ihmisiä, jälleen uudella tavalla.
Salaa ylpeydestä pakahtuvan tunteen kun onnistuttiin tilanteessa, jota etukäteen puntaroit. Maltilliset "Sitten kun sä täytät 10vuotta, me näytetään The Koutsille The kentällä, miten paras koira oot!". Vitsailuja 10vuotis-BH:sta. Se 101% omistautuminen siihen hetkeen, täysillä tekemisen palo oli uskomatonta. Ja se luotettavuus. Siksi me pärjättiin. Jos Tara olisi ollut vähääkään epäluotettava, olisi omat taidot varmasti loppuneet kesken. Mutta se ei ollut. Se luotti omiinsa ja siihen ettei joudu mahdottoman eteen yksin ja me kotiväkenä luotimme siihen. Minä luotin - vaikka usein olin valmiina ja varuillani, jos... Mutta jos, sitä ei ollut eikä tullut. Opin luottamaan ja tietämään.
Mikään ei myös jätä sen suurempaa tyhjyyttä, kuin haaste, joka yhtäkkiä häviää.
Hyvä kirjoitus aiheesta => Älä vertaa itseäsi muihin. Itse tiedät. Luota, opi ja ole onnellinen siitä pienestäkin edistymisestä. Se hankalaltakin tuntuva haaste on valtavan arvokas, nyt ja tulevaisuudessa.
Kun ja jos haasteesta ottaa kiinni, alkaa oppi. Kullanarvoinen oppi ja pitkä tie joka kasvattaa kärsivällisyyttä ja saa voiton tunteen aivan pikkiriikkisestäkin edistymisestä. Sellaisesta joita muut eivät edes huomaa, koska eivät tiedä. Ja ne jotka eivät tiedä, tietävät omasta mielestään kuitenkin aina parhaiten. Eivät ne tiedä, koska eivät näe.
"No eihän tuo nyt paha ole" -sanoi moni, joka Taraa vanhempana näki. Ei ole, ollut. Enää. Ne eivät ymmärtäneet sitä työtä joka taustalla tehtiin. Ne eivät nähneet sitä hidasta edistymistä, eivätkä sitä, miten Tara opetti lukemaan koiraa, jatkuvasti, ennakoivasti. Ne eivät nähneet sitä luottamusta joka syntyi. Ne eivät nähneet sitä luottamusta joka oli - koska se näytti siltä että "Sehän on ihan ookoo."
Ne jotka näki Taran pentuna, toivottivat onnea pelkoagren kanssa. Minä en koskaan nähnyt ongelmakoiraa (no ehkä hetkellisesti mielessäni silloin kun se repi kolmannen kerran eteisen kiinteät lattiamatot irti..) - vaan ehkä vähän suuremman haasteen omiin taitoihin verrattuna, jonka kanssa elettiin yhdessä. Omanlaisensa persoonan, maailman luotettavimman omanlaisensa parhaan, kiroilevan ystävän.
Haasteen joka toisinaan aiheutti syviä huokauksia, epätoivon- ja epäonnistumisen tunteita, haasteen jonka kanssa luovuttaminen ei ollut vaihtoehto. Pitkiä pohdintoja jotka laittoivat miettimään mitä teki niin pahasti väärin, mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Ymmärrystä yhteisestä polusta, joka oli korvaamattoman arvokas, monessa mielessä. Se opetti paljon enemmänkin kuin lukemaan koiraa. Se opetti myös lukemaan ihmisiä, jälleen uudella tavalla.
Salaa ylpeydestä pakahtuvan tunteen kun onnistuttiin tilanteessa, jota etukäteen puntaroit. Maltilliset "Sitten kun sä täytät 10vuotta, me näytetään The Koutsille The kentällä, miten paras koira oot!". Vitsailuja 10vuotis-BH:sta. Se 101% omistautuminen siihen hetkeen, täysillä tekemisen palo oli uskomatonta. Ja se luotettavuus. Siksi me pärjättiin. Jos Tara olisi ollut vähääkään epäluotettava, olisi omat taidot varmasti loppuneet kesken. Mutta se ei ollut. Se luotti omiinsa ja siihen ettei joudu mahdottoman eteen yksin ja me kotiväkenä luotimme siihen. Minä luotin - vaikka usein olin valmiina ja varuillani, jos... Mutta jos, sitä ei ollut eikä tullut. Opin luottamaan ja tietämään.
Mikään ei myös jätä sen suurempaa tyhjyyttä, kuin haaste, joka yhtäkkiä häviää.
Hyvä kirjoitus aiheesta => Älä vertaa itseäsi muihin. Itse tiedät. Luota, opi ja ole onnellinen siitä pienestäkin edistymisestä. Se hankalaltakin tuntuva haaste on valtavan arvokas, nyt ja tulevaisuudessa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)