Hoooouuuwll....

Brrhh.. Kylläpä pitkästä aikaa selkäpiitä kipristeli, kun olin jo hakenut hepat sisälle ja päästin koirat pihalle tallista siksi hetkeksi, että nappasin ponit toisesta päädystä sisälle. Sitten taas toiseen päähän avaamaan sisäpihanpuolimaista ovea, jossa Tara jo jonotteli ja Kira vähän taakseenpälyillen ravasi nopsaan myös paikalle.

Sitten samanaikaisesti kuului taas niitä karmivia ääniä, varmasti ovat kettuja tai jotain muita metsänönninkäisiä, mutta tällä kertaa niiden perään kuului parikin haikeaa ulvontaa... Ihan erillaista, mitä ennen. Linnunteitse varmaan kilsan-parin päässä asustelee koiruuksia jotka uloilee aina silloin tällöin, myöhäänkin illalla, mutta tämä oli oli jostain muualta peräisin.

Tehtiin iltatalli loppuun ja lähdettiin sisälle. Molemmat koirat tähyili ja kuunteli tiellepäin, jotain nekin kuunteli ja haisteli. Koska hevoset oli kuitenkin aika tyynellä mielentilalla tarhoista haettaessa, en sen enempiä asiaa aio pohtia. Sitäpaitsi nythän on Pääsiäinen eikä Halloween.

Hauska pääsiäisjuttu oli Pietu-Gorgin blogissa, tsekkaa se tästä. Sen myötä toivotellaan teille hyviä pääsiäisiä. Mahtavaa kun on vapaata neljä päivää ja ilmatkin on näin suosiollisia!

Toimii!

Nivelravinteet. Ja markkinoilta löytyy, joka lähtöön. Oli siinä pähkäilemistä kun ekan kerran niiden parissa pähkäilin. Se oli Enkeli-Tiinan aikaan, joskus Tiinan ollessa 10 vuotta.

Se alkoi nuolla toista etujalkaansa, rannetta, vähitellen enemmän ja enemmän. Joskus myös vähän onnahteli, toisinaan ei. Nopsaan toinenkin jalka, samaisesta kohdasta. Joku tuumasi että jos on stressiperäistä, ei, ei Tiina stressannut mistään ja kun kerran joskus onnahtelikin. Minä taas vakiintuneena maailmanlopun kuvittelijana sain mieleeni jo kauhuskenaariot, vähintään luusyövästä. Sen ajatuksen jälkeen paluuta mielenrauhaan ei ollut joten aika kuviin varattiin.

Nivelrikkoa, ei maailmanloppua. Tohtori tuumasi että tuskin kuvissa näkyvä vaiva tule olemaan se vaiva johon tämä mummokoiruus kaatuu. Sen verran lievältä näytti. Lieväkin tietysti särkee ja kolottaa joten hoidoksi määrättiin aluksi jokin hyvä nivelravinne ja kaikki nollasta sataan kiihdytykset ja erityisesti sadasta nollaan jarrutukset kiellettiin. Omaehtoista liikuntaa, ei enää keppileikkejä. Se oli ehkä Tiinalle maailmanloppu. Eihän se kipu siinä endorfiinien jyllätessä tunnu, tuntuu vasta illalla kun pitäisi alkaa nukkumaan, särkee ja kolottaa.

Näillä ohjeilla mentiin. Alkoi tiukka kysely nivelravinteiden tiimoilta, mikä oli paras, mikä oikeasti auttoi? Kokemuksia tuli laidasta laitaan, ravinteita oli laidasta laitaan. Kokeiltiin muutamia mutta apua ei niistä saatu. Samoihin aikoihin kuulin positiivisia kokemuksia hevosille tehdystä Aviformin Suppleaze Goldista. Meillä oli tuolloin lainassa kiva puoliveritamma joka oli entinen estehevonen. Pientä jäykkyyttä oli jo havaittavissa ja ajattelin sille kokeilla tätä tuotetta. Samalla tilasin, kun kerran löytyi, koirien vastaavan Supplexin. Se oli Tiinan 11vuotissynttärilahja, kolme vuotta sitten.

Hevoselle kylkiäiseksi myös ko. valmistajan "pirunjuuriuute", Mobileaze equine Devil's Claw - pullo. Muutamassa viikossa heppa tuli selkeästi paremmaksi. Päätin tehdä pienen kokeen ja laskin pienenpienen pirunjuuriuute-annoksen myös Tintille. Meni ehkä viikko ja koiran vointi oli selkeästi parempi. Jalkojen nuoleminen väheni ja liike vetriintyi, ontuminen jäi kokonaan pois. Tilattiin toinenkin purkki. Hyvin meni. Elämä rullasi taas hyvin mummokoiruudella. Oliko kyse sattumasta vai ei, en uskonut, mutta eihän sitä koskaan voi tietää. Kunnes sitten tietää. Olen hyvin skeptinen kaikkiin uusiin juttuihin, vaikka miten ne kuulostavat hyvältä.


Tämä ei kuitenkaan ollut sattumaa. Aika kului ja jossain vaiheessa jauhe pääsi varkain (Ensin purkki on täynnä ja sitten ihan ykskaks yllättäen tyhjä!? En ymmärrä) loppumaan. Meni sitten tovi ilman ja hetkenpäästä myös vanhan koiran olemus vanheni, meno hidastui ja ranteiden nuoleminen alkoi taas...

Ei muuta kuin uutta tilausta menemään. Pari viikkoa kului ja taas oltiin "jauhoissa", tilanne parani. Kyse ei siis ollut sattumasta, vaan ihan oikeasta avusta.

Myöhemmin Tintin ruokavalio alkoi mennä tarkaksi, vanhan vatsa ei enää jaksanut sulattaa kaikkea. Pirunjuuritaikajuoma jätettiin varuiksi pois. Supplex sensijaan oli ja pysyi, ihan loppuun asti. Olen täysin varma siitä että Tiina-koiruus sai siitä ison avun ja reippaita lisävuosia kunnioitettavaan 13 ja puolen ikävuoden elämäänsä.

Kun alkukuusta käytiin Kiran kanssa välikuvissa, tuli juttua tohtorin kanssa näistä nivelravinteista. Tai tohtori itse oikeastaan otti puheeksi että useimmiten niitä käytetään vasta ongelmien tai ikävuoden jäykkyyksien tullessa. Tuumasi siihen perään sitten että jos tulossa on rankempia treenikausia tai ihan muutenkin vaan, ei ole ollenkaan huono asia syöttää ihan terveelle, nuorellekin koiralle vaikkapa kuuriluontoisesti näitä. Ennaltaehkäisevästi, ylläpitävästi, hyvinvointiin.

Sen verran vakuuttunut Tiinan tapauksesta (sekä parin hevosenkin kanssa) olen Supplexista (sekä Suppleaze Goldista) että myös tästä pirunjuuriuutteesta, että en voi kun ihmetellä miten vähän Aviform tuntuu olevan tunnettu koirapiireissä. Jos tarvetta tai kuuriluontoista nivelhuoltoa on ajatuksissa tehdä, tutkaile ja vertaile, Supplex kyllä kestää. Ja koska vilpittömästi pidän tuotetta hyvänä ja kokeilemisen arvoisena, useamman vuoden jälkeenkin, kannattaa kokeilla jos apua olisi tarvittaessa teillekin. Tara ja Kirakin käyttää arkilisänä.


Kira vs. Rappuset, 1-1

Epun laumasta uusin tulokas Tito♥
Wo-Hoo! Nyt saa vähän tuulettaa! Eilen kun oltiin cityrehveillä Eppu The Bodyguardin kanssa, rappuset, ne omituiset kulkemista hankaloittavat keksinnöt, sujui alaspäin ihan tosta vaan! Epun häntähinauksessa tosin hyvinkin pitkälti oltiin mutta silti! Ylöspäin kiipeillessä aavistus pientä epäröintiä oli mutta hienosti sekin hanskattiin, Epussa on selkeästi suurta vetovoimaa!

Nuoriherra Eppuherra on kyllä mainio vetomies, se lunkisti handlaa kaiken, ei ressaa, hermoile eikä häslää, menee vaan cuulisti kohti uusia seikkailuja. Aivan verraton esimerkkikoiruus kaupunkielämää maalaismimmille esittelemään. (Ja okei, annettakoon nyt muutama pointsi myös Epun ihmiselle. ;) On nimittäin helppoa mennä ja olla, kun tietää että ihmisellä on homma ja erityisesti se oma koira, hanskassa. Kaikki jotka tietää, tietää mitä tarkoitan.)

Ja koska rappuset oli sitten pitkälti melko pikkujuttu, riitti kaksijalkaisille enemmän huomiota, olisi ollut oikein mukava Kiran mielestä vähän kysellä kuulumisia ja noin. Laitan vielä tämän kuitenkin UAIT:n (= uusien asioiden innokkas tutkiminen) piikkiin, kyllä se siitä, kun maailma tulee tutummaksi.

The Nenä
Ainoa vähän hapan ilme tuli kun autot menivät ihan vierestä ohi, pitivät mokomat kovempaa melua, paljasta asfalttia vasten nastarenkailla rapistellessaan, mitä viimeksi. Se vähän laittoi korvia luimuun. Silti mieli oli kuitenkin hyvä ja reipas, automatkat sujui hienosti ja vielä ennen kotipihaa koukattiin Epun kotona moikkaamassa lauman uusinta jäsentä Titoa. Luulen että molemmat vierailijat, itse allekirjoittanut että Kira Koiruus olivat aika haltioissaan tästä tenavasta. Tätä tiibetiffiä minäkin uskalsin jo halia, se hurmasi kyllä täysin, niiiiin kauniit nappisilmät ja piiiitkät silmäripset ♥ Ja miten rohkea pikkuvintiö höystettynä silti tuolla isompien kavereidensa Mr. Coolguy - asenteella!

Sitten olikin aika suunnistaa kotiin, olin aika varma että neiti pikkuharmaa olisi ollut kokolailla väsy toimintarikkaasta päivästä, (aamulla normi peltolenkki, päivä ulkosalla pihapuuhissa, peltopalloilua poseerauksien merkeissä iltapäivällä kun kummityttö poikkesi kameransa kanssa piipahtamassa, ja kaupunkikävely vielä  iltasella) vaan ei se puhti ihan nollille enää mennyt, ehkä iltauni tuli vaan vähän sikeämpänä...

Kuvina

Parin päivän takaista talvipäivää kolmiokorvien elämästä. Tara esittelee Amille laukkapiruettia ja Amia ei vois vähempää kiinnostaa, sekös Taraa harmittaa. Kira kuulostelee kinoksen takana ensin salaa ja sitten ihan avoimesti. Päivän vahtivuorot myös hoidetaan, omalla vuorollaan ja päiväpuuhien jälkeen vähän maistellaan miltä koiranjalka maistuu, ei niin hyvältä joten Kira tyytyy pulikkaan ja Tara toteaa huh huh... Sitten voikin jo nukahtaa, tassuhien tuoksuihin. :)

Manipuloitsijat

Piti avautua ihan reilumman kaavan mukaan tänne menetyksen draamastani, kirjoitin jo pitkät jorinat mutta ehkä aika teki taas tehtävänsä ja draamakruununi meni jo kaappiin, seuravaa kertaa odottamaan.

Mutta mitä siis tapahtui, no; Eilen illalla, viikon totutteluajan jälkeen, nuori tulevaisuuden toivo hyppäsi MUN tuuninkikaaraani, MUN paikalle ja ajeli lipuvasti pois. Kyllä, kyllä se kirpaisi. Olihan sillä nimikin. Uskollinen, upea, rakkaudella pidetty ja laitettu, viha-rakkaussuhteessa eletty myrkynvihreänkultahippuinen kaarani Räyhä löysi uuden kodin vaikkei edes myyntiin vielä ehtinyt. Mä niin ajattelin että tää on MUN auto mummoikään asti. Automaattikin kun kerran oli. No Kira ja Räyhä ei vaan tulleet juttuun. Räyhä ei oikein tykännyt olla koirankuljettimena ja Kira ei tykännyt Räyhän takapenkistä. Paha paikka mutta minkäs teet.

Elli Elegance siis saapui, Siitä Kira ja Tara tykkäsi heti (Jengipetturit!) ja Elli koirista. Räyhä sai pois koiravaatteensa ja stailattiin vielä viimeisen kerran hienoon kuntoon. Hyvään kotiin se pääsi, joka toivottavasti malttaa ajella siististi!


Koirat on taitavia manipuloitsijoita, ei muuta voi sanoa. Ne haluaa ruokaa, ne haluaa ulos, ne haluaa äksöniä, ne haluaa rapsutuksia, ne haluaa oman auton... Ja tämän kaiken ne tekee vain katsomalla vetoavasti silmiin.


Ps. Tämän myötä myyntiin joutaa perheeseen, jossa koirat eivät ole vielä kehittyneet näin taitaviksi mielenvaikuttajiksi, Allside-takapenkin suoja, joka ei monenmontaa kertaa kerennyt käytössä kuitenkaan olla. Pesunkautta vielä ja sitten valmis uuteen kotiin. Postausta ko. suojasta löytyy tästä ja itse tuote tästä. Tarjota saa jos tarvetta ilmenee.

Äly ja Väläys

Voi todellakin, nyt illalla, iltatalliin mennessä oikein sarjakuvana näin, miten tyhmyys tiivistyy. Ensin Tara oli talon kulmalla, ihmettelin että mitäs siellä nyt... Sitten Kirakin oli jo siellä ja seuraavaksi jonkinsortin hulabaloo, kunnes näin kissan joka pomppasi koirien keskeltä ilmaan ja pinkoi talon alle piiloon. Siinä vaiheessa ärähdin ja pidin pienet puhuttelut molemmille koirille lähikatse-etäisyydeltä, mikä taas olikaan soveliasta ja mikä ei. Pienempiä ja heikompia ei ainakaan kiusata, RÄYH!

Kyllä oli muuten koiradaamit asennossa iltatallia tekemässä, vaan kuitenkin molempien piti kerran vielä käydä seläntakana vähän tökkimässä kissoja, ikäänkuin että et varmasti kissaotus voittanut tätä erää... Rane, hiirien kauhu taas huokua hyristeli tyytyväisyyttä saadessaan koirat ojennukseen, käyttämällä nerokkaaseen kissamaiseen tapaan ihmistä välikätenä.

Huvittavaa on myös se, miten eritavoin nämä kaksi  koiruutta suhtautuvat puhutteluun. Tara on niiiiin nolo ja anteeksipyytelevä, lähes kiemurtelee omassa häpeässään ja osaa kyllä loukkaantua ja murjottaakin tyylillä sää sanoit oikeestaan aika pahasti, mullakin on kato tunteet! Kira taas vähän sellainen no joojoo, sorisori, ei kai se nyt oikeesti ees NOIN vakavaa ollu, ihme hiiltymistä taas pikkuasioista, vedä nyt happee kato vaan vähän ja noin, mä osaan muuten istua ja mennä maahan aika hienosti jo, anna nanna!

Ei ne oikeasti pöllytä kissoja, härkkivät kyllä vähän muttei pöllytä. Ei tee pahaa, kunhan huvittelevat kun se kissaotus kerran pinkoo karkuun. Jos ei pinkois, ei jaakaiskaan. Nyt se tyhmyys vaan kertakaikkiaan tiivisty ja kissaparka joutui ottaa ilmalentokiitohatkat.

Tämän episodin jälkeen oltiin laittamassa heiniä, kun yhtäkkiä kuului ulkoa kova JUMPS JUPMS JUMPS! Kuuntelin hetken, ei mitään, kunnes taas JUMPS JUMPS JUMPS JUmps Jumps... Hevosesta peräisin, mitä ihmettä siellä nyt tapahtuu ja eikun ulos katsomaan. Herra Viggo Hevonen oli päättänyt tulla itse portista, kun kerran kukaan ei tullut hakemaan. Siinä se puhisi ja villitsi piha-aidan takana tarhanaapuri-Amia. Ami, joka järkyttyy helposti kaikesta, oli tietysti aivan poissa tolaltaan. Se oli varma että vähintään nyt se maailmanloppu sitten tulisi, kun kerran Viggokin oli päättänyt pelastaa itse itsensä. Onneksi Viggo Hevonen toimi kerrankin hyvin ja antoi heti kiinni. Äkkiä talliin ja pelastamaan maailmanlopulta Ami Hevoista. Selvittiin kaikki hengissä, siunakkoon sentään.

Joskin vähän otti päähän, aamusta kun olisi menoa, suunnittelin jo poikkeukselliset aikataulut koirien lenkeille ja kaikki ja nyt sitten ohjelmaan tuli vielä tarhan korjaus. Kreit. Ja ihan varmasti taas olisi siperian pakkaset, tänäänkin vaan vaatimattomat -26c.

Hain muuten eilen Maukas-makkarapötköjä, vähitellen lisäillään nappuloiden sekaan. Otin kalkkunat myyjän suosituksesta, kuulemma herkillekin sopiva ja hyvä aloituspötkö. Lisäksi otin protskupitoisen pussukan broilerin kivipiiraita.
Ainakin tuntuvat olevan maistuvia. Tara on alkanut hoikistumaan. Koitin etsiä sille Eukanubasta vähän tujumpaa ruokaa mutta mokomissa oli vehnää. Vehnästä tuntui tulevan taas korviin töhnää, joten koitetaan nyt välttää sitä. Ehkä tällä lihasekoitelisällä saisi sitä vähän taas massavammaksi? Se kyllä liikkuu niin turkasen paljon ja kokoajan, kuluttaa varmasti paljon energiaa. Onko teillä kokemusta Maukkaasta? Tuntuisi aika turvallisenhelpolta lisätä vähitellen lihan määrää noin valmispötkön muodossa...?

Priima-Donna

Noniin, vihdoin juttua Hyvien uutisten - päivästä! Edellisaamulla tähän aikaan vielä vähän jänskätti, nyt on hyvä fiilis!

Maanantai aamupäivällä hypättiin Kiran kanssa dogibiiliin ja suunnattiin kohti eläinlääkäriä, välikuviin. Pohdin pitkään, välikuvataanko, varsinkin kun syytä huoleen ei juuri pitänyt edes olla. Eläinlääkärikin kyseli että onko jotain oireita, kun välikuvat haluan. Ei ole ollut, paitsi se vasemman tj:n keventely treeneissä, silloin joskus. Lieväähän se, parin päivän kuluttua ainakaan oma silmä ei erottanut enää mitään. Silti se jäi pieneksi peikoksi olkapäälle istumaan ja ajattelin että mielenrauhan takia varmistellaan, sekin peikonpoika alas.
Rankka reissu...

Kira-ressu oli ollut paastolla edellisiltapalan jälkeen ja aamulla, vähän ennen lähtöä sanoi YÄK. Jo siis ennen autoa. Autossakin tuli yäkkä. Laitan nämä paaston piikkiin, Tarahan on tyhjänvatsan-yäkkäilijä, jolle kaksi ruokakertaa tuntuu olevan liian vähän. Eläinlääkäri tuumasi siitä että heitä jotain raksuja ruokailujen välissä, pitäisi auttaa ja auttoihan se. Saavat välipalaraksut heti aamulla ennen aamuruokia, sitten aamupäivällä kongit ja taas illalla ennen ruokaa ja viimeiseksi vielä ennen nukkumaan menoa pienen ruokanappulakourallisen.

Lekurissa Kira sai heti sympatiat puolelleen, iloisena ja tietysti kaikkia rakastavana persoonana. Malttoi kuitenkin kaikessa ihanuudessaan lopulta rauhoittua ja istua vieressä, tiukasti toimia tarkkaillen, kunnes päästiin itseasiaan. Ensin punnittiin, 29,4kg. (Ei ollut kaukana se 30kg arvailu) Sitten kuunneltiin sydän ja tehtiin yleistutkailua, josta diagnoosiksi hienossa kunnossa hieno pentu. Hienoa! Piikki peffaan, no se vähän nipisti mutta selvittiin ja siirryttiin röntgenhuoneeseen odottamaan väsyä. Hetkenaikaa tutkailtiin paikkoja, sitten alkoi väsyttää. Kuola valui ja suu kävi, vähän itkunininääkin pukkasi, kunnes uni voitti ja siitä eteenpäin Kiralla ei taida muistikuvaa seuraavista tapahtumista ollakaan.

Kiran vedellessä sikeitä napsittiin kuvia ja hoidettiin kynsimanikyyri. Se kävikin konkarileikkaajalta luontevasti ja hienosti, vakkarileikkaajan ihmetellessä että NOINKO lyhyeksi ne voi todellakin ottaa!? Ohho, en kyllä uskalla. Yhden vai kahden kerran olen onnistunut ottamaan liikaa (En Kiralta) ja niiden jälkeen sitten varmaan mielummin vähän pitkäksi kuin liian lyhyeksi. Ehkä otan nyt millimitan tai piirrän kasvurajat kynnen juureen... ;)

Ja vihdoin, kynsimanikyyrin ohessa, julistettiin tulos: "Oikein hyvältä näyttää, ei tarvi olla huolissaan!" *HUH* Kyllä siitä vaan helpottunut ja hyvä fiilis tuli vaikka hätiä mitiä pitänytkään olla. Nyt tiesin. Kyynäristä tohtori povasi 0/0, lonkista B:tä tai A:ta. Mahtavaa!

Kehuivat vielä sikeitä vetelevää Priima-Donnaa, kyselivät että onko jalostusajatuksia hienolle koiruudelle. Ei vielä ole niin pitkälle ehditty ajatella, katsotaan mitä tulevaisuus tuo. Nyt oli kuitenkin yksi etappi taas ohitettu, terve koira, pitkää ikää, ainakin tämän asian tiimoilta. Tosi hienoa, hirmuisen hyvä fiilis.

Pian neiti unelias alkoi heräillä, ensin selkeästi vähän "Apua, mitä tapahtui, missä mää oon!?" - meiningillä, mutta rauhottui kun huomasi että ai, toikin on täällä, ei kai tässä sitten hätää ole, ja otti vielä vähän pötkötellen aikalisää. Aika nopsaan kuitenkin pikkuharmaa kömpi ylös ja kurkki ovesta, häntä heiluten. Siinä vaiheessa kyllä se häntä taisi enemmän heiluttaa koiraa. Klinikan poppoota huvitti Kiran edelleen, tokkurasta huolimatta päällä oleva positiivinen ja iloinen asenne. Korvat oli lentoasennossa ja askel kovin hoippuvainen mutta silti Kira jaksoi hymyillä. Urhea pikkupotilas.

Toikkaroitiin ulos, istuttiin hetki hangenpenkassa ja sitten möngittiin autoon. Sain pienen epäluottamuslauseen kun koitin auttaa autoon menossa, neiti hermostui ja otti tiukan pakin päälle. Oli sitä mieltä etten kuitenkaan jaksa nostaa ja ollaanhan tässä jo niinkuin isoja tyttöjäkin, ihan ittekin jo osataan. Toisella yrityksellä kelpasi kuitenkin jo apu, peffan kyytiinnostossa. Hiljalleen lähdettiin köröttelemään ja pienen huojumisen jälkeen takamatkustaja päätti mennä maahan ja nukkuikin sikeästi ihan kotipihalle asti. Siinä ajellessa melko varovasti taas mietin hetken niitä auton hanurissa roikkuvia, tunsivatkohan itsensä kovinkin viisaiksi ja hyviksi kuskeiksi... Ilmeisesti harvalla tulee mieleen että joskus (todellakin joskus!) voi olla jopa ihan oikea syy, miksi se edellämenevä ajelee hiljaa. Eikä se takapuskurissa roikkuminen ainakaan asiaa mitenkään paranna... Ehkä mä liimaan vielä sen siilitarran tuon auton takaosastoon... 

Kotiapäästyä ei kiirettä ulos ollut, makoilla pötkötti ja ihmetteli että missäs nyt sitten ollaan. Hetken päästä päätti kuitenkin tulla ulos ja sitten hoiperreltiin sisälle. Tara oli innoissaan, "Jeeeee, te tulitte!" Ja sitten ihmetteli tokkuraista Kiraa, mikäs tolla nyt on, kun ei yhtään intoile...? Kira pönötti hetken keskellä lattiaa ja varmaan pohti että mitä kummaa oikein tapahtui. Suostui sitten tulemaan punkkaansa nukkumaan ja nukahtikin siihen samantein. Vein neidille vielä tyynyn päänalle ja peiton päälle, en tiedä voiko koirat vilustella rauhoituksen jälkeen, kun toiminnot käy hitaalla mutta hevoset ainakin. Korvanpäät oli vähän kylmät, ajattelin että ei pieni peitto pahitteeksi ole.

Mitä tapahtu....?
Häh?

Siinä se sitten nukkuatuhisteli varmaan tunnin, sitten käytiin remmissä vähän ulkona. Edelleen tossut oli sekaisin ja mieli seis. Olisi saanut aika hyviä lähikuvatuksia, kerrankin koiruus pönötteli ja tuijotteli paikallaan. Vielä uudelleen nukkumaan, pidemmän kaavan mukaan omaan huoneeseen ihan rauhassa ja sieltä kun sitten herättiin iltasella, oli koko pöhnäkrapula karistettu. Jo oli menoa ja meininkiä. Silti illalla uni tuli aikaisin, oli niin kova väsy ettei ehtinyt sänkyyn edes mennä... :)

Jooo... Mä meeen... Ihan kohta, nukkum... zzzzzzz.....
Ja kasvattajalle vielä kiitos tästä mahtipennelistä ja Raision pieneläinklinikalle,
oikein mukava ja toimiva koiralääkärikäynti!

Väliaika...

Voihan lumipyrytys! Sellainen keli tällä kertaa treeneihin mennessä ja pois tullessa. Selvittiin dogimobilen avulla kuitenkin eikä tullut hei yäkkääkään! Väsy sensijaan tuli, molemmille. Treenit meni hyvin joten nyt voi hyvillä mielin mennä myös nukkumaan. Huomenna se postaus kuvauskeikasta, vihdoin ja viimein. Sainpa tänään myös hoidettua erään toisen, piiiitkään roikkuneen asian. :)

Wo-Hooo!

Oikein hyvältä näyttää, kaikinpuolin, sanoi eläinlääkäri joka Kiran välikuvia katseli. Mahtavaa

Epävirallisia juttujahan nämä, mutta tuumasi että B:n tai jopa A:n lonkat ja nollan kyynärät! Mahtavaa, mahtavaa ja mahtavaa! Oletushan toki oli että näin, mutta kun eihän sitä koskaan tiedä, jos kuitenkin... Onneksi ei kuitenkaan! Wolf Magic-pentue on tehty äärettömän huolella ja sen kyllä huomaa.

Potilas tuhistelee krapulaansa pois, ressukka. Jatkan vielä illalla, mutta pakko oli heti tulla hehkuttamaan miten täpinöissä ja onnellisena täällä ollaan, ainakin kaikki muut kuin krapulainen Kira-parka.. :)

Huomenna...

... on jännä päivä. Huomenna mennään Kiran kanssa välikuviin. Priimahan se on, kuinkas muuten. Silti jännittää. Mitä jos... No, sen takia mennäänkin, että jos kuitenkin ja sitten voi tietysti tehdä jotain, auttaa että ongelmia ei tule tulevaisuudessa. Silti vähän jännittää.

Pahin painajaiseni taitaisi nyt just olla se, että jommalle kummalle tulisi jotain, jotain ikää lyhentävää. Toiseksi pahin se, että ne eivät yhtäkkiä tulisi enää toimeen keskenään. Kolmanneksi pahin että sattuisi jotain. Vaan se ei pelaa joka pelkää. Eihän se auta kun elellä eteenpäin ja toivoa terveyttä, pitkää ja yhteistä matkaa. Se on se kaikkein tärkein asia.

Tänään ensimmäistä kertaa Kira sanoi vastalauseita kun joutui omaan huoneeseen, koiraportin taa lähteissämme anoppilaan piipahtamaan illalla. Ei ole koskaan ennen sanonut mitään. Nyt sanoi piiiiip piiiiiip pip pip piiiiiip...

Pitäkäähän meille peukkuja huomiselle. Toivotaan ettei niitä tarvita ja kaikki on kuten pitääkin ja eiköhän olekin mutta ei ne peukut koskaan pahitteeksi ole. :)

Caravaani kulkee!

Nyt juttua pukkais kaikesta. Nivelravinteista, treeneistä, autosta, kaulapannoista, autosta, hienosta ilmasta, Kirasta, Tarasta, autosta, tulevasta maanantaista... Mistähän sitä aloittaisi ettei vallan tulisi sekametelisoppaa?

No siitä autosta. Ihan lyhyesti, ainakin yritän. The Auto alias koirankuljetin on siis saapunut. Jeeeeee! Tämä on nyt kyllä niin pitkälti autohöpinää, eli jos ei kiinnosta, palaa vasta seuraavaan, joka on jokin noista yllämainituista aiheista, mutta nyt autoon, joka siis saapui 3.3.13. klo. 23.

Sain mittavan tilanneraportin ja tiedotuksen asian tiimoilta, kuljettimen noutajalta, vielä ennen omien päälyhtyjen sammumista. Siltikään en oikein sisäistänyt edelleenkään asiaa että nyt oli se oikea The Koira-auto! (Näin jopa painajaisia auton hakumatkaa edeltävänä yönä, se olikin tosin moottoripyörä jota olin ostamassa ja aivan liian iso, mitä en tietenkään tiennyt. Kaupat oli jo sovittu ja kun näin pyörän, olin kauhuissani etten sillä koskaan voisi ajaa... En tosin tiedä juontaako tämä jo jostain menneisyydestä, *köh köh*... Mutta melko stressaavia selkeästi siis nämä tällaiset autonvaihtopäätökset ;)

Maanantaina tuli sitten tosiaan itsekin ajettua ekaa kertaa omalla, uudella koirankuljettimella. Eikö olekin fiksua ostaa auto edes koeajamatta sitä? Minkäs teet kun oli huitsinnevadassa ja molemmat eivät voineet lähteä 6.00-23.00. väliseksi ajaksi pois. Nerokkaasti päättelin että lienee parempi autopuolen asioissa fiksumman lähteä paikalle haistelemaan, käryääkö homma vai tuleeko siitä hyvä ja luotettava peli joka vie turvallisesti koirulit ja niiden hovikuskin paikasta toiseen. Kyllä mä sitten totun. (Sano koirat.)

Koirat sano myös että ookoo, hyväksytään, kun kävivät maanantaina koeistumassa koiraosansa. Tara pomppasi heti tutkimaan tarkasti, Kira laittoi korvat lentoasentoon ja vähän empi... Mutta päätti sitten että jos toikin niin kyllähän mäkin.
Saiskohan tästä tällasta avomallia, näkisi ajellessakin paremmin...

Tiistaina otettiin sitten ihan oikein kojarit Kiran kanssa The Autolla. Mentiin reeneihin. Ja sehän sujui hyvin, ei tullut YÄK-kää. (Ja voitonriemuinen hymy, välittyyköhän se sinne sunkin näyttöön asti?) Joo, voihan se olla aikaista hehkuttaa, eka kertahan tämä. Tai no ei oikeastaan, autoiluttihan kasvattiemo Kiraa sisaruksineen farkkubiilissään. Ehkä se muistaa, "jeeee, täähän on kun se mun kasvattikodin kiva auto, missä oli mun kaikki siskot ja veljetkin, paljon kivampi kun noi toisen täällä, missä joutui matkustamaan pienellä penkillä ja pomppivassa autossa, jalkojen välissä.."

Vähän jännäs, minä siis, että miten sujuu purkaus, se sanottakoon sedanin hyväksi että ovi on paljon helpompi avata ja koiraa pitää silmällä ettei sujahda ulos omia aikojaan. Hyvin on Kira sen oppinutkin, ei rymistele, odottaa lupaa, mutta nyt oli uus juttu ja uus testi. Hyvin sujui, ei sujahtanut alakautta. Sanoin ei tule - istu, ja koitin olla maalivahtina takaluukun alareunassa, valmiina ottamaan koppia, jos kuitenkin tulee. Ei tullut, meni maahan ja odotti. Se on niin innoissaan nyt kun osaa mennä maahan, ainakin aina silloin kun on innoissaan asiasta, että tuppaa menemään maahan aina kun sanoo istu. Korjaillaan. Kivahan se on että on innokas opiskelija ja yrittää.

Reeneissä meni ihan hyvin, harjoiteltiin taas luoksepäästävyyttä jota onkin hyvä harjoitella, ihmiset kun on niiiin kivoja! Ei millään malttais sitä, jo niiin tuttua tavisihmistä seurata kun kerran ihan uusiakin tuttavuuksia ois tarjolla! Tai tuttuhan ohjaaja-Hanna jo on, mutta superkiva kuitenkin. Sitten treenattiin seuraamista, Kira tuppaa istuessaan tuuppaamaan peffan ulospäin, se pitkälti juontaa itsestäni, joten pääosin tämän treenaaminen on siis mun juttu. Sitten kun itse osaan, osanee kyllä Kirakin. Noutoakin ihmeteltiin, se olikin taas ihan uutta, että mitenkäpäin se opiskellaan. Nyt vaan siis tutustuttiin asiaan ja käytiin läpi miten sitä kannattaa alkaa opettamaan.

Samalla siinä pohdin miten iso haaste olisi Taralle tehdä nouto oikein. Se hakee ja tuo, muttei pidä suussa. Pudottaa, ottaa suuhun, pudottaa, jne. Jos pitää suussa, ei pysty ottamaan kontaktia ja pelaa kokoajan. No, ompa siinäkin sitten haastetta taas itsellekin, jos asiaa opiskellaan Tarankin kanssa vielä.

Ja lopuksi otettiin paikalla makuu, rivissä. Nyt ei taas maahan meinannut muistua ollenkaan, ei ollut siis niin innoissaan kun kaikesta muusta. Sitten kun se muistui muistilokeroista, alkoi sujua. Siinä rivissä hienosti, kuin konkari konsanaan, pötkötteli ja tuijotti tiukasti. Välillä piti vähän vilkaista toki naapuria, että osaako yhtä hyvin. Osasihan se, Taisto-corgigoira, toisella puolella Neo-mäyräkoira.

Hienosti meni. Kuitenkin tuli fiilis että pientä keskittymisväsyä on ollut nyt ilmassa pariin vikaan kertaan, koitettiin tällä kertaa jättää reeniä edeltävä pieni peltolenkkikierroskin pois, ettei väsy, ei auttanut. Nyt on siis hyvä pitää pieni tauko taas. Vielä yksi kerta tätä reenikertaa jäljellä ja sitten taukoillaan. Ei mennä vielä BH:n harkkakursseille. Tosin kellonajatkin taas työn kanssa oli aika haasteelliset, joten se pääosin ratkaisi asian. Eihän meillä oo kiirusta kuitenkaan, jatketaan maailman ihmettelyä muuten nyt hetki. Tehdään pohjatyötä BH:lle.

Tässä vielä kuvakollaasi Kiran automatkailuista. Jos jollakulla hyviä suosituksia koiraveräjistä, häkeistä jne. autoon, nyt on hyvä paikka hehkuttaa! :)