Elä hetkessä, itke toisessa.

21.3.25. #vuosipäivä

Tuntuu ihankuin eläis vuodentakaista aikaa uudelleen. Ainoastaan se kaikkein tärkein on jo puuttunut mut se luopumisen tuska tuntuu edelleen lähes samalta. 

Vuosi sit oli Pennin viimeinen päivä. Paskin päivä mut sellaiseksi kuitenkin paras mahdollinen. 

Iltapäivään asti samanlainen ku kaikki muutkin. Hitaita aamuja, lenkki, leikkiä, tallihommia, porkkanatoimituksia, maahisten jäljityksiä. Lisänä savustettua lohta koska parasta. Sit piti lopettaa leikki ja mennä kaikenkesken nukkumaan vaikkei väsyttänyt yhtään. Penni meni nukkumaan ja mun sydän meni ihan rikki. 

Aina on kamala luopua mut tää ottaa kyllä nyt aina vaan koville. Penni, mun sydänpaimen 🩶 mut kun mielikin oli elämää täynnä. Ei kipua, väsymystä eikä elämän loppua. Vähän yli keskellä elämää oleva paras kaveri elää täyttä elämää täynnä elämää ja keho pettää. 

Tiimalasi meni yhtäkkä rikki ja loppu hiekka on maassa sirpaleiden seassa. Se tuntuu raskaimmalta ja epäreiluimmalta surulta jonka hyväksyminen ja kantaminen on vaikeinta.

Onneks oli fyssari ja supereläinlääkäri jotka piti järjen päässä ja käski päättää etukäteen ne asiat jotka pitää täyttyä hyvään koiran elämään sekä sitten se piste kun oli aika sanoa vapaa. ”Ja sitten kun hankit uuden pennun, katso et ainakin toinen vanhemmista on geenitestattu negaksi” -sanoi se supereläinlääkäri. Niin tein. Ei ikinä enää jos pienikin mahis on. Mut silti oisin aina halunnut Pennin enkä ikinä vaihtais sitä  aikaa pois. Haluaisin aina Pennin.

Välillä mietin miten ihmeessä viimeisistä päivistä mentiin läpi kun näin vuoden päästäkin se tuntuu mahdottomalta. Me elettiin kerrankin päivä kerrallaan. Joka päivä (jostain joulusta asti) ajattelin että vielä on ainakin huominen enkä ajatellut sen pidemmälle. 

Kun varasin kaikenlopun ajan, meillä oli vielä kolme kokonaista päivää, iltaa ja hyvää yötä Pennonen - jäljellä. Me elettiin ne päivä kerrallaan. 

Ja senkin jälkeen pidin omana turva-ajatuksena sitä että voin milloin vaan laittaa viestiä eläinlääkärille ettei vielä sittenkään tänään tänne. Sillä sain omaa mieltä rauhoitettua. Elettiin hetkessä ja itkin vähän toisessa. Ihan niinkuin olin jo noin 4kk muutenkin tehnyt.

Ja sit toivoin et eläinlääkärin auto hajoaisi. Ei se hajonnut ja vuosi sitten oli mun tämänastisen elämäni maailmanlopun päivä. Itkin vähän enemmän ja melkein joka päivä, silloin ja nyt… 💔

Still do

Kirjoitin pitkät pätkät vuoden takaisesta, painajaismaisesta yöstä ja päivästä, jolloin jouduimme luopumaan yhdestä elämän tärkeimmästä. Muistelin sitä epäreilua päivää aamusta aamupäivään. Iltaa en muista, oli varmaan aika hiljainen.

Kirjoitin koiran kivusta, minkälaista se voi myös olla. Sillä kertaa se oli erilaista kuin ennen näkemäni. Viimeiseen asti opin, Tara opetti, niin paljon.

Muutamat viimeiset päivät on ollut näitä paluu menneisyyteen päiviä. Ne päivät tuntuivat tahmeilta ja jumittivat ajatukset menneeseen, mustaan ja pohjattomaan ikävään. Nyt se on kuitenkin kuljettu, vuosi ympäri ilman Taraa. Ahdistavaa, että jo niin kauan mutta toisaalta ehkä nyt on helpompi tehdä uusia muistoja olemassa olevien kanssa. En tiedä miksi Taran kohdalla on ollut niin vaikeaa, ehkä se oli vain niin erikoinen erityinen. Kuten kasvattajansa sanoi; Kivat koirat on kivoja ja niitä on kiva muistella, mutta haastavat, erikoiset omalla tavallaan hyvät jää mieleen isommin.

Vuosipäivän iltana oli kuitenkin yövuoro ja sinnehän oli mentävä. Saisi ajatukset pois, eteenpäin. Ja onneksi mentiin. Meillä oli hauskaa! Niinkuin viimeksi kun päätä piti nollata.

Ralleiltiin ja tasapainoiltiin. Lisäksi sain huomata miten helposti harmaa palvovine katseineen oli ostettavissa, nakeilla. Aina uskollinen - harmaa, jepjep... ;)

Kiitos taas, nyt me reenataan ja mennään eteenpäin! (Ja ehkä näytetään laattoina karvastaan luopuvalle ehkä myös harjaa. Ehkä. ;)