Häntähalvaus

Tapana on sanoa koirille ja Kätevä Isännälle, ovista mennessään (Kätevä Isäntä siis koirien kanssa, ei yksinään, ei sillä ole häntää, tietääkseni) että muista häntä. Ettei se jää minnekään ovenväliin tai muualle epämielyttävään paikkaan. Ei ole jäänyt mutta jonkinsortin häntähalvaus iski silti tänään.

Oltiin normitapaan aamulenkillä pellolla, Tara kiinni alkumatkasta. Noin keskivaiheilla päästän sen irti, saavat matalaliitää pitkin ja leikkiä. No, Kira ei ole ihan niin ketterä kuin Tara, ja sittenhän siinä kävi hassusti. Kiiturit lähti rintarinnan, Tara taisi vähän taklata, kuoppa tai jalka, mikä lie kamppasi Kiran mukkelismakkelis, kupperskeikkaa.

Pentuna kun Kiralle kävi noin, se hetken makasi maassa katsoi silmät ympyräisinä ja sitten alkoi senpäiväinen parku. Narunjatke aina pelästyi kuoliaaksi ja juoksi puhaltamaan ja rauhoittelemaan. Hetken nyyhkytettyään mentiin taas, häntä suorana. Nyt muutama sekuntti selviteltiin kärrynpyöräkuviota ja sitten pompattiin ylös. Ilme oli vähän surkea, mutta kaikki 4 jalkaa oli alla. Häntä sensijaan oli outo. Se roikkui kuin räkä. Velttona ja alhaalla, holtittomasti. Kira kuitenkin itse vaikutti enemmän nololta kuin kivuliaalta, ei se valittanut, rääkynyt eikä nyyhkinyt. Nappasi geelarin ja härkki Taraa. Narunjatke näki taas ohikiitäviä painajaisia häntähalvauksesta ja komensi kaksikon hillittyyn ojennukseen. Matka jatkui, Kira hoki ettei sattunut mutta häntä oli eri mieltä. Voitte vaan kuvitella miltä näyttää koira, joka roikottaa häntää holtittomasti kun muuten kantaa sitä lähes aina kauniisti vaakatasossa tai huiskii sillä niin että heikoimmat kaatuu. Tosi surkealta, voin kertoa. Oli vaikea uskoa Kiran vakuutteluita kun aina niin iloinen häntä sanoi toista.

Onneksi jonkinmatkaa eteenpäin häntä alkoi hiukan ensin heilahdella kontrolloidummin, nousta vähän ylemmäs ja huiskia vähitellen tutumpaan tapaan. Puolentunnin päästä kaikki vaikutti olevan kunnossa, häntäkin vihdoin sanoi ettei sattunut. Omituista. Mikä tällainen häntähalvaus oli? Voiko häntä jotenkin nyrjähtää tai venähtää? Ensimmäinen, lähes hyperventilaatiotilaan johtava pelonsekainen ajatus oli selkäranka. Onneksi ei kuitenkaan niin pahasta ollut sitten kyse.

Tarallahan oli vastaavia oireita jossainvaiheessa, muttei eläinlääkärit siitä huolestuneet. Ne tuli ja meni. Yleensä matalaliitohetken jälkeen. Yhtäkkiä häntä oli oma, irrallinen itsensä, heilui minne sattui liikkeen jatkona ja roikkui löysänä kuin, no, se räkä. Tämä kesti yleensä maksimissaan parisenkymmentä minuuttia ja sitten häntä alkoi taas totella. Koska ell:it eivät siitä huolestuneet eikä Tarakaan, jäi se päänraapimistasolle ja tikkuihin sormissa. Oletteko te törmänneet vastaavaan? Mistä on ollut kyse? Vesihäntä on teoriatasolla tuttu ja toisaalta yhteneväisiä juttuja on.

"Oireilu alkaa tyypillisimmin uimisen tai voimakkaan fyysisen rasituksen jälkeen, tai jos koira on altistunut kylmälle tai märälle ilmalle. Tyypillinen oire on velttona roikkuva häntä, joka on kivulias tai jopa turvonnut hännän tyvestä. Tutkimuksissa on todettu vaurioita lihassyissä erityisesti hännän tyvessä sijaitsevissa lihaksissa (musculus intertransversarius ventralis caudalis). Lihasvaurio aiheuttaa lihasentsyymiarvojen nousua veressä ja epänormaalia sähköistä toimintaa hännän lihasten EMG–tutkimuksessa.

On arveltu että lihasvaurion taustalla on liiallinen rasitus hännän lihaksistolle uinnin yhteydessä. On myös arveltu, että tiukka lihaskapseli hännän lihaksissa aiheuttaa huonontunutta verenkiertoa, kun lihasvaurio aiheuttaa lihassyiden turvotusta kapselin sisällä. Tiedetään että nuoret koirat ovat alttiimpia saaman oireita kuin vanhemmat. Lisäksi edellä mainituilla roduilla on selvästi suurempi alttius oireiden kehittymiselle. Koiralla, joka on saanut oireita kerran, on moninkertainen riski saada oireita myös myöhemmin uudelleen.

Hoitona on kipulääkitys ja lepo. Suurin osa koirista vastaa hyvin hoitoon noin vuorokaudessa. Ongelman ehkäisy onkin hankalampaa. Koiralla, jolla on taipumus saada oireita, tulee uintimääriä rajoittaa ja rasitusta lisätä hitaasti asteittain." -Eläinlääkäri Sanna Viitanen.

Kiraan tämä nyt ei päde, tai ainakaan voimakkaan rasituksen seurauksena, käykö voimakas kupperpalli? Taralle sensijaan periaatteessa em. asiat voisi sopia, turvotusta tosin ei ole ollut ja oireet on hävinneet nopsaan, ilman lääkkeitä.

Ja sitten, seuraava arvuuttelu, koskien koiraportteja/veräjiä/häkkejä autossa. Miten te ootte ne kiinnittäneet autoon niin, että ne suhteellisen helposti on myös poisotettavissa? Tehtävä mahdotonko?

Älä jätä koiraa kuumaan autoon!

Luulisi tämänkin olevan itsestäänselvyys, maalaisjärkisyys. Vaan ei ole. Tilaa SEY:tä tarra autoosi ja valaise väkeä; tästä

Julkaisu käyttäjältä Helsingin kaupungin pelastuslaitos.

Varashälytin

JÄTTIkarvakaveri

Kira sai uuden kaverin kun reilu viikko sitten poikettiin henkisiin koiratuki- ja kaverijoukkoihini kuuluvan Marin ja Epun luona. Marin "pieneen" laumaan karhunkokoisia ja -näköisiä tiibetinmastiffeja, kuuluu myöskin Eppu, isojen junnu, yksi vee. Ajateltiin että Eppu ja Kira voisivat pitää pienen leikkisession kaksijalkaisten  päivitellessä koira- ja hevoskuulumiset pitkältä ajalta ajantasalle.

Matkaan lähdettiin reippain mielin, vaikka talven vilakat Tuuli ja Tuisku, hyörivät ja pyörivät ympärillä, molemmissa paikoissa. Kira-Koiruus loikkasi autoon ihan hetken pohdintasession ja parin kehoituksen jälkeen, (jee!) matkustellen kaikessa rauhassa istuapönötellen, maisemia katsellen.

"Pikku"-Eppu ©M.Lehtinen

Perille päästyä Eppu oli jo vastassa odottelemassa. Kira-Koiranpentu näki ensimmäistä kertaa elämässään näin ison koiraturilaan ja olikin hauska nähdä, mitä koirakersa kaveristaan tuumasi, juoksisiko kiljuen karkuun vai löisikö käpälää heti ensinäkemältä. Asenne oli melkolailla Kiramainen, innokkaasti vastaan, mutta tällä kertaa maantasolla.

Iloisin ja rohkein mutta selkeästi "minä täällä maantasolla, pieni maanmatonen, ompas kiva tavata, leikittäiskös ehkä vähäsen?"- elkein tehtiin tuttavuutta, alkuunsa vähän pohdiskelevanoloisen Epun kanssa. Kun todettiin nuorenparin tulevan juttuun, suunnistettiin kohti urhojen tarhatiloja ja nehän jos mitkä olivat mahtavat! Metsäinen, ISO, vahva ja vankka tarha, jossa oli ylä- ja alamäkeä, puita, kiviä, koirien yksiöitä, huilailu- ja tarkkailupöytiä ja vaikka mitä! Ehdottomasti hienoin näkemäni tarha koskaan. Olisi meidän hevososastokin jo siellä viihtynyt.

Eppu lämpeni harkitsevan hitaammanpuoleisesti Kiran intoiluille mutta kun lämpeni, kirmattiin ympäri tarhaa, leikittiin piilosta ja tähystyspaikan valloitusta, jossa tosin Eppu taisi olla kiistaton tähystelijä jokaisella kerralla. Aikansa tätä koirakersahulinaa kesti kunnes Eppu (normi miehenä?) keksi alkaa nipistelemään Kiraa hännästä. Kira tietysti pienenä tytönsipsukkana oli näreissään moisesta ja kitisi "Äääääää! Eppu nipistää ja kiusaaaaaa! Määää en ala!" No eipä siinä sitten oikeen mikään auttanut kun rauhoitella sen kerran leikkisessio loppuun. Ja juuri kun Eppu pääsi vauhtiin. Tytöt... ;) (Ja olipas muuten ihan uskomattoman ketterä ja sporttinen kaveri tuo Eppu, karvaisen ja suuren olemuksensa sisällä, loikki ja pomppi kuin jänis ja hämmensi ketteryydellään ainakin allekirjoittaneen, oletettavasti myös Kira-Kersankin!)

Ylväs Vihtori ©M.Lehtinen

Ennen autoon hyppäämistä Kira sai tutustua myös lauman aikuisosastoon, Vihtoriin ja Pabloon. Jälkimmäinen suhtautui hyvin tyynesti tervehtien, varsin nopsaan tuumaten että jaahas, tämä tuli nähtyä ja Vihtori (josta varmaan tuli oma karvaköriläsjätti-suosikkini!) oli oikea lempeä herrasmies. Mukava (mutta kaksijalkaisen mielestä ainakin kunnioitusta herättävä!) äijälauma, joka suhtautui esimerkillisellä ystävyydellä nuoreen Kira-Koiruuteen. Kotiinlähdön tullessa käsille ehdin vain avata auton oven, kun Kira jo istui takapenkillä! (Hienoa, tämäkin homma alkaa siis jo oikeasti sujua, miksen jo aikaisemmin tajunnut pyytää tähän(kin) hommaan Taralta apua?)

Ja kuten aina, jutut venyy, Kira-Koiralapsi aikansa ikkunan takaa jorinoita kuunteli keskittyneesti, kunnes sitten yhtäkkiä ikkunasta oli kolmion malliset kuulostimet kokonaan hävinneet. Takapenkinmatkaaja makasi pitkin pituuttaan, tuhistellen ja koiramaailman unia katsellen, ihan koko matkan kotiin asti. Loppukilometreillä vähän vähemmän fiksu peurajengi oli kokoontunut tielle, tai yksi niistä, lauman kovis kaiketi, ihan keskelle tietä. Kipakka jarrutus sai takapenkillä aikaan vain syvän "Voisitko edes yrittää ajaa vähän tasaisemmin, täällä yritetään nukkua" - huokauksen. Ilta kuluikin melko rauhallisissa merkeissä, taisi Kira nähdä koko yön unta uusista karvakavereistaan. Kiitos Marille ja äijälaumalle, nähdään taas! :)

Koitan vielä illalla naputella Kiran koulunpenkille, tai oikeastaan lattioille, palaamisesta joka tapahtui siis viimeviikon tiistaina, eikä torstaina, kuten jossain aikaisemmin hehkutin...

Arjenkulkua

Nonniin. Heti kun PP tuli kotiin, oli se jo ekana päivänä yllyttänyt Kiran repimään vuodesohvaa... Ei oo kyllä puhtaat jauhot pussissa tolla Possulla ei, saas nähdä mitä tästä vielä seuraa. Alan kohta uskoa Kiran "En se minä ollut, se oli tuo Possu joka yllytti!" - katseeseen. Pee-Pee tuntuu villitsevän pikku-Kiran tehokkaasti, toivotaan ettei enempää suuria pahamaisia ajatuksia syntyisi tältä kaksikolta. Tein pientä tuotesuunnittelua vuodesohvan tiimoilta, katsotaan kestääkö se tämän riiviötiimin koettelemukset.

Ollaan nyt koitettu autoilla, jotta saataisiin pahaolofiilis pois ja autoilusta mukavaa. Tehtiin viimeviikolla ihan pikkuruinen lenkki ja haettiin lähitallilta yhdet suitset, se sujui hyvin ja popsittiin vähän nakkejakin matkalla. Ei pahaaoloa. Auton jalkatila oli kutistunut koska jaloilla ja Kiralla oli siellä jo vähän ahdasta, ainakin Kiran mielestä.

Perjantaina isäntä käänsi viihteen puolelle ja tuumasin että kotiin saa sitten tulla vasta viiden aikoihin, niin pysyy rytmi ja aamupissitykset järjestyksessä. Mutta eihän se sitten oo kivaa, kun kerran lupa oikein olisi olla aamutunneille asti, kaikki kiellettyhän nimenomaan on hauskaa! Tuli humppaaja siis jo ennen kolmea kotiin, pissitti kuitenkin tunnollisesti pikkukotiinodottajan, joka taas meni kiltisti nukkumaan takaisin yöherätyksen jälkeen. Nukkua tuhisteli hyvin seiskaan asti, jolloin suunnattiin sitten tuttuun tapaan aamutalliin.

Tara sensijaan oli perjantai-illalla vähän levoton, kello oli jo vaikka mitä ja laumasta kun puuttui yksi joka normisti olisi pitänyt jo olla kotona aikaa sitten. Se käy ovella välillä kuuntelemassa että joko jo? Ai ei vieläkään... No entäs nyt?! Ei... Varmaan kuitenkin kohta, ehkä nyt?! Eeeeiii.... Ollaan niin ääriharvoin pois, työaikoja pidempään, että ihmettelee sitten missä kupeksitaan. Yöllä ei haukkunut koska tiesi että NO NYT SE TULEE KOTIIN, JEEEE! (Ai mitennniin ihmisten pitäisi ottaa mallia koirista ja olla aina yhtä innostuneita toisen humppauskeikan kotiinpalautujaisista, keskellä yötä tai jopa aamuyötä...?)

Sunnuntaina sitten käytiin hakemassa humppaajan auto ja samalla vähän pimeyden jo tullessa käveltiin katuvaloissa ihmisten ilmoilla Kiran kanssa. Se oli tällä kertaa erillainen, ei pelännyt mitään mutta oli selkeästi enemmän hillitympi kuin vallaton pentu. Haisteli ja tutkaili tarkaan kaikki. Autoista ei välittänyt ollenkaan eikä yhtään pelännyt ihan vierestä ohi ajavaa pyöräilijääkään, tummissa vaatteissaan. Myös muita kävelijöitä oli liikkeellä muttei nekään haitanneet, vähän olisi perään tehnyt kyllä mieli mennä tervehtimään mutta nakki voitti.

Kotiin tultiin tällä kertaa sitten tietysti Kiran kanssa ekaa kertaa kaksin. Olikin Kiran paras reissu, siellä se nukkua tuhisteli takapenkillä koko matkan eikä herännyt missäänvälissä. Ajoin kyllä vähän "Kuin traikku perässä"-meiningillä, mahdollisimman tasaisesti. Ja on se muuten metkaa, miten siellä takanaolevilla, vaikka esimerkkinä moottoritielle noustessa, liittymänkiemurassa menee jollakulla kuppi nurin ja aletaan tunkemaan jo lähes penkankautta ohi. Niin kauhean kova kiire on. Eikä tule mieleen että voi olla joku syykin, miksi ajetaan hiljaa eikä niin että takapenkkiläiset lentävät seinästä toiseen? Motarilla sitten kuitenkin tämä äärimmäisen kiireinen ja pinnaton ihminen ei enää ollutkaan niin kiireinen vaan ajoi taas alinopeutta ja pian järjestys oli sama kuin ennen liittymistä... Aihe josta voisi kirjoittaa vaikka kirjan. Ihmisten liikenneraivo olisi sen kirjan nimi. Onneksi nurinmenneistä kupeista huolimatta pahaolot kuitenkin pysyi koirakaarasta poissa ja tyytyväinen, uninen pentu nosti päänsä ihmetellen kun kotipihalla tuumasin että jokos mentäis. Hienoa!

Eilen taas leikkivät ja tuhtasivat normitapaansa pihalla ja jossain vaiheessa huomasin että Tara onnahteli toista etustaan. Pentuna se teki hetken jossain vaiheessa samaa. Silloin epäiltiin panosteiittiä, ymmärtääkseni sisaruslaumassa yhdellä oli tätä ollut myös. Onnahtelu sittemmin loppuikin Taran kasvaessa.

Pikku-Tara

Asia muistui tietysti kuitenkin heti mieleen ja toivoin että kyse oli vaan jostain Kiran kamppausyrityksestä ja ajattelin että katsotaan illalla tilannetta, kun kerran vauhtia olisi edelleen piisannut eikä koira muutoin tuntunut olevan moksiskaan asiasta. Illalla ei ontumista enää onneksi ollut. Silti asia jäi vähän vaivaamaan. Tässä kohtaa on ehkä hyvä tunnustaa että Taraahan ei ole kuvattu. Se johtuu puhtaasti siitä, että ajattelin vähän vaikealuontoisen pennun saada aikaa kasvaa, ja kerätä itseluottamusta ennenkuin järkytetään sen muutenkin niin kovin epävarmaa olemusta. Pentuna sirunkin lukemisen sain tehdä kun pieni pentuparka sai kauhean pelkokiukkukohtauksen eläinlääkärin tullessa lähelle.

Haluan kyllä kuvauttaa Taran vielä ja uskon että tässä lähiaikoina asia toteutuisi. Eilen mielessä vilisteli hetkenverran jonkinlaisia kauhutarinoita nuorista, risoista koirista. Tuli sitten mieleen poiketa kennelliiton sivuilla tutkailemassa ko. pentueen tuloksia, onneksi muu poppoo on tunnollisemmilla ihmisillä ja kuvattu. (Paitsi yksi Taran lisäksi, en siis ihan ainoa pahis ole) (Löysin samalla nettihaahuilulla myös kuvia sisarruksista, jos saan luvan, lisäilen niitä tänne myöhemmin.)

Eivät olleet pahannäköisiä tulokset, eikä ymmärtääkseni sensortin "rasitteita" pitäisi ollakaan. Vaan yksilöitä tietysti kaikki ja vaikka muilla ei olisi, takanaankaan päin mitään kummempaa, ei se vielä sinetöi sitä etteikö yhdellä voisi olla. No, ehkä vähän vedän happea hysteerisyydessäni ja katsellaan, nyt ontumista eikä muunkaansortin kipeäfiilisyyttä ole, vaan hyperenerginen mustanpuhuva kolmiokorva piippaa päästäkseen jo ulos. Kaipa se on sitten mentävä. Ei sentään sada mutta viima on kylmä. Talvea odotellessa...

Maailmaa ihmetellessä, PP:tä kotiin odotellessa

Tyhmä Noksu-känny ja Omppu-tietska riitelivät keskenään enkä saanut jo eilen kännystä kuvia koneelle. Tänään oli parempi päivä. Tää on niin tätä, tietotekniikan ihmeellinen maailma. On sitä ja tätä ja sitten ei mikään kuitenkaan toimi. Ainakaan silloin kun pitäisi. Kännyllä ei tule hyviä kuvia mutta kun se sattuu olemaan mukana kuitenkin enemmän kuin kamera, tulee sillä koitettua ikuistaa näitä elämän arkisia hetkiä.

No onneksi Kira kuitenkin toimii! Oltiin lauantaina hakemassa hevosille rehuja (hyvin hevosharrastepainoista näemmä on senkin elämä jo) Agrimarketista. Harmittavaista oli huomata että autoonmeno oli taas kovin epämielyttävä ajatus, tosin kohde oli taas sen ei-suosikki-avolava-auto. 

Kira matkustaa kuitenkin oikeinkin mallikelpoisesti, hiljaa ja rauhassa, saattaapa jopa unetkin napata, mutta jostain syystä silti inhoaa ihan selkeästi ajatustakin reissuunlähtemisestä. Ainakin sillä kamalalla avolavalla. Tällä kertaa ei-enää-niin-pieni pentu valitsi jalkatilan ja sehän olikin ihan järkivalinta, paljon paremmin tilaa kuin sylissä. 

Matka meni hyvin, kaijjareista kuului jotain hassua pientä radiopulinaa ja sitä piti pää edestakaisin kallistellen kuulostella. Pientä nieleskelyä oli loppumatkasta havaittavissa mutta perille päästiin ilman puklauksia. Häntä suorana sitten kiirehdittiin Kuskin perässä liukuovista sisälle ja eteenpäin suoraan tiskille tilaamaan. Niin, mitäs sitä sitten turhia ihmettelemään. Tiskillä oli tosi kiva tätimyyjä, jonka mielestä Kirakin taisi olla aika kiva. Kira olisi kovin halunnut kiivetä tiskin tädin puolellle mutta kaikki hauskahan aina tietysti kielletään. Siellä sitten ihmeteltiin hetki ja kaikkien ihmisten luo olisi ollut tosi kiva mennä hyppimään mutta kun maksun aika tuli, me tytöt hipsittiin hiljaa liukuovista ulos ja jätettiin Kuski yksin kassalle... ;) 

Kurkittiin auton luona odottamassa ja moikattiin kaikkia ihmisiä, toisia vähän enemmänkin. Yksi ihan viereen parkinnut maasturi oli sen verran epäilyttävä, että se piti kiertää karkuun oman auton vierelle piiloon. Kai pieni matkakammoilija vain halusi varmistaa, ettei senkin kyytiin vaan pian joudu. Mukavia kuitenkin oli ihmiset jotka sieltä ulos tulivat rapsuttelemaan ja ihailemaan hienoa pikkusakua. Pian kuskikin oli selvinnyt maksuista eikä joutunut inventaariota tekemään, ja lähti hakemaan rehut varastosta kyytiin. Me taas lähdettiin jo etukäteen kävellen kotiinpäin. Sovittiin että liftataan sitten jossain. (Ja toivotaan että maksumieheksi salaa jätetty kuljettaja poimii meidät kuitenkin sen kamalan avolavansa kyytiin.)

Siellä jalkakäytävällä taaperrettiin, autoista ei välittänyt yhtään, hajuja oli niiiiiin paljon. Kauas ei ehditty hajujen jarruttelemana kun taksi jo tuli ja taas pienen vastustelun jälkeen kiivettiin matkaan. Matkalla pysähdyttiin lähimarkettiin, Kiran kanssa omia aikojamme tultiin autosta pois, jostain syystä sitä nyt vähän jännittää se autosta ulostulokin, vähän makaa jarru päällä kun koittaa syliin kammeta alasmenohissiä varten. Ensin pakotetaan autoon ja sitten taas hetkenpäästä sieltä ulos. Ei ihan järkevää taida pikkukoiruuden mielestä tämä ihmisten touhu olla ei. 

Kaupanpihalla ihmeteltiin istuskellen kaikessa rauhassa, tulevia ja meneviä ihmisiä. Lapsikaksikko (varmasti suunnitteli jotain pahojaan!) hengaili ja rapisteli läheisen puskan luona, sinne olisi kiva ollut koiralapsenkin mielestä mennä. Vaan kaikki hauska loppuu aikanaan ja taas piti mennä autoon... Kamalaan avolava-autoon....

Kotimatkaa ei jäljellä ollut enää kuin kymmenisen kilometriä ja pihaan käännyttäessä ehtisin jo melkein juhlia siististi sujunutta matkaa kunnes Kiran aamupala päätti ottaa varaslähdön ja poistua muovipussiin. Ei kokonaisuudessaan sentään onneksi, mutta pieni osa. Pienestä oli siis enää kiinni. Kotiin on aina kiva tulla sanoi kuitenkin reipas pikkumatkaaja ja innoissaan kirmasi pitkin pihaa ja sisälle tsiikaamaan että Tara oli kotona. 

Sunnuntaina tuotiin se talven heinäkuorma, 24 valkoista kanttipaalia isolla dinosaurus-traktorilla. Ei jaksanut enää vanha Rymättylässä(/Jurassicparkissa) tavattu tuttavuus kiinnostaa, vaikka edestakaisin paalit pihdeissään pärisikin. 

Pikkuruisia lenkkejä käydään kävelemässä paikallisella hiekkabaanalla, toivoen että edes autoja tulisi ainakin vastaan. Joskus saattaa tulla, yleensä ei. Ei ole ihan helppoa yrittää täällä keskellä metsää totuttaa kolmiokorvaa uusiin asioihin. Myös peltolenkin osalenkkiä ollaan taaperrettu ja siellä se vasta kaikenlaisia mielenkiintoisia hajuja onkin. On muuten melkoinen jälkinenä-Kira, jos Tara on mennyt aikaisemmin samaa reittiä, mennään mekin nenä tiukasti maassa, määrätietoisesti samoja tassunjälkiä pitkin. Muuta jälkeä ei olla vielä, ainakaan tarkoituksenomaisesti haisteltu, pitäisi kyllä. Treenataan istu-maahan-tänne- sivulle-seuraa- juttuja, ihan noin pieninä askareina, ulkonakin. Istu ja maahan on aikalailla jo automatisoituneet, no ainakin istu. Ei - sanakin tuntuu vähitellen saavan jonkinlaista merkitystä, ennen esimerkiksi eteisessä rynnittiin aina kenkien kimppuun sisälletullessa, nyt "Ei" -ja kengät saa huokaista, ainakin hetkellisesti. Kohde kengistä tosin usein muuttuu Ei-käskynjakajan villasukkiin... Vaan edistystä se on pienikin askel, pieni on koirakin vielä! 

Sitäpaitsi Tara 3vee, hioo vielä seuraa-käskyä kontaktilla. Koira jolla ei ole ollut minkäänlaista kiinnostusta makupaloihin, eikä kontaktinhakuisuuteen, ei ole ollut ihan helppo opastaa käskyihin. Istu-maahan, tänne ja sivulle toimivat kuitenkin kokolailla napista. Ei toimineet kuitenkaan vielä 12vkoisena eikä puolivuotiaanakaan...

12vkoa on kuitenkin tullut nyt Kiralle täyteen ja tälleviikolle on sovittuna rokotukset. Sitten päästään aloittamaan koirakerho, jännää! Ainiin, ja Pee-Pee, eli Paha-Possu on vielä sairaallaosastolla, haava on tikattu ja paraneminen on edistynyt hyvin. Varmasti näinä päivinä haetaan PP kotiin ja taas Pahikset on koossa jälleen! :)

Maailmanmatkaaja-Kira

Tänään on sitten se ensimmäinen päivä, kun Pikku-Kiran arki alkaa myös. Kesälomat on lusittu ja töihin pitäisi mennä, pentuvapaa loppuu. Sensortin elämää on ainakin koko aamu nyt pidetty, milloin saa matto huutia, milloin ruokakupista otetaan mittaa ja milloin penkinkulmia on hauska maistella. (Mikä on hyvä konsti tehdä penkin ja muiden ei syötävien juttujen nurkat pahanmakuisiksi? Taran kanssa menin jo lankaan ja ostin M&M:stä Chew Stoppa-spraypullon, vaan eipä Tara saati myöskään Kira huomannut minkäänlaista epämielyttävää aromia tai maustetta pirttikaluston kulmissa... Jotkut kuulemma ovat laittaneet chiliä ja tabascoa jne. mutta kuulostaa omaan korvaan vähän tujuilta?)

Eilen oli touhuntäytteinen päivä myös, heti aamupäiväsellä tuli vähän vahingossa ja ohimennen etäisesti testattua paukkuarkuutta, kun hirvenjahtaaja-lahtaajat oli kerääntyneet nurkkiin ja posauttu hirviparan hengiltä, tai ainakin yrittivät. Laukaus kuului hyvin sisälle asti. Kumpikaan koira ei ollut onneksi reagoinut asiaan mitenkään.

Päivä meni normipuuhissa, pitkästä aikaa ei satanut, tuuli oli kyllä hyvinkin syksyisen kylmä ja toi esimakua tulevista viimoista. Kira ulkoili kuitenkin pikkuhäkissään talonvieressä tuulensuojissa ja hengailtiin pitkin pihaakin välillä.

Illalla hypättiin autoon, tällä kertaa omaani ja takapenkille. Biltemasta hain auton takapenkin suojan, yritin hakea sellaista joka olisi suojannut myös ovet, eli esim. mallia tällainen, mutta niitä oli myynnissä vain kulkukoira.comissaissa sekä VIP-storessa. Jokaisella alueen lemmikki- ja koiratarvikeliikkeellä löytyi sitten kyllä tätä vastaavaa Bilteman mallia, (tosin tuplahintaisena tietysti) joten kipaisin Biltemaan. Aikani pähkin miten se mahtaakaan sinne asettua mutta asettui vallan erinomaisesti. Keskellä oli myös vetoketju, jolla sai kaksijalkaiselle vierustoverille avattua jalkatilan. Ainoa miinus oli turvavyöklipsien aukkojen puuttuminen sekä olihan se hiukan liukas, likaa hylkivänä, mutta oletettavasti ehkä aika monikin on tehty samankaltaisesta matskusta eikä kyllä kokeneempaa matkustajakoiraa asia haitannut mitenkään. Eli asteikolla 1-5 annan... 3½ pistettä. Sivusuojat olisi nostaneet pisteet yhdellä.

Alkuun Kiraa hirvitti tämä uusi matkustusmuoto mutta nopeasti ymmärsi että ilman syliä on oikeastaan isompi tila käytössä pötköttelyyn. Jossain vaiheessa se myös avasi ekaa kertaa isosti sanallisen arkkunsa, mutta nopsaan myös sitten tyytyi hiljaa ihmettelemään ja päätti ottaa nokoset. Ensimmäinen reissu siis ilman pahoinvointia ja pääosin nukkuessa, hienoa!

Kipaistiin sitten Anoppilaan, ajatuksissa hiukan kierrellä ko. keskustaa autoja ja muuta hulinaa ihmetellen. Autot eivät juuri jaksaneet kiinnostaa, ihmisiä olisi ollut kovasti kiva mennä moikkaamaan, mopomimmit (Huom! Mimmit!) ohi päristellessään onnistuivat vähän pelästyttämään mutta peljästyksestä toivuttiin yhtä nopeasti mitä se tulikin. Kontaktinhaku ja kuulollaoleminen oli kiitettävää. Sitten Anoppia moikkaamaan, tarkoituksena tosiaan vain moikata ja jatkaa matkaa mutta kun reippaasti tutustumiset oli tehty, alkoi pikkumatkaajaa väsyttämään ja siinä lattialla oli hyvä taas tempaista pikkutirsat. Kahvitteluille siis jäikin hyvä aika :)

Varoiteltiin ennen tuloa että matot kannattaa rullia pois varuiksi, mutta vielä mitä, kyllähän Kira nyt ymmärsi ettei sentään Anopin lattioille ole soveliasta pissiä. Aivan mahtavasti siis kyläili pikkukoiruus, erinomainen asenne ja reippaus!

Kotona odotti Tara, ihan ekaa kertaa aivan yksin. Hiukan pohdittiin mitä neiti oli touhunut, oliko yksinolo alkanut ahdistaa mutta ei, riemukas Tartsi tuli ovella innoissaan vastaan, oli varmaan vetänyt rauhassa kunnon iltaunet. Tänään sitten jännätään miten kaksikko pitää taloa pystyssä työpäivän ajan. Eli jos blogi siirtyy tämän jälkeen hiljaiselolle, tiedätte että yksinolo ei vielä kuulunut suosikkiohjelmaan pienen pennun elämässä... ;) (Ja ellei koko rakennusta ole päätetty laittaa maantasalle lisäilen illalla vielä eilisestä reissusta pari kuvaa.)

Edit (091021): Rakennus pystyssä, kaikki hyvin ja pari kuvaa lisätty! ;)

En se minä ollut...

05:00. pärähti saksanpaimen-merkkinen herätyskello soimaan. Katkonaista, hyvin herättävää ja valvottavaa ääntä pitikin. Sitkeä odotus kuitenkin palkittiin ja noin ½h päästä kellosta taisi loppua hetkellisesti patterit kunnes sitten 06:50 pärähti Nokian ärsyttävä herätysääni metelöimään. Se taas herätti saksanpaimen-merkkisen herätysäänen, joten eihän siinä auttanut kuin nousta ylös.

Pieni ääniräikkä kainaloon ja aamutalliin ulko-wc-kierroksen kautta. Siinä vaiheessa unirähmien ollessa silmissä, en edes viitsinyt vielä tarkistaa miltä pennun huone näytti. Pieni talliapuri tykkää hengailla tallissa ja uutta haastetta koko hommaan tuo se, kun apuri kiihdyttää lisättyä ravia käytävää pitkin suoraan jalkoihin, täysin äänettömästi ja silloin kun se mielestäsi oli toisessa päässä ja niin kaukana ettei ehtisi ennen sinua toiseen päähän tai edes ottamaan jalkojasi kiinni. Samoin ruokia karsinaan viedessä tämä pieni kolmiokorva tunkee nyt ovesta samaa matkaa karsinan puolelle, tulee siis kokoajan hevosten kanssa rohkeammaksi. Hyvä ja huono juttu.

Mutta omituista oli se, että pieni hiiri ilmaantui myös ruokintakierrokselle neljä kertaa, eri paikoissa! Ensin rehuhuoneen ikkunalaudalla kipitellen, sitten kynnyksestä pesupaikan puolelle epätoivoisesti yrittäen, kuitenkaan siinä onnistumatta ja takaisin taas tullessani se kipitti hurjaa kyytiä Leffi-ponin karsinan oven alta Leffille kylään. Kira huomasi tämän salahiipparin vasta ulosmennessä, kun se häntä suorana kipitti juuri ennen meitä ovesta pihalle, ja sehän oli tietysti superhauska uusi tuttavuus, Kiran mielestä siis. Hartaasti toivon että kyse oli yhdestä ja samasta siimahännästä, (Vaikka jossain alitajunnan sopukoissa tiedän ettei ollut, edes täällä hiiri ei voi olla noin vikkelä ja näkyväinen, yhdessä persoonassa.) muuten pari kissaa saa pian irtisanomisilmoitukset käpäläänsä, tai ainakin jo suoraan kolmannen varoituksen.

Pentuhuoneessa oli järjestelty vähän uudelleen yön aikana, baadenbaadenpatjani oli kiskottu puolittain alas vuodesohvalta ja siihen oli vielä ilmaantunut pieni märkä läntti... Kiran ilme ruokakuppinsa vieressä, aamupalan tarjoilua odotellessa, syytti selkeästi koko asiasta Possua. (Possulla tosiaan on vielä silmät ja kärsä, ne on harvinaisen hyvin, oikeasti piukassa, laitettu kiinni ja testataan pari kertaa päivässä. Heti kun mahdollista pientäkin spitaalisuutta niiden tiimoilta alkaa olla havaittavissa, operoidaan ne irti. Ehkei se Possu sen jälkeen enää pysty tekemään niin paljon pahojaankaan.)

Kira ja Pahantekijä-Possu

 Aamukahvetta hakiessa, sen pienen hetken poissaollessa, oli Possu yllyttänyt myös pienen koiranpennun kiipeämään sohvalle ja opettelemaan läppärin käyttöä. Onneksi opettelu oli vielä ajatustasolla ja tuleva netinkäyttäjä makasi koneen vierellä pienellä kiepillä, ruutua (omaa kuvaansa) tuijottaen.

Aamupäivällä mentiin porukalla ulos, Kira aitaukseensa ja me muut valloillemme pitkin kenturaa. Se on Kiran mielestä erittäin epäreilua ja ihan varmasti myös metsien takana asuvat naapurimmekin ovat sen jo kuulleet. (Meillä ei siis yritetä päästää pientä koiraparkaa hengiltä, vaikka se siltä välillä kuulostaneekin, vaan yritetään opettaa pikkuneitiä sietämään itsekseenkin olemista.) Välillä, vaikka Tara istui ihan vieressä, Kira kiljui ja ulisi  kuin suurempikin erämaansusi. Pasi ohessa fiksaili pikkupimun tarhaa paremmaksi, eikä neitiä ollenkaan haitannut remppavermeiden meteli. Ehkä sekin ajoittain jopa hävisi sen omaan älämölöön.

Kahden nurkilla vaikutti siltä että kitinä alkoi vaihtua unikänkkäränkäksi. Hetkeksi otin pennun liinaan ja Taran kanssa pitivät pientä juupas-eipäs-leluhippasta, eli Tara jolkottelee pulikka suussaan pennun ohi, pentu koittaa napata pulikan ja Tara kääntää päätään ja jolkottelee toiseen suuntaan. Minä niin odotan sitä aikaa jolloin Kira on tarpeeksi iso leikkimään Taran kanssa ja vaikuttaa siltä, etten ole ainoa joka on asian suhteen odotuskannalla. Mukavaa että näyttää näin hyvältä kaksikon välit, hiukan kun jännäsin Taran suhtautumista...

Pienen pulikkahippasen jälkeen kannoin jo vähän unikänkkäränkkäisen penskan sisälle, joka muutaman reuholoikan jaksoi vielä sisällä ottaa ja sen jälkeen pärisi maireasti ja meni nukkumaan. Kun sitä väsyttää, ei se jaksa ollenkaan olla kiinnostunut, istuuko joku sen kanssa täällä huoneessa vai ei.

Nyt lähden tarjoilemaan iltapäiväillallista naapurin koirille, jotka ovat uskottu viikonlopuksi hoiteisiini. Kaksikko koostuu Wanni-sakemannista ja Aaron-irliksestä. Kumpainenkin jo hyvin aikuisia koiruuksia joten hoitovuorot on varsin simppeleitä, ruokaa ja ulkoilua aidatulla pihalla. :)

Joskus huvittaa kun sakemannit lasketaan isojen koirien luokkaan, mitäköhän dronttosauruksia irlikset, dogit ja muut koirat sitten ovat. Aaron kun rynnii menemään, koko tanner tömisee. Itse olen kuitenkin sitä mieltä että poninkokoiset kuuluvat   talliin asumaan ;)

Samalla otan koeajot farmarimallisella autolla, joka edustaa samaa merkkiä ja muutoin myös mallia kuin nykyiseni, mutta on vain koiraystävällisempää versiota. Periaatteessa ei olisi järkevää nyt vaihtaa, mutta toisaalta taas olisi. En millään raaskisi omastani luopua eikä siitä edes mitään järkevää rahaakaan enää saisi mutta miten paljonpaljon helpompaa olisikaan farkkuun ottaa kyytiin yksi tai kaksi koiramatkustajaa kuin tavis sedaniin... 

Ja taas olisi mukavaa kuulla, miten ja missä te, farmarittomat olette koiranne opettaneet autossa kulkemaan ja käyttävätkö koiruudet turvavöitä?