"Jos kävelet tiellä, ja ohitsesi ajaa polkupyöräilijä, joka heiluttaa tuhannen euron seteliä ja huutaa sinulle että saat setelin jos saat pyörän kiinni, on melko todennäköistä, että yrität juoksuaskelin tavoittaa pyörää. Jos sitten ajatellaan, että vieressäsi kävelee toinen ihminen, joka pyrkii siihen että et kiinnitä huomiota pyöräilijään ja antaa sinulle 5 sentin kolikon jokaisesta kontaktista, jonka tähän taluttajaasi otat – kuinka todennäköistä on että katsot mielummin taluttajaasi kuin yrität jahdata ohi kulkevaa pyörää? Entä auttaako tähän se, että harjoittelet taluttajasi katsomista 10 000 kertaa, ja saat jokaisesta toistosta 5 sentin kolikon? Tai se, että taluttajasi syytää sinulle viisi senttisiä kiihtyvällä tahdilla pyörän ajaessa ohitse. Ei välttämättä.
Entä siis jos tilanne käännettäisiinkin sellaiseksi, että joka kerran kun tuhannen euron seteliä heiluttava pyöräilijä viuhahtaisi ohitsesi, saisitkin taluttajaltasi 1100 euroa kun katsotkin häntä etkä lähde jahtaamaan pyöräilijää? Voisiko olla niin, että houkutus rynnätä setelipyörän perään ei olisikaan niin suuri, jos saat taluttajasi katsomisesta parempaa tai vähintään samanarvoista palkkaa kuin pyörän jahtaamisesta? Ehkäpä pyöräilijän ohiviuhahtelu olisikin kohta sinulle merkki siitä, että taluttajan kanssa on jälleen alkamassa melkoiset rahakekkerit, etkä kokisi enää lainkaan tarvetta poistua hänen läheltään."
Tiistaina häröiltiin, tällä kertaa pressan kesätyyssijassa Naantalissa. Kaunis paikka. Onhan siellä tullut joskus pyörittyä, Naantalissa siis, ei pressan kesämökissä mutta jotenkin ne mitä nyt nähtiin, on aikaisemmin jäänyt näkemättä. Vaan ei siitä sen enempiä.
Kokoonnuttiin hetkeksi edellisen porukan kanssa yhteen ja otettiin sen myötä isomman porukan ohitustreenit. Koirulit isolle ympyrälle ja yksi vuorollaan pujottelemaan muita koirakkoja. Hyvin huomasi että koirat jotka olivat puolintoisin ohjaajan kontrollissa, suortti (suprise!) tämän parhaiten, puolintoisin. Heti ja varsinkin kun keskittyminen herpaantui, jompikumpi tai molemmat häiriintyivät ja / tai häröilivät. Vaan sitähän tässä treenattiin, häröilyn alaisena häröilemättömyyttä. Tykkään myös seurata miten ihmiset toimivat ja koirat siihen vastaavat, tai ovat vastaamatta ja mitä sitten tapahtuu. Katsomalla oppii paljon.
Kiran ongelmaksi koen edelleen sen pienen epävarmuuden ja totisuuden ihmisissä ja osittain täyskontrolli oli vaikeaa pitää. Pitihän sitä vähän vilkuilla mitä ne muut duunasivat. Tämä lieneekin se meidän suurin häröilyn tavoite - saada epävarmuus pois, pieni vietin nosto ja iloa elämään, myös ihmisissä. Kun saadaan iloa ja rentoutta, luulen että kontrolli paranee ja treeni-into nousee. Niin luulen. Tiedän myös ettei luulo ole tiedon väärti ja siksi tarkkailen ja koitan paikkailla vääriä luuloja, koiran eduksi ja Koutsin hermojen hellimiseksi.
Kun ohittelut oli ohiteltu, lähdettiin häröporukalla retkelle. Käveltiin ensin katuja pitkin ja sitten pienelle kujalle mäkitreeniin. Meno sujui kivasti, pienien tehtävien kera. Mäkitreeniin yhdistettiin kova tavoite jonka tiesin menevän pipariksi. (Kyllä, en nyt todellakaan luottanut koiraan vaikka pitäisi, kutsutaan sitä tässä kohden realiteetiksi ettei liian kovaa alastipahdusta kuvitelmista tulisi)
Kun muut kiipesivät kapeaa mäkikujaa talojen välissä ylös, Kiran piti jäädä paikkamakuulle. Tämänkin koin haasteelliseksi mutten ehkä mahdottomaksi, jos vapautuksen olisi saanut antaa puolessa välissä matkaa. Vaan kun tehtävään lisättiin Kiran piiloihastus Rölli Sakemanni, jonka piti jäädä vähän matkan päähän eteen samalla ajatuksella seuraksi, tiesin että Röllin vapautus toisi taatusti Kiran mukanaan ja mietin mitä sitten tapahtuisi, koska Kira koki edelleen vieraat koirat vähän epämukavaksi sen oman aikansa pentuepisodin vuoksi, josta turinaa siltä tuntuessa voi lukaista tästä.
Koutsimme huomasi epäilevän Eerikan estradille saapumisen ja lupasi jäädä Kiran tueksi. Huh. Onneksi Kira ei ollut kuitenkaan ainoa, Rölli oli vähän sitä mieltä ettei omasta Narunjatkeesta ollut kiva jäädä. Pienen tsempaloinnin jälkeen sain kuitenkin vapauttaa ilman Koutsia jo aikoja sitten itse itsensä vapauttaneen Kiran. Vaikka treeni ei mennyt yhtään putkeen, oli positiivista että Kira jäi kiltisti Koutsin kanssa odottamaan ja tuntui saaneen siitä myös vähän itsevarmuutta. "Jaaha. Narunjatke otti sitten hatkat. Menkööt. Kyllä me Koutsin kanssa pärjätään sitte. Sillä oli jotain karkkejakin. Mukava tyyppi. Pitäkööt Narunjatke tunkkinsa."
Extremehärö Team ja meri ♡ Kuva: Koirakoulunaantali.com
Mäen päällä odottikin upeat näköalat, meri ♡ Ehdottomasti yksi parhaista treenipaikoista ikinä. 😊
Pakkohan siinä oli yhteiskuvaa häröporukasta ottaa. Sitten jatkettiin matkaa, mäen päältä alas kapeita, melko jyrkkiä rappusia, ihan sinne meren reunalle. Siinä mennessä mietin miten Kira joskus sai rappuskammon eikä meinannut edes kotona uskaltaa niitä kulkea. Onneksi se tuli ja meni, teini-iän juttuja.
Alhaalla se meri ♡ oli vielä lähempänä, oli pakko istuttaa Kira nurtsille ja ottaa kuva. Takana oli tummia sadepilviä ja auringonlaskua, kännykkä vaan ei oikein antanut kuville sitä hohtoa joka maisemassa oli. Istutuksen jälkeen alkoi uudenlainen alustavarmuustesti. Koirat laiturille hops! Laiturihan oli jämäkkää tekoa mutta sinne kulku ritilää pitkin. Se oli jo aika hyvä testi. Kyllä se Kirallakin pienen hetken otti pohtia jotta oliko se varmasti turvallinen meren päällä kävelyä varten. Mutta yli mentiin ja laiturillakin hengailtiin tyynesti. Aika iso ilon kuperkeikka kävi muuten siinä kohdin mielessä. Luotin kyllä että se siitä tulee mutta silti. Eihän sitä koskaan tiedä, sanoi epäilevä Eerika.
Matka jatkui, jälleen laitureille, vähän erilaisille. Koira suoritti ne ongelmitta mutta Narunjatkeen alustaepävarmuus meinasi pukata päälle. Oikealta puolen puuttui kaide ja myrkynvihreä meri näytti siinä kohden kaikelta muulta kuin ♡... Kapealla reitillä kohti loppupistettä tuli vastaan myös vieraita jotka kysyivät lupaa edessä kulkeneen Röllin rapsutteluun. Jumiuduttiin siihen jononjatkeena mutta Kira piti kontaktia yllä, muiden seurustellessa ihan vieressä!
Siitä jatkaen vähitellen palauduttiin lähtöpaikkaan ja hajaannuttiin kotimatkoille. Me viimeisinä. Houkutus oli suurensuuri lähteä takaisin rantaan päin koska aurinko värjäsi taivasta ihan punaiseksi sinne meren taakse laskiessaan. Kello oli kuitenkin jo niin paljon että kotona odottavat ponit taatusti hakivat jo paikallisen eläinsuojeluviranomaisen numeroa kaviopuhelimestaan. Ei siis auttanut kuin lähteä kohti kotia.
Huisinhyvä häröreissu, epäonnistumisia mutta myös onnistumisia ja nehän ei tuntuisi miltään ilman epäonnistumisia! Tavoitteet kuitenkin saavutettiin. Erilaisia, uusia paikkoja ja alustoja. Kira loppuakohden rentoutui, uskalsi morjenstaa Rölliä ja hengailla vähän vapautuneemmin koiraystäviensä porukassa. "Tässä me nyt mennään, mä ja mun koirakaverit!"
Taas! Jee! Huisia! Ja ihanniinkos vähänniinkos vahingossa se tarstehräjottain vaihtui sanoista tekoihin. Kiitos tästä alunperin hevosystävälle, josta taitaa olla tulossa kovaa vauhtia koiraystävä ;)
Kyllä sitä näemmä vaan nappaa kiinni kun tarpeeksi härnätään, se Narunjatkekin. Pieniä huomautteluita ja kaikkia mielenkiintoisia kursseja. Pakkohan se oli lopulta mukaan päästä! Kira oli jälleen kuten aina, yllättävän hyvä. Me on yhdessä metsiydytty täällä tosi rauhassa mutta jostain syystä edistystä itse Narunjatkeelle oli tapahtunut koska sitä ei juurikaan tälläkertaa jännännyt lähteä.
Kun Kira sai kaulapannan, Tara jäi taas katsomaan perään vähän pettyneenä. Se alistuu kuitenkin kohtaloonsa eikä tee asiasta numeroa. No paitsi ehkä pienen henkisen numeron Narunjatkeen mieleen katsoessaan "menkäätevaan, mäjääntaastänne... Pitäkäähauskaa, kyllämätäällä... Yksinpärjään..." - ilmeellään.
Meitä oli pieni sekalainen ryhmä, jossa otettiin sakemannivoitto, koska meitä oli kaksi! Komea, tumma, ISO uros, jota Kira uskalsi loppuajalla jo avoimesti tuijotella. Ettei vaan mitään treeniromanssia nyt kehkeytyisi...
Kurssi koostuu häiriötreenistä, aika tehokkaasta sellaisesta. Vinkulelu ja pieni stokkan lelukoira oli varmasti ne tehokkaimmat häröilijät. Vingun kohdalla oma ajatus karkasi heti Taraan. Sen kohdalla olisi tullut luja väärin - vastauksen töräys...
Häröilyt varasti Kiran huomiota mutteivät vieneet sitä mennessään. Yllätti kyllä koska se toisinaan on vähän ylisosiaalinen. "Luota koiraasi". Ihan kuin olisin joskus aikaisemminkin kuullut nämä sanat. ;) Tavallaan luotan, toisaalta en. Ne on ne kaksi pirua tai enkeliä, jotka istuu olkapäillä. Vähiten luotan kuitenkin varmaan itseeni. Siihen etten osaa ja siksi koirakaan ei osaa, tai ymmärrä ja pakka leviää.
Tässä kohden tunnustettakoon myös, etten ole niinkään leikkijuttu-ihmisiä, traumat juontanee jostain ala-asteen ikävistä kymmenentikkualaudalla, yksi hidas Narunjatke syyttävien sormien edessä - tai jotain, mutta nyt treenikerran kevennysleikki oli aika hauska ja eritoten hyödyllinen! Olikohan se nimellä polttopallo, jokatapauksessa sellainen joka toi nämä ala-asteen ajan traumat mieleen. Koirat rinkiin narunjatkeidensa kanssa ja yksi kiertämään hanskan kanssa takaa ympäri. Se koirakko, jonka taakse hanska tipahti, lähti kilpaa tipauttajan kanssa kipittämään, taistellen samasta paikasta ringissä.
Ja miten hienosti koirat kestivätkin toisten pinkomisen takaa ohi, lähenivät toisiaan ringin pienentyessä varkain ja pinkoivat narunjatkeittensa kanssa omaa paikkaa tavoitellen, muista välittämättä! Lopuksi vielä koirat käännettiin ympäri, hanurit toisiaan kohti, jätettiin paikkamakuulle ja narunjatkeet kiersivät ringin rauhassa palaten omansa luokse. Ja siinähän ne kiltisti odottivat! Kiralla pää pyöri kuin pöllön poikasella, mutta paikka pysyi!
Osa ala-asteen traumoista on siis otettu vihdoin käsittelyyn ja päästy menestyksekkäästi siinäkin eteenpäin! Ei voi muuta sanoa kuin että moniosaisia on nämä koirankoulutuskurssit! Kira Koiruus oli itse hippasen totinen mutta ihmekös tuo, niin pitkän tauon jälkeen. Ensikerralla ollaankin sitten ihan muualla, vähän jännää kyllä.
Vielä lopuksi keikan "note to myself":
Peili, erivinkeä keksintö kun koira jää taakse paikalleen ja olet itse siihen selin. Ei tarvi vilkuilla olan yli. Peiliä ei siis tällä kertaa ollut ja se auttoi tajuamaan oikein kirkkaasti idean.
Käskyt. Mieti. Jos koiran pitää pysyä häiriön alla paikallaan ja sanot "Täällä!" joka erehdyttävästi saattaa kuulostaa sanalta "Tänne!" - voi olla ettei koira pysy paikassaan.
Positiivisuus. Jostain on nyt iskostunut vähän turhankin jäyheä tapa käskeä. Kira kaipaa kevyempää ja iloisempaa opastusta. Toki varmasti joskus sitä jäyheääkin, mutta se on kuitenkin pehmeä koiruus jota ei passaa latistaa.
Treenaa! Niin. Tars tehdä jottain. Tee. Sillä se ratkeaa! :)
Hyvä fiilis. Kyllä me täältä metsistä, koloistamme vielä noustaan!
Hetkinen. Edellispäivänä töissä nököttäessäni ikkunan takana katua pitkin hyppelehti... Ei, ei tonttu, vaan ihan tosi pieni, hieno sakemanninpentu ihmisineen?! Miten se oli noin pieni?! Kun Kirakin on jo niin suuri? Onko sekin muka ollut joskus NOIN pieni? En usko, kyllä tuo oli joku mini-sakemanni-versio... Ihan varmasti oli.
Eilen katselin Kiran ja Taran seistessä hetken paikallaan vierekkäin, että eipä niissä korkeudellisesti juurikaan enää mitään eroa paljon ole, hiukan vaan Kira on vielä matalampi mutta ei paljoa. Toki muuten pentumaisempi noin ulkoisestikin, mutta ei se ole koskaan ollut NOIN pieni... Vai oliko... Äkkiä ne kasvaa.
Viimeviikon perjantaina oli koirakoulun tokavika kerta. Käytiin oikein me maalaiset kaupunkilla! Treffattiin vähän syrjässä melkein tyhjällä parkkiksella ja siitä lähdettiin pentuluokan kanssa taapertamaan kohti keskikokoista kauppaa, jonka taka-keskitasossa oli erinomainen harjoittelutila pennuille; Hissi, portaita, tunnisteovia, ihmisiä...
Ja taas se iski, rappuskammo! Kirahan yhtäkkiä kotona alkoi pelätä tosiaan rappusia, (jotka ovat siis muutaman askeleen ulkorappuset, ei liukkaat, ei jyrkät.) mitään ei oltu nähty sattuvan, tuli normisti alas ja yhtäkkiä ei enää meinannut uskaltaa tullakaan ylös, josta sitten alkoi homman uudelleen hyväksyntä. Hengailtiin alarappusilla istuskellen kaikessa rauhassa ja noin. Vei noin viikon ja asia oli jo taaksejäänyttä ongelmaa, rappuset mentiin taas kuten aina. Huomasin kyllä että vieraat rappuset edelleen vähän hirvitti mutta niitä mentiin, nyt kuitenkin iski ihan totaallinen rappusslaagi. Okei, ymmärrän, rappuset oli liukkaat, jyrkät ja pitkät, välissä onneksi oli tasanne. Olisi paljon helpompaa harjoitella lyhyemmillä matkoilla. Kyllä me mentiin ylös ja alas mutta se oli selkeästi aika hirveetä. Eihän niistä tie jos vaikka lakoontuvat yhtäkkiä ja liu'utaan kaikki vinhaa kyytiä suoraan alas... Tai ylös. Avonaisia kierrerappusia en edes yrittänyt kuin sen verran että makupala kiivettiin etutassujen varalle hakemaan tokalta portaalta. Ja ne olivat oikeasti aika kammottavat.
Hissikin oli pelottava alkuunsa, oli parempi maastoutua littanaksi maahan ja katsoa surkealla ilmeellä, että jos vaikka ei mentäiskään? Ei voinut välttää ei. Ihan kuin lääkärireissut, pakko oli mennä vaikka kuinka ei olisi halunut. Ohjaajan koiran avulla vähitellen rauhassa hiivittiin hiljaa hissiin ja siellä ei sitten mitään niin kammottavaa enää ollutkaan. Samoin paluuhissittely sujui jo paljon paremmin. Hissilliset ylös-alasmenopaikat taisivat siis nousta rappullisten ohi heittämällä. Mulle sensijaan tuli taaaas Tinttiä ikävä. Auttamaan siis, pennun opetuksessa. Olen nimittäin 100% varma että jos Tintti olisi mallia näyttämässä, olisi pennun helpompi ymmärtää ja uskaltaa. Vaan vielä me ne rappuset Kiran kanssa voitetaan, käydään rauhassa vaikka sitten kaksistaan siellä treenaamassa, Tiina olkoon henkisenä tukena.
Liukuovet ja liukas kaupanlattiapinta ei aiheuttanut minkäänsortin kiinnostusta. Ihmisille heilutettiin häntää, niiden kanssa ois ollut paljon mukavampi mennä turisemaan kuin ajella hissillä tai kiivetä rappusia. Kun kaikki oli treenannut kaikkea, edes vähän, lähdettiin taas porukalla parkkikselle jonossa. Oli aika vaikeeta kävellä eteenpäin kun takanakin oli joku kaveripentu, piti välillä tehdä ympäriloikka ja varmistaa että kaikki oli koossa. Yksi lenkkeilijäkin hipsitteli ohi ja kurvasi metsään, sinne olisi ollut tosi kiva myös mennä mukaan, metsään. Mentiin kuitenkin parkkikselle ja treenattiin vähän ohittamista ja autosta ulostuloa. Se on kyllä sujunut aika hyvin aina, autoonmeno tosin ei vieläkään ole niin kivaa, se on se kiipeäminen, siinä arvostetaan kyllä sitten sitä ihmishissin apua... Hanna-ohjaaja tuumasi että se on pennuilla useasti ihan normaalia, ja kannattaa aikansa niitä vähän nostella, aikanaan oppivat kyllä itsekin menemään. Hartaasti toivon että se aikanaan tulee aika pian, jotenkin ajatus jostain 30kg ihmishissiä odottavasta kyytiläisestä ei oikein saa riemusta hyppimään..
Ja tuli siinä taas sitä farmariautoakin ikävä. Vaikka tiedä sitä sitten oisko se kuitenkaan kauheasti sen helpompaa, lastaus ja purkaus. Vähän isompi läpi, ei kai siinä muuta eroa paljon siihen hommaan. Sellaista silläkertaa. Enää ei ole jäljellä kuin yksi kerta, tänään. Sitten on eka kerhoaste käyty. En oikein tiedä mitä jatkossa, vähän luulen että treenataan opittua ja jatketaan keväällä jatkokurssilla. Ei oikein aika tahdo antaa myöden, tänäänkin joudun taas livistämään töistä aikaisemmin ja silti on tulipalokiire + hevoset jäänee isännän murheeksi. Ne on muutenkin jääneet nyt pahasti koiranpentupaitsioon. No, pentuja ollaan vain kerran. :)
Joulu tulee, ja menee. Maailmanloppuakin on huomiselle povattu, että sikäli tiedä kannattaako siitä joulusta nyt niin ressata. Tai ei me ressata kyllä muutenkaan. Meillä se on vaan lisääntynyttä vapaa-aikaa joka on paras lahja ainakin mulle, ehdottomasti. Aivan mahtavaa, saa olla viikon kotona ja on aikaa näille kaikille karvakorville tasapuolisesti.
Ainiin, tuossa vasemmalla reunassa on ollut Muschin Jouluilo-banneri ja jouluilokeräys tuli määränpäähänsä. Toivottavasti teillä ei ole ollut täydet adblockaajat viritettynä ja koko banneri jäänyt näkemättä ja sen kautta tietysti sitten myös jouluilot kodittomille koirille ja kissoille jakamatta. Joka tapauksessa potti oli hieno!
"Kiitos kaikille osallistuneille, Jouluilo 2012 -kampanja on juuri päättynyt. Keräsitte kanssamme USKOMATTOMAN 8 304,2 KILOA LAHJOITETTAVAA RUOKAA kodittomille kissoille ja koirille, mikä tekee 1186,3 kiloa ruokaa jokaiselle 7 lahjoituskohteellemme. Jouluilon kohteita tänä vuonna olivat Tassutarha, Dog Force One, Vaasan Kissatalo, Koiratarha Kulkuri, Rekku Rescue, SEY ja KSEY. Jouluiloa kaikille. ♥" Musch
Jostain ihmeensyystä tämä blogipoksi on ollut yhteistyökyvytön muutamien päivien ajan, enkä ole saanut tänne lisättyä mitään. Lisään nyt siis keskiviikon jutut ja tämän vähän jälkijunassa. Ideoita jutuista oli... Ja meni... Ihan kuin joskus yrittäessä pitää tarkempaa treenipäivyriä hevosille, tuli hetkiä jolloin en heti jaksanut kirjata asioita ylös, ajattelin että kerkiäähän sitä huomennakin, tai vaikka ylihuomenna. Hyvä idea sinäänsä mutta eihän sitä sitten enää yksityiskohtaisesti enää mitään muistanut. Näin tässäkin taisi käydä, asiaa oli tai olisi ollut mutta blogialustaa ei tälläkertaa mun jutut kiinnostaneet.
Torstai on kuitenkin onneksi tuoreessa muistissa vielä, koirakerhon tiimoilta. Keli oli tuulinen ja enteili luvattua talvensaapumista rytinällä. Kurssia oli vetämässä sijaisvetäjä, päävetäjän joutuessa sairasvuoteeseen. Alkuunsa käytiin vähän terveen ja sairaan koiran tuntomerkkejä läpi, venyttelyä ja aktivoimista. Venyttelypuolella näemmä ihan periaatteessa simppelit, normiasiat asiat ajavat koiran normijumppaa, eli pyöriminen itsensä ympäri, pujottelu jalkojen välistä, kumartaminen etujalkojen väliin ja peruuttaminen. Lisäksi oli myös etutassujen varaan nouseminen, esimerkiksi niin, että tassut olisivat isolla koiralla noin tuolin tasolla ja koira seisoisi niidenkin varassa, etupää korkeammalla. Se tosin ei oikein ollut Kiran juttuja ja toisaalta, sen kokoluokalle kun oli tuoli tarjolla, ajattelin etten ehkä halua vartavasten edes yrittää saada sitä tuolia vasten nousemaan. Idea tuli kuitenkin selväksi.
Käytiin vähän aktivointia ja aivojumpaa läpi sekä päästiin kokeilemaankin eri aktivointileluja. Itsekin niistä ihan innostui, kun huomasi miten koirakin, saadessaan juonesta kiinni. Näitä pitää siis hankkia! Ensin päästiin kokeilemaan Tornadoa, joka oli tällainen (alla vielä oikein liikkuvaa kuvaakin). Se oli Kiralle kuitenkin liian vaikea, mielenkiinto loppui lähes tykkänään ja muut hajut veivät mennessään.
Vaihdettiin vähän helpompaan, yksikerroksiseen, vähän vastaavaan, eli vaan yksi liikkuva taso jonka alla samanlaisia lokeroita herkkujen kera. Sen Kira hiffasi nopsaan ja innostui, joskin jo hetkenpäästä niin paljon että nappasi koko härvelin hampaisiin ja koitti pienellä pystyasetuksella ratkaista kaikki herkut pois piiloistaan...
Ja vielä yhtenä kokeiltiin kuvanmukaista älypeliä, jonka lokeroihin laitettiin taas herkku, palikka päälle ja koiran piti ratkaista miten herkku löytyy ja on myös sen jälkeen syötävissä. Ihmeellisen nopsaan tämänkin Kira hiffasi, joskin se jossain vaiheessa päätti että herkkuja on varmasti itse palikassa lisää ja lähti etäämmälle palikka suussa sitä tutkimaan, itse herkun unohtuessa lokerikkoonsa. Kuitenkin yleisesti ottaen keskittyminen näihin peleihin oli yllättävä hyvä, kun tällä kertaa se oli muuten tasolla "Määää en jaksa!"
Heti jo tullessa pienellä kerholaisella oli muurahaisia pöksyissä ja se olisi ensin halunut vain leikkiä muiden kanssa. Tämän valossa ymmärsin miksi oli tärkeää että treenikentillä koirat eivät leiki keskenään. Niiden pitää siellä keskittyä 100% ohjaajaansa, ei toisiin koiriin. Ja tämähän on tietysti tavoite noin muutenkin. Vasta kun ns. lupa heltiää tai ollaan muuten vapaana hillumassa, saa keskittyä peuhaamiseen toisten kanssa.
Ehkä nyt meillä oli se pieni dilemma siitä, onko ko. halli hauska ryhmärämä-leikkipaikka vai oliko se asioiden leikinvarjolla harjoittelupaikka... Itse tykkään molemmista mutta onko pienen pennun vaikea sitä vielä ymmärtää? Tai osaako se eritellä asioita sitten miten. Ehkä se on ihan hyvää harjoittelua kuitenkin, oppia molemmat, odottaa ryhmärämähetkeä ja oppia uusia asioita.
Loppukevennyksen, eli odotetun leikkituokion ollessa päällä kuulostelin korvat höröllä miten Kiran lempparifrendi-gorgikoiran omistajat pohti remmissä kulkemista ja sen harjoittelua. Heidän koiransa oli alkanut olemaan toisia koiria kohdattaessa aika-ajoin jäykkis-pörhölä ja kontaktinsaaminen oli välillä mahdotonta. Ohjaaja neuvoi välttämään suoraa tilannetta mikäli kontaktia ja tilanteenhallintaa ei saada aikaan ennen itse tilannetta. Gorgiperhe kertoi miten olivat pitäneet tärkeänä että koirasta tulee sosiaalinen ja käynyt paljon moikkaamassa kaikkia tuttuja koirakavereita. Nyt ohjeeksi tulikin olla kokonaan moikkaamatta koirakavereita, ainakin niin kauan että ohitukset tapahtuisivat hallitussa ja rauhallisessa mielentilassa, toista juurikaan noteeraamatta. Kuulosti järkevältä. Tosin itse olisin varmaan tehnyt ihan samoin kuin Gorgiperhe. Pitänyt tärkeänä saada moikata kavereita, tietysti vain ainoastaan moikattavan koirakon luvalla.
Kirahan innostuu toisia kohdattaessa. Olen jotenkin alitajunnassa ajatellut että hyvä asia, se on kiinnostunut toisista eikä pakoile tai hermostu niitä nähdessään. Toisaalta nyt kun ajattelen, niin kukapa haluaisi ehdointahdoin koiraa joka aina innostuu hillittömästi hilluen toisen tullessa vastaan... Ei kai kukaan, tietenkään niin.
Nämä ajatukset vaan olivat päässeet kehittymään Taran pentuajoilta, miten siellä alkuaikana sanottiin että vie ja näytä sille muita että tottuu. Ja sehän siis pelkäsi kaikkia ja kaikkea vierasta. Olin siis iloinen ja tyytyväinen kun nyt oli koira, joka oli innoissaan nähdessään toisia eikä pelännyt ja murissut kyräillen jaloissa. No, tulipa nyt ihan selkeä oikaisu tähänkin asiaan. Pentukerhossa on päästy harjoittelemaan eri asioita muiden pentujen läsnäollessa, viimeksi Kiran keskittyminen oli tosi hienoa. Tällä kertaa taas se ei olisi millään jaksanut keskittyä oikein mihinkään. Oli vähän känkkäränkkä ja kaiken huomion vei hallin lattia ja matot hajumaailmoineen. Olisiko ehkä pienen keskittymisvaikeuden syynä keskiviikon tehosterokotus vai vaihtuvat hampaat. Siis jonkinsortin "olo" ja siitä johtuva kärsimättömyys? Vai vaan pentuikään kuuluva kehitysvaihe vai ehkäpä jokin hajumaailman oven avautuminen ja siihen uppoutuneisuus.
Ainakin olen huomannut että nämäkään asiat eivät ole ollenkaan yksiselitteisiä. Samoin huomaan alvariinsa pohtivani sitä, mitä kaikkea ja miten paljon, pennulta voi vaatia? Esimerkiksi hihnassa, jos pentu on intoa täynnä uusissa tilanteissa ja asioissa, (joka toisaalta on ehkä pennun normaalia käytöstä) voiko ja pitääkö siltä vaatia ehdotonta keskittymistä ja kontaktia ohjaajaan ja miten kauan voidaan edellyttää että sen pitää se suora kontakti pitää yllä?
Taustalla sotkee ajatuksia vielä Tara, joka on se sääntöpoikkeus. Koira joka ei "toiminut" koiran lailla. Yksinkertaisena esimerkkinä vaikkapa se, kun pentujen kanssa käsketään pentuna paljon leikkiä ja että ne eivät enää isoina opi ihmisen kanssa leikkimään, jos pentuna ei ole leikitty, Tarapa toimi juuri päinvastoin. Ei se pentuna leikkinyt mutta nyt leikkii ja paljon ja mielellään. Taran kanssa siis on oppinut että hiljaa hyvä tulee. Nyt taas lienee syytä varoa etten sorru Kiran kanssa samaan, se kun lienee "normikoira", kokolailla normikoiran kehitysvaiheilla. Että ei jää odottelemaan liiaksi. Ja tähän kun vielä sotketaan hevosten opetusmetodit jotka on paljon tutumpia, saadaan aika soppa aikaiseksi. Onneksi päästiin hyvään koirakouluun, onneksi on kasvateistaan kiinnostunut kasvattaja ja onneksi on kokeneita koiraihmisiä ympärillä.
Lauantaina piti Kiran kanssa matkata Lohjalle kasvattajan luokse ja sisaruksia treffaamaan. Rytinällä tullut talvi kuitenkin sotki suunnitelmia eikä päästy matkaan vaikka niin odotin tätä tapaamista. Minusta on hienoa että kasvattaja on kiinnostunut ja auttaa & ohjeistaa ja järkkää tällaisia tapaamisia. (Mihin sitten kaikki ei kuitenkaan edes saavu... Noin, kierretään vielä vähän veistä omassa haavassa, ihan oikein minulle ja talvelle, joka päätti tulla nyt.) Toivon että vielä päästään lähitulevaisuudessa. Se olisi ihan hyvä juttu.
Parin kilsan päässä asuva lehmätilallinen kaukonaapurimme ajoi lantaa pitkin peltojaan ja haju oli kaamea, yääähhh.... Lopettaisi jo... Ja miksi ihmeessä se haju tänne asti leijailee?!
Sitten soi herätyskello ja havahduin hereille. Isäntä myös ja kuului haistelevan sekin? Uni siis loppui mutta kaamea haju seurasi?! Mitä ihmettä? Melko paha painajainen jo ainakin jos ei muuta?
Karu todellisuus ravisteli viimeisetkin unenrippeet ja ymmärsin ettei etänaapuria ollutkaan syyttäminen, vaan Kira, tuo pieni harmaahukka. Se se aiheutti melko tymäkän hajupilven leijailemaan ympäri kämppää...
Pikkukoiruuden massu oli vähän löysällä. Sen siitä sitten sai, kun keksi missä on hevosten lantala eikä millään pystynyt vastustamaan hevosten tekemien munkkipalleroiden houkuttelevaa hajustetta. Ensimmäistä kertaa, aamuviideltä hajun varsinaisia aiheuttajia siivotessa, taisi oikeasti naurattaa. Miten pelottavan todentuntuinen uni hajuefekteineen! Lähteissään töihin isäntä tuumasi että mee sä takas vaan nukkumaan, joskos lannanlevityskin olisi etänaapurissa jo loppunut... Ja Kirakin sai uuden lempinimen, Neiti *etänaapurinsukunimi*. (En viitsi nyt lähteä täysin syytöntä ja pahaa-aavistamatonta naapuria tässä enempiä julkisesti parjaamaan...)
Oikeasti sisäsiisteys on kyllä ihan kohtalaisen kiitettävää jo, vaikka olinkin jossain vaiheessa vähän huolissani siitä. Kira ihan pentuna kun ei pissinyt paperille kuin vahingossa, pääosin ihan mihin vaan muualle, vaikkapa esimerkiksi oma punkka pehmeine makuualustoineen oli kiva pissipaikka. Se tuntui kyllä vähän oudolta, matolle on jotkut pennut pissineet mutta että omaan sänkyyn...? Vaikka niinkai ne kaksjalkaisetkin alkuunsa tekee.
Matosta tulikin sitten seuraava uhri ja yleensä paperit saivat huokaista vieressä, lätäkäiden tiimoilta ainakin. Voimakkaammat hajusteet kuitenkin pääosin päätyivät aina paperille, tiettyyn paikkaan, joka oli Kiran huoneessa vähän ikäänkuin piilossa. Sinne kun hokattiin siirtää paperit niin paperisiisteys sujui vähän paremmin. Sisäsiisteysharjoitukset sujuivat jo itseasiassa hyvin ollessani sen pari viikkoa pennun kanssa kotona, sen tullessa. Töihinmennessä yksinoloaika tietysti vähän venyi ja takapakkia tuli. Kolmisen vuotta sitten saman asian edessä painineena vannoin että ei enää talvea vasten pentua tule, kesä ja kesäloma on ainoa oikea vaihtoehto. No joku kuitenkin kävi räpläämään kalenteria koska talvi pitäisi kai olla tulossa, kesälomat lusittu ja pentu talossa. Koita siinä sitten noudattaa vannoutuneisuuttasi.
Vaan kyllä tämä tästä, vielä siistiksi muuttuu. Matto joutunee tosin lähtemään mattojen hautausmaalle, se on ollut hyvä pentumatto, paksu ja tymäkkä, kestämään pienet järsimiset ja imemään tiukasti itseensä pikkupissit, kuin parempikin Vettex. Lämmöllä sitten mattoa muistellen. Ja eikä nyt tietystikään ole mikään hetki heittää uskoa narikkaan, kun maha on sekaisin ei hätä lue lakia, minkäs sille voi.
Vaan on se mainio pentu. Ja Tara on myös. Tuntuu että ne molemmat kasvaa huimaa vauhtia, Tara ei enää tietystikään fyysisesti mutta henkisesti. Pentu toi paljon uusia asioita sen elämään ja taas näytti miten fiksu ja luottamisen arvoinen Tarakin voi olla. Kira taas kasvaa henkisesti ja fyysisesti. Yhden ainoan koirakerhokäynnin jälkeen jo tuntuu että ollaan päästy paljon eteenpäin. Tosin näin upean videonpätkän Kiran veljestä, jolla edessä toki tärkeät tehtävät ja näinollen myös koulua käydään tiiviimmässä ja tarkoituksenmukaisemmassa tahdissa mitä me täällä, mutta silti pätkä oli varsin vakuuttava. Kyse oli esineilmaisusta. Miten voikin pieni koiranpentu jo ymmärtää ja osata?! Ja me ollaan niin ylpeitä kun hokattiin äänetön katsekontakti! No, hokattiin ja löydettiin kuitenkin siis jotain, me ollaan ylpeitä siitä, kaikesta huolimatta! :) Tämän seurauksena tuntuu että kontakti on muutenkin paljon parantunut, pihalla mä oon jo mielenkiintoisempi enemmän ja enemmän kuin Tara, joka taas jossain vaiheessa oli niin mielenkiintoinen että ajattelin etten koskaan pääse edelle. Onneksi mulla oli jotain mitä Taralla ei; Nakkitakki!
Pitäisi osata olla tyytyväinen kun pikkuvahti tulee innokkaasti siivoamaan karsinoita ja auttamaan talliin eikä millään meinaa mennä Taran leikkeihin mukaan. Välillä sitten keksii omia juttujaan kuten esimerkiksi karsinaa siivotessani näin, miten ylpeä koiranalku kiisi tilsakumi suussa käytävää pitkin pihalle. Hetki meni ja se hölkötteli ohitse uudelleen, toiseen suuntaan tallin etuosaan jälleen tutkailemaan, mitä löytyisi. Kohta sitten kiisikin taas ohitse koko tilsakumikuppi koirakyydillä. Hassunnäköistähän se oli, eipä siinä paljoa voinut muuta kuin hihitellä ja jatkaa hommia...
"Hahaa, miten pieni kita, mulla onkin jo näin suuri..."
Tyhmä Noksu-känny ja Omppu-tietska riitelivät keskenään enkä saanut jo eilen kännystä kuvia koneelle. Tänään oli parempi päivä. Tää on niin tätä, tietotekniikan ihmeellinen maailma. On sitä ja tätä ja sitten ei mikään kuitenkaan toimi. Ainakaan silloin kun pitäisi. Kännyllä ei tule hyviä kuvia mutta kun se sattuu olemaan mukana kuitenkin enemmän kuin kamera, tulee sillä koitettua ikuistaa näitä elämän arkisia hetkiä.
No onneksi Kira kuitenkin toimii! Oltiin lauantaina hakemassa hevosille rehuja (hyvin hevosharrastepainoista näemmä on senkin elämä jo) Agrimarketista. Harmittavaista oli huomata että autoonmeno oli taas kovin epämielyttävä ajatus, tosin kohde oli taas sen ei-suosikki-avolava-auto.
Kira matkustaa kuitenkin oikeinkin mallikelpoisesti, hiljaa ja rauhassa, saattaapa jopa unetkin napata, mutta jostain syystä silti inhoaa ihan selkeästi ajatustakin reissuunlähtemisestä. Ainakin sillä kamalalla avolavalla. Tällä kertaa ei-enää-niin-pieni pentu valitsi jalkatilan ja sehän olikin ihan järkivalinta, paljon paremmin tilaa kuin sylissä.
Matka meni hyvin, kaijjareista kuului jotain hassua pientä radiopulinaa ja sitä piti pää edestakaisin kallistellen kuulostella. Pientä nieleskelyä oli loppumatkasta havaittavissa mutta perille päästiin ilman puklauksia. Häntä suorana sitten kiirehdittiin Kuskin perässä liukuovista sisälle ja eteenpäin suoraan tiskille tilaamaan. Niin, mitäs sitä sitten turhia ihmettelemään. Tiskillä oli tosi kiva tätimyyjä, jonka mielestä Kirakin taisi olla aika kiva. Kira olisi kovin halunnut kiivetä tiskin tädin puolellle mutta kaikki hauskahan aina tietysti kielletään. Siellä sitten ihmeteltiin hetki ja kaikkien ihmisten luo olisi ollut tosi kiva mennä hyppimään mutta kun maksun aika tuli, me tytöt hipsittiin hiljaa liukuovista ulos ja jätettiin Kuski yksin kassalle... ;)
Kurkittiin auton luona odottamassa ja moikattiin kaikkia ihmisiä, toisia vähän enemmänkin. Yksi ihan viereen parkinnut maasturi oli sen verran epäilyttävä, että se piti kiertää karkuun oman auton vierelle piiloon. Kai pieni matkakammoilija vain halusi varmistaa, ettei senkin kyytiin vaan pian joudu. Mukavia kuitenkin oli ihmiset jotka sieltä ulos tulivat rapsuttelemaan ja ihailemaan hienoa pikkusakua. Pian kuskikin oli selvinnyt maksuista eikä joutunut inventaariota tekemään, ja lähti hakemaan rehut varastosta kyytiin. Me taas lähdettiin jo etukäteen kävellen kotiinpäin. Sovittiin että liftataan sitten jossain. (Ja toivotaan että maksumieheksi salaa jätetty kuljettaja poimii meidät kuitenkin sen kamalan avolavansa kyytiin.)
Siellä jalkakäytävällä taaperrettiin, autoista ei välittänyt yhtään, hajuja oli niiiiiin paljon. Kauas ei ehditty hajujen jarruttelemana kun taksi jo tuli ja taas pienen vastustelun jälkeen kiivettiin matkaan. Matkalla pysähdyttiin lähimarkettiin, Kiran kanssa omia aikojamme tultiin autosta pois, jostain syystä sitä nyt vähän jännittää se autosta ulostulokin, vähän makaa jarru päällä kun koittaa syliin kammeta alasmenohissiä varten. Ensin pakotetaan autoon ja sitten taas hetkenpäästä sieltä ulos. Ei ihan järkevää taida pikkukoiruuden mielestä tämä ihmisten touhu olla ei.
Kaupanpihalla ihmeteltiin istuskellen kaikessa rauhassa, tulevia ja meneviä ihmisiä. Lapsikaksikko (varmasti suunnitteli jotain pahojaan!) hengaili ja rapisteli läheisen puskan luona, sinne olisi kiva ollut koiralapsenkin mielestä mennä. Vaan kaikki hauska loppuu aikanaan ja taas piti mennä autoon... Kamalaan avolava-autoon....
Kotimatkaa ei jäljellä ollut enää kuin kymmenisen kilometriä ja pihaan käännyttäessä ehtisin jo melkein juhlia siististi sujunutta matkaa kunnes Kiran aamupala päätti ottaa varaslähdön ja poistua muovipussiin. Ei kokonaisuudessaan sentään onneksi, mutta pieni osa. Pienestä oli siis enää kiinni. Kotiin on aina kiva tulla sanoi kuitenkin reipas pikkumatkaaja ja innoissaan kirmasi pitkin pihaa ja sisälle tsiikaamaan että Tara oli kotona.
Sunnuntaina tuotiin se talven heinäkuorma, 24 valkoista kanttipaalia isolla dinosaurus-traktorilla. Ei jaksanut enää vanha Rymättylässä(/Jurassicparkissa) tavattu tuttavuus kiinnostaa, vaikka edestakaisin paalit pihdeissään pärisikin.
Pikkuruisia lenkkejä käydään kävelemässä paikallisella hiekkabaanalla, toivoen että edes autoja tulisi ainakin vastaan. Joskus saattaa tulla, yleensä ei. Ei ole ihan helppoa yrittää täällä keskellä metsää totuttaa kolmiokorvaa uusiin asioihin. Myös peltolenkin osalenkkiä ollaan taaperrettu ja siellä se vasta kaikenlaisia mielenkiintoisia hajuja onkin. On muuten melkoinen jälkinenä-Kira, jos Tara on mennyt aikaisemmin samaa reittiä, mennään mekin nenä tiukasti maassa, määrätietoisesti samoja tassunjälkiä pitkin. Muuta jälkeä ei olla vielä, ainakaan tarkoituksenomaisesti haisteltu, pitäisi kyllä. Treenataan istu-maahan-tänne- sivulle-seuraa- juttuja, ihan noin pieninä askareina, ulkonakin. Istu ja maahan on aikalailla jo automatisoituneet, no ainakin istu. Ei - sanakin tuntuu vähitellen saavan jonkinlaista merkitystä, ennen esimerkiksi eteisessä rynnittiin aina kenkien kimppuun sisälletullessa, nyt "Ei" -ja kengät saa huokaista, ainakin hetkellisesti. Kohde kengistä tosin usein muuttuu Ei-käskynjakajan villasukkiin... Vaan edistystä se on pienikin askel, pieni on koirakin vielä!
Sitäpaitsi Tara 3vee, hioo vielä seuraa-käskyä kontaktilla. Koira jolla ei ole ollut minkäänlaista kiinnostusta makupaloihin, eikä kontaktinhakuisuuteen, ei ole ollut ihan helppo opastaa käskyihin. Istu-maahan, tänne ja sivulle toimivat kuitenkin kokolailla napista. Ei toimineet kuitenkaan vielä 12vkoisena eikä puolivuotiaanakaan...
12vkoa on kuitenkin tullut nyt Kiralle täyteen ja tälleviikolle on sovittuna rokotukset. Sitten päästään aloittamaan koirakerho, jännää! Ainiin, ja Pee-Pee, eli Paha-Possu on vielä sairaallaosastolla, haava on tikattu ja paraneminen on edistynyt hyvin. Varmasti näinä päivinä haetaan PP kotiin ja taas Pahikset on koossa jälleen! :)
