Aamut

Lopulta rauha maassa...

... kunnes...

Harmaa 3vuotispäivä

Saksan jalkapallojunnut. Kuva L.Nurmikivi

Yhteisiä tassunjälkiä, Lohjalta kotiin, siitä se alkoi. Kun käytiin Elämäni Harmaa hakemassa, se oli sisaruksiensa kanssa pentuhäkissään. Siellä osa leikki keskenään, osa antoi kastelukannulle tai muulle vastaavalle, kokoiselleen välineelle huutia ja osa torkkui niitä lukuisia hetken pennun päiväuniaan.

Kira tuli aidanluokse etunenässä, nosti tassunsa aitaa vasten ja sanoi "Mä". Siitä lähtien oltiin me. Hyvässä muistissa on vielä hyvin sinnikkään ja voimakasluontoisen pennun kanssa käydyt, useat tuokiot, mistä milloinkin elämän säännöistä. Joo, hyvin hyvässä muistissa.

Naskalit. Kuva L.Nurmikivi

3vuotta sitten majottauduin yhdessä pikku-terroristin kanssa samaan huoneeseen, pentuhuoneeseen. Nukuin vuodesohvalla ja niin nukkui pian pentukin. Sillä oli oma sänky vuodesohvassa kiinni, mutta jossain vaiheessa, heti kun pääsi ja yllättävän nopeasti kun pääsi, se kömpi viereen. Mutta ei nukkumaan, ehei. Puremaan, repimään ja pomppimaan, keskellä yötä. Tai pissalle.

Vaikka sillä oli terävät hampaat kuin peijooni ja se osasi olla ihan mahdottoman vastaräyhäinen, on noita aikoja silti ikävä. Miten nopeesti ne kasvaa. Oikeasti tuntuu että naskaliajasta on jo ikuisuus. Ikävä myös Tinttiä. Silloin sakemannilauman viisain lenkki oli vielä mukana. Onneksi oli, olen varma että se kertoi tälle nykyiselle nuorukaiselle elämänviisauksia, miten jatkaa uuden Narunjatkeensa ja varaisosiskonsa kanssa.

Mitä pentuajoista sitten on muuttunut, noin koiran tiimoilta. No, siitä ei onneksi tullut niin kovapäistä. Pentunahan se oli. Hyvinhyvin itsevarma ja lujaluontoinen. En tiedä miten paljon sitä olisi siihen saanut halutessaan ohjattua. Se ei pelännyt eikä epäröinyt mitään, mikä sinällään on hyvä, mutta toisaalta se asenne "KIMPPUUN!" oli ehkä vähän... No, se siitä sitten laantuikin kyllä. Sitten tuli nuoruusajan peikkoja, kuten esm. Rappuset. Ihan yhtäkkiä rappuset oli taattu tie elämän pahimpaan loukkuun. Kunnes sitten ei enää ollutkaan.

Mä. Mä tulin nyt kotiin. 

Luonne on muuttunut sitkeästä pikku räyhähengestä pehmeämpään, yhteistyökykyiseen, positiiviseen elämäniloon. Tai sitä jälkimmäistä on kyllä aina piisannut, mutta...

Mikä harmittaa, se ettei näitä älypuhelimia ollut vielä silloin. Puhelin ja kone ois varmasti täynnä pentuajan muistoja, videoita ja kuvia.

En se minä ollut...

05:00. pärähti saksanpaimen-merkkinen herätyskello soimaan. Katkonaista, hyvin herättävää ja valvottavaa ääntä pitikin. Sitkeä odotus kuitenkin palkittiin ja noin ½h päästä kellosta taisi loppua hetkellisesti patterit kunnes sitten 06:50 pärähti Nokian ärsyttävä herätysääni metelöimään. Se taas herätti saksanpaimen-merkkisen herätysäänen, joten eihän siinä auttanut kuin nousta ylös.

Pieni ääniräikkä kainaloon ja aamutalliin ulko-wc-kierroksen kautta. Siinä vaiheessa unirähmien ollessa silmissä, en edes viitsinyt vielä tarkistaa miltä pennun huone näytti. Pieni talliapuri tykkää hengailla tallissa ja uutta haastetta koko hommaan tuo se, kun apuri kiihdyttää lisättyä ravia käytävää pitkin suoraan jalkoihin, täysin äänettömästi ja silloin kun se mielestäsi oli toisessa päässä ja niin kaukana ettei ehtisi ennen sinua toiseen päähän tai edes ottamaan jalkojasi kiinni. Samoin ruokia karsinaan viedessä tämä pieni kolmiokorva tunkee nyt ovesta samaa matkaa karsinan puolelle, tulee siis kokoajan hevosten kanssa rohkeammaksi. Hyvä ja huono juttu.

Mutta omituista oli se, että pieni hiiri ilmaantui myös ruokintakierrokselle neljä kertaa, eri paikoissa! Ensin rehuhuoneen ikkunalaudalla kipitellen, sitten kynnyksestä pesupaikan puolelle epätoivoisesti yrittäen, kuitenkaan siinä onnistumatta ja takaisin taas tullessani se kipitti hurjaa kyytiä Leffi-ponin karsinan oven alta Leffille kylään. Kira huomasi tämän salahiipparin vasta ulosmennessä, kun se häntä suorana kipitti juuri ennen meitä ovesta pihalle, ja sehän oli tietysti superhauska uusi tuttavuus, Kiran mielestä siis. Hartaasti toivon että kyse oli yhdestä ja samasta siimahännästä, (Vaikka jossain alitajunnan sopukoissa tiedän ettei ollut, edes täällä hiiri ei voi olla noin vikkelä ja näkyväinen, yhdessä persoonassa.) muuten pari kissaa saa pian irtisanomisilmoitukset käpäläänsä, tai ainakin jo suoraan kolmannen varoituksen.

Pentuhuoneessa oli järjestelty vähän uudelleen yön aikana, baadenbaadenpatjani oli kiskottu puolittain alas vuodesohvalta ja siihen oli vielä ilmaantunut pieni märkä läntti... Kiran ilme ruokakuppinsa vieressä, aamupalan tarjoilua odotellessa, syytti selkeästi koko asiasta Possua. (Possulla tosiaan on vielä silmät ja kärsä, ne on harvinaisen hyvin, oikeasti piukassa, laitettu kiinni ja testataan pari kertaa päivässä. Heti kun mahdollista pientäkin spitaalisuutta niiden tiimoilta alkaa olla havaittavissa, operoidaan ne irti. Ehkei se Possu sen jälkeen enää pysty tekemään niin paljon pahojaankaan.)

Kira ja Pahantekijä-Possu

 Aamukahvetta hakiessa, sen pienen hetken poissaollessa, oli Possu yllyttänyt myös pienen koiranpennun kiipeämään sohvalle ja opettelemaan läppärin käyttöä. Onneksi opettelu oli vielä ajatustasolla ja tuleva netinkäyttäjä makasi koneen vierellä pienellä kiepillä, ruutua (omaa kuvaansa) tuijottaen.

Aamupäivällä mentiin porukalla ulos, Kira aitaukseensa ja me muut valloillemme pitkin kenturaa. Se on Kiran mielestä erittäin epäreilua ja ihan varmasti myös metsien takana asuvat naapurimmekin ovat sen jo kuulleet. (Meillä ei siis yritetä päästää pientä koiraparkaa hengiltä, vaikka se siltä välillä kuulostaneekin, vaan yritetään opettaa pikkuneitiä sietämään itsekseenkin olemista.) Välillä, vaikka Tara istui ihan vieressä, Kira kiljui ja ulisi  kuin suurempikin erämaansusi. Pasi ohessa fiksaili pikkupimun tarhaa paremmaksi, eikä neitiä ollenkaan haitannut remppavermeiden meteli. Ehkä sekin ajoittain jopa hävisi sen omaan älämölöön.

Kahden nurkilla vaikutti siltä että kitinä alkoi vaihtua unikänkkäränkäksi. Hetkeksi otin pennun liinaan ja Taran kanssa pitivät pientä juupas-eipäs-leluhippasta, eli Tara jolkottelee pulikka suussaan pennun ohi, pentu koittaa napata pulikan ja Tara kääntää päätään ja jolkottelee toiseen suuntaan. Minä niin odotan sitä aikaa jolloin Kira on tarpeeksi iso leikkimään Taran kanssa ja vaikuttaa siltä, etten ole ainoa joka on asian suhteen odotuskannalla. Mukavaa että näyttää näin hyvältä kaksikon välit, hiukan kun jännäsin Taran suhtautumista...

Pienen pulikkahippasen jälkeen kannoin jo vähän unikänkkäränkkäisen penskan sisälle, joka muutaman reuholoikan jaksoi vielä sisällä ottaa ja sen jälkeen pärisi maireasti ja meni nukkumaan. Kun sitä väsyttää, ei se jaksa ollenkaan olla kiinnostunut, istuuko joku sen kanssa täällä huoneessa vai ei.

Nyt lähden tarjoilemaan iltapäiväillallista naapurin koirille, jotka ovat uskottu viikonlopuksi hoiteisiini. Kaksikko koostuu Wanni-sakemannista ja Aaron-irliksestä. Kumpainenkin jo hyvin aikuisia koiruuksia joten hoitovuorot on varsin simppeleitä, ruokaa ja ulkoilua aidatulla pihalla. :)

Joskus huvittaa kun sakemannit lasketaan isojen koirien luokkaan, mitäköhän dronttosauruksia irlikset, dogit ja muut koirat sitten ovat. Aaron kun rynnii menemään, koko tanner tömisee. Itse olen kuitenkin sitä mieltä että poninkokoiset kuuluvat   talliin asumaan ;)

Samalla otan koeajot farmarimallisella autolla, joka edustaa samaa merkkiä ja muutoin myös mallia kuin nykyiseni, mutta on vain koiraystävällisempää versiota. Periaatteessa ei olisi järkevää nyt vaihtaa, mutta toisaalta taas olisi. En millään raaskisi omastani luopua eikä siitä edes mitään järkevää rahaakaan enää saisi mutta miten paljonpaljon helpompaa olisikaan farkkuun ottaa kyytiin yksi tai kaksi koiramatkustajaa kuin tavis sedaniin... 

Ja taas olisi mukavaa kuulla, miten ja missä te, farmarittomat olette koiranne opettaneet autossa kulkemaan ja käyttävätkö koiruudet turvavöitä?

Semper Fidelis. Aina uskollinen.

Semper Fidelis. "Latinankielinen fraasi, joka suomennettuna tarkoittaa "Aina uskollinen". -sanoo Wikipedia.

Alunperin ko. fraasi löytyi Wikipedian sijasta Dopermann-lehden (2/96) kirjoituksesta "Paholaiskoirat". Koirista jotka olivat toimineet sotakoirina USA:n merijalkaväessä, toísen maailmansodan loppupuolella. Kirjoitus löytyy pdf-tallenteena tästä jos innostusta lukea enemmän aiheesta riittää.

Joskus aikaisemmin jo pohdin että kotisivujemme, joissa hevoset ovat kovin pääosissa ja koirien osuus jää jotenkin aina kovin koirajuttuja vain sivuavaksi, pitäisi tehdä ihan oma sivu, joissa pääosin koirat olisivat kaiken keskipiste. Nyt pikku-Boleron tullessa olisi kiva saada kirjattua vähän ylös sen alkutaipaletta, saada talletettua Taran elämää ja Tintti-seniorin lopputaivalta. Tällä hetkellä vähän harmittaa, etten tehnyt tätä jo aikaisemmin, Tiina joka on tällä hetkellä ehdottomasti omalla tavallaan se rakkain ja elämäni koira, olisi ansainnut enemmän huomiota myös tässä muodossa. Vaan parempi myöhään kuin ei milloinkaan, olkoon tämän aloitus jonkinlainen kunnianosoitus Tintin tulevalle muistolle.