Tässä ja nyt

Koirat todella opettaa elämään hetkessä jos vaan otetaan opiksemme. 

Niillä riemu repeää kun lähdetään ulos. Ne ottaa pallot suuhun ja juoksee kilpaa pitkin pihaa, ärisevät ja riekkuvat, välillä kaksjalkaisen hermojakin vähän kiristellen. Ne ei mieti mahdollisia seurauksia tai  illan murheita. 

Atopia, tassukutina ei ottanut helpottaakseen vaikka hetken hengähdyksen antoikin. Siksi otan kaiken ilon juuri nyt näistä kahdesta rauhallisesta päivästä, mitä on asian tiimoilta vietetty. Näistä kahdesta, kun ne viralliset lääkkeet jätettiin tehottomana, ainakin toistaiseksi, ja vaihdettiin tabut Histeciin. Joka kerta herää toivonkipinä, tämäkö se nyt auttaisi, pitäisi oireet vihdoin kurissa, elämän hyvänä. Tähän asti joka kerta on mätkäisty vastapalloa. Uskotellaan nyt niin ja märehditään sitten murheita myöhemmin, sanoi maailman arvokkain Penni. 

 

Huojennusta

Mulla särki pienenä jossain vaiheessa joka ilta (no sellanen muistikuva ainakin jäi) jalat ihan kamalasti 😣 Äiti sitten istu sängynreunalla ja hieroi polvia ja nilkkoja vuoronperään, yötä myöden, varmasti ihan unen rajamailla sinnitellen 😴

Taas yksi alkuyö, Pennin vierellä sen pieniä varpaita hieroessa, kutinan taas yltyessä liian isoksi ja tuskaisaksi, mietin että tällaistako se äiteen homma oli 😴

Ja olikohan hällä se sama huojentunut tunne, joka mulla nyt Pennin vierellä, kun tuskaisen olon ja kivun tilalle tuli vihdoin rauhallinen uni. Pieni Penni nukkuatuhistaa vieresssä. Ihan  parasta ♡

Vanhat koirat osaavat ennustaa jokaisen kyynelen

Vuodet vierii. 

Vähän harmittaa että tänne kirjoittelu on jäänyt. Toisaalta eipä ole vielä tullut lueskeltuja niitä kirjoitettujakaan, pitäisi kyllä, muistella. Nauraa ja nieleskellä muistoille. 

Penni täytti viisi. Penni Pentunen on jo viisi. 

Samanikäinen kun Kira oli kun Penni Pentunen tuli. Se oli Kiralle hyvä ikä Pentusen tulla. Tara oli kolme kun Kira tuli, sekin oli hyvä ikä pennun tulla. Tiina oli 10 kun Tara tuli, sitä en muistanutkaan, muistin nuoremmaksi. Paljon nuoremmaksi. Sekin toimi. Tiina oli 13 kun Kira tuli ja se oli jo liikaa pentusen tulla. Tiina ei enää jaksanut pentusen pyöritystä. Tiina olikin jo jatkamassa matkaa, työnsä täällä tehnyt. Kira ehti nähdä mummon mutta kauaa eivät samaan aikaan pihalla pyörineet. 

Kira täyttää kesällä 10 vuotta. Sitä ei pysty ymmärtämään ollenkaan. Kurkkuun tulee joku merkillinen pala kun asian tiedostaa, nykyään aika usein. Sitä katsellessa muistuu mieleen Tiina, enemmän ja enemmän. Se vanhan koiran viisaus ja rauha. Silti siitä näkee sen saman Kiran joka se oli viisi vuotta sitten. Se sama hölmö, aina iloinen. Kaikkien ystävä, hiukan ujo. PR-sakemanni. Pölö. Niin kamalan loputtoman rakas. 

Kun välillä kuulee ne puheet, että mitä katuu... Kadun että päästin Kiran ajan hukkaan. Kira on ollut paras koira tehdä vaikka mitä, mitä vaan. Se rakastaa tehdä. Se seuraa vaikka maailmantappiin asti ja ihan itse, pyytämättä, missä vaan. Se on varmasti ainoa koskaan jolle seuruun sain niin vahvaksi. Olen aina niin ylpeä siitä. Se on niin kiltti ja iloinen ja minä onneton hukkasin niin monta vuotta mitä oltaisiin voitu tehdä. Se kaduttaa nyt ihan vietävästi. Ahdistaa.

Pääasia kuitenkin on että vuosia silti vielä on, ainakin monen monta. Aina sanoin sille ja Taralle että vähintään samat kuin Tiinan kanssa. Vähempää ei hyväksytä. Taran kanssa piti hyväksyä vaikken hyväksynytkään, mutta niin se vain oli.

Ajatella. Kira täyttää jo kesällä kymmenen. Kurkussa on jotain, pitää nieleskellä vähäsen. Tassunjäljet on sydämessä, syvällä. Ikävä on jo nyt. 

Vanhoilla koirilla on hallussaan salaisia asiakirjoja. Vanhat koirat tietävät tarkoin milloin puut kuolevat, milloin hullu peukalo painaa nappia. Vanhat koirat tietävät grammalleen miten paljon ikävää yhteen iltaan mahtuu, ja miksi.

Vanhat koirat osaavat ennustaa jokaisen kyynelen ja suurinta salaisuuttaan ne varjelevat tarkoin alakuloisessa hännässään: ne tietävät tarkoin milloin on taas vedenpaisumuksen aika.

Vanhat koirat ovat raivostuttavia. Vanhat koirat tietävät ihmisten asioista enemmän kuin ihmiset itse. Eivätkä suostu puhumaan. Katsovat vain säälivästi.

- Tommy Tabermann