Tiimalasi

Kaksi vuotta sitten tuli tyhjyys jonkalaista en tiennyt olevankaan. Kaksi vuotta ja yksi päivä sitten oli omituinen päivä. Kätevä isäntä oli työpaikan koulutuspäivillä ja me oltiin Mustan ja Harmaan kanssa kotona. Aurinko sulatti lunta ja jäätä hyvää vauhtia, piha oli jo kurainen. Laitumilla oli kuitenkin vielä lumipeite.

Oma mieli oli vakava kahden vuoden edellispäiväisestä. Mielessä velloi synkät ajatukset joissa oli vahva, surullinen ja raskas tunne. Tara ei ollut oma itsensä kuin hetkissä. Niissä joissa poneille piti kiroilla ja Kiran kanssa pääsi ulos juoksemaan. Ne hetket roikkuivat epätoivoisesti toivossa kiinni. Jostain silti tiesin, että tiimalasin hiekka oli valumassa loppuun.

Mutta en tiennyt sitä, että niin nopeasti. En tiennyt että puhuttiin päivistä, tunneista. Jos olisin tiennyt, olisin ehkä tehnyt, päättänyt jotain toisin. Olisin toivonut että alansa ammattilaiset olisivat kertoneet miten nopea ja kivuliaan lyhyt jäljellä ollut aikamme pahimmassa tapauksessa saattoi olla, ja oli. Edes viimeistään kaksi vuotta ja päivän päälle sitten, myöhään illalla hakiessani päivystyksestä lisää kipulääkettä olisin toivonut, että mukaan olisi annettu jotain muuta kuin Rimadyliä. Olisin olettanut lääkärin tietävän ettei Rimadylit enää auta. Itse kun vielä uskoin enkä ymmärtänyt että tiimalasin hiekka ei riittänyt enää kuin puoleen vuorokauteen...

Kaksi vuotta ja edellispäivä päälle sitten lääkäri kuitenkin vielä kirjoitti antibiootit vaikka epäilikin. Rauhoitteli ja sanoi että katsotaan tulokset ja mietitään sitten mahdollista hoitoa ja jatkoa. Jo silloin aika pian tiesin ettei tarvitse miettiä, mutta toivoin että lyhyt aika olisi siinä tapauksessa hallinnassa. Mikään ei kuitenkaan mennyt niin kuin luulin. Tiimalasi tyhjeni eikä mikään ollut hallinnassa.

Käsitys kivun peittämisestä nousi näinä tunteina kaksi vuotta sitten ihan uudelle tasolle. Tiesin että eläimet ovat siinä mestareita, mutta Tara antoi asialle uuden merkityksen. Viimeinen päivä ennen tuskaisaa yötä oli kaksinaamainen. Ulkopuolisen silmissä Tara olisi ollut vahva oma itsensä. Se listi päästäisen pellolta (oikeasti se taisi olla jo listitty tai saanut sydärin nähdessään Taran, mutta joka tapauksessa se teki kettuhyppynsä, kaivoi vimmatusti ja hetken päästä näytti hangella saaliinsa). Toisessa hetkessä se oli muissa maailmoissa ja rauhaton, vakavamielinen.

Väheneviä tunteja kohden pienet rippeet rauhallisesta unesta lohdutti, mutta yö oli musta, pitkä ja tuskainen. Tara haki maanisesti nukkumapaikkaa yöllä kaivaen ja pyörien sänkyni vierestä, jonne se ei koskaan tullut nukkumaan, Kira kyllä useinkin. Yritin silittää rauhoitellen, samalla tietäen että aamusta tulisi kurjin aamuni ikinä.

Kaksi vuotta sitten aamu oli tuskan sekainen. Aikaisin aamulla ulos päästessään Musta lähti ravaamaan pihalla ympäriinsä tunkien kaikkiin pieniin paikkoihin, eikä reagoinut mitenkään kutsuessa. Jouduin hakemaan sen takaisin sisälle, mitä ei koskaan tarvinnut tehdä, Tara tuli kutsusta aina heti. Kiran stressitaso alkoi myös kaiken ohella hipomaan huippuaan. Se oli hyvin levoton joka taas ennestään tuntui lisäävän Taran kipuhulluutta.

Aika kului hitaasti ja toisaalta sekunneissa, jatkuen sekaisen tuskaisena. Pyysin että isäntä ottaisi Taran remmiin ja kävisi kävelemässä vielä kerran tutun peltolenkin jotta saisin hoidettua aamutallitoimet. Lenkki meni hiukan hermostuneen poissaolevasti, varmasti molemmilta, jonka jälkeen tultiin vielä porukalla sisäkautta valmistautumaan lähtöön. Toinenkin narunjatke tiesi, että tiimalasin hiekka oli lähes valunut jo loppuun. On raastavaa nähdä ja tuntea toisen pohjaton suru ja hyvästien jättö. Tara innostui niistä vielä, mutta kaikki mitä se teki, oli jotenkin ylilyövää ja hallitsematonta. Ehkä jotain kivusta johtuvaa adrenaliinin, shokin ja harhaisuuden sekamelskaa.

Autossa se matkusti melko rauhassa, perille päästyämme tuttu suojeluvietti nousi pintaan sekaisella raivonpuuskaisuudella höystettynä. Odottaessa Tara haukkui raivokkaasti ikkunasta näkemiään ohi ajavia autojakin, läähätti ja oli poissaolevan maaninen.

Vaikka vastaanottovirkailija vielä ainakin esitti ajattelevansa tulevaisuutta, lääkäri tuntui melko pian keskustelun jälkeen tietävän tilanteen. Hän vaikutti olevan aidosti äärettömän pahoillaan ohjatessaan keskustelua samaan suuntaan jonka itsekin tiesin pakolliseksi. Hän totesi koiran olevan selkeästi tärkeä, koska joitakin kuukausia takaperin vasta olin käyttänyt sen Aistissa magneettikuvissa epilepsian vuoksi. Hän oli sillä vakuuttunut että koiran eteen oltiin valmiita tekemään kaikki järkevä ja tässä tapauksessa se oli raskain, vaikein ja lopullinen päätös, luopuminen.

Väsymys ja rauhallinen uni vihdoin toivat rauhan. Tara sai ensin unettavan rauhoitteen jolloin oma mieleni huokaisi väsyneenä pienestä helpotuksesta. Eläimen kipua on uskomattoman ahdistavaa seurata sivusta voimatta auttaa. Olin surullisen helpottunut siitä, että Tara vihdoin rauhoittui, asettui vierelleni ja vaikka laittoikin viimeiseen asti vastaan, vähitellen meni maahan ja vaipui nukkumaan. Se hengitteli vihdoin rauhassa, syvää unta tuhisten. Oma huipussaan muutaman päivän ollut stressitaso alkoi laskea, valtavan raskaan tiheän surun hiipiessä tilalle, mustana, peittäen kaiken. Toivoin että aika olisi pysähtynyt siihen. Hetkessä kävi hädissään oleva ajatus, voisiko tästä kuitenkin vielä perääntyä? Antaa kipulääkettä ja herättää? Lähteä kotiin ja jatkaa vielä jäljellä olevia, meille kuuluvia vuosia?

Ajatus hävisi kun eläinlääkäri tuli takaisin, kertoi mitä seuraavaksi tapahtuu. Odotettiin hetki ja sitten ei ollut enää kiire. Sain jäädä ja olla. Samalla kun halusin lähteä kotiin, oli lähes mahdotonta nousta ylös, jättää Tara jota ei koskaan oltu jätetty mihinkään. Se tuntui lähes mahdottomalta avata ovi ja ohittaa käytävällä koiriensa kanssa istuvat, odottavat ihmiset, itsellä kädessään enää vain panta ja remmi. Entinen työpaikkani sijaitsi eläinklinikkaa vastapäätä. Silloin tällöin sinnekin meni ihmisiä raskain mielin koiran kanssa, tullen ulos murheen murtamina, pannan ja remmin kanssa, sydän niin rikkinäisenä. Eräällä kultaisen noutajan perheellä oli varmasti koko suku mukana. Hautajaissaattue.

Nämä kaikki kuvat on kaksi vuotta ja yksi päivä sitten otettuja. Vajaa vuorokausi niistä eteenpäin oli jäljellä enää tassunjäljet hangessa, hämmentynyt Harmaa ja rikkinäinen sydän.

Tarasta oli tullut varjelusenkelini, musta varjoni 12.03.17. 12.15., kaksi vuotta sitten. Ei se ikävä lopu, mutta sen kanssa oppii elämään koska on pakko.

"Silmänräpäys ja tunti samaa tarkoittaa. Kompastun ja kaadun, tunnen surun jokaisen. Suu vielä hymyilee, sielu salaa itkee. Tiimalasi tuntee ajan harteillaan, takaisin ei mennyttä saa millään palaamaan. Tiimalasi tuntee ajan harteillaan, on niin huono luopumaan ettei tahdo unohtaa."

Uusintaa

Vuosi sitten tästä päivästä alkoi ne pisimmät, ahdistavammat hetket ikinä. Sanoista, joita et halua kuulla. Eniten näinä päivinä, viikkoina, on tietysti tullut muisteltua vuoden takaista aikaa. Kuten tätä aamupäivää, jolloin kaikki oli, tai piti olla vielä melko hyvin. Lunta oli vähemmän mutta aurinko paistoi, ihan kuin kevät olisi ollut pidemmällä. Kira ja Tara, harmaa ja musta. Sitä normia älämölöä ja vauhtia, menoa ja elämäniloa, ponien komentelua, kiroilua, kissankiusaamista.

Edellinen päivä oli ollut huonompi, Tara oli jotenkin vähän vaisu. Siksi varasin ajan, ja tietysti koska se patti. Mutta perjantai oli parempi ja mieli huolettomampi. Ei voinut olla mitään isoa koska Tara oli niin oma itsensä. Mieli joka on yleensä niin huolissaan, ei ollut kovastikaan. Olemassa oleva simputtajaseuralainen epilepsia oli kai jo vähän turruttanut mieltä ja vahvistanut ajatusta, kyllä me selvitään.

Kaksi vuorokautta näiden kuvien jälkeen kuva ja sydän meni rikki. Vain kaksi vuorokautta.

Näinä päivinä on myös tullut paljon ajateltua koiran kipua. Eläinten kipua. Miten paljon ne meiltä peittävät. En voi ymmärtää että varmasti jo jonkinaikaa armotonta elämänlankaa syövä kuoleman lähettiläs sai yliotteen vasta viimeisen vuorokauden aikana. Sen täytyy olla niin koska Tara.

Kun tällaisen tilanteen näkee ja seuraa läheltä, tulee sitä taas vähän huolestuneemmaksi. Harmaat ovat jatkuvan skannauksen alla, pienikin erikoinen kivun tuntua ilmentävä merkki meinaa ajatustasolla joskus paisua tosi isoksi peikoksi. Tuntuu tosi pahalta ettei välttämättä oikeasti näitä näe, ennenkuin on tavallaan jo lähes myöhäistä.

Ja sitten tulee Penni, tuo pieni erikoinen harmaa. Kun pentu tulee, ajattelet että sulla on siinä uusi alku jonka kanssa aloitetaan puhtaalta pohjalta, vailla huolia. Kunnes sitten ikää karttuu välikuvien verran, sitten se mielenpiina ja peikko astuu kuvaan. Tai sitten jo paljon aikaisemmin jos aihetta on.

Pennin kanssa on ollut ja paljon. Tuntuu että sen kanssa huoletonta pentuaikaa ei ehkä edes ollut, ainakin jos nyt pitäisi heti vastata. Sen verran oli että se oli poikkeuksellisen kiltti ja helppo pentu. Se oli lähes sisäsiisti jo tullessaan, ei tehnyt pahojaan, nukkui yöt... Jossain vaiheessa kirjoitin jonnekin että jotain vielä tulee, liian helpolla tässä päästään nyt.

Kyllä mielummin se tihutöitä tekevä, pitkään sisäsiistiksi opetettava ja TERVE pentu kuitenkin. Niinkuin Kira. Kirahan oli tosi pitkään ei-sisäsiisti. Meinasi uskokin loppua. Kasvattaja lohdutti että jokainen kunnon pentukoirakansalainen on viimeistään 6kk iässä sisäsiisti. Tiukille meni. Kira pissasi omaan sänkyynsäkin! Mutta se sai terveen pohjan, silmäharmeja lukuunottamatta, mutta niitä ei lasketa koska niiden kanssa on voitu elää normi elämää.

Tara taasen oppi nopeasti, mutta se teki pitkään ja mittavasti pahojaan, kuten repi eteisen lattian ja vähän seinääkin auki, muutamaankin otteeseen.

Mitä tästä opimme, jos kaikki menee putkeen, on se vain hämäystä. Ei kuitenkaan mene. Silti tänävuonna loppuviikolla oli ohuesti aihetta myös iloon. Sain Pennin mieltäpainavan ruokinnan kuntoon, kiitos Katiskan Marikan. Homma toimi ja vielä hienosti. Maalaisjärkistä ajatusta ja perustelua, mii laik. Movet muisti postilla, kaikki negaa! Vaikka tavallaan olisi helpottanut tietää mikä mättää, helpotti silti valtavasti kun kerrottiin että ei mikään. Ja tähän perään vielä Karulinnan mielipide; Kuulostaisi ihan suolistotulehdukselta, kyllähän niitä on, kurjia mutta se siitä tokenee, hiljaa hyvä tulee. Ja niinhän tuli, tänään tuli ties miten pitkään aikaan lähes ehjä Mr. Hankey! (Tietäjät tietää) Melkein teki mieli ottaa kuva ja postata fasepuukkiin, mutta onneksi sain pidäteltyä. Ja vielä kun tiedän että huomenna tulos voi olla ihan toisenlainen, ei uskalla bileitä järjestää. Mutta. Parempaan. Pikkuhiljaa, pennun pikkuaskelin. Henkiset hetken suurbileet! Ja sitten vielä tämä, joka aamulla nauratti ihan hulvattomasti. Näitä niin tarvitaan, kiitos Koutsi 💖

Ja sitten Kira, se on ollut hirveän iloinen, edelleen. Leikkii enemmän kuin "pikkusiskonsa". Örisee ja mölisee niin ettei ajatuksia kuule. Ja tökkii pallolla. Liikkuu melko hyvin, jumpattu ollaan ohjeiden mukaan ja pellolla, pikku lumessa se juoksee oikeinkin hienoa ravia. Tänään käytiin metsälenkillä vähän pidemmän kaavan mukaan. Sen kaavan, jonka viimekin vuonna. Musta seurasi meitä varmasti tänäänkin, varjona, koska se halusi aina metsään. Se rakasti olla metsässä, hyppiä puunrunkojen yli, metsästää maahisten jälkiä ja himoita päästä lintulammelle.

💖

Se, mitä et halua kuulla

Susp. lymfooma.

Diagnoosi jonka ymmärtämisessä menee noin 3 tuntia. Sitten alkoi kurkkua kuristaa ja nousta tarve saada joku sanomaan höpöhöpö. Epätoivoinen googlailu ja viestiä varakasvattajalle. Pieni toivo että se toppuuttelee ja vastaa ettei tässä mitään hätää. Varmaan väärä ajatus.

Ei toppuutellut. Kurkkua kuristi lisää. Hengitä, elä hetkessä, älä murehdi huomista. Hengitä.

Alkuviikosta Taralla tuntui kaulassa leukaperien takana patti. Sellainen pieni kanamunan pitkittäissiivun kokoinen ja muotoinen. Ei aristanut eikä vaikuttanut mitenkään siltä että se olisi koko asiaa itse huomannutkaan. Jäin miettimään. Seuraavana päivänä se oli vähän isompi. Liikkuva, puolikas kanamuna ja pian kanamuna alkoi olla täydessä koossaan. Edelleenkään itse patinkantaja ei asiaa noteeranut. Soitto klinikalle, toppuuttelivat jotta tuskin vakavaa jos ei mitään muita oireita ole, onko syönyt luita? Olihan se, sellaista lampaannahkarullaa. Ehkäpä ärtynyt sylkirauhanen, voi odotella pari päivää jos tasottuisi. Niitä on usein ja monesti itsellään laskevat. Huh, hyvä. Sellainen se varmasti sitten on. Olo helpottui ja mieli keveni.

Alue laajeni, ihan kuin nestekertymänä, kova patti edelleen omillaan. Iltapäivällä närästi kovasti, lääkkeet auttoivat. Olo oli silti rauhaton, syöminen vaikeampaa. Ei kuumetta, ei aristusta. Soitto lääkäriin, tullaan huomenna. Huomenna eli tänään (10.3.) Tara oli jo paljon pirteämpi. Kiroili poneille, kiusasi kissaa ja piti kiirettä lenkille lähdössä. Odotti lumipalloja, jätti lelua odottaen vapautuskäskyä. Innostui aina kun lähdettiin uudelle kierrokselle. Yllytti Kiraa leikkiin, söi ihmetellen kun nostin kupin ylemmäs ja autoin kasaamaan nappuja kupissa kekoon jotta syöminen olisi helpompaa. Innostui illalla ihan hirveästi kun hoksasi että se pääsee ajelulle.

Eläinlääkärissä käyttäytyi ihmisiksi. Päällä oli uusi panta, "Prkle että on hermo pinnassa". Ehkä se toi kaiken tarpeellisen esille eikä tarvinnut erikseen huudella.

Tohtori ajatteli että lähdetään antibiooteilla kokeilemaan, mutta mainitsi ohimennen imusolmukesyövän. Sitten alkoi tunnustelemaan kanamunaa ja koitti takajalkoja. Suunnitelma muuttui nopeasti, otetaan ohutneulanäyte ja laitetaan patologille. Lähtee maanantaina, tulokset tulee loppuviikosta. Laitetaan kuitenkin antibiootille. Myös takajaloissa oli turvonneet imusolmukkeet.


Mielessäni ajattelin että no ei se nyt sellainen ole, kyllä se antsoilla ohi menee. Ajattelin jopa ettei koko antsakuuriakaan olisi aloitettu koska tänään oli jo parempi päivä. Varmaan se sylkirauhasjuttu joka nyt tänään oli lähdössä paranemaan. Takajalan patit jäivät kuitenkin mietityttämään.

No mikä muu, kai joku muukin vaihtoehto voi olla? Voihan se olla, ei kannata vielä maalata piruja seinille tuumasi tohtori. Sitähän minäkin. Hänkään ei tuntunut olevan kovin vakava. Ei sellainen joka ilmoittaa että tämä taitaa olla paha juttu. Jäätiin odottelemaan Taran kanssa heräämistä, herätepiikkiä en antanut laittaa koska Aistissa ehdottomasti eivät pitäneet sitä hyvänä juttuna epilepsian kannalta. Olin varautunut pitkään odotusaikaan mutta yllättävän nopeasti potilasraukalla alkoi silmä pyöriä päässä. Jalat ei kuitenkaan silloin vielä kantaneet ja sitten taas väsyttikin ihan valtavasti.

Reipas hoitaja tuli herättelemään ja selkeästi oli sitä mieltä että meidän pitäisi huone luovuttaa jo seuraavalle potilaalle. Ei muutakuin ylös ja hoiperrellen ulos, nukkumiset sai riittää.  Selkeästi aivan kuutamolla oleva koira autoon ja kassan kautta piipahtamaan. Maksu, lääkkeet ja paperit. Edelleen kaikki oli tunnelmaltaan kevyttä, ei pahoittelevia. En osannut huolestua. En edes ajatellut.

Kunnes sitten jonkin ajan päästä kotona. Sitten kun istuin alas ja mietin. Luin paperin armottoman lyhyen diagnoosin; Susp. lymfooma. Sitten kun kirjoitin varakasvattajalle viestiä enkä saanut enää huoletonta vastausta. Sitten pieni pala maailmaa sortui.

Ystäväni tärkeä, sydäntäni et saa särkeä 💙