Ahdistaaaaa....

Kiralla todettiin joitakin aikoja sitten nisäkasvaimia muutama, sellaisia kovia pikku patteja nisärivistön kohdalla. Otettiin sitten verinäytettä ja keuhkokuvaakin, puhdasta ja hyvää oli, ei pitäisi olla levinnyt.

Ainoastaan pientä spondyloosimuutosta paljastui keuhkokuvien yläreunassa, mutta koska sen tiimoilta ei oireilua ole ollut, en aio huolestua. Olihan Tarallakin eikä se sitä tainnut koskaan vaivata. Vaikka mistäs  sitä aina tietää, Penni taas osoitti sen miten vaikea on tietää mikä johtuu mistäkin, mutta se on toinen tarina. 

Tämä päivä on Kiran tarina, yksi muiden joukossa, menneiden ja tulevien. Haluan luottaa siihen että kaikki menee hyvin ja saadaan tällä lisävuosia vielä monta. Ei tarvi pelätä sitten kohtutulehdustakaan tulevaksi kun se mahdollisuus tänään poistetaan. Tinttihän leikattiin kohtutulehduksen takia sennupäivillään ja se meni erinomaisen hienosti. Koira tuntui toipuvan päivässä ja kaikki oli sen tiimoilta huoletonta ja vaivatonta. Tämä tietysti on vähän isompi juttu, ne kasvaimet ja napatyräkin kuulemma on hyvä korjata samalla. Onko vai ei, eläinlääkärin kassan mukaan ainakin on, voiko siitä haittaakaan olla jos ei korjata, 9 vuotiaalle, en tiedä. 

Eläinlääkäriluotto on taas kärsinyt viimeaikoina ja se ei ole hyvä juttu. Kun paras ystävä tarvitsee asiantuntevaa apua ja eläinlääkäri vastaa että ei kiinnosta, tai teetättää turhia toimenpiteitä pitkittäen itse ongelman poistamista ja koiran paranemista, se ei ole ollenkaan hyvä juttu. Onneksi positiivisiakin fiiliksiä on luotu. Leikkaustarpeen arvioiva käynti ei antanut luottavaista ja varmaa kuvaa, mutta koska vanhempien koira leikattiin ko. paikassa menestyksekkäästi, pyysin samaa tohtoria Kiralle ja nyt luotan että tämäkin menee hyvin ja hän osaa asiansa, eikä tässä nyt muutakaan voi. 

Mutta ahdistelee... Pakko vähän purkaa sitä näin näemmä, kirjoittamalla. 

Muistan niin elävästi kun jouduin jättämään Tiinan klinikalle, häkkiin odottamaan... Miten se katsoi hämmentyneesti perään, mihin meet, miksi jään? Vielä kun en jätä koiria hoitoon tai minnekään muuallekaan - tuntui se tosi kurjalta. Päälle epätietoisuus miten leikkauksessa käy, mitä jos en nääkkään Tiinaa enää, jos se ei herääkkään ja jätän sen näin taakseni. Lekuri oli silloin kyllä hyvä, hän realistisesti sanoi ettei voi valehdella leikkauksen riskeistä vanhemmalla koiralla ja vielä tilanteen ollessa jo päällä, mutta tuumasi koiran olevan niin hyvässä kunnossa, tilannekin huomioiden, ettei ollut ihan kovin huolissaan. Minä olin. Pisin työpäivä ikinä. 

Toivottavasti saan jäädä siihen asti kunnes Kira laitetaan nukkumatin matkaan. Vaikka se onkin sosiaalisempi ja vieraidenkin helppo käsitellä, on se vähän ujo ja varmasti hiukan ahdistelee jos yksin vieraaseen tilanteeseen jätetään. Miksi turhaa stressiä ja huolta pitää aiheuttaa jos sitä voi lieventääkin. Silloin kun Penni leikattiin, sain jäädä niin pitkäksi aikaa että Penni nukkui ja heräämishetkellä soiteltiin taas tuttu ihminen lähelle. Se olikin Aistissa se, on kyllä hyvä paikka.

Nyt me mennään lenkille, lunta satoi taas, joten koirilla on varmasti hauskaa. Sitten me siistiydytään ja lähdetään. Tsemppiä meille! 

Tunnetko koirasi

Liioittelenko? Muka? Jos koiraa on hoidettu 7kk ja oireet palaa edelleen, voiko silloin liioitella? Olenko saanut saman vainoharhan koirien kanssa, jota podin varmasti puolet ajasta hevosten kanssa?

"Ontuuko se? Onko se epäpuhdas? Nyt se varmasti ontuu taas sitä vanhaa vammaa. Se ei olekaan parantunut. Onkohan tässä nyt jotain vikaa, ihan kuin vähän tahmea olisi..."

Sellaista se oli hevosten kanssa. Tosin niissä sitten usein olikin jotain. Ainakin jotain mitä ei saatu koskaan selville. Nyt tässä on silmiä räpäyttämättä seurattu Penniä. Onko se eepee? Liikuukohan jotenkin oudosti... Ei, ei kertakaikkiaan mitään huomattavaa kunnes... Kunnes se sitten alkoi ontua jälleen kerran etujalkaa. Mutta nyt on kaikki hyvin. Juuri nyt, tällä hetkellä, maanantai yössä. Tai oikeastaan jo tiistain puolella. Penni nukkuu. Se oli tänään toista kertaa irti pitkän remmikauden jälkeen. Se sai leikkiä pihalla ihan irti ja voi että miten iloinen voi pentu olla. Pentu se on vieläkin jos kysytään. Se on varmaan aina pentu, ainakin niin kauan kun se selkeästi on pentu. Pieni, iloinen Harmaa. Se heitti korvat taakse ja meni kippuraan, juoksi ympäri pihaa virne naamallaan. Niin se teki viimeksi viime talvena, silloin kun oli vielä lunta. Kamalan pitkä aika, kieltää pentua leikkimästä. Julmaa.

Huomenna mennään hierojalle. Penni-raukka, stressin paikka. Se on niin metsittynyt. Sekin harmittaa. Ja polvessakin on pieni patti. Peukalonpään kokoinen. Ei ole aina ollut, on vasta tullut, ennen tätä päivää kylläkin.

Alkuperäiseen aiheeseen takaisin; Kira siis ei ole parantunut häntähalvauksestaan kokonaan. Asia sai kohtuuttoman suuret mittasuhteet, kuten aina kaikki saa FB:ssa, kun ihmettelin voisiko joku muu aiheuttaa häntähalvausta, olisiko joku muu kokenut samaa.

Yksi viilenevä helleilta tein jäljen pitkästä aikaa. Vähän uhkarohkean jäljen tauon päälle, mutta kun makupaloja oli vähän ja jälki houkutteli. Ihan tynkää ei viitsinyt tehdä joten tehtiin jälki hyvin vähillä napuilla. Suoraa ja pari kulmaa, pallo palkaksi. Niinhän se sen ajeli, vaikka nappuja ei montaa ollutkaan. Löysi kyllä pallon vaikka vähän yksi kulma meni pitkäksi. Oli ihan tyyni ilta ja silti niinkuin aina, Kira ajautui vasemmalle. Mikä senkin tekee?

No, päästiin palkalle ja vähän leikittiin. Ihan vähän vaan. Pari niiaavaa vastavetoa Kiralta ja häntä tipahti. Ei nyt sentään irti asti mutta ihan veltoksi. Se vaan roikkuin kuin narulla kiinnitetty. Löysänä ja hervottomana. Ei vaikuttanut kivuliaalta mutta vire laski vähän, kyllä sen huomasi. Itse hännänheiluttajassakin siis. Voi hitto. Juuri jälkeä ennen olin tuumannut ääneen mitä kiva kun tuntui että koira on vihdoin kunnossa. Olihan se ollut kun ei oltu mitään tehty joka aiheuttaisi painetta takaosalle.

Eipä siihen sitten paljoa tarvittu. Tästä sitten kyselin siellä FBssä, josko jollain muulla tällaista häntähalvausta. Väärin muotoilin, olisi pitänyt kertoa kaikki. Takapään tasapainohäiriöt, hyvin lieviä, mutta niitä miksi hierojalle ja fyssarille aikanaan mentiin 7kk sitten. Yritin mutta turhahan se on FB:ssa mitään enää sitten yrittää kun peli on avattu. Kukaan ei näe kuin tietyn asian ja kaikki vastaavat siihen.

Tasapainohorjahtelua toisinaan sivusuunnassa, joskus ja jouluna. Ja joita seuraa sitten viimeistään häntähalvaus, jos jotain tehdään missä takaosa rasittuu. Joskus kuulee varpaiden *raaaaps* äänen. Varpaat osuu maahan eikä jalka nouse ylös liikkeessä. Harvinaista mutta mieleen jäävää.

Olenko hysteerinen kun mennään keskiviikkona taas Aistiin. Voiko se vieläkin olla ohimenevää vaikkei ole 7kk aikana mennyt vaikka on hoidettu ja seurattu. Voiko se olla sivuseikka johon taas liikaa takerrun. Enkö muka tunne koiraani? Onko muka vaistot ja fyssarikin väärässä hoputtaessaan tutkimuksiin?

Voihan se olla. "Äh, katso nyt sitä koiraa, ei se näytä kipuilevalta, se leikkiikin" Niinhän se tekee. Vaan niin teki Tarakin 12h ennen kun siitä tuli suojelusenkeli. Samaan aikaan jolloin sen piti olla jo aivan järkyttävän kipeä. Kira ei ole niin kova luu kuin Tara, mutta Tara opetti kivun piilottamisesta jotain joka meni ihon alle ja pysyy siellä. Sellaista jonka muistaa kipeästi aina kun aihetta on. Sellaista joka pitää varpaillaan ja mietteliäänä, varmasti myös vähän hysteerisenä ja yliampuvanakin. Kunhan ei vaan koskaan enää tarvitsisi sitä tilannetta uudelleen elää, järkyttävää kipua jonka joko adrealiini tai kipushokki sumentaa, kuten pienelle punaiselle hevoselleni kaksi vuotta sitten kävi. Se odotti poissaolevan tyynesti lupaa lähteä kurkien ja etelätuulen matkaan, kivuissa jotka olisivat pian hoitaneet luvan jos ei olisi ehditty vähän ennen. Silti sitä aina jää itseään soimaamaan että liian myöhään. Pitäisi ymmärtää jo aiemmin vaikka eläinlääkärit eivät ymmärtäneet.

Pitkästä aikaa Kira ja Penni leikki tänään keskenään. Hirveä älämölö ja möyhtääminen. Ei kai se hirveän kipeä voi olla, ei niin kipeä ainakaan kuin Tara, mutta sittenpähän tiedän. Tiedän voidaanko treenata edes jotain. Tiedän mitä oikeasti tulee välttää ja mitä tehdä enemmän. Uskallan jumppauttaa ja uittaa. Uskallan taas hengittää ja olla olematta niin huolissaan.

Ajattelin että Penni olisi voinut tulla mukaan, samalla iskulla molemmat kun kerran taas mennään. Jälkikontrolliin joka kuuluu polvioperaation hintaan. Laitoin viestiä joskos Laura ehtisi jossain välissä päivää kurkata, sitä pattia. "Laura ei ole enää täällä töissä" -vastattiin. Niinpä tietysti. Eikä se toinenkaan leikkaava ortopedi, kuin maanantaisin.

Taas joutuu ajamaan jonnekin muualle jos tarve tulee. On se kumma. Enää ei pysyvää eläinlääkärisuhdetta löydä. Se olisi kuitenkin ihan kaiken A ja O toimivalle eläimen hoito- ja kunnossapitoedellytykselle. Eläin pitää oppia tuntemaan edes jossain määrin ja se ei tapahdu edes vuoden potilassuhteella, saatika sitten kahden kerran, jolloin voit saman tohtorin saada kiinni.

Milloin koirienkin terveenä ja hengissä pitämisestä tuli näin hankalaa...

Missä mennään

Hävettävän vähän tulee kirjoitettua kyllä tänne enää vaikka kyllä sitä juttua pukkaisi. Elämää OC-koiran kanssa, taas uudenlaista, ennen kokematonta. Tähystyoperaatio Aistissa tehty, pieni rustopala poistettu ja sairaslomaa vietellään. Ei saa liikkua - tai no se on sama asia kuin ei saa hyppiä, juosta, pomppia jne., 2vkoa. Ja sitten vielä sama litania, mutta saa kävellä 5min. päivä lisäten 5min. / pv. 4vko:n ajan.

Onko ohjetta noudatettu, noin Pennin näkökulmasta... Mitäs luulette. Ei mikään nuori, aktiivinen koira noudata ko. neuvoja. Miksi edes tällaisia ohjeita annetaan, miksei voi vaan kirjata että älä päästä irti, pidä remmissä, älä lenkitä ja koita pärjätä, tsemppiä!

Kahden viikon kipulääkekuuri loppui eilen, tänään ei enää illalla oteta nappia. Huomisesta saa kävellä remmissä hillitysti 5min. No mutta hyvinhän meillä on mennyt. Suolisto kesti operaation ja kipulääkkeet (Previcox, jota ei meinaa saada mistään, onneksi oli jemmassa Pennin edelliseltä käynniltä ja jo etukäteen toimivaksi sille todettu) Ei vatsa priima ole, mutta tilanteeseen ja menneisyyteen nähden melkein on.

Penni käyttää jalkaa normaalisti, haavat parani hyvin, polvi ei tunnu vaivaavan. Niin ja hei! Nivelrikkoa ei vielä ole! Toistaiseksi siis hyvin kaikki! Silti on vaikeaa olla miettimättä elämää vaikka puolen vuoden päähän. Mitä siellä odottaa. Ja miten hukkaan aika on mennyt. No, onhan meillä aikaa. Parikin vuotta tehdään vähän enemmän töitä ja Penni on vasta kolme. Pitää vaan mennä sinne ruohonjuuritasolle, teinikoira-ala-asteelle.

Tänään käytiin THE Kentän parkkiksella ihmettelemässä. Päivän tavoite oli saada molemmat olemaan autossa melko hiljaa toisen ollessa ulkopuolella ja ottamaan edes vähän kontaktia siihen autokuskiin. Done. Se onnistui. Vaikka tätä tehtäisiin nyt seuraava puoli vuotta, jotain pientä aina lisäten, olisi sekin jo jotain eikä kuitenkaan olisi jalan päälle. Pieniksi se on pilkottava toisinaan.

Kiran kanssa mennään huomenna fyssarille, se oli juoksujen aikaan taas huono takapään liikkeistään, mutta on nyt parempi. Mennään kuitenkin kun peruutusaika saatiin, tuleepahan tarkistettua mikä siellä SI-nivelen alueella on tilanne.

Mistä näitä riittää..

... vastoinkäymisiä?

Pitkästä aikaa sentään lääkäriltä sellainen sähköposti, jossa ei ollut mustia pilviä. Lyhykäisyydessään mallia "Onnistuu". Näin myös viimeksi kun täällä suunnilla ei onnistunut. Piti lähteä täältä vajaa 200km päähän että onnistuu. Ehkä tällä kertaa otan toisenkin mukaan, kun kerrankin onnistuu ilman ihmeellisiä "se on ollut vähän epäpuhdas nyt viikon - onko hän ontunut nyt miten kauan jalkaansa?" -keskusteluita. Tulee toisinaan olo että puhuuko sitä automaattivastaajaan. Sirikin on enemmän jutuissa kartalla. Kyse siis Pennistä, Pennin kasvuhäiriöepäilystä, panosteiitista ja CT-kuvista.

Tässä kohden on annettava Kaarinan eläinlääkäriasemalle kiitos, tulemme varmasti ko. paikkaa vielä käyttämään. Siellä homma hoitui simppelisti, nopsaan ja ajatuksella. Tilat oli hiukan ahtaat koiran kanssa joka ei oikein pysty ajattelemaan että pitää mennä ihan toisen karvalta ohi, mutta en usko että tämäkään tarvittaessa on ongelma.

Lisäksi toki muutamia eläinlääkäreitä, joiden luona olisi kiva käydä, mutta kun sen ympärillä oleva ympäristö... Nojoo, se siitä. Me mennään sitten kauemmas, ajeleehan sitä, muutenkin.

Maanantai oli yövuoro, jossa Kiralla ilmeni taas pientä kenkkua perävaunussa. Onneksi The Koutsilta löytyy aina takataskusta ideoita (ja nakkeja), tehtiin sitten pallonpiilotusta pieneltä piiloradalta. Kira oli siinä aika haka ja selkeästi tykkää siitä. Ja mikä parasta, se ei käy perävaunuosastolle vaan ennemminkin ohjaamoon.

Tiistaina oli uudenlaista reeniä, tokoilua Hedelmälihalla - ja ajatuksia tuli. Kiralta oli aluksi kiinnostuksen kiikarit jääneet treenireppuun, se nakkitasku-Koutsikin siellä reunoilla jonkun kanssa höpötteli ja joku uusi koiratuttavuus kentällä käväisi ja vaikka mitä. Mutta kyllä se siitä, sitten vähän nousi. Selvästi perusasento on ruosteessa joka tapauksessa. Toisaalta olin tyytyväinen pieneen hetkeen kun tehtiin keskenämme, kolmiokorvat oli hyvin kuulolla ja jännite on kyllä The Sana. Tokoilemassa oli kiva olla, tunnelma oli leppoisa ja vetäjä perehtyi ja pohti jokaisen koirakon kohdalla tiiviisti mitä parannettavaa oli ja mitä sen eteen voisi tehdä.
Tykkäsin ja suositellaan! 👍

Mutta kun lähdettiin kentältä pois, takapää ei ollut ihan normi ja häntäkin eli omaa flegmaattista elämäänsä. Se kyllä kieltämättä vähän masensi. Ei tokoa, ei tottista. Ei ainakaan mitään takaosan päälle ottavaa. Pallon etsintää, esineruutua, nenäwörkkikin ois kivaa, pitäis vaan päästä alkuun, mutta ehkä se alkaa olla sellainen juttu että siihen kannattaisi jopa vähän panostaa, että pääsee alkuun. Niin ja jälki, Team Pimeät! Sen aika on ihan pian, josko siellä ei yövuoroja taida olla jaossa, mutta eiköhän me johonkin, joskus, toivottavasti.

Ja yövuoro 2019 on kuulemma varattu!!!! Elämää kesän jälkeenkin on olemassa, ties vaikka ja toivottavasti kaksin harmain! ❤❤

Sitten meillä on Kiran kanssa yksi yhteinen aika jännä projektikin vielä starttaamassa. Ajatus siitä vahvistui kun häntä alkoi taas elää omia matalia kuvioitaan. Tarvitaan jotain, mikä ei rassaa. Hyvän mielen helppoja hengailuja, olemista, tekemistä mutta sellaista kivaa, joka kuitenkin potkii liikkeelle. Tästä lisää sitten jos ja kun eteenpäin päästään.

Jos ei aikaisin, sitten myöhemmin. (Voi miten mä tästäkin Mini-Harmaasta tykkään ❤)

Myötäeloa

Kun Kirasta pienempi harmaa hulmuturkki oman ihmisensä kanssa kohtaa saman tilanteen minkä olet itse elänyt kahdesti pienen isoegoisen mittarimato-mäyriksen ja isomman pinkeäpipoisen mustan kanssa, silloin on helppoa myötäelää samaa huolta ja pelkoa uudelleen. Epilepsia. Miksi se on niin yleinen nykyään. Vai onko aina ollut - tuoko some vain tapaukset lähemmäksi. En tiedä, mutta kun yksi mäyriskoira ja yksi kolmiokorva samalla sairaudella osuu samaan talouteen, antaa se ainakin uskoa enemmän ensimmäiselle vaihtoehdolle.

Samaa tahtia onneksi tieto lisääntyy, vaikkakkaan ei siitä itse asiasta, epistä. Miksi, mistä, minkätakia. Itse halusin aina ripustautua asioihin joilla ei oletettavasti edes ollut merkitystä. Annoin tiettyä öljylisää ja uskoin että se auttaa, kohtausväli on pidempi - tai sitten ei. Annoin ruuan tismalleen samaan aikaan ja uskoin että se auttaa - tai sitten ei. Annoin lääkkeen puoli tuntia ennen ruokaa ja uskoin että se auttaa - tai sitten ei. Lista oli loputon.

Kun Taralle tuli ensimmäinen juoksu epin aikana, nukuin ehkä eniten veitsenterällä ikinä. Olihan kaikki sanoneet että epikoira pitää sterkata, juoksut pahentaa tilannetta. Se oli kuitenkin pisin aika kohtausten väliin. Viimeinen epikohtaus oli tästä huomenna tasan kaksi kuukautta sitten, neljän aikaan yöllä. Se oli melko helppo kohtaus mutta jälkimainingit olivat levottomat ja pisimmät. Silloin yöllä useasti sen herättäessä mietin mikä muu nyt on hätänä.

Lokakuussa kirjoitin tämän joka oli jostain syystä jäänyt julkaisematta. Tuntui oudolta lukea sitä nyt. Kuten myös ensimmäistä epipostausta omalta osaltani, jolloin tuntui että maailma kaatuu. Pelko oli ahdistava. Kuitenkin siitä selvittiin, epistä selvittiin ja sen kanssa totuttiin elämään. Arkea muutettiin taas kiroilevan ystäväni Mustan toimesta, mutta niin se Taran kanssa meni, pienestä asti. Päivääkään yhteisestä, vaikkakin joskus haastavasta ajasta en kadu, en pois vaihtaisi, kaiken ottaisin takaisin.

Tsemppiä pienelle harmaalle ihmisineen, tekin pärjäätte kyllä. Matka Aistiin oli pitkä ja ahdistava, päivä loputon, mutta kotiinpäin tultiin jo paljon kevyemmällä mielellä. Aistissa olette hyvissä käsissä. Vertaistuki on kova sana, silloin huomaa pimeimpänäkin yönä että selkeästi valtaosa selviää epin kanssa. Se helpottaa. Tsemppiä!

Turha toivo

Tyly elämä.

Taran toinen kohtaus tuli 30.9. illalla, sen rauhassa nukkuessa omalla pedillään. Se nousi hitaasti istumaan ja tässä kohden Kira jo reagoi pompaten ylös omasta punkastaan.

Taran pää alkoi kääntyä hitaasti oikealle, tappiin asti ja siitä taakse, jolloin koko lähti nousemaan takajaloilleen kaatuen taakse seinää päin, ennenkuin ehdin ottaa kiinni. Tästä oikealle kyljelleen, rajuilla kouristuksilla sätkien ja alkaen hakata päätä lattiaan. En halua edes kuvitella mitä nämä on isomman koiran kanssa, koska reilu 30kg sakemannikin on jo voimille haasteellinen yrittää pitää paikallaan sen sätkiessä holtittomasti joka nurkallaan.

Samalla se veti kieltä voimakkaasti kurkkuunsa ja korisi kuin tukehtuen. Leuat leikkasivat tikkaavaa liikettä, mutta vielä kieli pysyi ehjänä. Silmät oli voimaakkaasti kääntyneet oikealle eikä minkäänlaista kontaktia saanut.

Vähitellen tilanne alkoi tasaantua ja vihdoin se alkoi tunnistamaan meitä, häntä iloisesti heiluten. Suhteellisen nopeasti se tokeni ja tasaantui. Surullista ja pelottavaa silti. Turha toivo paremmasta, elämä on tyly.

Maanantaina siis soittoa Aistiin.

Tai sitten ei. Linja avattiin jo seuraavana aamupäivänä, 1.10. Kolmas kohtaus. Tyly, tylympi tylyin.

Että sitten vielä näinkin pian. Fak. Koira istuskeli rauhassa, kunnes yhtäkkiä kramppasi ja kaatui kyljelleen. Kira hyppäsi taas ylle pöhisemään. Kiireellä väliin, Kira pois ja Tarasta kiinni. Taas se kramppasi niin että pää meinasi hakata lattiaan. Kieli meni kurkkuun, taas sellainen korina jotta mietin että miten usein koirat voi kohtaukseen tukehtua. Ja leukkat tikkasivat, nyt kieleen tuli jo haavojakin.

Vähitellen tilanne rauhottui, kunnes alkoi uudelleen. Ja alkoi sitten hellittää. Pelottavaa oli myös se, kun oma koira tuijottaa lasittunein, pohjattoman mustin silmin sinua suoraan silmiin, ilmekään värähtämättä. Tiedän että kyse on jonkinsortin tajuttomuustilasta, mutta silti.

Kun itse kohtaus alkoi laueta, alkoi jälkimainingit ja ne oli tällä kertaa pitkät ja levottomat. Tara vaelsi ja vaelsi, tunki joka paikkaan, jopa ikkunasta ulos... Vinkui ja valitti, oli pelokas ja tuntui ettei näe kunnolla. Kontaktia ei meinannut saada.

Laitettiin valjaisiin ja kätevä isäntä lähti kävelylle. Tasapaino pelasi mutta mieli oli kireä ja hermostunut. Sama jatkui sisällä. Noin parin tunnin kuluttua jälkitila alkoi loppua.

Tämän episodin aikana olin ollut yhteydessä Aistiin ja aika yksimielisesti lääkitys päätettiin aloittaa. Barbivet 60mg 2 x pv:ssä. Aistista kehoitettiin laittamaan videonpätkä (joo, kohtausta kehoitettiin kuvaamaan jo aiemmin, mutta arvatkaa vaan siinä vaiheessa kun koira kiipeää takaperin krampaten pitkin seiniä kuin paremmassakin poltergeist - leffassa ja lyö päätään lattiaan, tuleeko mieleen kuvata yhtään mitään.) sekä tarkkaa "päiväkirjaa" kohtauksista. Näin tein ja olen iloinen että Aistista tunnutaan välittävän, edelleen. Lisäksi he kehoittivat ottamaan heti yhteyttä jos tilanne menee hankalaksi, lääkkeet ei auta tai muuta odottamatonta tapahtuu. Kiitos Aistille, arvostan tällaista välittämistä, todella. Se on nykyään harvinaista. Varsinkin täälläpäin.

Eilen illalla sen ensimmäisen lääkkeen antaminen tuntui kuitenkin jotenkin vaikealta. Kävin lääkehakureissulla hakemassa myös ruokia ja eläinkaupan huippukiva myyjä lohdutti ettei asia ole maailmanloppu. Hänellä oli myös epileptikko ja kertoi heidän tarinastaan avoimesti. Se kuulosti paljon hurjemmalta kuin meidän. Lisäksi hän varoitti mahdollisista sivuoireista mutta lohdutteli että ne menevät kyllä ohi kun koira tottuu lääkitykseen. Tähän asti olin lukenut vain väsymyksestä, juomisesta ja nälästä. Hän kertoi tasapaino-ongelmista. Kuin koira olisi kännissä, noin kuukauden.

Hänen koira sai myös toista lääkettä ohessa koska jälkitilat olivat olleet raskaita. Mutta nyt tilanne oli hyvä. Mietin tätä kaikkea illalla ja mietin miten stressiherkkä koira, joka eli maailman nopeimmista kiitolaukkaspurteista pelloilla, tulisi kestämään mahdolliset tasapainohäiriöt ja muut. Löysin kuitenkin monta keskustelua siitä miten lääkkeistä oli saatu selkeä apu. Ja kyllähän näiden kolmen kokemuksen jälkeen myös tiesin ettei enää muita vaihtoehtoja ollut.

Kitaa kohti siis, minimaalisen pieni pilleri, jonka varassa eli edelleen sinnikäs, suuri toivo normaali elämästä. Seuraava yö meni puolivalveilla. Pienikin ääni herätti. Klo. 03.00. sitten vähän isompi. Ääni oli tasainen jumputus, juuri sellainen joka tulee kun koira lyö päätään lattiaan. Eipä uskoisi että ko. ääni saa tällaisen mielikuvan aikaan mutta nyt sai. Samaan sekaan kuului ääni, kun Kira pomppasi ylös muristen. Kun sain valot päälle, näin toisella puolella sänkyä ylös nousseen Taran jonka korvat lerppuivat vaakatasossa. Se reagoi kuitenkin heti puheeseen ja kääntyi luo. Menin viereen ja rapsuttelin uneen. Oliko se alkava kohtaus johon ehkä lääkkeet jo purivat? En tiedä mutta olen onnellinen että se oli siinä. Toisaalta olen myös huolesta rutussa siitä, että mahdollinen neljäs kohtaus tuli näin pian.

Aamupäivällä annoin niiden juosta pellolla kilpaa. Se oli Taran elämää parhaimmillaan ja Tara oli edelleen näiden peltojen nopein. En tiedä oliko se fiksua mutta jos lääkkeet tai sairaus tulisivat verottamaan edes viikoksi Taran täyttä liikuntakykyä, ajattelin sen olevan kuitenkin sen arvoista. Tästä eteenpäin eletään toistaiseksi mieli nuppineulan kärjellä.

Meidän murhe.

Miten Elsan tarina osuikin juuri nyt tarinavuoroon. T.Heinola voisi olla seuraava J.Herriot. Lue Elsan tarina tästä. Koirat elää tätä hetkeä, jos kasvain ei haittaa niin ne mennä porskuttaa, ne eivät murehdi tulevaa. 

Peukkuja meille ja toivoa täynnä olevalle torstaille.