Korret kekoon

Tai pitäskö sanoa karvat kasaan. Joka tapauksessa Tara ja Kira kantavat oman osansa tutkimuksien puolesta tällä ja ensiviikolla. Tara pääsi mukaan testiryhmään jossa testataan toivottavasti vielä markkinoillekin tulevaa lääkettä, helpottamaan stressaantuneiden ja pelokkaiden koirien, esim. eläinlääkärikäyntiä.

Kira taasen luovutti verinäytteen Hannes Lohen koirageenitutkimusryhmälle, ja se tallennetaan terveystietojen kera DNA-pankkiin, josta sitten tarvittaessa päätyy tutkimuksiin. Tutkimusryhmä pyrkii löytämään koirien perinnöllisten sairauksien ja ominaisuuksien taustalla vaikuttavia uusia geenejä, ja tähän perustutkimukseen tarvitaan verinäytteitä. Luovuttamalla verinäytteen tukee tärkeää perustutkimusta, jonka tarkoituksena on kehittää geenitestejä jalostuksen apuvälineiksi koirille, sekä edistää myös ihmisten perinnöllisten sairauksien tutkimusta, diagnostiikkaa ja hoitomuotojen kehittämistä. Lue lisää koirageenit.fi Sivuilla on myös lisätietoa menossa olevista tutkimuksista, joihin koirat voivat osallistua. Varmasti Tarastakin vielä verinäyte otetaan, sopivan tilaisuuden tullessa.

Kira toimi tilanteessa niin hyvin kuin vain koira voi ja ihastutti näytteenottajan taustoineen täysin. Päivän paras luovuttaja ja muutenkin niin kiva, että olisi saanut kuulemma jäädä heille. Kyselivät kasvattajaa ja tuumasin että valitettavasti vain harva ja tiivis porukka oli onnelliset saadessaan ko. kasvattajan pennut. ;)

Samalla lyötiin toinenkin kärpänen, eli käytiin moikkaamassa pentuajan "arkivihollista", niitä Hilatalon kamalan jyrkkiä rappusia, joista voit lukea lisää tästä. Ko. paikassa oli myös hissi ja liukuovet. Tänään Kira suoriutui kaikista tyynesti, rohkealla ja varmalla asenteella. Niin ne lapset kasvaa, oppii ja aikuistuu ;) On se vaan niin hieno koiruus.

Ja sitten pari päivää pakkia ja Taran osioon. Pienellä koosteella ensin vielä Tarasta, hyppää pari kappaletta yli jos tiedät minkälainen se on.

Onko se aina ollut tällainen, kysyi tohtori. On se. Se oli ihan normipentu kun mentiin hakemaan mutta vilkuttaessa kasvattiemolle ja siskolleen, jotka jäivät taakse auton loittonevasta ikkunasta, tapahtui muutos joka on seurannut pikku pikinaamaa koko sen elämän. Ahdisti ja lujaa. Iso paha maailma ja sisko kasvattiemoineen ei missään.

Tästä alkoi iso työ, se pennun sosialistaminen, josta aina joka paikassa puhutaan. Vaan kun ei auttanut. Ei Tara halunut olla sosiaalinen. Taraa ei kiinnostanut nakkipalat eikä muutkaan herkut. Lelut sensijaan kyllä, vei nollasta sataan ilman välikiihtyvyyttä. Ei toiminut ohjeet eikä kirjojen opit. Taplattiin sitten omalla tavallamme. Aika kului, edistystä tapahtui ja tapahtuu. Näin rauhassa metsien keskellä asuvana en koe asiaa kovin hankalana, Tara toimii kaikessa täällä missä sen pitääkin. Luotan siihen täysin, MUTTA... Sitten kun pitäisi hoitaa, päästää se vieras ihminen iholle, nopeammin kuin viikon hyväksymisellä. Se on niin vaikeaa. Asia on korostunut koska haluaisin viedä fyssarille, hierojalle, vesimatolle... Ja eläinlääkärilläkin pitäisi joskus käydä, olisi kiva käydä ilman kuonokoppaa ja rauhoitusta. Ilman hirmuista ahdistusta. Kun näkee miten koiraa ahdistaa ja stressaa, tulee itsellekin paha mieli. (Henk.kohtaisesti kun koen varmaan samoja fiiliksiä hammaslääkäristä ja toiveikkain mielin odottelen, koska mullekin tulee tällainen lääke...)

Ollaan me menty paaaaljon alkuajoista eteenpäin ja olen ylpeä siitä ja Tarasta. Nyt toivon että tämä lääke tulee olemaan totta ja vie meitä taas eteenpäin. Että sen avulla me joskus vielä hanskataan nääkin asiat niin, ettei ehkä koko lääkettäkään tarvita ja osataan suhtautua vähintään neutraalisti. Aika näyttää.

Noin. Se Tarasta. Sitten itse aiheeseen. Bongasin testiryhmäläisten haun, mistäpäs muualta kuin FB:sta. Siinä tosin luki, ettei yleisagressiivisia koiria. Jäin miettimään sitä sekä mahdollisia riskejä, haittavaikutuksia, sen sellaisia. Taisi mennä viikko kunnes päätin kysyä asiasta, kelpaisiko Tara mukaan. Kelpasi se. Saatiin lomakkeita, joissa kyseltiin ongelmista. Mentiin torstai-iltana klinikalle jossa huolellisesti kerrotiin mitä tuleman pitää.

Ekalla kerralla kartoitettiin ja varmistettiin koiran soveltuvuus testiin. Koko sessio kuvattiin ja kaikki kirjattiin ylös. Tara hermostuneisuudestaan huolimatta tuli reippaasti klinikanovista sisälle ja jatkoi matkaa häntä pystyssä kunnes piti mennä huoneeseen jossa oli kaksi ihan vierasta ihmistä. Hirmuinen uhoaminen. Tohtori tuumasi että laitetaan vaan koppa päähän. Kun suurta ja vahvaa haukkua ei saanut enää ilmoille suun suljettua, alkoi epävarmuus näkyä voimakkaana. Eläinlääkärin tullessa viereen yritti rimpuilla karkuun ja laittoi kaikintavoin vastaan mutta kun se ei auttanut eikä paha lääkäri lähtenyt karkuun, jähmettyi Tara paikoilleen sykkeen hakatessa miljoonaa. Musta tuntui että sen silmät pullistuu päästä ja pohdin voiko koira saada sydäriä tällaisessa tilanteessa...

Kaikki muut meni tässä mielentilassa, mutta hampaita vilkaistessa kopan raosta, kumpusi matala murina, joka varoitteli että joku roti sentään kuitenkin, vaikkei uhoamaan enää pääsekään.

Homma eteni siis loppujen lopuksi kuitenkin hyvin, tai niin hyvin miten se nyt voi, ahdistuksen ollessa huipussaan. Kaikki oli nopeasti tehty ja kuvaajan sekä eläinlääkärin siirtyessä iholta kauemmas, otettiin koppa pois. Meteli ei enää alkanut, Tara katsoi silmiin ja sanoi lähdetään pois. Yritti tunkea liukuoven välistä jo etukäteen. Vaa'alla piti kuitenkin vielä poiketa, 32,5kg. Sitten Tara sai luvan poistua, reippaassa mutta hyvin kiihtyneessä mielentilassa.

Jätin kiihkomielisen testaajataran autolle ja kävin kuuntelemassa ohjeet sekä hakemassa lääkkeet. Mun tuurilla tosin epäilen että meillä on se lumelääke. Joukossa on siis yksi lumeannos jottei tuloksia voida vääristellä.

Tutkimus on käynnissä nyt samaan aikaan Saksassa ja Suomessa. Jos tulokset on toivotunlaisia, lääke pitäisi tulla markkinoille nopeastikin. Vähän toki mieleen jäi pyörimään mahdolliset haittavaikutukset, mutta toisaalta jokainen rauhoituskertakin on aina riski. Tara on terve ja vahva koira, jolla ei ole ongelmia ollut rauhoituksissa tai missään, riski lienee siis yhtä suuri kuin mikä muukin tahansa arkipäivän elämisen riski. Aina voi jotain sattua. Ensi torstaina sitten nähdään, miten homma etenee. Lääke otetaan 45min. ennen klinikka-aikaa ja homma toistetaan, ehkä tehdään samalla joku pieni toimenpide, ajattelin suun ja hampaiden tarkistusta, mikäli päästäisiin niin ihmeelliseen tilaan kuin kuonokopattomuus ilman rauhoitusta. Ellei, niin tutkitaan vaikka vähän niitä ajoittain kutisevia varpaidenvälejä...

❤

Sulaneita ♥ ja Citydogi

Alkoi oikein ahristamaan, kun pohdin miten kauan siitä olikaan kun viimeksi ollaan ihmisten ilmoilla käyty, Kiran kanssa siis. Pohdin jo kaikenlaisia ongelmia ja ajatuksia siitä, miten jo ihan aikuiseen kokoon kasvanut Kira menisi toiseen suuntaan ja narunjatke toiseen. Toisaalta sen kuulolla olo kotona on kokenut merkittävän edistyksen ja sinällään toinen sisäinen minäni oli luottavainen asian suhteen ja hyvä niin.

Jo aikaisemmin kaupunkimaailmaan meidät tutustuttaneet Mari ja karvakaverit lupautuivat jälleen tehtävään ja laumallisesta karvakavereita Kiran henkiseksi tueksi tällä kertaa lähti Tito. Viimeksi nähdessämme se oli vielä aivan pikkumies, nyt kokoluokka oli jo ihan toinen mutta luonne edelleen aivan erinomainen, varsinkin tällaiseen vastuulliseen tehtävään. Siispä suuntasimme auton keulan jo aiemmin sovittuun treffipaikkaan, cityvilskeeseen. Pekka Pouta olisi voinut olla hengessä paremmin kyllä mukana mutta painoimme korvat luimuun, vesisateen sekä raikkaan tuulen puhallellessa. Juttua riitti sen verran ettei ilma kyllä loppujenlopuksi haitannut tahtia yhtään.

Kira käyttäytyi paremmin kuin hienosti, toinen sisäinen minäni oli taas viisaampi. Ensin piti tietysti moikata uutta karvakaveria Titoa ja kaksikko näytti tulevan oikein hyvin juttuun. Kira suhtautuu edelleen kohteliaasti uusiin tuttavuuksiin, hienoa. Sitten lähdettiinkin tarpomaan katuja pitkin. (Tiedän ettei Kira halua tätä kaiken kansan tietoon, mutta pakko on kertoa miten hassusti yliuteliaalle koiruudelle voi käydä, kun kävelee mies-urhokoiran takana, joka pysähtyy tolpanjuurelle... No ei ehkä ainakaan kannata mennä kiiruusti tutkailemaan tolpanjuuren koiraposteja jos urhokoiruus on vielä paikalla... Arvaat varmaan mitä lähes ja melkein tapahtuikin... Käsite "pissipäisistä" koirista valkeni jotenkin ihan eritavoin minullekin!;)

Kira talsi kaduilla kuin vanha cityasukki, autot sai suhata ohi, (no vähän korvat meni vaakatasoon, kova nastojen rapina ja muu meteli ei kai ollut herkän maalaisrauhaa rakastavan neidon mieleen.) suojateillä odotettiin kauniisti, ohimenevät pyöräilijät ja jalankulkijat eivät haitanneet, mitä nyt muutamaa olisi ollut kamalan kiva mennä tervehtimään. (Niin luottavainen asenne, voi kun kaikki ihmiset olisivatkin niin hyviä minkälaisina Kira ne näkee...) Seuruutakin tarjottiin aika-ajoin! (Ja mää olin niin ylpeä!)

Citykoirailun urakka väsytti pientä maalaistyttöä ja kotimatka meni nukkuatuhistellessa. Päikkäreiden välissä narunjatke tosin heitti auton parkkiin Titon kotipihalle ja kipaisi katsomaan aivan valloittavaa koipelliinipenneliä. (Jännä paikka tämä kyseinen karvakaveripaikka, aina kun siellä piipahdamme, on paikalla samaan aikaan joku mielenvalloittajapenneli? Alan minäkin pian uskoa näihin moniin salaliittoteorioihin...)

Känny jäi autoon, joten valitettavasti en sulle kuvaa saanut ja ehkä ihan hyvä niin, olisi vielä sydämiä sulannut... Voit joka tapauksessa fiilistellä tämän jouluisen kuvan tiimoilta ja vain kuvitella miten nopeasti allekirjoittaneen sydän suli, kun pieni Whippet-pentu kiipesi, yhtään ujostelematta, syliini pienelle kerälle... *Oih..*

Elämää pihan ulkopuolella

Voijee että oon ylpee! Pinkeämieli-Tarasta nimittäin! Ajatushan on ollut saada se hierojalle, mutta jos ja kun koiruus on sitä mieltä ettei oo vierailla karvoille todellakaan tulemista, mielummin ees lähellekään, ei ajatus ole ihan helppo, ainakaan noin käytännössä. Niitä hetkiä siis jolloin (yli)avointa Kira "Ihanaa, ihmisiä"-koiruutta arvostaa valtavan paljon.

Meille suositeltiin Rakkimuksen tiimoilta Turun Koirafysion Rikkilää, mutta liharuokapuolen kautta juttu ajautui jatkumoon Wirmon Vipeltäjien Johannan kanssa, joka samaisessa paikassa myös toimii hierojana. Sain älynväläyksen (todella, tiedän! Ei ihan heti uskoisi) ja sovittiin että piipahdan lihanmetsästyksellä Johannan asiakasväliaikaan, Tara mukana. Tartsan pääsisi siis vähän tutustumaan paikkoihin ja Johannaankin, joka, no ainakin ajatustasolla, tulisi viemään tätä hierontaprojektia eteenpäin.

Kun illalla kaulapanta pujotettiinkin Taran kaulaan, katsoi Kira vieressä että no nyt meni niin väärään kaulaan, "Mä oon tässä, daaaaaaaaa!?" Tarakin tuntui ajattelevan että jaahas, ompas hauskaa sovitella pantoja, kun mihinkään ees pääse. Yleensä se kun on Kira joka lähtee ja Tara jää mököttämään kotiin. Kun sitten piti lähteä ovesta pihalle, Tara vaan seisoi ovella ja ihmetteli (jota se ei kyllä ikinä tee). Joko sille tuli ajatukset viimereissusta lekurilla mieleen, "joko taas lekurille - ei... eihän?" tai sitten se todellakin ajatteli että varmaan kohta toi narunjatke vetää koko ajatuksen takaisin ja vaihtaa pannan tolle toiselle. Kunnes; "Jeeeeeeeeeeeeeeeee! Mä pääsen, mä todellakin päääääseeeen mukaan jeeeeeee! Kiiruusti autoon ettei vaan ehdi toi piippaava Kira muuttamaan sen mieltä, jeeeeeeee!"

Automatka sujui hyvin, pientä piippausta ja pyörimistä, vähitellen kuitenkin uppouduttiin tuijottamaan maisemia. Perillä huomasin että varatoimenpide-koppa ei ollutkaan autossa kuten oletin. Sovittiin Johannan kanssa että tullaan sisälle ja päästän Ärtsy-Tartsun irti,  vtp-kopan puuttumisesta huolimatta (Ihailtavaa rohkeutta hierojalta, Ärtsy-Tartsu ja irti vaan!). Ajattelin että parempi kun ei sen tarvi aatella että tuota narunjatkettakin pitää puolustaa ja itteänsä siinä samalla, vähän enemmänkin ehkä. Alkuun piti vähän keesi pystyssä haukkua, sitten kierreltiin ympäri tilaa, tultiin tsiikaamaan vieras, jonka vieressä narunjatke vaan istuskeli ja höpisi, vähän haukuttiin ja sitten pitikin jo hakea geelari, joka tietysti tuli mukaan. Välillä vähän piti tulla nuolemaan narunjatkeen naamaa ja koittaa istua syliin, sitten oli taas tutkailukierroksen aika ja pieni vilkuilu että vieras kaksijalkainen istui omalla paikallaan. Sitten se mokoma uskalsi siirtyä toiseenkin paikkaan istumaan, se oli vähän sellainen juttu Taran mielestä, että koska vapaa käskyä ei oltu annettu, piti vähän muistuttaa ettei moinen sopisi. Kun tämä kaksijalkainen hetkenpäästä siirtyi omaan huoneeseen, poispäin, uteliaisuus voitti ja piti hipsiä perässä tsiigaamaan että minnes se nyt... Jännä että sillä oli myöskin samoja karkkeja, mitä kotonakin, kyllähän ne piti käydä kurottelemassa parempiin kuonoihin, kun kerran tarjottiin.

Loistavaa! Olin oikein tyytyväinen ja ylpeä, odotin paljon pahempaa kirometeliä. Siitä sitten hyvillä mielin autoon takaisin, lihasaalis mukaan ja kotiin. Paluumatkalla jo vähän väsytti, kunnes tultiin paikalliselle kynnöspeltotielle ja Tara huomautti tuijottamalla närkästyneesti taustapeilistä että vois ees yrittää ajaa ajaa tasaisemmin.

Kotona Kira oli alkuunsa vähän piippaillut perään mutta tyytynyt sitten ottamaan nokoset. Tekee hyvää sillekin, ihan liian harvoin on joutunut olemaan ainoana vahtipäälikkönä kotona. On jo kuitenkin sen ikäinen että voi senkin homman jo ottaa tassuihinsa. Tara uppoutui omiin ajatuksiinsa ja nukahti varmasti sille jännän reissun päätteeksi melko pian. Iltatalliin vieteri oli taas ladattu kuitenkin omaan tyypilliseen, Taramaiseen tapaan ja kissojen iltapaimennus suoritettiin normaaliin tapaan.

Mutta oon niin ylpeä, hieno Tara! Ilmeisesti olemme myös tervetulleita jatkossakin ko. paikkaan, koska Johanna tuumasi että mikäli tällaisia asiakasvälitunteja tulee, ollaan tervetulleita ottamaan näitä pinkeän mielen avarrushetkiä jatkossakin. Tähän tarjoukseen tartumme enemmän kuin mielellämme! Iso kiitos Johannalle, uskon että tämä on iso juttu Taralle ja se tarvii juuri nyt tätä, sekä sitä hierontaa, ehkä fyssariakin tulevaisuudessa, muttei nyt mennä asioiden edelle, hiljaa hyvä tulee!

Pöpöpalleroita

Copyrights Kennel WolfMagic

Iiik! Me Kiran kanssa siis mentiin pahaa aavistamattomana, innoissamme eilen Haunisiin ja mitä siellä vastassa oli!? No PENTU! Eikä siinä vielä kaikki, pian autosta putkahti toinenkin pentu! Nehän on niitä näitä mahtavien koiruuksien esimuotoja, ihananällöttäviä, jotka levittävät kavalaa sairautta nimeltä pentukuume. Sitä passaakin jokaisen varoa, ei taida löytyä rokotteita moiseen tautiin. Ilmeisesti paras tähänastisista konsteista suojatua ko. kuumelle, on ns. siedätyshoito, eli ottaa taudin levittäjä kotiinsa hoitoon muutamiksi päiviksi. Se saattaa pelastaa senhetkiseltä epidemialta, ehkä vuodeksi tai jopa kahdeksi, mutta usein kaksi vuotta siedätyksestä tai itse pentukuumeen sairastamisesta on maksimiaika saada suoja. Sen jälkeen valitettavasti tauti voi uusiutua, eli jos vaara on, kannattaa koittaa viimeiseen asti kiertää paikat, joissa näitä veikeitä pöpöpalleroita liikkuu.

Onneksi oma immuniteetti on vielä olemassa, siedätyshoidosta ei ole vielä ihan hirveän pitkä aika ja sain kai jotenkin itseni suojattua ko. kuumeelta ja pysyttelinkin etäämpänä huokailemassa. Kipitettiin kentälle pakoon leikkimään, tämän vähän jo isomman pennun kanssa. Ja sehän muuten leikki! Liekö pentujen läsnäololla vaikutusta asiaan vai oliko supergeelipallo vaan niin kertakaikkisen hyvä ja kotona tehdyt leikkitreenit auttaneet myös asiaan, mutta Kira todellakin leikki. No, on sitä innokkaampaakin leikkiä nähty mutta askel se on pienikin.

Pienen leikkisession jälkeen seurattiin jo osaavamman koirakon toimia kunnes sitten taas PENTU! Pentu, se vähän isompi pieni tuli myöskin kentälle tsiikaamaan menoa, O-ou... Kirakin pääsi katsomaan ihan lähietäisyydeltä ja ihan hillitysti, ilman suuria tunneryöppyjä (varmasti paljon hillitymmin kuin narunjatke) pystyikin tervehtimään. Pikkuvahtia sensijaan hiukan epäilytti ja päätti pakitella vähän kauemmas seuraamaan tilannetta.

Ja ällöttävistä pentujutuista takaisin asiaan; Aiheina noutokapula ja este. Saatiin hyvät ohjeet miten  noutoa reenataan, ikäänkuin takaperin, osissa, kuten Hanna jo pentukoulussa opastikin. Kira, joka ei vielä ihan ymmärrä, miksi jotain pitää ottaa suuhun jossain muuallakin kuin kotona, sai tehdä ihan alkututtavuutta kapulan kanssa ja pienellä virittelyllä päästiin jo ehkä viiteen nostokertaan! Wo-hoo! Siinä tuli jo itsellekin lämmin kun ihan oikeasti oli aika kesäinen ilma ja sai vähän liikkuakin... Vai tai eikai se ollut sitä pentukuumetta, joka yritti nousta!? No ei, huh.

Pieni tauko kapulahikoilusta ja esteeseen tutustumaan. Ei muuten ihan helppo homma, kotona kyllä on hypitty heinäkassien, pienten ojien jne. yli, ihan vaan hyppy-säestyksellä. Kentällä se geelipallerokaan ei sit ollu enää niiiin pop, että olisi tehnyt asiasta mitenkään helppoa. Hyppäsi juu, mutta että takaisinkin ois pitänyt hypätä... Voihan tän kiertääkin, varmaan jotain jänniä hajujakin sillä reitillä enemmän. Ai ei vai? No ei sit. Meen ton pallon perään kun ne nyt kerran sitä kai haluaa... Ja sit vast hajujen perään... 

The Nenä. Se on vähän kun diiseli, lämpee hitaasti mutta puksuttelee tasaisesti. Joo,o, niin on, eikä oikeen kiihdy nollasta sataan, ollenkaan, no paitti juu kissan ja rusakon perään. Puheeksi tuli jälki, ja hyvä että tuli koska siitähän pitikin kysellä. Eikun jälkikurssia kehiin, olen lähes 101% varma että se on Kirankin mielestä jo pop.

Loppuyhteenvedon aika ja kyllä kertakaikkiaan sitä suojatason korkeutta koeteltiin, oli nimittäin se pienempikin pentu ilmaantunut mukaan palaveroimaan ja kiipesi melkein syliin asti... Voooieeeeiii, tuoksuikin pienesti pienelle pennulle.. *Oihh...* Kira, joka rakastaa koko maailmaa, tuli myös mainiosti juttuu näiden pienten palleroiden kanssa, ei listinyt, pyöritellyt eikä pörissyt. Nätisti haisteli ja heilutteli häntää. Ainiin ja pääsihän se leikkimään ihan omankokoisensakin kanssa, kun yksi reenikavereista kutsui leikkiin ja voihan vietävä että oli hauskaa. Tai ainakin olisi ollut ellei hölmöt narunjatkeet olisi taas puuttuneet. Kaksikko meinasi vallan villitä kolmannenkin, treenaavan koiran ajatukset, joten puututtavahan se oli. Kaikki hauska aina kielletään. Elämä on. Onneksi kaikkien narunjatkeet oli myös tosi kivoja, Kira kiersi lähes tunkemassa kaikkien syliin. Mäkin oon vähän kuitenkin vielä niinkuin pentu, ja kun kerran nuo pennutkin, niin määäkin.

Jees, kivat reeninkit jälleen, ällöihkuine pentupöpöineen! Koiruus kyytiin ja kotiin. YÄK-käsaldo: 0 (nolla). Jee. Kotiin kun tultiin, oli Tara vähän tärrillään. Kävi hiukan komentamassa penskaa, missä sitä taas on oltu ja haisetkin ihan vieraalle koiralle, ehkä jollekin pennullekin, ärh! Niinhän se teki mätsärienkin jälkeen, jonkinsortin laumaanpalautusrituaali.

Ensvkonloppuna taas, perjantaina tosin ois se yhdenkerran poissaolon, joka tuli myöhäisheränneisyydestä ja -aloituksesta, paikkauskerta, mutta saas nähdä ehditäänkö mitenkään. Luvassa ois kuulemma ainakin superhäiriötreeniä, paikalla on isompikin porukka. Mätsäristä tätä jo haettiin ja hienosti Kira siellä pelasi, joten no worries, hyvähän se olisi mut jos ei päästä, mennään sit lauantaina.

Loppuun vielä pentukuvien, jotka on arkistokuvia, saattelemana Ruuti- ja Maggie-emoille sekä tietysti omalle, maailman parhaalle Äidille;

Superäitienpäivää!

Mää en jaksa!

Jostain ihmeensyystä tämä blogipoksi on ollut yhteistyökyvytön muutamien päivien ajan, enkä ole saanut tänne lisättyä mitään. Lisään nyt siis keskiviikon jutut ja tämän vähän jälkijunassa. Ideoita jutuista oli... Ja meni... Ihan kuin joskus yrittäessä pitää tarkempaa treenipäivyriä hevosille, tuli hetkiä jolloin en heti jaksanut kirjata asioita ylös, ajattelin että kerkiäähän sitä huomennakin, tai vaikka ylihuomenna. Hyvä idea sinäänsä mutta eihän sitä sitten enää yksityiskohtaisesti enää mitään muistanut. Näin tässäkin taisi käydä, asiaa oli tai olisi ollut mutta blogialustaa ei tälläkertaa mun jutut kiinnostaneet.

Torstai on kuitenkin onneksi tuoreessa muistissa vielä, koirakerhon tiimoilta. Keli oli tuulinen ja enteili luvattua talvensaapumista rytinällä. Kurssia oli vetämässä sijaisvetäjä, päävetäjän joutuessa sairasvuoteeseen. Alkuunsa käytiin vähän terveen ja sairaan koiran tuntomerkkejä läpi, venyttelyä ja aktivoimista. Venyttelypuolella näemmä ihan periaatteessa simppelit, normiasiat asiat ajavat koiran normijumppaa, eli pyöriminen itsensä ympäri, pujottelu jalkojen välistä, kumartaminen etujalkojen väliin ja peruuttaminen. Lisäksi oli myös etutassujen varaan nouseminen, esimerkiksi niin, että tassut olisivat isolla koiralla noin tuolin tasolla ja koira seisoisi niidenkin varassa, etupää korkeammalla. Se tosin ei oikein ollut Kiran juttuja ja toisaalta, sen kokoluokalle kun oli tuoli tarjolla, ajattelin etten ehkä halua vartavasten edes yrittää saada sitä tuolia vasten nousemaan. Idea tuli kuitenkin selväksi.

Käytiin vähän aktivointia ja aivojumpaa läpi sekä päästiin kokeilemaankin eri aktivointileluja. Itsekin niistä ihan innostui, kun huomasi miten koirakin, saadessaan juonesta kiinni. Näitä pitää siis hankkia! Ensin päästiin kokeilemaan Tornadoa, joka oli tällainen (alla vielä oikein liikkuvaa kuvaakin). Se oli Kiralle kuitenkin liian vaikea, mielenkiinto loppui lähes tykkänään ja muut hajut veivät mennessään.

Vaihdettiin vähän helpompaan, yksikerroksiseen, vähän vastaavaan, eli vaan yksi liikkuva taso jonka alla samanlaisia lokeroita herkkujen kera. Sen Kira hiffasi nopsaan ja innostui, joskin jo hetkenpäästä niin paljon että nappasi koko härvelin hampaisiin ja koitti pienellä pystyasetuksella ratkaista kaikki herkut pois piiloistaan...

Ja vielä yhtenä kokeiltiin kuvanmukaista älypeliä, jonka lokeroihin laitettiin taas herkku, palikka päälle ja koiran piti ratkaista miten herkku löytyy ja on myös sen jälkeen syötävissä. Ihmeellisen nopsaan tämänkin Kira hiffasi, joskin se jossain vaiheessa päätti että herkkuja on varmasti itse palikassa lisää ja lähti etäämmälle palikka suussa sitä tutkimaan, itse herkun unohtuessa lokerikkoonsa. Kuitenkin yleisesti ottaen keskittyminen näihin peleihin oli yllättävä hyvä, kun tällä kertaa se oli muuten tasolla "Määää en jaksa!"

Heti jo tullessa pienellä kerholaisella oli muurahaisia pöksyissä ja se olisi ensin halunut vain leikkiä muiden kanssa. Tämän valossa ymmärsin miksi oli tärkeää että treenikentillä koirat eivät leiki keskenään. Niiden pitää siellä keskittyä 100% ohjaajaansa, ei toisiin koiriin. Ja tämähän on tietysti tavoite noin muutenkin. Vasta kun ns. lupa heltiää tai ollaan muuten vapaana hillumassa, saa keskittyä peuhaamiseen toisten kanssa. 

Ehkä nyt meillä oli se pieni dilemma siitä, onko ko. halli hauska ryhmärämä-leikkipaikka vai oliko se asioiden leikinvarjolla harjoittelupaikka... Itse tykkään molemmista mutta onko pienen pennun vaikea sitä vielä ymmärtää? Tai osaako se eritellä asioita sitten miten. Ehkä se on ihan hyvää harjoittelua kuitenkin, oppia molemmat, odottaa ryhmärämähetkeä ja oppia uusia asioita.

Loppukevennyksen, eli odotetun leikkituokion ollessa päällä kuulostelin korvat höröllä miten Kiran lempparifrendi-gorgikoiran omistajat pohti remmissä kulkemista ja sen harjoittelua. Heidän koiransa oli alkanut olemaan toisia koiria kohdattaessa aika-ajoin jäykkis-pörhölä ja kontaktinsaaminen oli välillä mahdotonta. Ohjaaja neuvoi välttämään suoraa tilannetta mikäli kontaktia ja tilanteenhallintaa ei saada aikaan ennen itse tilannetta. Gorgiperhe kertoi miten olivat pitäneet tärkeänä että koirasta tulee sosiaalinen ja käynyt paljon moikkaamassa kaikkia tuttuja koirakavereita. Nyt ohjeeksi tulikin olla kokonaan moikkaamatta koirakavereita, ainakin niin kauan että ohitukset tapahtuisivat hallitussa ja rauhallisessa mielentilassa, toista juurikaan noteeraamatta. Kuulosti järkevältä. Tosin itse olisin varmaan tehnyt ihan samoin kuin Gorgiperhe. Pitänyt tärkeänä saada moikata kavereita, tietysti vain ainoastaan moikattavan koirakon luvalla. 

Kirahan innostuu toisia kohdattaessa. Olen jotenkin alitajunnassa ajatellut että hyvä asia, se on kiinnostunut toisista eikä pakoile tai hermostu niitä nähdessään. Toisaalta nyt kun ajattelen, niin kukapa haluaisi ehdointahdoin koiraa joka aina innostuu hillittömästi hilluen toisen tullessa vastaan... Ei kai kukaan, tietenkään niin.

Nämä ajatukset vaan olivat päässeet kehittymään Taran pentuajoilta, miten siellä alkuaikana sanottiin että vie ja näytä sille muita että tottuu. Ja sehän siis pelkäsi kaikkia ja kaikkea vierasta. Olin siis iloinen ja tyytyväinen kun nyt oli koira, joka oli innoissaan nähdessään toisia eikä pelännyt ja murissut kyräillen jaloissa. No, tulipa nyt ihan selkeä oikaisu tähänkin asiaan. Pentukerhossa on päästy harjoittelemaan eri asioita muiden pentujen läsnäollessa, viimeksi Kiran keskittyminen oli tosi hienoa. Tällä kertaa taas se ei olisi millään jaksanut keskittyä oikein mihinkään. Oli vähän känkkäränkkä ja kaiken huomion vei hallin lattia ja matot hajumaailmoineen. Olisiko ehkä pienen keskittymisvaikeuden syynä keskiviikon tehosterokotus vai vaihtuvat hampaat. Siis jonkinsortin "olo" ja siitä johtuva kärsimättömyys? Vai vaan pentuikään kuuluva kehitysvaihe vai ehkäpä jokin hajumaailman oven avautuminen ja siihen uppoutuneisuus.

Ainakin olen huomannut että nämäkään asiat eivät ole ollenkaan yksiselitteisiä. Samoin huomaan alvariinsa pohtivani sitä, mitä kaikkea ja miten paljon, pennulta voi vaatia? Esimerkiksi hihnassa, jos pentu on intoa täynnä uusissa tilanteissa ja asioissa, (joka toisaalta on ehkä pennun normaalia käytöstä) voiko ja pitääkö siltä vaatia ehdotonta keskittymistä ja kontaktia ohjaajaan ja miten kauan voidaan edellyttää että sen pitää se suora kontakti pitää yllä?

Taustalla sotkee ajatuksia vielä Tara, joka on se sääntöpoikkeus. Koira joka ei "toiminut" koiran lailla. Yksinkertaisena esimerkkinä vaikkapa se, kun pentujen kanssa käsketään pentuna paljon leikkiä ja että ne eivät enää isoina opi ihmisen kanssa leikkimään, jos pentuna ei ole leikitty, Tarapa toimi juuri päinvastoin. Ei se pentuna leikkinyt mutta nyt leikkii ja paljon ja mielellään. Taran kanssa siis on oppinut että hiljaa hyvä tulee. Nyt taas lienee syytä varoa etten sorru Kiran kanssa samaan, se kun lienee "normikoira", kokolailla normikoiran kehitysvaiheilla. Että ei jää odottelemaan liiaksi. Ja tähän kun vielä sotketaan hevosten opetusmetodit jotka on paljon tutumpia, saadaan aika soppa aikaiseksi. Onneksi päästiin hyvään koirakouluun, onneksi on kasvateistaan kiinnostunut kasvattaja ja onneksi on kokeneita koiraihmisiä ympärillä.

Lauantaina piti Kiran kanssa matkata Lohjalle kasvattajan luokse ja sisaruksia treffaamaan. Rytinällä tullut talvi kuitenkin sotki suunnitelmia eikä päästy matkaan vaikka niin odotin tätä tapaamista. Minusta on hienoa että kasvattaja on kiinnostunut ja auttaa & ohjeistaa ja järkkää tällaisia tapaamisia. (Mihin sitten kaikki ei kuitenkaan edes saavu... Noin, kierretään vielä vähän veistä omassa haavassa, ihan oikein minulle ja talvelle, joka päätti tulla nyt.) Toivon että vielä päästään lähitulevaisuudessa. Se olisi ihan hyvä juttu.