Elä hetkessä, itke toisessa.

21.3.25. #vuosipäivä

Tuntuu ihankuin eläis vuodentakaista aikaa uudelleen. Ainoastaan se kaikkein tärkein on jo puuttunut mut se luopumisen tuska tuntuu edelleen lähes samalta. 

Vuosi sit oli Pennin viimeinen päivä. Paskin päivä mut sellaiseksi kuitenkin paras mahdollinen. 

Iltapäivään asti samanlainen ku kaikki muutkin. Hitaita aamuja, lenkki, leikkiä, tallihommia, porkkanatoimituksia, maahisten jäljityksiä. Lisänä savustettua lohta koska parasta. Sit piti lopettaa leikki ja mennä kaikenkesken nukkumaan vaikkei väsyttänyt yhtään. Penni meni nukkumaan ja mun sydän meni ihan rikki. 

Aina on kamala luopua mut tää ottaa kyllä nyt aina vaan koville. Penni, mun sydänpaimen 🩶 mut kun mielikin oli elämää täynnä. Ei kipua, väsymystä eikä elämän loppua. Vähän yli keskellä elämää oleva paras kaveri elää täyttä elämää täynnä elämää ja keho pettää. 

Tiimalasi meni yhtäkkä rikki ja loppu hiekka on maassa sirpaleiden seassa. Se tuntuu raskaimmalta ja epäreiluimmalta surulta jonka hyväksyminen ja kantaminen on vaikeinta.

Onneks oli fyssari ja supereläinlääkäri jotka piti järjen päässä ja käski päättää etukäteen ne asiat jotka pitää täyttyä hyvään koiran elämään sekä sitten se piste kun oli aika sanoa vapaa. ”Ja sitten kun hankit uuden pennun, katso et ainakin toinen vanhemmista on geenitestattu negaksi” -sanoi se supereläinlääkäri. Niin tein. Ei ikinä enää jos pienikin mahis on. Mut silti oisin aina halunnut Pennin enkä ikinä vaihtais sitä  aikaa pois. Haluaisin aina Pennin.

Välillä mietin miten ihmeessä viimeisistä päivistä mentiin läpi kun näin vuoden päästäkin se tuntuu mahdottomalta. Me elettiin kerrankin päivä kerrallaan. Joka päivä (jostain joulusta asti) ajattelin että vielä on ainakin huominen enkä ajatellut sen pidemmälle. 

Kun varasin kaikenlopun ajan, meillä oli vielä kolme kokonaista päivää, iltaa ja hyvää yötä Pennonen - jäljellä. Me elettiin ne päivä kerrallaan. 

Ja senkin jälkeen pidin omana turva-ajatuksena sitä että voin milloin vaan laittaa viestiä eläinlääkärille ettei vielä sittenkään tänään tänne. Sillä sain omaa mieltä rauhoitettua. Elettiin hetkessä ja itkin vähän toisessa. Ihan niinkuin olin jo noin 4kk muutenkin tehnyt.

Ja sit toivoin et eläinlääkärin auto hajoaisi. Ei se hajonnut ja vuosi sitten oli mun tämänastisen elämäni maailmanlopun päivä. Itkin vähän enemmän ja melkein joka päivä, silloin ja nyt… 💔

Ketju katki

3 kuukautta ja päivä ilman Penniä. Alkukesän tiiviit ponihommat piti ajatukset kasassa ja mielen iltaisin väsyneenä, oli vähän helpompaa. Mut nyt ponien pienellä kesälomalla, nyt on taas vähän vaikeempaa. Tyhjyys jälleen voimakkaammin läsnä.

Fasessa kun nousee niitä muistoja, niin mulle on tullut tapa katsoa ne vielä ennenkun meen nukkumaan, et mitä milloinkin on ollut. Eilen tuli piirretty hieno kuva jonka jaoin vuosi  sitten autuaan tietämättömänä tulevasta. Siinä luki et Tiina ja Tara ja hymynaama.

Sit aloin miettiä et ensin oli Tiina ja sit tuli Tara kun Tiina oli 10 vuotta.

Kira ehti tulla just ennen kun Tiina lähti 13 ja puoli vuotiaana lokakuussa. Sit lähti Tara, liian aikaisin yhtäkkiä 7 vuotiaana maaliskuussa. Jokunen kuukausi meni ja tuli Penni. Ja sit lähti Penni ihan liian aikaisin kesken kaiken maaliskuussa 7 vuotiaana 💔 

Nyt on Kira, heinäkuun lopussa 13 vuotta, kolme koirakaveria viereltä lähteneenä, eikä kukaan enää vierellä jatkamassa siitä mitä Tiina aloitti reilut 20 vuotta sitten. Ketju on katki. 

Kira tuntuu oikeesti olevan aika tyytyväinen nyt, kaiken keskipisteenä rauhassa, mummona, mut minä. Minä en osaa olla. Ne on kaikki mun parhaita kavereita ja ahdistaa ajatus ettei kukaan oo enää kasvamassa ja oppimassa viisaammalta. Kun aina on ollut. 

Nipsu The Mäyräkoira oli itseasiassa eka, se kaikkein kovapäisin jästimakkara. Nipsu oli Tintin kaveri ja Tarankin kanssa ehti hetken ennenkuin Nipardeemus 11 vuotiaana poistui makkaramaille aikalailla suorilta jaloilta. Ja sitä ennen sit omassa kasvattikodissa kaik mäyrikset, sakemannit ja irlikset, mut sieltä ei lasketa kuin Kukka ja Sipuli mäyrikset sekä Kerri saksanpaimen. Tiina oli se ekaihanoma saksanpaimen josta parhaiden kaverien aina vierellä - ajanlasku alkoi.

Roskia silmissä sitten taas nukahdin joskus aamuyöllä ja mietin Penniä. Nukuin huonosti ja yöllä näin unta (nään, tai muistan niitä enää nykyään tosi harvoin) että olin tallilla Pennin ja Kiran kanssa ja ne hyöri siinä tallin pihalla niinkuin aina. Sit  yhtäkkiä tiehaarassa seisoi harmaa pieni sakemannipentu. Semmonen Kiran ja Pennin näköinen mitä nekin pentuna oli.

Kumpikaan ei siihen kummemmin reagoinut ja mä taas ihmettelin että mitä ihmettä. Penneli tuli luo, otin kainaloon ja tulin sisälle ihmettelemään et tämmönen tuolla ja mistä ihmeestä? Kukaan muu ei ihmetellyt eikä tunnustanutkaan mitään. Ajattelin et joku oli semmosen hakenut ja et miten bäääd bäääd bäääd idea jättää vaan tiehaaraan yllärinä. Ja sit se uni loppui.

Aamulla vähän hymyilytti. Ehkä se oli pieni positiivikipinä jonka Penni lähetti ✨

Expecting to feel their weight beside you...

... only to remember they’re gone 💔

"There’s a special kind of silence that follows when a heartbeat you’ve known so well, suddenly stops. 

It’s not just the absence of sound—it’s the absence of warmth, of paws padding across the floor, of the gentle nudge of a nose against your hand. 

Losing a dog isn’t like losing a piece of your heart; it’s like losing the thread that stitched it together in the first place. They were never *just* a dog — they were the keeper of your secrets, the witness to your tears, the quiet, unwavering presence that made the world feel less lonely. And now, the space they left behind isn’t just empty — it’s infinite.

You find yourself reaching for them in the quiet moments, expecting to feel their weight beside you, only to remember they’re gone. And the pain? It doesn’t come in waves — it lingers, like a shadow you can’t outrun. Because how do you say goodbye to a love that never asked for anything but your time, your touch, your voice?

Grief doesn’t care that they were “just an animal.” Grief knows the truth. They were your confidant, your joy, your home. And now, the world feels a little colder without them in it."

Ahdistaaaaa....

Kiralla todettiin joitakin aikoja sitten nisäkasvaimia muutama, sellaisia kovia pikku patteja nisärivistön kohdalla. Otettiin sitten verinäytettä ja keuhkokuvaakin, puhdasta ja hyvää oli, ei pitäisi olla levinnyt.

Ainoastaan pientä spondyloosimuutosta paljastui keuhkokuvien yläreunassa, mutta koska sen tiimoilta ei oireilua ole ollut, en aio huolestua. Olihan Tarallakin eikä se sitä tainnut koskaan vaivata. Vaikka mistäs  sitä aina tietää, Penni taas osoitti sen miten vaikea on tietää mikä johtuu mistäkin, mutta se on toinen tarina. 

Tämä päivä on Kiran tarina, yksi muiden joukossa, menneiden ja tulevien. Haluan luottaa siihen että kaikki menee hyvin ja saadaan tällä lisävuosia vielä monta. Ei tarvi pelätä sitten kohtutulehdustakaan tulevaksi kun se mahdollisuus tänään poistetaan. Tinttihän leikattiin kohtutulehduksen takia sennupäivillään ja se meni erinomaisen hienosti. Koira tuntui toipuvan päivässä ja kaikki oli sen tiimoilta huoletonta ja vaivatonta. Tämä tietysti on vähän isompi juttu, ne kasvaimet ja napatyräkin kuulemma on hyvä korjata samalla. Onko vai ei, eläinlääkärin kassan mukaan ainakin on, voiko siitä haittaakaan olla jos ei korjata, 9 vuotiaalle, en tiedä. 

Eläinlääkäriluotto on taas kärsinyt viimeaikoina ja se ei ole hyvä juttu. Kun paras ystävä tarvitsee asiantuntevaa apua ja eläinlääkäri vastaa että ei kiinnosta, tai teetättää turhia toimenpiteitä pitkittäen itse ongelman poistamista ja koiran paranemista, se ei ole ollenkaan hyvä juttu. Onneksi positiivisiakin fiiliksiä on luotu. Leikkaustarpeen arvioiva käynti ei antanut luottavaista ja varmaa kuvaa, mutta koska vanhempien koira leikattiin ko. paikassa menestyksekkäästi, pyysin samaa tohtoria Kiralle ja nyt luotan että tämäkin menee hyvin ja hän osaa asiansa, eikä tässä nyt muutakaan voi. 

Mutta ahdistelee... Pakko vähän purkaa sitä näin näemmä, kirjoittamalla. 

Muistan niin elävästi kun jouduin jättämään Tiinan klinikalle, häkkiin odottamaan... Miten se katsoi hämmentyneesti perään, mihin meet, miksi jään? Vielä kun en jätä koiria hoitoon tai minnekään muuallekaan - tuntui se tosi kurjalta. Päälle epätietoisuus miten leikkauksessa käy, mitä jos en nääkkään Tiinaa enää, jos se ei herääkkään ja jätän sen näin taakseni. Lekuri oli silloin kyllä hyvä, hän realistisesti sanoi ettei voi valehdella leikkauksen riskeistä vanhemmalla koiralla ja vielä tilanteen ollessa jo päällä, mutta tuumasi koiran olevan niin hyvässä kunnossa, tilannekin huomioiden, ettei ollut ihan kovin huolissaan. Minä olin. Pisin työpäivä ikinä. 

Toivottavasti saan jäädä siihen asti kunnes Kira laitetaan nukkumatin matkaan. Vaikka se onkin sosiaalisempi ja vieraidenkin helppo käsitellä, on se vähän ujo ja varmasti hiukan ahdistelee jos yksin vieraaseen tilanteeseen jätetään. Miksi turhaa stressiä ja huolta pitää aiheuttaa jos sitä voi lieventääkin. Silloin kun Penni leikattiin, sain jäädä niin pitkäksi aikaa että Penni nukkui ja heräämishetkellä soiteltiin taas tuttu ihminen lähelle. Se olikin Aistissa se, on kyllä hyvä paikka.

Nyt me mennään lenkille, lunta satoi taas, joten koirilla on varmasti hauskaa. Sitten me siistiydytään ja lähdetään. Tsemppiä meille! 

Aika kuluu...

Postasin Fasebuukkiin kuvan, jonka Kiran kasvattaja on ottanut viisi vuotta sitten Kiran syntymäkodissa, ja tuli tarve kirjoittaa jotain tuleviksi muistoiksi. 

Viisi vuotta sitten. Matikkapääni ei koskaan ole ollut hyvä, mutta lienee kutakuinkin niin, että silloin Kira oli kolmen, nyt se on kahdeksan. Jo kahdeksan. Kätevä isäntä kerran tuumasi jotain siitä puhuessani että  onhan se jo vanha koira. Vanha koira? Kira? Milloin siitä tuli vanha koira? 

Vaan totta se on. Vanhasta en tiedä enkä vielä sitä niele, mutta vanhempi koira, ainakin vanhempi kuin Penni. Kira nukkuu vähän enemmän, sikeästi, ja herätessään on ihan pihalla hetken. Se korviin on kasvanut vanhemman koiran korvakarvat, sellaiset tuuheat, vaaleat, pörröiset, joita ei nuorempana ollut. Sen kuono on harmaantunut entisestään ja sen silmistä on alkanut heijastumaan sellainen tietty viisaus. Se ei enää haasta Penniä samanlaiseen kiitokisaan kuin ennen. Se ottaa pienen pätkän kiitokisaa, mutta siinä ei enää ole sellaista päättäväisyyttä olla eka. Sen liikkeistä näkee ettei se enää ole ihan pentunen. Enää ei taida ihmiset tulla kysymään miten vanha se on, ja kuullessaan hämmästyen sanoneet luulleensa paljon nuoremmaksi. Se on vanhentunut ja se vähän ahdistaa, toisinaan aika paljonkin. Tulee sellainen olo että tiimalasi on käännetty. 

Kiran emo siirtyi ajasta ikuisuuteen kesällä. Se sai omankin mielen matalaksi, miten tärkeä koira omalle ihmiselleen oli. Samalla muistelin aikaa jolloin löysin juuri tällaisen blogin kautta Magin ja ihmisensä, hänen pentusuunnitelmansa. Siitä alkoi jo polku Kiran kanssa, jo silloin kun Kira oli ajatus ja haave parhaasta ystävästä, 2011. 

Viimeviikolla oltiin Ressuilemassa ja tottisteltiin hiukan Bilteman parkkiksella. Kira oli ihan liekeissä. Se tykkää siitä niin paljon. Se ei tottistele korkeassa vietissä superterävänä - vaan siitä onnesta että se saa tehdä just sun kanssa jotain. Sen jälkeen kotona se tarjosi pitkästä aikaa seuruuta itse, ihan kuin vanhaan aikaan, silloinkun hinkattiin BH:ta varten. Lähdin hakemaan ponia laitumelta, Penni viiletti edellä ja Kira tuli sivulle seuruuseen ja ihan selkeästi hymyili; "Näin me mentiin joskus paljon!"

Ehkä me kaivetaan kalenteriin nyt sitä yhteistä aikaa, aikaa joka valuu. Aikaa yhdessä tekemiselle, sille mistä se tykkää. Kira on opettanut mulle niin paljon ja vei mut beehoostakin läpi. Ehkä me vielä keksitään jotain, käydään vaikka jotkut rallitokot tai muut kivat. 

Heppapuolen lehteen jutunkirjoittaja kysyi harrastuksista. Tuumasin ettei niille oikein ole aikaa, mutta koirien kanssa treenaaminen on se, jolle haluaisin antaa enemmän aikaa. Ehkä sen aika on oikeasti nyt.  

Kiran siskon omistaja kirjoittaa runoja; Kun sanat riittävät. Hän kirjoitti Kiran siskosta näin. Hän jakanee  varmasti sitä samaa ajatusta ajankulumisesta kuin minäkin tässä kohden. 

Onnea Taikapennelit!

Kira

Yhteen sanaan kiteytettynä, 

kaikki tärkeimmät adjektiivini.

Tänään kuusi vuotta - vähintään toiset samanmoiset on vielä jäljellä, siitä ei tingitä.
Kiitos kasvattajalle tästä maanpäällisestä parhaasta ystävästä, onnea taikapennelit! 

Pimein yö, harmain päivä.

Melkein kuusi viikkoa. Toivo, jopa melkein usko, että asiat paranevat. Sitten taas tulikin, tiskirätistä keskellä yötä molemmin puolin. Jotain sentään parempaa edellisiin, tällä kertaa Kira ei pörissyt enää ylle, hyppäsi vaan ilmaan ja jäi tuijottamaan vähän uhkaavasti muttei deletoi heikoin -meiningillä. Uskoi jopa heti kun käskettiin pois.

Epilepsiakohtaus oli ehkä vähän iisimpi kuin edeltävät, jotenkin erillainenkin. Krampin välissä tuntui kuin Tara olisi yhtäkkiä hetken tuijotettuaan tyhjyyteen nukahtanut, kouristelu loppui, pää painui alas ja suu rentoutui, läähätys tasaantui. Omituinen pelonsekainen odottava hetki hiljaisuutta kramppailujen jälkeen. Kunnes sitten taas oltiin keskellä tilannetta, joskin onneksi hyvin lyhyesti. Siitä herääminen todellisuuteen, levotonta vaeltelua vailla ajatusta, tunkien omituisiin väleihin jossa se ei ikinä käy. Muutaman kerran paikanhakua ja noin puolen tunnin päästä kohtauksesta vähitellen rauhoittuminen nukkumaan. 

Elättelin jo toiveita lääkkeiden laskusta. Paremmasta huomisesta, normi arjesta. Lääkkeistä on muodostunut jo rutiini. Ei niin vahva kuin mittarimato-karkkarimäykky Nipsun vuosia kestävästä, mutta melko vahva kuitenkin. Eilen illalla Tara oli saanut lääkkeen kolme vain tuntia ennen kohtausta. 

Aamulla masensi, melkein jopa hetken itketti. Jos kohtauksen tihenevät taas? Pitenevät? Jääkö joku niistä päälle? Annostusta joudutaankin nostamaan? Kun nyt jo se on vaikuttanut tasapainoa horjuttamalla. Tosin tästä varoitettiinkin, se normalisoituu kun kaikki menossa mukana oleva tottuu lääkitykseen. Silti. Tuntuu pahalta. 

Kaikkein pahimmalta pelko tulevasta. Jos jos jos. 

Vaan jospa ei miettisi sitä -Sanoi Tara, otti pallon ja viiletti paimentamaan poneja. Niinpä. Kirpakkaa syystuulta keuhkot täyteen ja eteenpäin kuten Tarakin. Tuulessa oli jo talven tuntua, armotonta ja kylmää, silti jotenkin niin raikasta ja happirikasta. Äly ja Väläys, Suola ja Pippuri eivät siitä välittäneet. Niillä oli hauskaa kuunnella rapisevia hiiriä ruskettuvassa laidunpellossa, jotka ehkä sittenkin olivat vain rapisevia syyslehtiä. Juosta kilpaa, ei ihan niin kovaa kuin ennen, mutta riittävästi kuitenkin. Töniä toisiaan leluillaan, äristä ja pöristä. Haastaa toista, odottaa hidasta narunjatketta. Elää hetkessä. Hienossa, kylmässä mutta raikkaassa, hämärtyvässä syyshetkessä.

Team Taikasudet, 4vuotta

Team Taikasudet - ihan spessu porukka ♡

Onnea kaikille harmaille, erityisesti tietysti omalle. 

Arkeni on harmaata ja mä tykkään siitä niin että halkeen! ;) 

Forever Friend

Meillä ystävänpäivä sai vähän toisenlaisen merkityksen tänään. Heti alkuun; Ne suurimmat, tärkeimmät ja uskollisimmat ystävät voivat hyvin (mitä Taraa nyt edelleen se närä kiusaa jossain määrin) mutta kaviokaveririntamalla sydän on rutussa, luopumisen tuskasta. Onneksi on parhaat ystävät ovat vierellä, ruttuisinakin hetkinä. Vaalikaahan ystäviänne. 

Harmaata ja mustaa

Arjen sankarit, mun henkilökohtaiset psykiatrit. Kaikkea tulee ja menee, nää tekee huonostakin parempaa, aina. Mun elämä on harmaata ja mustaa ja mä oon siitä kovin kiitollinen sekä onnellinen.

Koirulit♡

Ystävä surussa

Kaikki me suremme omalla tavallamme. Toiset haluavat olla omissa oloissaan, toiset alkavat ylipuuhakkaiksi. Toiset haluavat puhua asiasta ja jotkut ovat ulospäin kuin mitään ei olisikaan, vaikka sisällään surevat suuresti.

Yhtäkaikki, jokaisella tulisi olla jotain tai jokin, joka vie ajatukset aluksi edes hetkellisesti pois murheesta, näyttää tietä eteenpäin, yli surun, pois pysäyttävän murheellisesta hetkestä ja tilasta. Joku tai jokin, joka pitää arkea yllä ja pakottaa pitämään sen rutiineista kiinni.

Silloin kun tekisi mieli itkeä, ei voi olla hymyilemättä kun Tara ja Kira juoksevat vierivieren pellolla, niin lujaa kun pääsevät, toisen yhtäkkiä taklatessa toisen heinikkoon ja melkein kuulet taklaajan(-Taran) hihittelyn. Tai kun Kira innoissaan haluaa esittää parasta seuruutaan, ihan oma-aloitteisesti tulee viereen ja tuijottaa ylös "Kato, mä osaan!" Tai kun Tara menee 20m päähän makaamaan ja on sitä ennen pudottanut pulikkansa ½ väliin, tuijottaen paikaltaan tiiviisti suoraan silmiin, "Sano vapaa, sano nyt! Joko vapaa? Saanko jo lähteä, kohta mä lähen tästä niin et sammaleet lentää! Sano nyt se vapaa-aaa!!". (Tämä on joku sen omakehittelemä juttu, älä kysy...)

Eikä ehkä toisinaan voi olla parempaa lohduttajaa kuin koira, joka tulee varovasti viereesi ja painaa pään syliisi, katsoen syvillä tummilla silmillään, ties minne sielusi sopukoihin, "Mää oon tässä, älä ole surullinen".

Ne ovat sinusta riippuvaisia, tarvitsevat huomiotasi ja huolenpitoasi, joka ikinen päivä suurista suruista tai iloista huolimatta. Ne pitävät sinut liikkeellä ja antavat vastineeksi vilpittömän uskollisuutensa ja typerät juttunsa, toimivat mielenpiristäjinä ja toisinaan myös juuri sopivan asteisina ärsytyksinä. Ne ovat kaikkea sitä, mitä arki tarvitsee rullatakseen, aina vaan eteenpäin.

Kiitos karvaystäväni, jälleen, en voisi (enkä edes halua) kuvitella elämää ilman teitä. Aina uskolliset.

Life goes on.