Kaksi vuotta sitten tuli tyhjyys jonkalaista en tiennyt olevankaan. Kaksi vuotta ja yksi päivä sitten oli omituinen päivä. Kätevä isäntä oli työpaikan koulutuspäivillä ja me oltiin Mustan ja Harmaan kanssa kotona. Aurinko sulatti lunta ja jäätä hyvää vauhtia, piha oli jo kurainen. Laitumilla oli kuitenkin vielä lumipeite.
Oma mieli oli vakava kahden vuoden edellispäiväisestä. Mielessä velloi synkät ajatukset joissa oli vahva, surullinen ja raskas tunne. Tara ei ollut oma itsensä kuin hetkissä. Niissä joissa poneille piti kiroilla ja Kiran kanssa pääsi ulos juoksemaan. Ne hetket roikkuivat epätoivoisesti toivossa kiinni. Jostain silti tiesin, että tiimalasin hiekka oli valumassa loppuun.
Mutta en tiennyt sitä, että niin nopeasti. En tiennyt että puhuttiin päivistä, tunneista. Jos olisin tiennyt, olisin ehkä tehnyt, päättänyt jotain toisin. Olisin toivonut että alansa ammattilaiset olisivat kertoneet miten nopea ja kivuliaan lyhyt jäljellä ollut aikamme pahimmassa tapauksessa saattoi olla, ja oli. Edes viimeistään kaksi vuotta ja päivän päälle sitten, myöhään illalla hakiessani päivystyksestä lisää kipulääkettä olisin toivonut, että mukaan olisi annettu jotain muuta kuin Rimadyliä. Olisin olettanut lääkärin tietävän ettei Rimadylit enää auta. Itse kun vielä uskoin enkä ymmärtänyt että tiimalasin hiekka ei riittänyt enää kuin puoleen vuorokauteen...
Kaksi vuotta ja edellispäivä päälle sitten lääkäri kuitenkin vielä kirjoitti antibiootit vaikka epäilikin. Rauhoitteli ja sanoi että katsotaan tulokset ja mietitään sitten mahdollista hoitoa ja jatkoa. Jo silloin aika pian tiesin ettei tarvitse miettiä, mutta toivoin että lyhyt aika olisi siinä tapauksessa hallinnassa. Mikään ei kuitenkaan mennyt niin kuin luulin. Tiimalasi tyhjeni eikä mikään ollut hallinnassa.
Käsitys kivun peittämisestä nousi näinä tunteina kaksi vuotta sitten ihan uudelle tasolle. Tiesin että eläimet ovat siinä mestareita, mutta Tara antoi asialle uuden merkityksen. Viimeinen päivä ennen tuskaisaa yötä oli kaksinaamainen. Ulkopuolisen silmissä Tara olisi ollut vahva oma itsensä. Se listi päästäisen pellolta (oikeasti se taisi olla jo listitty tai saanut sydärin nähdessään Taran, mutta joka tapauksessa se teki kettuhyppynsä, kaivoi vimmatusti ja hetken päästä näytti hangella saaliinsa). Toisessa hetkessä se oli muissa maailmoissa ja rauhaton, vakavamielinen.
Väheneviä tunteja kohden pienet rippeet rauhallisesta unesta lohdutti, mutta yö oli musta, pitkä ja tuskainen. Tara haki maanisesti nukkumapaikkaa yöllä kaivaen ja pyörien sänkyni vierestä, jonne se ei koskaan tullut nukkumaan, Kira kyllä useinkin. Yritin silittää rauhoitellen, samalla tietäen että aamusta tulisi kurjin aamuni ikinä.
Kaksi vuotta sitten aamu oli tuskan sekainen. Aikaisin aamulla ulos päästessään Musta lähti ravaamaan pihalla ympäriinsä tunkien kaikkiin pieniin paikkoihin, eikä reagoinut mitenkään kutsuessa. Jouduin hakemaan sen takaisin sisälle, mitä ei koskaan tarvinnut tehdä, Tara tuli kutsusta aina heti. Kiran stressitaso alkoi myös kaiken ohella hipomaan huippuaan. Se oli hyvin levoton joka taas ennestään tuntui lisäävän Taran kipuhulluutta.
Aika kului hitaasti ja toisaalta sekunneissa, jatkuen sekaisen tuskaisena. Pyysin että isäntä ottaisi Taran remmiin ja kävisi kävelemässä vielä kerran tutun peltolenkin jotta saisin hoidettua aamutallitoimet. Lenkki meni hiukan hermostuneen poissaolevasti, varmasti molemmilta, jonka jälkeen tultiin vielä porukalla sisäkautta valmistautumaan lähtöön. Toinenkin narunjatke tiesi, että tiimalasin hiekka oli lähes valunut jo loppuun. On raastavaa nähdä ja tuntea toisen pohjaton suru ja hyvästien jättö. Tara innostui niistä vielä, mutta kaikki mitä se teki, oli jotenkin ylilyövää ja hallitsematonta. Ehkä jotain kivusta johtuvaa adrenaliinin, shokin ja harhaisuuden sekamelskaa.
Autossa se matkusti melko rauhassa, perille päästyämme tuttu suojeluvietti nousi pintaan sekaisella raivonpuuskaisuudella höystettynä. Odottaessa Tara haukkui raivokkaasti ikkunasta näkemiään ohi ajavia autojakin, läähätti ja oli poissaolevan maaninen.
Vaikka vastaanottovirkailija vielä ainakin esitti ajattelevansa tulevaisuutta, lääkäri tuntui melko pian keskustelun jälkeen tietävän tilanteen. Hän vaikutti olevan aidosti äärettömän pahoillaan ohjatessaan keskustelua samaan suuntaan jonka itsekin tiesin pakolliseksi. Hän totesi koiran olevan selkeästi tärkeä, koska joitakin kuukausia takaperin vasta olin käyttänyt sen Aistissa magneettikuvissa epilepsian vuoksi. Hän oli sillä vakuuttunut että koiran eteen oltiin valmiita tekemään kaikki järkevä ja tässä tapauksessa se oli raskain, vaikein ja lopullinen päätös, luopuminen.
Väsymys ja rauhallinen uni vihdoin toivat rauhan. Tara sai ensin unettavan rauhoitteen jolloin oma mieleni huokaisi väsyneenä pienestä helpotuksesta. Eläimen kipua on uskomattoman ahdistavaa seurata sivusta voimatta auttaa. Olin surullisen helpottunut siitä, että Tara vihdoin rauhoittui, asettui vierelleni ja vaikka laittoikin viimeiseen asti vastaan, vähitellen meni maahan ja vaipui nukkumaan. Se hengitteli vihdoin rauhassa, syvää unta tuhisten. Oma huipussaan muutaman päivän ollut stressitaso alkoi laskea, valtavan raskaan tiheän surun hiipiessä tilalle, mustana, peittäen kaiken. Toivoin että aika olisi pysähtynyt siihen. Hetkessä kävi hädissään oleva ajatus, voisiko tästä kuitenkin vielä perääntyä? Antaa kipulääkettä ja herättää? Lähteä kotiin ja jatkaa vielä jäljellä olevia, meille kuuluvia vuosia?
Ajatus hävisi kun eläinlääkäri tuli takaisin, kertoi mitä seuraavaksi tapahtuu. Odotettiin hetki ja sitten ei ollut enää kiire. Sain jäädä ja olla. Samalla kun halusin lähteä kotiin, oli lähes mahdotonta nousta ylös, jättää Tara jota ei koskaan oltu jätetty mihinkään. Se tuntui lähes mahdottomalta avata ovi ja ohittaa käytävällä koiriensa kanssa istuvat, odottavat ihmiset, itsellä kädessään enää vain panta ja remmi. Entinen työpaikkani sijaitsi eläinklinikkaa vastapäätä. Silloin tällöin sinnekin meni ihmisiä raskain mielin koiran kanssa, tullen ulos murheen murtamina, pannan ja remmin kanssa, sydän niin rikkinäisenä. Eräällä kultaisen noutajan perheellä oli varmasti koko suku mukana. Hautajaissaattue.
Nämä kaikki kuvat on kaksi vuotta ja yksi päivä sitten otettuja. Vajaa vuorokausi niistä eteenpäin oli jäljellä enää tassunjäljet hangessa, hämmentynyt Harmaa ja rikkinäinen sydän.
Tarasta oli tullut varjelusenkelini, musta varjoni 12.03.17. 12.15., kaksi vuotta sitten. Ei se ikävä lopu, mutta sen kanssa oppii elämään koska on pakko.
"Silmänräpäys ja tunti samaa tarkoittaa. Kompastun ja kaadun, tunnen surun jokaisen. Suu vielä hymyilee, sielu salaa itkee. Tiimalasi tuntee ajan harteillaan, takaisin ei mennyttä saa millään palaamaan. Tiimalasi tuntee ajan harteillaan, on niin huono luopumaan ettei tahdo unohtaa."