Kiireen keskellä

Kiralta aikaa vievä ponnistuspinnistys on takana. Koko perheen tapahtuma kilpailijoita myöden. Aivan valtava työ yhden päivän takia, kuten joku sanoi. Niinpä. Pistää miettimään minkä arvoista se sitten on, mutta iloinen nuoriso ja miksei aikuisetkin, saa aina hyvälle mielelle. Te onnettomat, jotka olette luvanneet jotain isoa järjestää, tiedätte.

Tiedätte että vaikka miten ajoissa aloitat, aina myöhästyt. Aina tulee muutoksia, häviämisiä, takapakkeja, muitakin myöhäisiä. Paikkaaminen, korjaaminen ja uudelleen järjestäminen sen kaiken muun työn ja tekemisen ohella vie valtavasti aikaa ja voimavaroja. Monen eri tahon yhteen liittäminen, koska jokaisella tehtävällä on omat osaajansa. Ja silti joku klikkaa ja kuka saa haukut, vaikka miten on yrittänyt, tehnyt lukuisia (tällä hetkellä lukuisa tuntuu todella vähäpätöiseltä sanalta) ilmaisia ja miinusmerkkisiä työtunteja. Mut hei, ne kasvattaa! 😉 Joka tapauksessa, se on nyt ohi (kunnes taas) jälkitöitä lukuunottamatta. Nyt on taas enemmän aikaa sille tärkeimälle.

Harmaa joutui vähän taas paitsioon. Huomasin miten yksinäinen se oli jos ne ainoat kaksijalkaiset kaverit oli kiireisiä. Se ei ehkä sure, mutta se odottaa. Haastaa armotta koko ajan leikkiin, juoksemaan ja on kärsimätön kun hidas, tylsä kaksijalkainen ei juokse täysiä sen kanssa kilpaa. Mutta se treenaa nyt 3 x paremmin! Johtuneeko siitä että kukaan muu ei leiki. Tylsä, hidas ihminen on nyt hyödynnettävä kaikin tavoin. Se on vähän turhankin innokas toisinaan. Poikittaa, nojaa, metelöi ja mutta tekee innoissaan ja tarkkana. On selkeästi terävämpi mitä on ollut. Ehkä se tietää että tekemällä, olemalla kiireinen, voi hukuttaa ikävän hetkeksi. Ehkä se on oikeassa. Tämä hetki pitää käyttää kaikintavoin nyt täysillä hyväksi, molempien kannalta, ennen kuin muutoksia taas tulee. 

Ikävä ei kuitenkaan päästä otteestaan. Se pitää tiukasti kiinni, vetää vastaan harvinaisen varmalla otteella, arjen monissa hetkissä. Meidän yhteinen ikävä. 

"Aina kun jotain häviää, aina jotain jäljelle jää.
Aina kun tuntee ikävää, tietää, että omisti jotain tärkeää.
Ei toista voi koskaan menettää, se mitä oli, se jää."

Miten meni, omasta mielestä

"Nyt en kyllä tiedä yhtään mitä meidän pitäisi treenata."
Ihan kuin ajatuskupla pääni sisältä 😂 Nojoo, hevosihmisenä valmennuksissa tottui siihen että valmentaja antoi tehtävän jotka sitten tunnin jälkeen purettiin ja pohdittiin.

Tämä nykyinen ja edellinen, jossa on saatu olla mukana, puhuu ja pohtii, vääntää vaikka rautalangasta jos ei muuten ;) Mutta sitten oli paljon välissäkin niitä, jotka antoi vain tehtäviä, vähän korjasi ja opastikin toisinaan - mutta ei koskaan käynyt tehtäviä läpi opetuslapsiensa kanssa. Että miltä siitä ohjaajasta itsestään tuntui, jäikö joku mietityttämään. Miksi mitäkin ja niin edelleen. Ei se oikein kehitä kun ei pysty ymmärtämään ja sen kautta oppimaan.

Joo, kyllä se on oppimisen kannalta ihan hyvä puhua => Työkoiria ja koiraurheilua - Puhukaa toisillenne

Fiilistelemässä

Yöreenit pitkästä aikaan ja niin tarpeeseen. Vielä kun se toimi kaikilla tasoilla, tajuaa asian tarpeellisen, nollauttavan merkityksen pään tukkouttaville menneille viikoille.

On tyhjyyttä joka pysyy, mutta sen kanssa oppii elämään. On asioita jotka pysyy vaikka ne olisi välillä poissa. Sitten on fiiliksiä jotka tulee yhtäkkiä, hyvässä ja pahassa. Tänään hyvässä. Miten hyvä fiilis löytyikin. En tiedä mistä se tuli, miten ja miksi - mutta se toimi ja sellaista me tarvittiin, tarvitaan.

Ehkä se oli pipo (en ole pipoihmisiä, kuten tutut tietää, lippis toimii kesät talvet), ehkä se oli oikea tehtävä, ehkä se oli herkut jotka oli tarjolla pallojen ja patukoiden sijaan. Tai sitten se oli vaan tarve, kysynnän ja tarjonnan kohtaaminen. Joskus kai niidenkin on kohdattava.

Mustaa on niin ikävä ja harmaasta niin tykkään, niin paljon että molemmista halkee. Kiitos koutsi, tää tuli tarpeeseen. Toivottavasti saatiin sitä hyvää fiilistä kimpaistua takaisinkin, kantamaan taas vähän aikoihin parempiin. Ei ole helppoa ollut teilläkään, mutta hyvään fiilikseen oli nyt kyllä teilläkin aihetta.



Myötäeloa

Kun Kirasta pienempi harmaa hulmuturkki oman ihmisensä kanssa kohtaa saman tilanteen minkä olet itse elänyt kahdesti pienen isoegoisen mittarimato-mäyriksen ja isomman pinkeäpipoisen mustan kanssa, silloin on helppoa myötäelää samaa huolta ja pelkoa uudelleen. Epilepsia. Miksi se on niin yleinen nykyään. Vai onko aina ollut - tuoko some vain tapaukset lähemmäksi. En tiedä, mutta kun yksi mäyriskoira ja yksi kolmiokorva samalla sairaudella osuu samaan talouteen, antaa se ainakin uskoa enemmän ensimmäiselle vaihtoehdolle.

Samaa tahtia onneksi tieto lisääntyy, vaikkakkaan ei siitä itse asiasta, epistä. Miksi, mistä, minkätakia. Itse halusin aina ripustautua asioihin joilla ei oletettavasti edes ollut merkitystä. Annoin tiettyä öljylisää ja uskoin että se auttaa, kohtausväli on pidempi - tai sitten ei. Annoin ruuan tismalleen samaan aikaan ja uskoin että se auttaa - tai sitten ei. Annoin lääkkeen puoli tuntia ennen ruokaa ja uskoin että se auttaa - tai sitten ei. Lista oli loputon.

Kun Taralle tuli ensimmäinen juoksu epin aikana, nukuin ehkä eniten veitsenterällä ikinä. Olihan kaikki sanoneet että epikoira pitää sterkata, juoksut pahentaa tilannetta. Se oli kuitenkin pisin aika kohtausten väliin. Viimeinen epikohtaus oli tästä huomenna tasan kaksi kuukautta sitten, neljän aikaan yöllä. Se oli melko helppo kohtaus mutta jälkimainingit olivat levottomat ja pisimmät. Silloin yöllä useasti sen herättäessä mietin mikä muu nyt on hätänä.

Lokakuussa kirjoitin tämän joka oli jostain syystä jäänyt julkaisematta. Tuntui oudolta lukea sitä nyt. Kuten myös ensimmäistä epipostausta omalta osaltani, jolloin tuntui että maailma kaatuu. Pelko oli ahdistava. Kuitenkin siitä selvittiin, epistä selvittiin ja sen kanssa totuttiin elämään. Arkea muutettiin taas kiroilevan ystäväni Mustan toimesta, mutta niin se Taran kanssa meni, pienestä asti. Päivääkään yhteisestä, vaikkakin joskus haastavasta ajasta en kadu, en pois vaihtaisi, kaiken ottaisin takaisin.

Tsemppiä pienelle harmaalle ihmisineen, tekin pärjäätte kyllä. Matka Aistiin oli pitkä ja ahdistava, päivä loputon, mutta kotiinpäin tultiin jo paljon kevyemmällä mielellä. Aistissa olette hyvissä käsissä. Vertaistuki on kova sana, silloin huomaa pimeimpänäkin yönä että selkeästi valtaosa selviää epin kanssa. Se helpottaa. Tsemppiä!