Hei hei mitä kuuluu

No. Ei ainakaan kaikki oo ihan ookoo. Ottaa päähän, ankarasti. Pennin kanssa niitä näitä, ongelmia toisensa perään. Kaipa Penni ja omituiset ongelmat kuuluvat yhteen.

Loppukeväästä tassuihin tuli jotain. Toiseen taka- ja toiseen etu. Hiivaa, hotspottia, tulehdusta, jotain sellaista sanoi tohtori. Takapolvikin vaivasi. Lääkäri ihmetteli ja antoi lääkkeet. Pyyhelappuja purkki, kortisonivoidetta, kutinanesto- ja kipulääkettä. Pari viikkoa niiden kanssa, niin ja lampunvarjon. Ja kehoituksen CT-kuviin oireilevasta polvesta.

Polvi parani viikon kipulääkekuurin aikana, säästettiin tonni ja rapiat, ja toinen takatassukin, mutta yksi tassu jäi epämääräiseksi. Elämä näytti silti taas paremmalta kuin aiemmin. Sitten ruoka, joka sopi mahalle vihdoin melko hyvin, loppui joka paikasta. Varmaan lopullisesti (Nutriman bortsu ja dalmiskin). Hierojalla ihmeteltiin kirkuvaa ja nurkistaan herkillä olevaa pientä otusta. Pinna oli kireällä ja hammas herkässä. Kaikesta kuitenkin selvittiin. Sitten meni pakki sekaisin ja alkoi molemmista päistä tulla. Liekö stressi, ruoka, vai mikä. Jäi mysteeriksi ja tasoittui.


Käytiin oikein reeneissä, joissa meni yli puoliksi enemmän kuin paremmin mitä luulin. Huisi koira, ihan ylihyvin itseoppinut ja satasella mukana. Sitten oli ne Pennin bonukset. Sellaiset kun kasvaa metsässä ja sieltä poistuessa ilmaantuu vaan kurjuuksia, eläinlääkärikeikkaa, epämielyttävää hierojakeikkaa jne. Sellaisia, joissa korvien välissä vieteriukko jää tahkomaan seinää vasten eikä pääse pois, kunnes ehkä jos veto hyytyy. Mutta muuten meni oikein hyvin, oli hirmu kivaa ja hyvä mieli.

Kunnes alkoi etujalka vaivata. Epämääräistä ontumaa, tassu punoitti ja kutisi. Musta patti ison tyynyn takana. Ja anaalirauhasoireilua. Sitä tuttua, mutta oireille ei ole oikein löytynyt syytä ja näin tälläkin kertaa. Ja vaikka vaikutti siltä, ettei elli oikein itsekään uskonut vaivan olevan anaaleista, ei asiaa sen enempiä tutkittu, vaan mukaan lähti hiivaa hoitavaa shampoota ja suihke. Ärtyneen pyllyn alueelle Bepanthenia, sillä hyvä.

Näillä mentiin mutta oireet ei helpanneet. Ihottumaspesialistia sitten yrittämään kiinni jotka jo tassut tiesi. Seuraava vapaa aika ennen joulua. No, jos puhelinaikaa, voisi neuvotella mitä lähdetään kokeilemaan? Ei ole puhelinaikoja, sähköpostilla voit koittaa kiinni, vastaa ehkä viikossa. Ehkä. Viikossa? Mitäs jos ei? Akuutti iho-ongelma ei ole kiva kauaa odotella. Nii,i -tuumasi siihen ajanvarausneiti ja se oli siinä.

Ko. Laitos ei sitten ole petrannut aikoinani jo ihmettelemääni asiakaspalvelun taitoa tai taidottomuutta. Se on kurja kun tohtorit tuntuvat osittain olevan ihan samalla aaltopituudella, mutta ajanvarauksessa on aavistuksen tärkeämpää porukkaa töissä.

Mitäs siinä sitten taas kuin itse toimiin. Jotainhan se oli tehtävä kun klinikat ja ellit eivät päässeet asian äärelle. Tiivis ja laaja villapöksyjen tutkiskelu paljasti hyvin ärtyneen, paljon laajemman alueen kuin pelkkä pylly. Ei muutakuin karvat pois alueelta, jotta pesu ja putsaus sekä lääkintä onnistuisi paremmin ja varsinkin tilanteen seuraus. Jos ei parissa päivässä nyt alkaisi mennä parempaan niin pitää varmaan taas ottaa suunta kohti kauas, koska tällaisenkin tuppukylän kuin Turku, läheltä ei ajallaan järkeviä palveluita tunnu löytyvän.

Sheivaus oli Pennistä kuitenkin paljon pahempi juttu eikä liikkuminenkaan enää sen jälkeen oikein onnistunut. En tiedä kirveleekö, kutiseeko vai mitä, mutta sen tiedän että tukalaa on ja vähemmällä olisi päästy jos tämäkin olisi kunnolla tutkittu klinikalla, sheivattu ja otettu vaikka hiivanäytteetkin.

Välissä käytiin fyssarilla, korjattavaa löytyi, mutta tämän päivän aika oli pakko perua. Stressitasot olivat taas huipussaan ja hännänalus kovin kipeä. Kira oli ainoa tyytyväinen, pääsi ajelulle ja nauttimaan hoidosta, Pennin ajalla.

Mistä hiiva-mikälie sitten taas johtui, tiedä sitä. Ruoka meni vaihtoon vaikken ihan siihen uskokaan. Mutta jos, eihän tilanne tuosta rauhoitu ennenkuin syy eliminoidaan. Ehkä se on hirvennahkaluut. Ehkä bakteeri joka aloitti jo tassuista eikä vielä kunnolla talttunutkaan vaikka hoitoa jatkettiin. Ehkä se on ruoka. Eliminoidaan nyt ne johon pystyy vaikuttamaan jotta tilanne rauhoittuisi ja katsotaan sitten mitä uskalletaan lisätä / palauttaa.

Sydäntä särkee katsoa pientä mahtavaa harmaata, joka tällä kertaa jo surkean ilmeen kera ottaa töttörönsä päähän ihan kuin se kuuluisi tähän typerään elämään. Jolla on tukala olla muutoin paitsi nukkuessa ja lenkillä. Lenkillä se nostaa viettiään niin ylös ettei vaan varmaan edes huomaisi vaikka häntä tippuisi, tuntemukset tulisivat ja tulevat sitten vasta jälkeenpäin kun tekeminen loppuu.

Toivotaan että tämäkin tästä, pian. Onneksi Kira sai hyvät uutiset fyssarilta. Vähän kankeutta ja jäykkyyttä, mutta muutoin ihan ok.

Sellaista piiiiiiitkän hiljaisuuden jälkeen. Miten mahtaa teillä, jotka ketään ette enää kirjoittele ;)

Voihan nenä

Nouswörk. Pitkään haudottu ja lopulta startattu. Kun on aina töissä ja varsinkin illat, ei paljon mitään jää jäljelle, tai ole tarjolla, mihin mukaan voisi hypätä. Onneksi joku keksii joskus jotain vähän massasta poikkeavaa, kuten vaikkapa aamukurssit.

Vähän irvistellen ilmoittauduttiin mukaan (hinta - vaikka yksityisyrittäjän paineissa heruu sitä ymmärrystä hintoihin nykyään selkeästi vähän eri tavoin kuin ennen. Hinta koska kulut. Tietysti joku raja silti pitää olla.) Nyt on 3/5 käyty, yksi jouduttiin jättämään väliin ja Kira oli silti yllärihyvä! Me ei (tätäkään) kovasti ehditä kotona treenata ja mm. hajun ylöspäin nosto on.. No, jäänyt.

Tällä kertaa metallimagneettipurkki paukautettiin kuitenkin jo pöydän jalkaan vähän ylemmäs ja se meinasi olla liian kova juttu. Kira kyllä haki ja etsi nenä tuhisten mutta meni sitten vaan topakasti maahan ja lievän kysymysmerkin leijaillessa päänsä yläpuolella kyseli että mitäs, tehtäiskö jotain.

Vaan kyllä se sen sitten löysi parin tauon jälkeen. Sitten laitettiinkin jo pieni haju-tarralappu tuolin istuimen reunaan kiinni. Ajattelin että ei sentään, tätä se ei osaa kyllä vielä millään. Arvatkaa miten kävi.

Hetken aikaa haki, hetken oli ihan lähellä ja sitten näytti että tossa haisee! Ihan huisia, oikeasti olin ihan tosi yllättynyt ja pilvissä! Lisäksi kerrankin sain kehut koska PASSIIVINEN ohjaaja! Hahaa! Siitäkin voi kulkaa joskus olla hyötyä että vaan kerrot koiralle duunin ja sitten vaan seisot ja olet, ihan hiljaa ja paikallasi! Ehkä tää on niin meidän laji! ;)

Joo. Sellainen. Ryhmässä on myös kaksi nuorta uroskoiraa sekä yksi, pieni (ehkä uros?) ja pitää kyllä sanoa että taas sain vahvistusta sille, miksi vain ja aina narttuja. Oikein vähän säälitti näiden nuorien urosten ohjaajat kun pojilla ei ollut mielessä kuin koiramaailman hajujen haku. Ei niitä välillä olisi voinut vähempää kiinnostaa nouswörkkailu. Toisaalta myös kovin nuoria. Itse ehkä vähän laiskana ohjaajana en kantaisi murhetta jos ei kiirettä johonkin. Nää oppii itsellään kun ne vaan saa vähän ikää ;)

Tämä pienin koira ohjaajinen on taas ihan proo. Koira tekee ihan kuin olisi aina tehnyt. Lisäksi on ihailtavaa miten pienistä merkeistä tekee ja miten hiljaa ohjaaja käskyt antaa ja muutenkin puhuu. Kaipa ne pääsääntöisesti joo kuulee, juttujen mukaankin.

Parasta antia on ollut saada tietysti ne alkuopit, mutta myös seurata eri koiria. Kyllä, mä luulen että me Kiran kanssa tykätään.

Ootan yövuoroja niin paljon. Tottista, nouswörkkiä, rallytokoa... Lisäksi haaveilen pikku-Harmaan opinahjon jatkosta. Se on niin hitsin pätevä. Ja kihakka. Se tekee niin satasella, hetken. Ihan kuten Tara. Kirassa ei ollenkaan ole sitä samaa... Säpinää. Kirakin innoissaan tekee, tarjoaa itse jne. (Kätevä isäntä kerran sanoi että se on yks torvisoittokunta joka pelmahtaa sekunnissa paikalle pilleineen ja jänisräikkineen... 😂) Penni on niin toisenlainen. Mutta sitten se on myös pieni ja sellainen kristallilasinen. Sellainen joka voi hajota säpäleiksi milloin tahansa. Se on äärettömän ahdistavaa. Se on taas ontunut takapolveaan ja etujalkaansa. Operoinut lääkäri lohdutti että tokkopa se säpäleinä on, polvi voi kuulemma aaltoilla kivulla noin. Silti taas Previcoxit. Se masentaa ja huolestuttaa koska Penni on niin 👌

Mutta jos yövuoroihin niin Pennikin sitten. Aloitetaan melkein niinkuin alusta. Meillä ei ole kiire minnekään. Erityisesti ei Pennin kanssa. Meille jokainen viikko, kuukausi ja erityisesti vuosi on ihan super iso juttu.

Harmaata ja tasaista

Silloin elämä on hyvää. Se on harmaata ja tasaista, soljuvaa, mölinää, jupinaa, örinää. Meteliä johon omat ajatukset hukkuu. Leikkimistä, juoksemista, kissan kyöräämistä. Kaikki on hyvin. Miten helpottava, onnellinen hyvä tunne se voi ollakaan. Kiralla oli kaikki niin hyvin kuin olla voi.

Se leikkii ja touhuu taas kuten joskus nuorempana Taran kanssa. Se haastaa Penniä leikkiin, vie sen lelut ja tekee sidostesukkakestää -testejä Pennin kanssa leluilla. Se treenaa pienissä pätkissä ihan huippuhyvin.

Se on iloinen, energinen, hyvävointisen näköinen ja -oloinen, ihan kuin parempi Aistin keikan jälkeen. Joskus mietin että voiko pikku päivähuppeli (eläinlääkärin toimesta siis) rentouttaa niin totaallisesti että mahdollisesti joku pieni kiputila laukeaisi. Tara kuvattiin aikanaan epämääräisen ontuman takia ja löytyihän sieltä luultavasti syytkin, mutta se ontuma loppui siihen päiväkänniin. Sen jälkeen se ei enää ontunut. Kira on jotenkin paljon liikkuvaisempi ja rennompi kuin Aistiin mennessä. Olisiko sillä sittenkin voinut olla joku... Juttu, joka helppasi syvässä unessa, koko koiran rentoutuessa? En tiedä mutta parempi näin.

Penni. Penni on ♡.

Tykkään siitä niin paljon. Se on särmä, siinä on potkua ja rohkeutta, terävyyttä ja tekemisen meininki. Se on sinnikäs ja sisukas.

Se on pieni kainaloon väkisin tunkeva, läheisyyttä hakeva, äärikiltti ja helppo, tottelevainen ilopilleri. Siinä on ääripäät samassa paketissa. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, mutta tykkään siitä, paljon. Niinkuin näistä kaikista, aina. Tietysti.

Ei uskoisi että Penni meinasi kuihtua pois reilu puoli vuotta sitten. Nyt se on topakka pikku Harmaa, kärpästen herratar. Liikkuu toistaiseksi puhtaasti *kopkop* ja voi pahoin edelleen autossa yäkkäillen ilman oksulääkettä...

Niin lähellä...

... niin kaukana. Enpä olisi koskaan osannut ajatella, miten suuren katkeran tunteen ja itkun voi liiton priimat lausunnot saada aikaan.

Yleensä siinä kohden onnitellaan ja vähän jopa juhlitaan. Nyt se fiilis on kaukana. Tosi kaukana. Jotenkin tuntuu että asia olisi ollut helpompi hyväksyä jos tulos olisi ollut vaikka nollat ja beet. Tiedän että pitäisi olla onnellinen, koirahan on melkein terve!

Mutta koska melkein. Onnittelut vaihtuivat hiljaisuuteen ja pahoillaan olemisiin. Sydämiin ja lohdutteluihin. Melkein täysin ehjä, silti rikki. Miksi. Taas. Jotain. Miksi. Aina. Jotain.

A/A - 0/0 ja selkeä osteokondroosi vtj polvessa. Kiva kotikoira, ehkä.

Mistä näitä riittää..

... vastoinkäymisiä?

Pitkästä aikaa sentään lääkäriltä sellainen sähköposti, jossa ei ollut mustia pilviä. Lyhykäisyydessään mallia "Onnistuu". Näin myös viimeksi kun täällä suunnilla ei onnistunut. Piti lähteä täältä vajaa 200km päähän että onnistuu. Ehkä tällä kertaa otan toisenkin mukaan, kun kerrankin onnistuu ilman ihmeellisiä "se on ollut vähän epäpuhdas nyt viikon - onko hän ontunut nyt miten kauan jalkaansa?" -keskusteluita. Tulee toisinaan olo että puhuuko sitä automaattivastaajaan. Sirikin on enemmän jutuissa kartalla. Kyse siis Pennistä, Pennin kasvuhäiriöepäilystä, panosteiitista ja CT-kuvista.

Tässä kohden on annettava Kaarinan eläinlääkäriasemalle kiitos, tulemme varmasti ko. paikkaa vielä käyttämään. Siellä homma hoitui simppelisti, nopsaan ja ajatuksella. Tilat oli hiukan ahtaat koiran kanssa joka ei oikein pysty ajattelemaan että pitää mennä ihan toisen karvalta ohi, mutta en usko että tämäkään tarvittaessa on ongelma.

Lisäksi toki muutamia eläinlääkäreitä, joiden luona olisi kiva käydä, mutta kun sen ympärillä oleva ympäristö... Nojoo, se siitä. Me mennään sitten kauemmas, ajeleehan sitä, muutenkin.

Maanantai oli yövuoro, jossa Kiralla ilmeni taas pientä kenkkua perävaunussa. Onneksi The Koutsilta löytyy aina takataskusta ideoita (ja nakkeja), tehtiin sitten pallonpiilotusta pieneltä piiloradalta. Kira oli siinä aika haka ja selkeästi tykkää siitä. Ja mikä parasta, se ei käy perävaunuosastolle vaan ennemminkin ohjaamoon.

Tiistaina oli uudenlaista reeniä, tokoilua Hedelmälihalla - ja ajatuksia tuli. Kiralta oli aluksi kiinnostuksen kiikarit jääneet treenireppuun, se nakkitasku-Koutsikin siellä reunoilla jonkun kanssa höpötteli ja joku uusi koiratuttavuus kentällä käväisi ja vaikka mitä. Mutta kyllä se siitä, sitten vähän nousi. Selvästi perusasento on ruosteessa joka tapauksessa. Toisaalta olin tyytyväinen pieneen hetkeen kun tehtiin keskenämme, kolmiokorvat oli hyvin kuulolla ja jännite on kyllä The Sana. Tokoilemassa oli kiva olla, tunnelma oli leppoisa ja vetäjä perehtyi ja pohti jokaisen koirakon kohdalla tiiviisti mitä parannettavaa oli ja mitä sen eteen voisi tehdä.
Tykkäsin ja suositellaan! 👍

Mutta kun lähdettiin kentältä pois, takapää ei ollut ihan normi ja häntäkin eli omaa flegmaattista elämäänsä. Se kyllä kieltämättä vähän masensi. Ei tokoa, ei tottista. Ei ainakaan mitään takaosan päälle ottavaa. Pallon etsintää, esineruutua, nenäwörkkikin ois kivaa, pitäis vaan päästä alkuun, mutta ehkä se alkaa olla sellainen juttu että siihen kannattaisi jopa vähän panostaa, että pääsee alkuun. Niin ja jälki, Team Pimeät! Sen aika on ihan pian, josko siellä ei yövuoroja taida olla jaossa, mutta eiköhän me johonkin, joskus, toivottavasti.

Ja yövuoro 2019 on kuulemma varattu!!!! Elämää kesän jälkeenkin on olemassa, ties vaikka ja toivottavasti kaksin harmain! ❤❤

Sitten meillä on Kiran kanssa yksi yhteinen aika jännä projektikin vielä starttaamassa. Ajatus siitä vahvistui kun häntä alkoi taas elää omia matalia kuvioitaan. Tarvitaan jotain, mikä ei rassaa. Hyvän mielen helppoja hengailuja, olemista, tekemistä mutta sellaista kivaa, joka kuitenkin potkii liikkeelle. Tästä lisää sitten jos ja kun eteenpäin päästään.

Jos ei aikaisin, sitten myöhemmin. (Voi miten mä tästäkin Mini-Harmaasta tykkään ❤)

Korttipeliä

Elämä voisi olla helpompaa jos järki olisi vahvempi kuin sydän. Jos sydän kuuntelisi järkeä eikä aina vänkäisi vastaan. Ne, joilla järjen ääni tyynesti vie ja kuljettaa, kertoo mihin suuntaan kuuluu mennä, on taatusti tasapainoisempi elämä.

Tai sitten se intuitio-juttu. Jos se yrittää jotain sanoa, sitä pitäisi kuunnella. Sen jutuissa voi olla joku perä, ennenkin olen sen todennut. Kun jokin arveluttaa ja mietityttää normaalia enemmän, se ehkä yrittää kertoa jotain. Vaan päivääkään en silti vaihtaisi pois, koska sydän. Ja näillä korteilla pelataan loppuun asti mitä on jaettu, se ei pelaa joka pelkää. Pelottaa ja paljon, mutta koska pelihaasteen on vastaanottanut on kortit pelattava. Kesken pelistä hyppääminen ei ole vaihtoehto, sanoo sydän. Järjen mielestä taas uhkapeli on aina typerää.

Pelureilla on myös iso merkitys. Jos kanssapelurit ovat luotettavia, on peli parempaa. Jos ei, alkaa pää särkeä ja haaste sekä paine kasvaa. Voitto on tietysti tärkeä, mutta myös hyvä hopeasija käy, huono ei.

Kaikkein tärkeintä on kuitenkin tsempparit, jotka toimivat ehkä vähän enemmän järjellä, mutta myös sydämellä. Ohjailee pehmeästi kun sydän ja järki alkaa vetämään korttia eri suuntiin. Kun sydän meinaa tukahduttaa järjen ja melkein itsensäkin. Arvostan, senhän te jo tiesitte. ❤

Kyllä siitä vielä koira tulee, me voitetaan kyllä vielä tää peli! 💪