Näytetään tekstit, joissa on tunniste saksanpaimenkoira. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste saksanpaimenkoira. Näytä kaikki tekstit

Pelkkää mustaa

26.5.26 Kira lähti Nangijalaan muiden luo ja me jäätiin Vennin kanssa tänne. Edeltävänä iltana mietin miksi otin pennun kunnei näitä luopumisia kertakaikkiaan kestä. Tänään aamulla ajattelin et jos Venniä ei ois, sitä tyhjyyttä ja hiljaisuutta ei kertakaikkiaan kestäisi, ei mitenkään.

Meillä oli Kiran kanssa hyvä päivä, ihan kuten edellinenkin. Ihan niinkuin reilu vuosi sitten Penninkin kanssa. Viimeinen päivä oli hyvä ja rauhallinen. Sellainen pitäisi viimeisen päivän kaikilla voida olla ja se on ainoa asia joka nyt yhtään lohduttaa että se oli sellainen Kirallakin. Oikea päätös oikeaan aikaan. Pelkäsin että osaanko ja pystynkö sen tekemään. Etten venytä liian kauas tai toisaalta luovu liian aikaisin, sitä kukaan ei pysty eikä halua tehdä eikä varmaan teekkään. Kyllä se taitaa ennemmin mennä niinpäin että menee päivä liian myöhään. 

Kiran takaosasta alkoi voimat väsyä. Mieli oli menossa mutta kroppa sanoi ettei enää meinaa pysyä perässä. Näin Kirassa välillä samoja mitä Pennissä ja se oli vähän kuin veistä haavassa ois kääntänyt. Mietin että onkohan silläkin DM. Kipuja ei ollut, Kira oli niin herkkä että aiemmat kivut siitä ainakin kyllä aina näki, voimat vaan alkoi pikkuhiljaa huveta, hyppääminen sohvalle tai autoon ei enää onnistunut. Ylös onnistui nousta kyllä hyvin mutta jos siitä lähti vauhdilla (ajatuksissa), takajalat ei aina ehtineet mukaan ja tasapaino horjutti. Sama käännöksissä, ne alkoi olla vaikeita ja rappuset alkoi aiheuttaa empimistä. Kuitenkin loppuun asti Kira itse kulki ja meni, tottakai. En halunnut edes ajatella asiaa niin pitkälle venytettynä etteikö se olisi itse päässyt. Lähinnä pelkäsin että jos tilanne muuttuu yhtäkkiä niin että takaosa esm. halvaantuu. Ne ajatukset alkoi olla mielessä toukokuussa. Vauhti alkoi olla lenkeillä varsin rauhallista ja välillä se halusi jo aiemmin lenkiltä kotiin, siinä missä se ennen lähti kiertämään  pidemmän kautta. Silti se jaksoi aina leikkiä ja innostua, edelleen. Se ois halunnut lähteä aina reenaamaan kun Vennin kanssa lähdetitiin ja olikin onnessaan silloin kun pääsi, Vennin pikkupentuaikana.  

Tottakai sitä mietti ja miettii olisiko hyvää aikaa vielä ollut kauemmin, teinkö päätöksen kuitenkin liian aikaisin mut pidemmälle menneet päätökset olisi kuitenkin olleet vain ja ainoastaan itseäni varten ja vain ja ainoastaan siksi, että minä en olisi pystynyt luopumaan. Kohtaamaan tätä liian painavaa surua, rikkinäistä sydäntä.

Kun laitoin eläinlääkärille viestiä Kiran viimeiselle matkalle päästämisestä, hän vastasi sen pahimman mukaan; Parin päivän tai reilu kuukauden päästä kesäloman jälkeen pystyy tulla. Oli ehkä elämäni vaikein päätös valita, liian lähellä ja liian kaukana. Halusin kuitenkin "meidän kyläeläinlääkärin". Hän oli  tullut tutuksi näiden vaikeimpien päätösten myötä ja ollut juuri sitä jota eläinlääkäriltä näissä hetkissä toivoo, joten oli pakko valita.

Mietin muutaman päivän ja täällä kotonakin ensin tuumattiin että onko se nyt niin huonossa kunnossa että tuollaista tarvii ajatella, siihen sanoin et en halua että Kira on niin huonossa kunnossa että sen takia tarvii ajatella. Kira(kaan) ei saa kärsiä yhtään jos se mahdollisuus on. Sen jälkeen asiaa pähkittiin hetki yhdessä ja todettiin että se parin päivän, eli silloin jo seuraavana päivänä on se päivä.

Aloin kuitenkin empiä, jos sittenkin vasta kuukauden päästä, silloin ois parempikin ajallisesti...

Niin, parempi mulle mutta entä Kiralle? Mitä jos se ei jaksaisikaan, tulisi käänne huonompaan yhtäkkiä. Helteet, jotka on  kurjia vanhalle koiralle, kurjat viimeiset päivät... Tilanne ei ainakaan parempaan ajanmyötä muuttuisi - muistutettiin kotona. Totta. Mä halusin hyvän viimeisen päivän meille. Ehdottomasti niin. 

Oli taas musertavaa tehdä yhdessä viimeisiä asioita. Elää hetkessä ja itkeä toisessa. Illalla tajuta ettei tällaista iltaa enää tule. Me mentiin siitä huolimatta Vennin kanssa illalla treeneihin koska halusin jotain muuta ajateltavaa hetkeksi ja ajattelin että Kirallekin kiva kun saa hetken kahdenkeskeistä rauhaisaa aikaa tuon miehen, joka täällä asuu, kanssa. Kirahan oli hänen peräänsä, aikalailla enempikin kuin mun. Mä luulen et se johtui siitä et mä pidin välillä jotain rajoja, toi mies ei niinkään kauheesti käskenyt tekemään mitään, kunhan olivat ja kulkivat yhdessä.

Vennin treenit meni ihan hyvin, välillä oli vaikeaa keskittyä, väsy ja suru painoi mutta Venni oli ihan hyvä. Se pystyi vähän treenaamaan muttei varsinaisesti tullut kyselemään et tehtäiskö jotain kuten edelliskerralla. Mutta se pystyi olla hyvin vaikka lähellä treenasi kolme koiraa. Porukan ohjaaja oli taas vähän jännä mut meni se siltä nakkeja hakemaan, ahneus vei voiton. Lähdössä taas tuli vähän hässäkkää, liikaa koiria parkkiksella ja mullakin mieli hiukan kiristyi, ärsyynnyin itse vaikka se on ihan turhaa ja tyhmää. 

Kotona sitten vielä odotti kipeä poni jonka kanssa meni puoleenyöhön. Ajattelin jossain välissä et kuoleeko tääkin nyt mut onneks ei. Poni on myös jo vanha, sen kanssa samat mietinnät tulee jossain vaiheessa eteen kuin Kirankin kanssa, ne hyvät viimeiset päivät. 

Aamu tuntui raskaalta, tajuta heti et se oli viimeinen aamu mulle ja Kiralle. Aamuja joita toivois ettei tulisi ikinä. Normi kaava kuitenkin toistui, ruuat, aamutalli, aamunokoset (Kiralla), Vennin lenkki, Kiran lenkki  hyvänmielen hengailua, Kiran päikkärit ja sit me alettiin valmistautua. 

Kira ja Penni rakasti yli kaiken savustettua lohta joten sitä myös Kiralle tarjoilin. Vähän niinkuin aikainen synttäriateria. Pennillä kuukausi ja päivä ennen, Kiralla vajaa kaksi kuukautta. 

Sit me oltiin ja hengailtiin, istuttiin pellonlaidalla ja haisteltiin tuulta ja pyysin että Kira vie Pennille ja muille terveisiä, miten kova ikävä heitä kaikkia ja Kiraakin sitten on. Ja miten Kira on aina ollut se josta olen ollut ylpeä. Se yksi täyspäinen, fiksu ja jokapaikan kaveri. Miten paljon näin ja koin Kiran kanssa ja miten hirmuisen kiitollinen kaikesta olen, sekä erityisesti siitä että Kira näin kauan vierellä jaksoi kulkea. Ja miten rikki mun sydän menee taas ja varsinkin nyt kun toinenkin mun harmaista lähtee.

Sit me haahuiltiin vähän lisää, otettiin kuvia. Kira etsi nappuja nurmikolta ja sit me leikittiin sen aina rakkaimmalla geelarilla, joka tosin oli vaihtunut pienempään kokoon koska se oli helpompi mummun kantaa lenkeilläkin suussa. Sit eläinlääkäri ajoikin pihaan, ihan niinkuin tasan 400 päivää sitten. 1 vuosi, 1 kuukausi ja 5 päivää. Niin kauan sydän oli puolikas, sen jälkeen Kira vei mukanaan sen toisenkin puolikkaan. 

Kira tervehti eläinlääkäriä tapansa mukaan iloisesti ja seurasi sitten pedilleen makamaan. Syöttelin sille herkkuja niin kauan kun se jaksoi syödä ja sitten se nukahti. Rauhassa ja melko nopsaan, sikeästi tuhistellen. Mulla ois paljon ajatuksia mut nyt ei pysty. Vieläkään ei pysty. 

Juoskaa taas täysillä Kira ja Tara, mun harmaa ja musta, muistakaa ottaa harmaa pikku-Penni mukaan, vaikka se päsmäröikin. Kyllä te yhessä sen aisoissa pidätte. Juoskaa niin lujaa niinkuin aina, kilpaa sen tietynmatkan päähän jossa käännyitte ympäri ja juoksitte taas takaisin mun luo, lelut suussa. Tiina vahtii rauhallisena ja viisaana teidän pöljyyksiä. 

Kira yhdisti kaikki mun saksanpaimenet toisiinsa. Harmaat oli mun koirakupla ja nyt se meni rikki. Nyt on enää pelkkää mustaa. 

Elä hetkessä, itke toisessa.

21.3.25. #vuosipäivä

Tuntuu ihankuin eläis vuodentakaista aikaa uudelleen. Ainoastaan se kaikkein tärkein on jo puuttunut mut se luopumisen tuska tuntuu edelleen lähes samalta. 

Vuosi sit oli Pennin viimeinen päivä. Paskin päivä mut sellaiseksi kuitenkin paras mahdollinen. 

Iltapäivään asti samanlainen ku kaikki muutkin. Hitaita aamuja, lenkki, leikkiä, tallihommia, porkkanatoimituksia, maahisten jäljityksiä. Lisänä savustettua lohta koska parasta. Sit piti lopettaa leikki ja mennä kaikenkesken nukkumaan vaikkei väsyttänyt yhtään. Penni meni nukkumaan ja mun sydän meni ihan rikki. 

Aina on kamala luopua mut tää ottaa kyllä nyt aina vaan koville. Penni, mun sydänpaimen 🩶 mut kun mielikin oli elämää täynnä. Ei kipua, väsymystä eikä elämän loppua. Vähän yli keskellä elämää oleva paras kaveri elää täyttä elämää täynnä elämää ja keho pettää. 

Tiimalasi meni yhtäkkä rikki ja loppu hiekka on maassa sirpaleiden seassa. Se tuntuu raskaimmalta ja epäreiluimmalta surulta jonka hyväksyminen ja kantaminen on vaikeinta.

Onneks oli fyssari ja supereläinlääkäri jotka piti järjen päässä ja käski päättää etukäteen ne asiat jotka pitää täyttyä hyvään koiran elämään sekä sitten se piste kun oli aika sanoa vapaa. ”Ja sitten kun hankit uuden pennun, katso et ainakin toinen vanhemmista on geenitestattu negaksi” -sanoi se supereläinlääkäri. Niin tein. Ei ikinä enää jos pienikin mahis on. Mut silti oisin aina halunnut Pennin enkä ikinä vaihtais sitä  aikaa pois. Haluaisin aina Pennin.

Välillä mietin miten ihmeessä viimeisistä päivistä mentiin läpi kun näin vuoden päästäkin se tuntuu mahdottomalta. Me elettiin kerrankin päivä kerrallaan. Joka päivä (jostain joulusta asti) ajattelin että vielä on ainakin huominen enkä ajatellut sen pidemmälle. 

Kun varasin kaikenlopun ajan, meillä oli vielä kolme kokonaista päivää, iltaa ja hyvää yötä Pennonen - jäljellä. Me elettiin ne päivä kerrallaan. 

Ja senkin jälkeen pidin omana turva-ajatuksena sitä että voin milloin vaan laittaa viestiä eläinlääkärille ettei vielä sittenkään tänään tänne. Sillä sain omaa mieltä rauhoitettua. Elettiin hetkessä ja itkin vähän toisessa. Ihan niinkuin olin jo noin 4kk muutenkin tehnyt.

Ja sit toivoin et eläinlääkärin auto hajoaisi. Ei se hajonnut ja vuosi sitten oli mun tämänastisen elämäni maailmanlopun päivä. Itkin vähän enemmän ja melkein joka päivä, silloin ja nyt… 💔



Expecting to feel their weight beside you...

... only to remember they’re gone 💔

"There’s a special kind of silence that follows when a heartbeat you’ve known so well, suddenly stops. 

It’s not just the absence of sound—it’s the absence of warmth, of paws padding across the floor, of the gentle nudge of a nose against your hand. 

Losing a dog isn’t like losing a piece of your heart; it’s like losing the thread that stitched it together in the first place. They were never *just* a dog — they were the keeper of your secrets, the witness to your tears, the quiet, unwavering presence that made the world feel less lonely. And now, the space they left behind isn’t just empty — it’s infinite.

You find yourself reaching for them in the quiet moments, expecting to feel their weight beside you, only to remember they’re gone. And the pain? It doesn’t come in waves — it lingers, like a shadow you can’t outrun. Because how do you say goodbye to a love that never asked for anything but your time, your touch, your voice?

Grief doesn’t care that they were “just an animal.” Grief knows the truth. They were your confidant, your joy, your home. And now, the world feels a little colder without them in it."


Turhautuminen - miten vahva se voikaan olla

Vaikka todella toivon ettei kukaan Koskelan tapausta ohittanut vaan selailemalla, niin tässä on niin paljon asiaa. Sanktiot pitää tulla väärästä mutta... 

Nykymaailmassa on niin kiire, niin kiire joka paikkaan. Olla tehokas ja näyttää, pärjätä jotta saisi olla osa jotain johon tuntee kuuluvansa. Taitoakin voi olla rutkat määrät mutta se tarvitsisi vain sitä aikaa tulla esiin oikein. 

Mutta kun se kiire, ulkopuolinen paine ajaa eteenpäin eikä homma onnistu, tulee epäonnistumisen ja hylkäämisen pelko. Sitten tulee turhautuminen. Ja kun ei ole tarpeeksi vahva, uskoa omaan itseensä ja aikaa, saa se turhautuminen toisinaan kamalia aikaan. Ja tätä tapahtuu ihan kaikissa lajeissa. 

Hyväksytyksi tuleminen, tunne kuulua johonkin jonka kokee omaksi ajaa toisinaan niin vääriin ratkaisuihin. Tätähän tapahtuu niin paljon lapsien ja nuortenkin piireissä. 

Valmentajilla on tässä niin hirmuisen suuri vastuu, opettaa myös se häviämisen taito ja hyväksyminen. Opettaa ettei maailma kaadu jos just nyt tällä ei tule tuloksia. Jotain kuitenkin opitaan ja mennään eteenpäin, yhdessä. Kukaan ei hylkää tai katso kieroon jos just tuloksia ei tule. Kaikki muu, se tärkeämpi ja parempi määrittelee sut ihmisenä, ei tulokset. Muista se. Me kaikki mokataan joskus, kunhan sen ymmärtää ja siitä oppii. 

Eli tää pätee ihan vaan sellaiseenkin asiaan kuin elämä. 

Pitää opettaa oikean ja väärän valinta ja se pointti miksi, ei vaan kieltää. Oppia yrittämään ja tekemään oikein niin ettei tehdä väärin. Joskus se, että kaikki menee pieleen, voi - ja pitäisi olla alku uudelle paremmalle. Uskotaan siihen eikä vaan kielletä kaikkea.  

Plasmooma

Google lähettelee uskollisen tilastotietoja ahkerasti, väittää että joku jopa lukisi. Haetuimmat ja luetuimmat ovat olleet Taran viimeisiin aikoihin, häntähalvaukseen ja Aviform Suppleaze Goldiin liittyvät. Myös Nipsun viimeisestä reissusta on tehty hakuja. Näin äkkiseltään voisi siis ajatella että ongelmia guuglataan ja näinhän se on. Hyvä jos omilla kokemuksilla on voinut jotain ajatuksia tarpeeseen antaa, itsekin herkästi kyselen muilta kokemuksia. Uskon että pitkään alalla olleilla on usein kokemuksia joita eläinlääkäreillä ei välttämättä ole. Jos vaikka ajattelisi tilannetta että sinulla on koira joka tulee kipeäksi, viet sen klinikalle ja saat jonkinlaisen diagnoosin, ison laskun mutta et ole tyytyväinen tilanteeseen eikä koira parane. Mitä teet? Vaihdat klinikkaa. Annatko palautetta sinne jossa kävit? Tuskin. Mitä hoitanut, väärän diagnoosin tehnyt eläinlääkäri oppi? Ilmeisesti ei yhtään mitään tai ehkä jopa luulemaan että dg. oli oikea ja hoito auttoi. Tähän syyllistyn itsekin.

Ongelmat ei ole täältä loppuneet vaikka aikoihin ei ole tullut kirjoiteltua. Yleisesti ottaen tilanne on kuitenkin tasainen ja ihan hyvä. Koska en aikoihin ole mitään kirjoittanut ja ongelmia silti etsitään - tai ehkä enemmän vertaistukea niihin, ryhdistäydyn ja kerron Kiran kauniista silmistä ja plasmoomasta. Kiran silmät ovat saaneet loppuelämän lääkityksen ja diagnoosin. Senhän kanssa ravattiin jos minkäkin kerran lekurilla alkaen pentuajasta silmätulehdusten vuoksi. Aina kyse oli silmätulehduksesta, kunnes lopulta Pet-Vetissä dg. oli allergia tai yliherkkyys, pölylle, tuulelle, auringolle, jollekin siitepölylle, ruuan osalle, mitä nämä allergiat nyt yleensä on, aina jollekin. Lääkittiin ja kosteutettiin muttei tilanne oikein parantunutkaan. Mitä me tehtiin, hakeuduttiin taas  toiselle lekurille ;)

Vettorin Tuula tutkaili silmiä ja totesi lopulta plasmooman joka on vilkkuluomen reunan paksuuntumista immuunivälitteisen tulehduksen seurauksena. Sellainen sitten. Sitten etsittiin lääkettä, Oftan Dexa-Chlora-kortisonitipat olivat jo aikojen alussa heti kieltolistalla melko reippaan reaktion takia, Akvakol-tipat rauhoitti muttei parantunut. Prednisonkuuri laskevasti ja lisäksi Fucithalmic-rasva, paransi mutta tilanne uusiutui aina lääkityksen loputtua. Pred Forte allergiaepäilyyn, auttoi mutta teho huononi ajan kuluessa. Optimmune auttoi pitkään mutta sai koiran  hankaamaan silmiään. Tätä pohdittiin ja Tuula keksi kokeiluun Ultracortenol-voiteen jolla on nyt sitten menty aikalailla päivälleen kaksi vuotta. Ajoittain silmät oireilee enemmän, toisinaan vähemmän. Varmasti ärtyvät herkemmin esm. tuulesta jne. Mutta me ollaan pärjätty. Mietin tapani mukaan pitäisikö olla huolissaan, tunteeko Kira kipua silmissään, mutta koska se ei niitä hankaile eikä tunnu muutoinkaan masentuneelta, ajattelen että sillä mennään. Kunnes taas mietin. ;)

Onko tämä seurausta vai syy jo pentuajan silmäongelmille, olisiko tilanne ollut paremmin kontrollissa jos oikea dg. olisi tehty jo aiemmin VAI onko tämä seuraus pentuajan silmäjutuille, ei voi tietää.

Kiralla on ollut valtavan kauniit, ystävälliset silmät ja onhan ne sitä edelleen ♥ 

Seuraavaksi voisin vaikka kirjoittaa Ressu-toiminnasta. Me lähdettiin Kiran kanssa siihen mukaan ja nyt Ressuilua on takana jo reilu vuosi!

Kira on loistava Ressu ♡

Ps. Pennille kuuluu hyvää!

Miten meni?

Noin omasta mielestä ja miksi? Kerran vastattiin että sakemanni on sakemanni eikä mikään mali tai holsku. Näkisin että lähempänä kuitenkin, kuin vaikkapa sammakkoa? Osui taas silmiin FB:sta tämä aihe ja pitää taas päivitellä muttei kuitenkaa surkutella. (Penni on vähän pyöristynyt, sota jatkuu, Movet toivottavasti kertoo ensiviikolla jotain pahasta parempaa...) 


Lähde: Täällä



Jos video ei näy, näkyy se täällä 

Uutta putkeen, vanhoja pohtien

Noin se taas vaihtui vuosi, ihan ihtellään. Mitä menneestä, ei kummia. Ei se nyt ihan niin mennyt kuin piti, mutta ei siinä kai mitään vikaakaan itsessään ollut.

Vuodenvaihde meni ihan hyvin. Niin ihmeellistä kuin se onkin, nämä myrskymeteliä ja ukkosia hermoilevat tyypit eivät uudenvuoden vaihtumisesta aiheutuvaa mekkalaa juuri kaihda. No tosin eivät ammuskelustakaan välitä. Ulkona ei minkäänsortin reaktiota, omat puuhat pitävät kiireisempänä. Sisällä kovimpaan paukkeeseen poppia kovemmalle. Jossain vaiheessa joku jossain keksi ampua kunnon matalia jysäyksiä pitäviä pommeja, silloin Kira nousi ylös ja kysyi että ukkostaako? Ei,  kuunnellaan musaa vaan. Siihen se sitten laittoi jalkojen juureen maahan ja nukahti.

Onneksi näin. Paha mieli tuli erään jos toisenkin pelkäävän puolesta. Kaupungissa on varmasti aika rankkaa. Täällä metsissä päästään helpommalla. Mun puolesta koko homman voisi yksityisiltä poistaa kun ei osata edes niitä aikoja noudattaa ja miten paljon taas silmä- ja muitakin vammoja paikataan. Ihminen. Nojoo, se siitä sitten taas.

Paitsi sen verran vielä, että markkinoille äänipelkoisille tuotu uusi Sileo on saanut paljon kehuja. Pitänee ehkä hankkia itsellekin, tai siis koirille  varalle, lähinnä ukkosiin ja myrskyihin. Voishan se itelläkin toimia, jos alkaa pipo kiristää... ;)

Sellaista. Tara senkun laihtuu nappuruualla, mut ei närästä. Hain lihaa, tällä kertaa kypsennettyä broiskua isot laatikot ja sekoittelin nappulaan. Olin aika varma itseasiassa että tää toimii. Hyvin meni, kunnes vuoden ekana aamuna se sitten närästi voimakkaasti, kolmen päivän jälkeen 50-50% ruokinnalla. &%#!?# - Taraa lainatakseni.

Se ressukka osaa jo tulla pyytämään apua. Tulee luo, tuijottaa korvat litissä suoraan silmiin surkeana. Kävelee perässä hakemaan lääkettä, istuu ja odottaa. Sen jälkeen menee takaisin punkkaansa nieleskelemään ja nuoleskelemaan. Tunnin päästä yleensä viimeistään aina helppaa, nukkuu hetken ja sitten tuumaa että joskos jo ulos voitais mennä.

Periaatteessa olen vähän sitä mieltä että nappuruoka ei ole paras mahdollinen, yksinään ainakaan, mutta saattaa olla jotta joudun nyt periaatteistani tinkimään. Tosin tämäkään ei toimi koska ne lihat lähtee koirankin päältä. Lihaa siis tarvittais mutta kun ei voi. No, kahtellaan nyt, josko joku balanssi löytyisi vielä. Jokatapauksessa korvat ei enää töhni ja rapsuttelu on loppunut. Sikäli jotain on kohdillaan kai sitten.

Sattumalta bongasin FB:sta vanhoja valokuvia sakemanniajoilta. Oli hauska katsella, jostain 70- 80- luvulta. Jotenkin meininki oli erilaista, niinhän se kaikessa taisi olla. Vanhoja hyviä aikoja ehkä. Jotenkin tuli fiilis että niissä oli kaikenlaista touhua ja yhdessä tekemistä. Yhdessä kuvassa oli mm. 8kpl:tta sekalaisessa rivissä sakemanneja vierekkäin seisomassa ja teksti "Seisomisliikkeen harjoittelua, siihen aikaan se tehtiin porukalla". Ja perään oli lisätty teksti: "Ikimuistettavia hetkiä syntyi varsinkin alokasluokan kisoissa kun joku sai päähänsä vetää koko porukan leikkimään kesken suorituksen... Treenit olivat paljon mukavampia silloin verrattuna nykyiseen yksilötottikseen" -O.H. 

Tarkoittaako tuo sitten sitä, että hauskuus tuli tästä leikkiintempauksesta vai sitä, että treenit olivat hauskempia porukalla kuin nykyään enemmän porukalla "yksin tehdessä".

Itsenäinen


Ei ainoastaan miehet ja hevoset, myös koirat. Ilttiksen jutut ei yleensä innosta, mutta tämä on ihan luettava juttu: Sadat koirat taistelivat Suomen itsenäisyyden puolesta: ”Pystyivät tekemään melkoisia sankaritekoja”
Sotakoira Ruli asunnossaan Pesioivan kenttävartiossa.
Kuva otettu 1.12.1941. (KUVA: SA-kuva / Sot.virk. H.Roivainen)
Kiitos veteraanit, kiitos suomenhevoset, kiitos koirat. Toivottavasti saavuttamanne säilyy.

3vuotta parasta harmaata

3 vuotta elämäni parasta harmautta.
Paljon uutta tietoa, oppia ja onnistumisia. Innostusta ja kiinnostumista.
Uusia, Hyviä tyyppejä. Huolta ja murhehtimista, pohtimista. Uskoa ja luottoa, toivoa.
Uskollisia mantelisilmiä, päätä kainalossa.
Helppoutta, toisinaan omituisuuttakin. Kiinnitystä koiraelämään.
Onnea Taikasudet, erityisesti erityinen harmaani Kira, 3vuotta!
Me lähestymme aikuisikää...


Harmaata ja mustaa

Arjen sankarit, mun henkilökohtaiset psykiatrit. Kaikkea tulee ja menee, nää tekee huonostakin parempaa, aina. Mun elämä on harmaata ja mustaa ja mä oon siitä kovin kiitollinen sekä onnellinen.


Taikasusi susitestissä

"Haluatko tietää miten koirasi käyttäytyy, kun se kohtaa karhun tai suden? Tuoko se pedon luoksesi? Puolustaako se sinua? Yrittääkö se haukullaan pitää sen paikallaan vai johdattaa kauemmas? Näihin ja moniin muihin seikkoihin saat vastauksen tuomalla koirasi testattavaksi. Testin avulla lisäät omaa tuntemustasi koirasi luonteesta, ja opit havaitsemaan mahdollisen vaaran tulkitsemalla koirasi käyttäytymistä. Kasvattajille testi toimii mainiona työkaluna jalostusta ajatellen. Testissä käytetään aitoja karhun sekä suden hajuja, joten koirat reagoivat samoin kuin tositilanteessa."
-Lähde: Konekarhu- ja susi Reino ja Arska & Asko Sorvo



Whoooot?!? Mikä toi on?!?!?!
Nyt on Taikasusi susitestattu. Ihan hauska kokemus, kaikenlaisia ajatuksia herätti. Vähän hetken mielijohteesta ilmoitin ja sitten tulikin ilmokrapula.

Jos se pelkääkin melko herkkänä ja vähän pehmeänä koirana ihan kauheesti? Saa vielä traumoja! Hyviä kokemuksiahan tässä pitäisi kerätä ja paljon itseluottamusta, poljetaanko niitä nyt tällä vaan maanrakoon?

Äkkiä postia järjestävälle taholle ja kyselemään; Miten testi suoritetaan, laitetaanko koira ahtaalle? Peloitellaanko ja nauretaan päälle. Ei. Ei peloitella eikä ahdistella. Kokenut testaaja antaa koiralle tilan ja koe keskeytetään heti jos ohjaaja tai testaaja niin parhaaksi katsoo. Huh. Hyvä. Eiköhän me sitten voida mennä.

Kätevä Isäntä vielä meidän lähteissä sanoi että pidät sitten koiran puolia siellä etkä anna niiden pelotella. Hassu ilmiö. Toisinaan tuntuu ettei se paljon perusta näistä ideoista, mutta oli se tätä vähän selkeesti pohtinut ja oli huolissaan koirasta. :) Tottakai pidän, kuin leijonaemo ja leijonaemo voittaa kyllä yhden suden ja vaikka karhunkin!

Lähtökohtainen ajatus koko asiaan oli jo sellainen, etten uskonut koiran konesutta oikeana ajattelevan eikä näin ollen siihen samoin reagoivankaan. Lähinnä itselle koko idea hommassa oli se, että halusin nähdä miten Kira reagoi epäilyttävään tilanteeseen, jossa sitä ehkä jopa pelottaa tai jossa se on epävarma. Meneekö lukkoon, häviääkö paikalta, vai pystyykö hallitsemaan itsensä joka tapauksessa. Ajatuksia asian tiimoilta oli muodostunut ja nyt oli tilaisuus nähdä miten hyvin koirani tuntisin. Yllättävissä tilanteissa kun voi tulla yllätyksiä ja yllätetyksi.

Kyllä on epäilyttävän jäyheä tyyppi, taisi kaikki 3 ajatella toisistaan...
Testi oli kaksipäiväinen, meidän vuoro osui sunnuntaille. Testattavana oli rotikoita, vanhaenglanninlammaskoiria, collieita, pari huskya, pyreeni, mäyris, malikka ja plottinajokoiria jotka allekirjoittaneen piti googlata. En ois nimittäin tunnistanut, olisin luullut seisojarotuiseksi. Niin ja vaan sitten joku yksi sakemannikin oli uskaltanut joukkoon.

Sunnuntai aamulla sitten hypättiin kaaraan ja mukaan matkalta tarttui meidän koiratukihenkilö Mari. (Koiratukihenkilö on se tärkeä tyyppi, jolle vuodatetaan kaikki koira (ja hevoskin, siinä sivussa)maailman murheet, kysellään vinkkejä ja ajatuksia ja soitetaan paniikissa, jonkun oletettavasti vähäpätöisen asian takia.)

Oltiin ajoissa paikalla ja päästiin itse asiaan ennenaikojaan eli omaa vuoroamme, koska testitkin oli aloitettu ajoissa ja kaikki eivät olleet vielä ehtineet paikalle. Ehdittiin kuitenkin seurata yksi koirakko ennen omaa vuoroa, vanha englanninlammaskoira, joka olikin varsin rohkea. Testaaja kehui suoritusta, koira meni melko rohkeasti eteenpäin, haukkuen, muristen, väisti ja meni peräänkin, kuitenkin varuillaan ollen. Noin muutoin ko. koiruus oli iloinen, ystävällinen ja avoin. Eli aikas hyvänoloinen ja -hermoinen koiruus kaikenkaikkiaan siis!

Ennen testiä testaaja kertoi testistä ja koirien erillaisista reaktioista. Toi tässä myös esiin sen, että jos koira vähääkään näyttää menevän jonkinlaiseen kipsiin tai kovasti pelkää, keskeytetään testi heti. Hyvä, tämä turvasi mielenrauhani ja pystyin asennoitumaan asiaan avoimin mielin, ilman leijonaemoa. Haastatteli lyhyesti koiran taustoja, ikää, luonnetta, suhtautumista toisiin koiriin, ihmisiin, mahdollista luonnetestausta ja kyseli omia ajatuksia asiasta, miten koira tulisi reagoimaan. Tuumasin että oletettavasti saattaa haluta pois paikalta.

Ei muutakuin testi käyntiin. Ensin annettiin haju suden jätöksistä joita oli tuotu pieni annos lähtöpisteeseen. Ajattelin että jo tässä kohden koirasta näkisi paljon, mutta ei. Haisteli ja lähti eteenpäin rohkeasti. Sitten Iso paha Arska-susi rulli piilostaan esiin. Isolta se näyttikin, ajellessaan nelipyöräisellä kulkupelillään. Alla olevasta videosta näet miten homma eteni. Siinä kohden jossa pysähdyn, susi tuli esiin. Sen verran kämmäsin itse, että kun ohje tuli pitää koira "tuntumalla" ja pysähtyä kun susi tuli esiin, antaa koko liina vasta kun koira liikkui, tipautin liinan alas heti kun susi tuli esiin. Olin varmaan niin eläytynyt tilanteeseen, kauhusta kankeana, Sepe Suden edessä... ;)

Kyllähän se Kira siis epäröi voimakkaasti ja perääntyi. Reagoi kuten epäilin, mutta ei se mielestäni mihinkään paniikinomaiseen tilaan mennyt eikä lukkoonkaan. Edelleen tutkaili ja haisteli huudeja, heilutteli häntää (piti sitä jossain kohden ihan pystyssäkin hetkittäin!) ja tuli kutsusta luokse. Toki halusi lähteä pois eikä missään nimessä lähestyä Arska The Wolffia. Olen silti lähes varma, että jos kyseessä olisi ollut joku muu, kuin tämä neljällä pyörällä ajeleva susityyppi ja olisi hetki tilannetta tutkailtu yhdessä, olisi yhdessä myös todettu ettei tämä ollutkaan mikään bigdeal.

Tiploomi ja arvostelu.
Ei kuitenkaan ollut tarkoitus enkä olisi kyllä halunutkaan kannustaa ja rohkaista sutta kohtaamaan, siltä varalta että se olisi itselleen uskotellut sen olevan oikea. Ei mikään ideaali toivetilanne, ihan napit vastakkain suden kanssa olla.

Testaaja totesi että Kira reagoi pakenemalla, joka on koiralle se viisain ja edullisin tapa tilanteessa (oikeassa siis). Eli jos koira ottaisi joskus lenkillä hatkat, kannattaisi minunkin suoriutua rivakasti perässä. Ei aikoisi koira minua pelastaa, vaan jos joskus pelkkä koira palaisi lenkiltä kotiin, ei kannattaisi isännän yhteiskunnan varoja tuhlata kutsumalla etsintäpartiota. Sus söi. :D

Testaaja oli hyvin vakuuttunut siitä, että tämä testi jäi koiran mieleen eikä se sitä ikinä, hajuineen ja kokemuksineen unohtaisi. Toimisi siis täysin samoin jos oikeasta sudesta joskus hajun saisi, lähtisi karkuun.

En ihan purematta tätä niele. Uskaltaisin nimittäin väittää, (toisaalta valitettavasti) että sama reaktio olisi saatu aikaan vaikka luonnetestin kelkalla tai täytetyllä koiralla, lampaalla, tms. Joka tulisi piilosta esiin yhtäkkiä omana omituisuutenaan pyörien päällä, omituisien ääniensä kera. Eli tavallaan tämä on Kiran tapa reagoida mihin tahansa sen mielestä epäilyttävään ja vähän pelottavaan tilanteeseen tällä hetkellä. En tiedä, mutta epäilen ja epäillähän soppii. Olisi kiva nyt testata vaikka sitä luonnetestin kelkkaa tai totuttaa se samantyyppisiin friikkijuttuihin (saada asenne nou big diil-esiin) ja sen jälkeen mennä uudelleen susitestiin.

Jokatapauksessa Kira selvisi hommasta minusta hienosti (minäkin pakenisin paikalta, joten nyt tiedän että pakenemme yhdessä!), ei saanut traumoja tai jälkipuistatuksia, toivottavasti ei näe painajaisiakaan.

Testi oli kivasti järjestetty, kiitos siitä Vanha englanninlammaskoirat Ry:lle ja Konekarhun Arska - sudelle sekä Testaajalle. Testaaja oli ammattitaitoinen ja veti mielestäni tosi kivasti testit läpi, kertoen ensin ajatuksesta ja kokemuksista sekä antoi rakentavan ja asiallisen palautteen. Niin ja hienon tiplooominkin! Sanoi tosin ettei tiploomin kuvaa saa illalla koirulille näyttää, tuumasin etten minäkään taida uskaltaa katsoa. Tottiskentällä ehkä sitä voisi vilauttaa ja muistuttaa että tällaistakin vois olla, jos tottistelu ei maita... ;)

En tiedä tekeekö ketään muita näitä mutta ehdottomasti, jos asia kiinnostaa, suosittelen ko. jengiä, Arskaa, Reinoa ja Askoa! :) Katselin että Merimaskussa olisi huhtikuussa testit, pitäisiköhän mennä katsomaan mitä Tara tuumaa... ;)

Oletko sinä testannut koirasi ja/tai mitä mieltä asiasta yleensä olet? Ohessa vielä se video, (kiitos koiratukihenkilö!) klikkaamalla HD:tä näkynee Vimeon kautta tarkempana, sekä vertailunvuoksi tubesta bongattu kylmähermoinen, aito susikoira samassa testissä...



Pikku-Kira, iso-Kira

2vuotta sitten...
Vähän myöhemmin...

Ja vielä vähän myöhemmin...
Alkoi aika lähestyä... (Kira oikealla, Nti Punainen)
Junioriliigan lähteä maailmalle, omiin joukkueisiinsa... (Kira vasemmalla) Kaikki yläkuvat ©Kennel Wolf Magic


Tämäkö se nyt on, minun uusi joukkuekenttäni?

Tassunjälkiä pieniä, ja vähän suurempia...


... ♡:ssä..., nyt ja aina.


Kultaakin kalliimpi Kira, tänään 2vuotta!
Onnea ja paljon yhteisiä kilometrejä meille! 

Sulaneita ♥ ja Citydogi

Alkoi oikein ahristamaan, kun pohdin miten kauan siitä olikaan kun viimeksi ollaan ihmisten ilmoilla käyty, Kiran kanssa siis. Pohdin jo kaikenlaisia ongelmia ja ajatuksia siitä, miten jo ihan aikuiseen kokoon kasvanut Kira menisi toiseen suuntaan ja narunjatke toiseen. Toisaalta sen kuulolla olo kotona on kokenut merkittävän edistyksen ja sinällään toinen sisäinen minäni oli luottavainen asian suhteen ja hyvä niin.

Jo aikaisemmin kaupunkimaailmaan meidät tutustuttaneet Mari ja karvakaverit lupautuivat jälleen tehtävään ja laumallisesta karvakavereita Kiran henkiseksi tueksi tällä kertaa lähti Tito. Viimeksi nähdessämme se oli vielä aivan pikkumies, nyt kokoluokka oli jo ihan toinen mutta luonne edelleen aivan erinomainen, varsinkin tällaiseen vastuulliseen tehtävään. Siispä suuntasimme auton keulan jo aiemmin sovittuun treffipaikkaan, cityvilskeeseen. Pekka Pouta olisi voinut olla hengessä paremmin kyllä mukana mutta painoimme korvat luimuun, vesisateen sekä raikkaan tuulen puhallellessa. Juttua riitti sen verran ettei ilma kyllä loppujenlopuksi haitannut tahtia yhtään.

Kira käyttäytyi paremmin kuin hienosti, toinen sisäinen minäni oli taas viisaampi. Ensin piti tietysti moikata uutta karvakaveria Titoa ja kaksikko näytti tulevan oikein hyvin juttuun. Kira suhtautuu edelleen kohteliaasti uusiin tuttavuuksiin, hienoa. Sitten lähdettiinkin tarpomaan katuja pitkin. (Tiedän ettei Kira halua tätä kaiken kansan tietoon, mutta pakko on kertoa miten hassusti yliuteliaalle koiruudelle voi käydä, kun kävelee mies-urhokoiran takana, joka pysähtyy tolpanjuurelle... No ei ehkä ainakaan kannata mennä kiiruusti tutkailemaan tolpanjuuren koiraposteja jos urhokoiruus on vielä paikalla... Arvaat varmaan mitä lähes ja melkein tapahtuikin... Käsite "pissipäisistä" koirista valkeni jotenkin ihan eritavoin minullekin!;)

Kira talsi kaduilla kuin vanha cityasukki, autot sai suhata ohi, (no vähän korvat meni vaakatasoon, kova nastojen rapina ja muu meteli ei kai ollut herkän maalaisrauhaa rakastavan neidon mieleen.) suojateillä odotettiin kauniisti, ohimenevät pyöräilijät ja jalankulkijat eivät haitanneet, mitä nyt muutamaa olisi ollut kamalan kiva mennä tervehtimään. (Niin luottavainen asenne, voi kun kaikki ihmiset olisivatkin niin hyviä minkälaisina Kira ne näkee...) Seuruutakin tarjottiin aika-ajoin! (Ja mää olin niin ylpeä!)

Citykoirailun urakka väsytti pientä maalaistyttöä ja kotimatka meni nukkuatuhistellessa. Päikkäreiden välissä narunjatke tosin heitti auton parkkiin Titon kotipihalle ja kipaisi katsomaan aivan valloittavaa koipelliinipenneliä. (Jännä paikka tämä kyseinen karvakaveripaikka, aina kun siellä piipahdamme, on paikalla samaan aikaan joku mielenvalloittajapenneli? Alan minäkin pian uskoa näihin moniin salaliittoteorioihin...)

Känny jäi autoon, joten valitettavasti en sulle kuvaa saanut ja ehkä ihan hyvä niin, olisi vielä sydämiä sulannut... Voit joka tapauksessa fiilistellä tämän jouluisen kuvan tiimoilta ja vain kuvitella miten nopeasti allekirjoittaneen sydän suli, kun pieni Whippet-pentu kiipesi, yhtään ujostelematta, syliini pienelle kerälle... *Oih..*

We dont call 911...

Heh.

No ei sais hehhetellä, mutta vähän hymyilytti, kun oltiin pollen kanssa klinikalla eilen illalla ja tutkimusten välillä, odotellessa, Kätevä Isännän kanssa vaihdettiin kuulumisia. Kertoi että erään hälärifirman myyntimiehet poikkes. Kätevä Isäntä istuskeli sisällä, Kiran kera, Tara partioi tapansa mukaan ulkona. Auto tuli pihaan ja ensimmäinen HAUHAUHAU!-ilmoitus samalla hetkellä. Kätevä Isäntä pihalle, jolloin innokas myyntihenkilö oli jo tarraamassa portin kahvasta kiinni... Sitä seuraskin sitten senpäiväinen sepelinpyörre hyvin voimakkaan HAUHAURÄYHHAU:n kera ja hölmömmällekin tehty selväksi ettei ole isäntä vielä toivottanut tervetulleeksi eikä ole syytä alueelle silloin tulla. Varuiksi piti isännän vielä kuuluvaäänisesti innokkaalle myyntivesselille kertoa että älä nyt hyvä ihminen vaan avaa sitä porttia...

Pari vislausta ja Tara sisälle. Oli vielä rappusilla mennessään katsonut portille ja rähähtänyt, ettei ollenkaan ole niin itsestään selvää marssia tälle pihalle nih! Kätevä Isäntä oli sitten mennyt portille jossa kylmänkalpea myyntimies oli nihkeänkylmän käden kanssa kätellyt ja kertonut että varashälyttimiä tarjolla olisi... Isäntä tuumasi että tapasit juuri meidän varashälyttimen ja toinen olikin vielä sisällä. Juu,u, näyttäis kyllä tosiaan tässä osoitteessa olevan asiat kunnossa, tuumasi myyntimies.

Kovakanttista porukkaa. Eipä tulis mieleenkään mennä kolistelemaan jonkun pihaportteja, jonka takana koiruus tai parikin, partioisi. Pitäis kyllä jotain kylttiä tännekin laittaa tiedoksi asiasta, mutten oikein ole vielä keksinyt, minkämoista. Ajattelin niitä napakan hauskoja enkkulaisia, mutta Isäntä meinas ettei ne kaikki enkkua ymmärrä ja menee hauska napakkuus ohi.

Tara kuitenkin ottaa tosissaan pihapiirin ja omien vartioinnin. Asia on ihan ookoo kun antaa luvan tulla ja vaikka senkin mennä portista, mutta jos ei anna, se kyllä korostaa päätöksen tärkeyttä. Kira vielä on vähän hämillään moisesta, sen mielestä kun ihmiset kuitenkin on pääsääntöisesti kivoja. Se vähän puhahtelee sitten taustatukena ja on ihan mielissään jos jompikumpi kotiväestä tulee vaikka huutamaan pois, tulee kätevä tilaisuus päästä tilanteesta eroon.

Kaikenlaisia "kuljeksijoita" on taas raportoitu lähialueeltakin, joten hyvä se on että meidän osoitteen hälärit ja turvapelit pelaavat. Luotan näihin merkkeihin ihan täysin.

Tuli vaan mieleen...

...että voihan vietävä, miten paljon näistä villapöksyistä tykkäänkään. Ei mulla muuta. Jatketaan vaikka huomenna.







♡♡♡

Rutiinit muuttuu

Kira alkaa olla jo iso (kirjaimellisestikin) tyttö, 9kk:tta tuli täyteen. Nyt on sitten vähän eletty isojen koirien mukaisesti. On oltu talviloma-aikoina kaksin Taran kanssa kotona yksin, ihan niinkuin isot koirat ovat, mutta vähän lyhennettyä aikaa.

Ei siis ole jouduttu enää lastenhuoneeseen koiraportin taa. Se on ollutkin aikamoinen apinahäkkishow kun kotia tulee. Kira hyppii koiraporttia vasten kuin paraskin telinevoimistelija; Etujalat suorina kannatellen itseään portin päällä ja takajalat spagaattimeiningilla sivuillepäin, innosta hihkuen. Erittäin hassunnäköistä ja melko haastavaa koittaa olla totisena...

Yksi aikuisiänkoitos on ollu hengailtu pihalla niin, että tytsät ovat jääneet keskenään tähän pihalle ja minä olen Ami-hepan kanssa mennyt kentälle. Mielenkiinnolla seurasin, miten homma onnistuu. Taran kanssa ei ole koskaan ollut ongelmia, se vähän pelkää hevosia eikä tuppaa vapaaehtoisesti niiden seuraan. Vilkuilee välillä kentälle ja jatkaa pihapartiota. Tintti-Enkelikoiruus oli tässä vähän hankala. Koska se oli varjoni, oli sen mielestä mahdotonta irtaantua näköyhteyden päähän. Sen milestä reitti kentälle, esm. tarhan läpi, oli vain hidaste eikä kiellot tarhoihin menosta koskenut sitä hetkeä. Aina siis ollessa hevosen kanssa kentällä sai toisella silmällä vahtia Tinttiä, jottei se seuraavaksi ollut mukana treenaamassa ratsastuksen kuviokelluntaa.

Kira veti pisimmän korren. Se jäi tarkkaavaisena mutta rauhassa katselemaan tarhojen viereen kentälle. Kävi välillä tekemässä partiolenkin Taran kanssa ja palasi taas paikalleen vahtiin. Vautsi, miten fiksu pieni hukkanen. Ei minkäänsortin älämölöä, ei rimppaamista, ei häviämistä eikä tunkeamista kentälle. Olin ylpeä. Toki Tara auttoi, jos se olisi tupannut kentälle, luulen että Kirakin. Joku asia siis missä Tara on parempi oppiemo kuin Enkeli-Tiina.

Tämä helpottaa arkea kummasti, nyt lämpimien kelien tullessa koirat saa olla koko aamun ja aamupäivän ulkona ja me päästään Amin kanssa aamureeneihin. Tähän asti aika pitkälti ollaan Ami-hevosen kanssa iltareenattu, koirien jälkeen tai jos aamureenattu, on koirat olleet sisällä. No talvella pakkasilla ja keväällä kura-aikana se ei niin haitannutkaan, märässä kylmässä maassa ole kiva istua/maata ja pitää vahtia kentälle. Nyt voi kohta jo kölliä nurtsilla ja hoitaa partiovartiota...

Tänään jätettiin myös yksi penska-ajan tavaksi jäänyt rutiini pois. Kukonpieraisun aikaan kakslahkeisen lähtiessä töihin on Kira päässyt pissille. Tänään tämäkin rutiini jäi pentuajan muistoihin. Isot tytöt osaa jo pidättää pidempään, viikonloppuisin jo kaukan aikaa sitten, mutta tavat on tapoja jotka vaan helposti toistaa itseään vaikkei tarvetta olisikaan. Nyt tapa oli helppo muuttaa aavistuksen myöhäisemmän loma-arjen aamujen jälkeen, jättää ihan kokonaan aamuyöpissit pois. Ei ongelmia.

Ja eikun elämänreenit jatkukoon ja astetta haastavampana. Tänään olisi tarkoitus jättää Kira työpäiväksi, normi arkipäiväksi, Taran kanssa kaksin yksin kotiin. Tuntimäärä ei ole pitkä, 5-6h. Päivärutiini on kuitenkin niin selkeä, että uskoisin kaksikon vetelevän hirsiä suurmimman osan ajasta. Ovat varmaan aina vähän ennen kotiintuloa heränneet, Kiralla ollut lastenhuoneessa "eristettynä" tylsää ja askarrellut hiukan omiaan, kuten nyppinyt hirsien välistä täytettä pois, antanut vuodesohvalle kyytiä, pedannut mattoja ja vähän jyrsinyt tuolinjalkaa... Ainiin ja vesikuppi on aina saanut kyytiä, tässä keittiössä, isojen koirien paikalla se ei ole koskaan *kopkop* vesikuppia viskellyt. Epäilen että suurin osa näistä viimeaikojen askarteluista on johtunut ihan vaan siitä että iso tyttö on joutunut penskahuoneeseen. Niin ne pienet kasvaa. Katsotaan mikä odottaa tänään kotiotullessa, kaksi isoa varjeluskoiraa vai lastentarhatäti-Tara ja pentukoira-Kira & Tuhottu kämppä... ;)