"Ontuuko se? Onko se epäpuhdas? Nyt se varmasti ontuu taas sitä vanhaa vammaa. Se ei olekaan parantunut. Onkohan tässä nyt jotain vikaa, ihan kuin vähän tahmea olisi..."Sellaista se oli hevosten kanssa. Tosin niissä sitten usein olikin jotain. Ainakin jotain mitä ei saatu koskaan selville. Nyt tässä on silmiä räpäyttämättä seurattu Penniä. Onko se eepee? Liikuukohan jotenkin oudosti... Ei, ei kertakaikkiaan mitään huomattavaa kunnes... Kunnes se sitten alkoi ontua jälleen kerran etujalkaa. Mutta nyt on kaikki hyvin. Juuri nyt, tällä hetkellä, maanantai yössä. Tai oikeastaan jo tiistain puolella. Penni nukkuu. Se oli tänään toista kertaa irti pitkän remmikauden jälkeen. Se sai leikkiä pihalla ihan irti ja voi että miten iloinen voi pentu olla. Pentu se on vieläkin jos kysytään. Se on varmaan aina pentu, ainakin niin kauan kun se selkeästi on pentu. Pieni, iloinen Harmaa. Se heitti korvat taakse ja meni kippuraan, juoksi ympäri pihaa virne naamallaan. Niin se teki viimeksi viime talvena, silloin kun oli vielä lunta. Kamalan pitkä aika, kieltää pentua leikkimästä. Julmaa.
Huomenna mennään hierojalle. Penni-raukka, stressin paikka. Se on niin metsittynyt. Sekin harmittaa. Ja polvessakin on pieni patti. Peukalonpään kokoinen. Ei ole aina ollut, on vasta tullut, ennen tätä päivää kylläkin.
Alkuperäiseen aiheeseen takaisin; Kira siis ei ole parantunut häntähalvauksestaan kokonaan. Asia sai kohtuuttoman suuret mittasuhteet, kuten aina kaikki saa FB:ssa, kun ihmettelin voisiko joku muu aiheuttaa häntähalvausta, olisiko joku muu kokenut samaa.
Yksi viilenevä helleilta tein jäljen pitkästä aikaa. Vähän uhkarohkean jäljen tauon päälle, mutta kun makupaloja oli vähän ja jälki houkutteli. Ihan tynkää ei viitsinyt tehdä joten tehtiin jälki hyvin vähillä napuilla. Suoraa ja pari kulmaa, pallo palkaksi. Niinhän se sen ajeli, vaikka nappuja ei montaa ollutkaan. Löysi kyllä pallon vaikka vähän yksi kulma meni pitkäksi. Oli ihan tyyni ilta ja silti niinkuin aina, Kira ajautui vasemmalle. Mikä senkin tekee?
No, päästiin palkalle ja vähän leikittiin. Ihan vähän vaan. Pari niiaavaa vastavetoa Kiralta ja häntä tipahti. Ei nyt sentään irti asti mutta ihan veltoksi. Se vaan roikkuin kuin narulla kiinnitetty. Löysänä ja hervottomana. Ei vaikuttanut kivuliaalta mutta vire laski vähän, kyllä sen huomasi. Itse hännänheiluttajassakin siis. Voi hitto. Juuri jälkeä ennen olin tuumannut ääneen mitä kiva kun tuntui että koira on vihdoin kunnossa. Olihan se ollut kun ei oltu mitään tehty joka aiheuttaisi painetta takaosalle.
Eipä siihen sitten paljoa tarvittu. Tästä sitten kyselin siellä FBssä, josko jollain muulla tällaista häntähalvausta. Väärin muotoilin, olisi pitänyt kertoa kaikki. Takapään tasapainohäiriöt, hyvin lieviä, mutta niitä miksi hierojalle ja fyssarille aikanaan mentiin 7kk sitten. Yritin mutta turhahan se on FB:ssa mitään enää sitten yrittää kun peli on avattu. Kukaan ei näe kuin tietyn asian ja kaikki vastaavat siihen.
Tasapainohorjahtelua toisinaan sivusuunnassa, joskus ja jouluna. Ja joita seuraa sitten viimeistään häntähalvaus, jos jotain tehdään missä takaosa rasittuu. Joskus kuulee varpaiden *raaaaps* äänen. Varpaat osuu maahan eikä jalka nouse ylös liikkeessä. Harvinaista mutta mieleen jäävää.
Olenko hysteerinen kun mennään keskiviikkona taas Aistiin. Voiko se vieläkin olla ohimenevää vaikkei ole 7kk aikana mennyt vaikka on hoidettu ja seurattu. Voiko se olla sivuseikka johon taas liikaa takerrun. Enkö muka tunne koiraani? Onko muka vaistot ja fyssarikin väärässä hoputtaessaan tutkimuksiin?
Voihan se olla. "Äh, katso nyt sitä koiraa, ei se näytä kipuilevalta, se leikkiikin" Niinhän se tekee. Vaan niin teki Tarakin 12h ennen kun siitä tuli suojelusenkeli. Samaan aikaan jolloin sen piti olla jo aivan järkyttävän kipeä. Kira ei ole niin kova luu kuin Tara, mutta Tara opetti kivun piilottamisesta jotain joka meni ihon alle ja pysyy siellä. Sellaista jonka muistaa kipeästi aina kun aihetta on. Sellaista joka pitää varpaillaan ja mietteliäänä, varmasti myös vähän hysteerisenä ja yliampuvanakin. Kunhan ei vaan koskaan enää tarvitsisi sitä tilannetta uudelleen elää, järkyttävää kipua jonka joko adrealiini tai kipushokki sumentaa, kuten pienelle punaiselle hevoselleni kaksi vuotta sitten kävi. Se odotti poissaolevan tyynesti lupaa lähteä kurkien ja etelätuulen matkaan, kivuissa jotka olisivat pian hoitaneet luvan jos ei olisi ehditty vähän ennen. Silti sitä aina jää itseään soimaamaan että liian myöhään. Pitäisi ymmärtää jo aiemmin vaikka eläinlääkärit eivät ymmärtäneet.
Pitkästä aikaa Kira ja Penni leikki tänään keskenään. Hirveä älämölö ja möyhtääminen. Ei kai se hirveän kipeä voi olla, ei niin kipeä ainakaan kuin Tara, mutta sittenpähän tiedän. Tiedän voidaanko treenata edes jotain. Tiedän mitä oikeasti tulee välttää ja mitä tehdä enemmän. Uskallan jumppauttaa ja uittaa. Uskallan taas hengittää ja olla olematta niin huolissaan.
Ajattelin että Penni olisi voinut tulla mukaan, samalla iskulla molemmat kun kerran taas mennään. Jälkikontrolliin joka kuuluu polvioperaation hintaan. Laitoin viestiä joskos Laura ehtisi jossain välissä päivää kurkata, sitä pattia. "Laura ei ole enää täällä töissä" -vastattiin. Niinpä tietysti. Eikä se toinenkaan leikkaava ortopedi, kuin maanantaisin.
Taas joutuu ajamaan jonnekin muualle jos tarve tulee. On se kumma. Enää ei pysyvää eläinlääkärisuhdetta löydä. Se olisi kuitenkin ihan kaiken A ja O toimivalle eläimen hoito- ja kunnossapitoedellytykselle. Eläin pitää oppia tuntemaan edes jossain määrin ja se ei tapahdu edes vuoden potilassuhteella, saatika sitten kahden kerran, jolloin voit saman tohtorin saada kiinni.
Milloin koirienkin terveenä ja hengissä pitämisestä tuli näin hankalaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Yksinhöpinöinti ei ole ollenkaan niin kivaa kuin joukkoälämölö! Hauku, murise tai vingu kommenttisi!