Google+
Uskolliset pihavahdit ja ihmisen parhaat ystävät. Tintti, suojelusenkelini, kaikkea mitä saksanpaimenkoira voi parhaimmillaan olla. Tara, hyperenerginen ikiliikkuja tiukalla haasteella, joutui keväällä siirtymään suojelusenkelikaartiin jättäen valtavan tyhjyyden. Kira, ihmisen koira, pehmeä ystäväni - ensimmäinen treenikaverini. Semper Fidelis, Aina Uskollinen. Tassunjälkiä sydämessä, sakemannien normaalia elämää, ei sen kummempaa.

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Kauralastu

50g margariinia
2dl kaurahiutaleita
1tl leivinjauhetta
1rkl vehnäjauhoja
1dl sokeria
1 muna

Ainekset maailman parhaaseen kauralastuun, sanoo Kotikokki.net.

Tai sitten vaan yhdistetään yksi komea uros "Veeti" ja kaunis hulmutukkanarttu "Pulla" ja saadaan jälleen maailman paras Kauralastu, sekä muutama muukin herkkuleivonnainen ;)


Tervetuloa perheeseen Pullan ja Veetin Kauralapsi. Rohkea, tomera, mukautuvainen ja jumalattoman ahne.

Pitkään ajatuksissa kohoteltu, lopulta nopeasti valmiiksi paistunut ajatus, joka toistaiseksi maistuu maailman parhaalta kauralastulta ;)


keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Kun ajatus ikävöi, mieli kapinoi

Kun todellisuus lakkaa olemasta sellaisena kuin se on ollut, mutta mieli ei suostu. Ajatus ikävöi, pitää olleesta sinnikkäästi kiinni. Silloin voi piipahtaa vierailulla siellä, jossa kaikki joskus vielä kohdataan. Jossa ollaan yhdessä taas, vailla murheita ja painavia mietteitä.

Kuvitelmaa, mielikuvia mutta jotain niin todellistakin. 

Vielä kuitenkin toinen katsoo tulosuuntaan ja hoputtaa palaamaan. Yksi jää, muiden jo edeltä menneiden kanssa. Metsien musta susi, villisielu, varjelusenkelini. 

4.3. olin sopinut treffit koiravalokuvaajan kanssa, halusin Kirasta ja Tarasta hienot, laadukkaat kuvat sekä kuvan, jossa olisin niiden kanssa yhdessä, muistoksi. Sellaista ei vielä ollut. Siirsin kuvausta kuitenkin eteenpäin. Viikko alunperin sovitusta päivästä oli meidän viimeinen yhteinen, lähes vielä normaali päivä. Seuraavana päivänä Tara oli jo siirtynyt metsiin, jossa nyt piipahdamme, kun ikävä oikein yltyy kovaksi.


Dorota Kudyba

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Narunjatke BH:sta läpi

Epätodellista! Beehoo tehty! Ei oo todellista!!!

Läpihuutojuttu - no ei kyllä todellakaan ollut! Ihan hirveetä oli! Ja jännää kertoimella miljoona! Jesta. Mutta se oli mukavaa etten ollut ollenkaan ainoa joka hermoromahduksen partaalla pyöri. Jotenkin lohdutti ja rohkaisi.

Mehän tai siis minähän en ole ennen kisoissa koiran kanssa käynyt, eikä kai tuo Kirakaan yksinään. Mätsäreitä ei nyt tässä kohden lasketa. Eipä ollut hajuakaan todellisuudesta, mitä tapahtuu kun parkkikselle kulkupelin kaarsin. Suunnitelma oli kyllä ja niitähän voi olla. Eri asia sitten onko niillä todellisuuden kanssa mitään tekoa.

Autoja oli rivissä paljon mikä ei yhtään rauhoittanut mieltä. Kipitin kohti määränpäätä ilmoittautumaan ja kyselemään lisätietoja. Ilmo vastaanotettu, muistin jopa kirjan ja rokotuskortin, tulostin vielä kuitinkin varmuudeksi maksusta. Sain kilpakirjan (oooooh.... Siinä se nyt oli, vaikka sitten hylsylläkin!) harakanvarpailla hermostuksissani täytettäväksi. Seuraava suunnitelma oli lähteä käymään kävelyllä ja vaikka vähän palloilla ja nostattaa fiilistä kylmästä hiestä hilpeään tunnelmaan. Oli. Todellisuus oli kuitenkin se, että puoli tuntia paikalle ennen H-hetkeä ei tähän riittänyt.

Vieressä seisova henkilö tuumasi yhtäkkiä ettei ollut tuntea ja mielessäni ajattelin että noniin, tiukasti salassa pitämäni koeyritys oli vuotanut jostain ja paikalle oli kerääntynyt  kansanhuveja katsomaan tullut tuttu joukkue. Onneksi ei. Vieressä oleva oli tuttu yötreeneistä ja samalla ajatuskannalla liikkeellä. Huh.

Kello oli jo sen verran että väki kutsuttiin koolle kuulemaan miten homma etenee. Se oli hyvä, tuomarista tuli hyvä fiilis, jämpti mutta asiallinen. Sitten arvottiin numerot. Olin varma että ykkönen tai kakkonen pätkähtäisi, vaan kerrankin Onnetar tuli puolelleni Akuankan sijaan, huomasi kai että pyörtyy vielä tuo raukka jos ei nyt vähän puututa paremmalla peliin. Numero viisi oli ja on onnennumeroni tästä lähin. Kutosen sai yötreenikaveri rotutoverin kera, sekin rauhoitti nanosekunnin verran mieltä.

Seuraavaksi koirien tarkastus sirun luvun muodossa. Kiraa hippasen ahdisti kun vieras tuli kumarassa kummallisella jättisuurennuslasin näköisellä härvelillä skannaamaan, eikä sirua meinannut ensin edes löytyä, mutta lopulta piippasi kuitenkin jostain pannan alta.

Koira autoon ja katsomaan ekan parin piinaa. Sitten oli seuraavien vuoro, tässä kohden käytin Kiraa pienellä kävelyllä, sain sen autoon ja parkkikselta tähyillessäni kuului kentältä kovempiäänistä käskyttämistä. Toinen koira oli lähtenyt paikkamakuulta odotusvuorosta toisen luo, eikä niin ystävällisin aikein. Homma kuitenkin saatiin hallintaan mutta koirakot keskeyttivät. Tämä taasen aiheutti sen että meidän vuoro tuli lennosta. Ei tunnelman nostatusta eikä viime hetken virittelyä. Sinne vaan kylmiltään tuomarin luokse parina istumaan ja esittäytymään. Kiraa kiinnosti aikalailla moni muukin asia siinä hetkessä kuin vaikkapa vetää pikku paritanssit BH:n muodossa...

Me on niin hävitty tää peli - pyöri mielessä. Pari lähti paikkamakuuseen (Ohjaaja oli jo etukäteen fiksusti edellisen koirakon episodin tiimoilta ilmoittanut että JOS näin käy, hänen koira EI ole yhtään vihamielinen vaan leikkiseuraa kyselemässä.)

Aloitukseen siis ja eikun surmansuuhun. Olin varma että jännityksessä unohtaisin vielä koko kaavion, mutta ei. Ainoastaan lähtörasti meinasi kokoajan hukkua ja jonninverran alavireessä homma mentiin läpi, mutta kaikki toimi! Seuruut, pysähdykset, täyskäännökset, istumiset ja maahanmenot. Kaikki meni kertalaakista! Jopa luoksetulo toimi niin hyvin kuin se meillä vain voi toimia - tuli, suoraan eteen istumaan ja siitä käskystä sivulle!!! Aivan huisia! Harjoituksissahan näin ei ollut tapahtunut vaan pientä omaa ehdotusta, kuten vaikka suoraan sivulle kiertoa tms. Oli puitu jonkinkin verran kotosalla kenraaleissa. Lisäksi vielä nuori ja innokas parimme lähti tänne käskystäni tulemaan sekin, mutten hetkeäkään oikeastaan ehtinyt huolestua, olin varma että koira oli silti täysin hänen käskynsä alla, ja niinhän se heti vetikin iikkarit kuullessaan oman ihmisensä käskyn heti perään. Ei aiheuttanut meille mitään.

Sitten vielä se ehkä eka- tai tokapahin, paikkamakuu toisen suorituksen ajaksi. Häiriöllähän ei oltu tätä päästy ties koska harjoittelemaan eikä koskaan muutamaa minuuttia kauemmin. Tässä kohden itse sitten kaavion tuntuessa hyvältä innostuksissani kämmäsin ja käskin koiran maahan ennen tuomarin lupaa. Eikun ylös ja luvalla uudelleen maahan sekä eteenpäin huolestunein mielin.

Pari lähti suorittamaan ja ilman apparia jouduin hiukan kurkkimaan olkani yli. Siellä se makasi. Ja makasi. Ihan loppuun asti! Ei ole sanoja kuvaamaan sitä helpotuksen tunnetta joka tuli, kun sain luvan siirtyä takaisin Kiran luo.

Sitten arvostelut. En ollut edelleenkään varma, mietin kokoajan että varmasti tein itse jotain virheitä joista rokotetaan vielä. Erinomainen, erinomainen, erinomainen. Ainoa huomautus tuli hieman matalasta vietistä, tuomari toivoi enemmän potkua suoritukseen mutta muutoin oli ilmeisestikin tyytyväinen. En oikein meinannut sisäistää kuulemaani, aploodien ihmetyttäessä Kiraakin tuomion "Hyväksytty" - kuuluessa. Hirveä jännä ja nyt se oli tehty. Vuosien välttely oli kohdattu ja selätetty. Toki vielä kaupunkiosuus voisi saada aikaan jotain erikoista hylsyyn asti, mutten silti osannut sitä enää jännätä siinä määrin ollenkaan kuin tottiskaaviota. HUH. HUHHUHUHUH!

Myös pikkumusta parimme pääsi läpi ja oikeinkin niin, hänhän oli vasta vajaa kaksi vanha ja teki erinomaisen mallikelpoisen suorituksen ihan vielä junioriksi.

Yllätyshyökkäyksen kohteeksi joutunut koira sai parikseen kokeneen toisen ulkopuolisen koiran ohjaajineen ja uuden mahdollisuuden tehdä kokeensa rauhassa. Vaatii kyllä sekin jotain että koira tuollaisesta noin nopeasti pystyy toipumaan ja tekemään hyväksytyn suorituksen, ja näinhän tämä kaksikko teki!

Kaupunkiosuudelle lähti siis neljä kuudesta. Letkalla mentiin kaupan parkkiselle jossa kaupunkiosuus tehtiin yksitellen. Ihmisryhmän läpi, pysähtyen niitä näitä diipaillen. Kiralla oli kiiru, maalainen kaupungissa. Hölkkääjät ja pyöräilijä kellonsa kanssa, auton startti ja ovien pauke ei aiheuttanut kiirelle poikkeusta. Ohi menevä koira nostatti tukan pystyyn muttei muuta. Tolpannokkaan jäi kun oli kerran pakko, istumaan ja odottamaan. Ohi kulkeva koirakko ei aiheuttanut odotuksessa muutoksia.

Kiireestä sai huomautuksen ja pystytukasta myös, ei muuta, toinenkin osio hyväksytty. Aivan mahtia. Eipä sitä oikein tiennyt miten olisi ollut. Niin kauan suunniteltu, jännätty ja ihmetelty, oli ohi. Tehty ja vielä niin onnistuneesti. On se huippukoira. Tosta vaan vihellellen luotsasi epäilevän eerikansa läpi kokeesta. Mun ikioma Harmaa ❤

Kuva: Ona (Kiits! Ees yksi todistusaineisto! ;) 



keskiviikko 31. toukokuuta 2017

maanantai 29. toukokuuta 2017

Vie terveisiä

Niitä hetkiä, kun suru ja ikävä vyöryy, nielee armotta alleen, niitä riittää. On surua ja ikävää joita voi käsitellä - sitten on toisenlaisia. Tämä on niitä toisenlaisia. Järki ei tahdo vieläkään hyväksyä, edelleen on meidän koirat. Sitten on hirveä ikävä. Harmaa ilman Mustaa.

Taran emo Ruuti on tänään lähtenyt tyttärensä luokse. Kuulemma saappaat jalassa, kuten tyttärensäkin. Niissä oli jotain samaa, vaikken tuntenutkaan. Tervehdimme kyllä ohimennen Taraa toukkana katsomaan mennessäni. Vahva, hieno, touhukas Ruuti.

Hyvää matkaa Ruuti, vie elämäni Mustalle paljon terveisiä. Pyydä katsomaan peräämme, kiroilemaan kuulumattomat pois poluiltamme. Siellä se varmasti hyppii tapansa mukaan perhosten perässä, korkealle ilmaan ja lelun kanssa touchdownit perhosen tappioksi. Makoilee ja tähyää aluettaan. Koittaa metsästää ohilentäviä amppareita. Illalla käpertyy korvapuustiksi omaan pehmeään petiinsä.

Kiitos Ruuti elämäni Mustasta ❤


perjantai 26. toukokuuta 2017

Patikkatreenit

Ote FB:sta 26.5. klo. n. 17.30. 
Edit - Matkaa kertyi 10km!

                Kopio FB:sta, noin klo. 21.00. 
En tarkalleen ottaen tiedä miten tässä näin kävi, mutta me ollaan jo kotona!

Uskon että oltiin kaikki omalla tavalla vähän huolissaan, että miten me ensikertalaiset selviämme.

Harhailimme synkeistä synkimmissä peikkometsissä, ylitimme hurjia suo-alueita, olimme kertakaikkiaan niin keskellä ei mitään (eli melkein meidän takapihalla 😂). Nähtiin nähtävyyskin, paikallinen kärmeslampi tai joku sellainen. Mahtavaa!

Loppumatkasta hyvin pidättyväinen Kirakin alkoi jo lämmetä urhoollisille ja raavaille herraseuralaisille jotka ohjasivat meidät takaisin lähes sivistyksen ilmoille, eli kotiin.
Juhlistan pienesti uutta erämaanvaeltaja-harrastajan uraani sihijuomalla, kiitos patikkajohtaja-Marille! Ensiviikolla lähdemme ehkä jo Lappiin!



torstai 25. toukokuuta 2017

Naskalireissu

Kun on oikein pieni, ei pääse vielä pentuaitauksen korkeasta kynnyksestä yli.
Kun on oikein pieni, ei pysy emon perässä kun se lähtee omiin juttuihinsa.
Kun on oikein pieni, voi pinoutua sisarläjään nukkumaan ilman että kukaan hermostuu.
Kun on oikein pieni, on myös oikein pienet terävät hampaat,
ja tuoksu jolla huumaa kaikki kaksjalkaiset.

Kun on oikein pieni, on koko elämä vielä edessä.
Elämä josta kukaan ei vielä tiedä mitään.
Silloin ei juuri huolet paina eikä liikoja mietitä.

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Yön yksinäiset

Onko kaikki koiraihmiset normityössä? Kasista neljään ja sillälailla? Kauheen vaikeeta kun oma treeniaika sopisi parhaiten siihen ysistä yhteentoista - joka on meille ilta, muille ilmeisesti yö. Hevosporukoissa oli paljon enemmän yötreenareita, ihmeellistä kylläkin.

Tulis jo talvi ja yövuoro. Sitä ennen pitäis kyllä tehdä vaikka mitä. Kovasti ois kivaa lähteä vaikka tekemään joku pieni koiravaellus nyt kun on vaan yksi koira. Se ois niin helppoakin. Ja kerrankin oikeesti mahdollistakin koska kaviolauma on maltillinen ja helppo. Ja koska vielä ainoa asia joka kaikessa ehkä vähän kaduttaa on se, ettei ole ehtinyt tai vaan tehnyt ja mennyt enempi karvakorvaystisten kanssa. Jos kaviokkaita ei olisi, olisin jo aikanaan pakannut kolmiokorvat autoon ja huristellut jonnekin karuun erämökkiin kauas sivistyksestä, vielä siis kauemmas kuin tämä vallitseva kotialue.

T. Yöreenien yksinäiset harrastajat


sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Karvalapsi

Äideille. En kuulu siihen porukkaan joka eläimistään lapsinaan puhuu, koska ei ne vaan ole 😁
mutta olettaisin että samoja tuntemuksia ne saattaa tuoda.
Huolta vatsahaavaksi asti, pohjatonta ikävää, murhetta, pakahduttavaa iloa, salaista ylpeyttä.
Loputtomasta huolehtimisesta syntyvää uupumusta, väsyä, kiukkuakin.
Perkuleen rakkaat karvakorvat.
Eiköhän nämä samat ajatukset sovi siihen kaksijalkaiseenkin.

Parasta Äitienpäivää, ennenkaikkea omalle, maailman parhaimmalle Äidille 💖


lauantai 13. toukokuuta 2017

Lumijälkeä

Jeee, tiistaina oli ulkoiltavuoro! Vähän aikainen kylläkin, yövuoroa ei voita mikään. Mutta heti sen jälkeen mikä onkaan hienompaa kuin kevyt lumipeite, kipakka sää sekä jälki- ja treenipeltoa silmän kantamattomiin! Ei itikoita, ei liian kylmä, ei hapetonta. Jälkikin näkyi siinä kevyessä lumipeitteessä.

Kira oli samaa mieltä, ainakin tottiksessa. Vähän kenottaa eessä ja narunjatke vastaan, kompastuu ehkä omiin jalkoihinsa vaikka syyttääkin siitä koiraa ja koiran jalkoja, mutta muuten 👌

Palkasta pitää päästä nyt etäämmälle ja molempien kenotusta suoristettua. Siinä kotiläksyt.

Jälki ei mennyt ihan yhtä hyvin, Koiruus on siinä kuitenkin hyvä. Siinäkin tuli muikkari ettei Harmaa ole enää pentu, jälki voi olla jo pidempi 😁 Liinan paikasta se on tarkka, väistää sitä ja kampeaa vasemmalle. Muistin myös myöhemmin että se ei tykkää siitäkään jos se kulkee jalkojen välistä ylipäätään.

Mutta kaikenkaikkiaan hyvä fiilis. Kiva poppoo, kiva paikka, kiva sää, ennenkaikkea kiva koira ♡


keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Sporttirakki

Avattu. Nopeesti tsiikattuna paljon sisältöä. Sporttirakin eka lukemani juttu oli Toko-kokeeseen menossaKiran sisko Hukka suoritti ALOn, vieläpä vallan huisilla pisteillä! Onnea Hukkis ja Hanna, teidän HH-tiimi on erinomainen! ♥

Meidän treenit ei mennyt tänään niin hyvin. Eikä eilenkään. Tuntuu että alkaa tulla patoumia, mitä enempi treenataan. Ehkä me palataan siihen mettittyneiden ei tartte reenata - moodiin... 😏

::Edit::

Jäin koukkuun, heti. Tätä aamulla tuskailin! Me ollaan geelaririippuvaisia. Ihan tuskaa.
Pakko palkata, vai onko?

tiistai 2. toukokuuta 2017

Isommat saappaat

Kun Musta lähti ja Harmaan kanssa jäätiin, mietin miten sitten. Kun ei enää ollut selustan henkistä turvaajaa. Sitä joka ei epäröinyt, ei pelännyt vaan oli ehkä vähän turhankin itsevarma. Toisinaan totuuden nimissä taasen vähän epävarmakin, mutta sitä ei kenellekään paljastettu - vaan pidettiin itsetietoisen varmaa kirometeliä ja omien huudien puolustusta yllä, ilmekään värähtämättä, kielimättä pikkuruisesta epävarmuuden hippusesta, joka vuosi vuodelta muuttui pienemmäksi.

Sitä jonka kanssa ei ollut huolta jättää Kiraa iltatoimilleen, sitä jonka kanssa ei ollut huolta hakea pimeääkin pimeämmästä syksystä kaviokaslaumaa talliin. Sitä, jonkalaista vierellä ei ollut koskaan ollut. Joka loi turvallisuuden tunteen, joka hetkeen kotona.

Kun Tara piti itsevarmasti vahtivuoroa, Kira tuli rappusille odottamaan että joku tuli ulos tarkistamaan tilanteen. Oliko vahtivuorolaisen ilmoittama tunkeilija oikeasti luvallinen vai luvaton. Tara kertoi hälytysjärjestelmäkauppureillekin suorilla sanoilla että täällä oli järjestelmät jo aktivoitu eikä kulkulupaa heille myönnetty. Kätevää. Jostain syystä meillä ei ole kauppureita vuosiin näkynyt.
Älä luota kehenkään - no paitsi kotiväkeen, mutta niitä ei lasketa, sanoi Tara.
Sitten jäätiinkin vaan me. Harmaa hiippailija ja pimeänpälyilijä. Luulisi kai kun täällä korvessa on koko ikänsä asunut, ei enää pienistä hetkahtaisi, mutta niin sitä vaan pimeässä varastojen ovia lukitessa ja sieltä painostavan pimeyden selän takana hiipiessä alkoi vilkuilla olan yli ja askeleet pidentyä, sellaisella nopeudella jotta olisi Koutsikin ihmeissään! Ja mitä teki Harmaa? No se oli tallissa, kissaa viihdyttämässä.

Metsässä lenkillä se otti peikkojen hajuja, vähän hermostuneesti niiden jäljissä risteillen, pörhistellen irokeesi pystyssä. Silloin oli hyvä siirtyä pois metsästä, pelloille. Villisika varmaan, tuumasi tuo kätevämpi osapuoli. Tiedä sitä sitten, oliko se sen parempi vaihtoehto kuin joku muu.

Mutta sitten alkoi asiat muuttua. Harmaasta kasvoi vahvempi. Kipakammat puhuritkaan talon nurkien vahvuutta koetellen eivät saaneet sitä ihan heti hermoilemaan kuten ennen. Se alkoi tulla mukaan hakemaan ponilaumaansa sisälle, sulkemaan varastojen ovia. Se kysyi portilla oliko kulkulupaa. Se alkoi kasvaa isompiin saappaisiin.

Vaihtaisin pikkusaappaat koska tahansa sille ja ottaisin isojen perintösaappaiden toisen, miksei ensimmäisenkin käyttäjän, koska tahansa takaisin, mutta kun en voi. Silloin voin vain todeta että jos jotain positiivista voi tässä asiassa olla, täytyi sen olla tämä juttu. Kira kasvoi aimo harppauksen henkisesti.

MINÄ kysyn kulkuluvat nyt! 
(Se on sitten eri asia, onko sitä vai ei ja mitä sitten tapahtuu.. 😂 )


keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Kiireen keskellä

Kiralta aikaa vievä ponnistuspinnistys on takana. Koko perheen tapahtuma kilpailijoita myöden. Aivan valtava työ yhden päivän takia, kuten joku sanoi. Niinpä. Pistää miettimään minkä arvoista se sitten on, mutta iloinen nuoriso ja miksei aikuisetkin, saa aina hyvälle mielelle. Te onnettomat, jotka olette luvanneet jotain isoa järjestää, tiedätte.

Tiedätte että vaikka miten ajoissa aloitat, aina myöhästyt. Aina tulee muutoksia, häviämisiä, takapakkeja, muitakin myöhäisiä. Paikkaaminen, korjaaminen ja uudelleen järjestäminen sen kaiken muun työn ja tekemisen ohella vie valtavasti aikaa ja voimavaroja. Monen eri tahon yhteen liittäminen, koska jokaisella tehtävällä on omat osaajansa. Ja silti joku klikkaa ja kuka saa haukut, vaikka miten on yrittänyt, tehnyt lukuisia (tällä hetkellä lukuisa tuntuu todella vähäpätöiseltä sanalta) ilmaisia ja miinusmerkkisiä työtunteja. Mut hei, ne kasvattaa! 😉 Joka tapauksessa, se on nyt ohi (kunnes taas) jälkitöitä lukuunottamatta. Nyt on taas enemmän aikaa sille tärkeimälle.

Harmaa joutui vähän taas paitsioon. Huomasin miten yksinäinen se oli jos ne ainoat kaksijalkaiset kaverit oli kiireisiä. Se ei ehkä sure, mutta se odottaa. Haastaa armotta koko ajan leikkiin, juoksemaan ja on kärsimätön kun hidas, tylsä kaksijalkainen ei juokse täysiä sen kanssa kilpaa. Mutta se treenaa nyt 3 x paremmin! Johtuneeko siitä että kukaan muu ei leiki. Tylsä, hidas ihminen on nyt hyödynnettävä kaikin tavoin. Se on vähän turhankin innokas toisinaan. Poikittaa, nojaa, metelöi ja mutta tekee innoissaan ja tarkkana. On selkeästi terävämpi mitä on ollut. Ehkä se tietää että tekemällä, olemalla kiireinen, voi hukuttaa ikävän hetkeksi. Ehkä se on oikeassa. Tämä hetki pitää käyttää kaikintavoin nyt täysillä hyväksi, molempien kannalta, ennen kuin muutoksia taas tulee. 

Ikävä ei kuitenkaan päästä otteestaan. Se pitää tiukasti kiinni, vetää vastaan harvinaisen varmalla otteella, arjen monissa hetkissä. Meidän yhteinen ikävä. 

"Aina kun jotain häviää, aina jotain jäljelle jää.
Aina kun tuntee ikävää, tietää, että omisti jotain tärkeää.
Ei toista voi koskaan menettää, se mitä oli, se jää."

torstai 6. huhtikuuta 2017

Miten meni, omasta mielestä

"Nyt en kyllä tiedä yhtään mitä meidän pitäisi treenata."
Ihan kuin ajatuskupla pääni sisältä 😂 Nojoo, hevosihmisenä valmennuksissa tottui siihen että valmentaja antoi tehtävän jotka sitten tunnin jälkeen purettiin ja pohdittiin.

Tämä nykyinen ja edellinen, jossa on saatu olla mukana, puhuu ja pohtii, vääntää vaikka rautalangasta jos ei muuten ;) Mutta sitten oli paljon välissäkin niitä, jotka antoi vain tehtäviä, vähän korjasi ja opastikin toisinaan - mutta ei koskaan käynyt tehtäviä läpi opetuslapsiensa kanssa. Että miltä siitä ohjaajasta itsestään tuntui, jäikö joku mietityttämään. Miksi mitäkin ja niin edelleen. Ei se oikein kehitä kun ei pysty ymmärtämään ja sen kautta oppimaan.

Joo, kyllä se on oppimisen kannalta ihan hyvä puhua => Työkoiria ja koiraurheilua - Puhukaa toisillenne

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Fiilistelemässä

Yöreenit pitkästä aikaan ja niin tarpeeseen. Vielä kun se toimi kaikilla tasoilla, tajuaa asian tarpeellisen, nollauttavan merkityksen pään tukkouttaville menneille viikoille.

On tyhjyyttä joka pysyy, mutta sen kanssa oppii elämään. On asioita jotka pysyy vaikka ne olisi välillä poissa. Sitten on fiiliksiä jotka tulee yhtäkkiä, hyvässä ja pahassa. Tänään hyvässä. Miten hyvä fiilis löytyikin. En tiedä mistä se tuli, miten ja miksi - mutta se toimi ja sellaista me tarvittiin, tarvitaan.

Ehkä se oli pipo (en ole pipoihmisiä, kuten tutut tietää, lippis toimii kesät talvet), ehkä se oli oikea tehtävä, ehkä se oli herkut jotka oli tarjolla pallojen ja patukoiden sijaan. Tai sitten se oli vaan tarve, kysynnän ja tarjonnan kohtaaminen. Joskus kai niidenkin on kohdattava.

Mustaa on niin ikävä ja harmaasta niin tykkään, niin paljon että molemmista halkee. Kiitos koutsi, tää tuli tarpeeseen. Toivottavasti saatiin sitä hyvää fiilistä kimpaistua takaisinkin, kantamaan taas vähän aikoihin parempiin. Ei ole helppoa ollut teilläkään, mutta hyvään fiilikseen oli nyt kyllä teilläkin aihetta.



tiistai 4. huhtikuuta 2017

Myötäeloa

Kun Kirasta pienempi harmaa hulmuturkki oman ihmisensä kanssa kohtaa saman tilanteen minkä olet itse elänyt kahdesti pienen isoegoisen mittarimato-mäyriksen ja isomman pinkeäpipoisen mustan kanssa, silloin on helppoa myötäelää samaa huolta ja pelkoa uudelleen. Epilepsia. Miksi se on niin yleinen nykyään. Vai onko aina ollut - tuoko some vain tapaukset lähemmäksi. En tiedä, mutta kun yksi mäyriskoira ja yksi kolmiokorva samalla sairaudella osuu samaan talouteen, antaa se ainakin uskoa enemmän ensimmäiselle vaihtoehdolle.

Samaa tahtia onneksi tieto lisääntyy, vaikkakkaan ei siitä itse asiasta, epistä. Miksi, mistä, minkätakia. Itse halusin aina ripustautua asioihin joilla ei oletettavasti edes ollut merkitystä. Annoin tiettyä öljylisää ja uskoin että se auttaa, kohtausväli on pidempi - tai sitten ei. Annoin ruuan tismalleen samaan aikaan ja uskoin että se auttaa - tai sitten ei. Annoin lääkkeen puoli tuntia ennen ruokaa ja uskoin että se auttaa - tai sitten ei. Lista oli loputon.

Kun Taralle tuli ensimmäinen juoksu epin aikana, nukuin ehkä eniten veitsenterällä ikinä. Olihan kaikki sanoneet että epikoira pitää sterkata, juoksut pahentaa tilannetta. Se oli kuitenkin pisin aika kohtausten väliin. Viimeinen epikohtaus oli tästä huomenna tasan kaksi kuukautta sitten, neljän aikaan yöllä. Se oli melko helppo kohtaus mutta jälkimainingit olivat levottomat ja pisimmät. Silloin yöllä useasti sen herättäessä mietin mikä muu nyt on hätänä.

Lokakuussa kirjoitin tämän joka oli jostain syystä jäänyt julkaisematta. Tuntui oudolta lukea sitä nyt. Kuten myös ensimmäistä epipostausta omalta osaltani, jolloin tuntui että maailma kaatuu. Pelko oli ahdistava. Kuitenkin siitä selvittiin, epistä selvittiin ja sen kanssa totuttiin elämään. Arkea muutettiin taas kiroilevan ystäväni Mustan toimesta, mutta niin se Taran kanssa meni, pienestä asti. Päivääkään yhteisestä, vaikkakin joskus haastavasta ajasta en kadu, en pois vaihtaisi, kaiken ottaisin takaisin.

Tsemppiä pienelle harmaalle ihmisineen, tekin pärjäätte kyllä. Matka Aistiin oli pitkä ja ahdistava, päivä loputon, mutta kotiinpäin tultiin jo paljon kevyemmällä mielellä. Aistissa olette hyvissä käsissä. Vertaistuki on kova sana, silloin huomaa pimeimpänäkin yönä että selkeästi valtaosa selviää epin kanssa. Se helpottaa. Tsemppiä!

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Eläinlääkärin tuki

Elämää raskaampia tilanteita voi olla monenlaisia. Siinä missä toisaalla päivystyksessä haluttiin nukutettavaksi tuotu kovia kipuja kärsivä, jo lopulta itse lähtemään ehtinyt sydänvikainen vanha epileptikko (tässä kohtaa en voi olla miettimättä, että onko miten monelle muulle osunut kaksi epileptikkoa ja vielä toisen kohdalla epätavallisessa rodussa, kohdalle?) elvyttää, toisessa ohjaillaan ja tuetaan sitä vaikeinta mutta ainoaa järjellistä päätöstä.

Postilaatikosta nykyään niin harvoin löytyvä aito postikortti koskettaa aina vähän enemmän ja tämä kosketti vielä vähän enemmän pehmeän lohduttavasti, edelleen kipeää rutussa olevaa sydäntä. Kaunis ele, muistaa vielä kun matka on kuljettu loppuun, kaikki on tehty ja laskutkin maksettu. Silti jollekulle on varattu työaikaa muistaa. Se antaa mielikuvan että asiakkaista välitetään.

Onko se sitten pelkkä tunteeton mielikuvan luonti, laskelmoitu ele jolla saataisiin kovan kilpailun aikana asiakas tulemaan toistekin - vai onko se aidosti empaattinen teko, jolla halutaan kertoa että tiedämme miten surullista tämä on, et ole yksin. Ainakin se sai tunteet jälleen pintaan, lohdutti ajatuksella että Tara on se yksi tähti taivaalla joka vilkkuu punaisena ja sinisenä kimpaantuessaan, pienesti kiroillessaan, erilaisella omalla tarinallaan.

Itse uskon että Turun Eläinsairaalan väki kirjoitti ja lähetti kortin ajatuksella. Joku sinä samaisena päivänä Taran runoa kirjoittaessaan saattoi kirjoittaa useammankin runon ja ehkä muistella, ainakin oman vuoronsa kaikkia niitä omanlaisiaan koirapersoonia joista tuli tähtiä taivaalle sekä surevia, yksinäisiä omia ihmisiään, jotka kävelivät pää painuksissa ovesta ulos toisessa kädessään pelkkä panta ja hihna.


"Tähtiin on kirjoitettu niin monta tassunjälkeä, niillä kaikilla on nimensä, elämän pituinen tarinansa". ♥

Uskon tähän, koska siitä hetkestä, jolloin The most unhappy end - stoorin matka aloitettiin, sain palvelua ihmiseltä toiselle. Ystävällistä, kanssani asiaa pohtivaa palvelua, jossa ei ollut ripaustakaan pätemisen tarvetta. Tämä toistui puheluista toiseen, käynnistä toiseen. Joka kerralla koin että juuri minua itsenäni palveltiin, juuri Tara oli tärkeä ja apu siihen tarvittavaan tilanteeseen oli aina saavutettavissa. Edes päivystyksen kiire ei luonut kireää ilmapiiriä - eikä toiveille ja ajatuksille tuhahdettu ylimielisesti - vaan niitä kuuneltiin, kunnioitettiin ja niistä keskusteltiin. Joka kerta toivotettiin tsempit kuljettavana olevalle polulle ja muistutettiin että jos ongelmia tulee, olemme tervetulleita koska tahansa paikanpäälle.

Vaikka kortti oli kaunis ele, isomman kiitoksen haluan antaa siitä tuesta jonka sain liian lyhyeen mutta samalla loputtoman pitkään kolmen päivän viimeiseen matkaan Taran kanssa. Erityisesti haluan kiittää loppumatkamme eläinlääkäriä Tuulia, joka viimeisellä käynnillä kuunteli missä mennään, pui yhdessä vaihtoehtoja, ei väheksynyt yhtäkään asiaa jota pohdin, joista yritin etsiä epätoivoista toivonkipinää kuitenkin tietäen itsekin ettei niitä enää ollut. Haluan kiittää siitä selkeästä tuesta surun sumentamalle mielelle, elämää vaikeammalle päätökselle. Se tuki on uskomattoman arvokas. Se vahvisti pelkoni ja pahimman luopumisen tuskani, mutta myös rohkaisi ja varmisti, että se oli ainoa oikea järjellä tehty päätös.

Taran nukahtaessa ensin syvään rauhallisesti tuhistavaan uneen kipujen saavuttamattomiin, mieli pystyi vihdoin vähän rauhoittumaan kaikesta kerätystä ahdistuksesta. Ensimmäistä kertaa piinaavan kolmen päivän aikana tuli jollainlailla lopulta helpottunut olo. Eläimen kärsimys on sydäntä riipaisevaa katseltavaa. Silloin aina ajattelee että tekisi mitä vain jos kivun saisi pois, oloa helpotettua. Vaikka sitten sen vihonviimeisimmän kaikkein kipeimmän päätöksen. Vihdoin ei sattunut, vihdoin Tara sai levätä rauhassa, nukkua tyytyväisen näköisenä. Sen nenä heilui kuin se olisi haistellut jotain ja tassut liikkuivat kuin unessa normaalistikin juostessaan. Se näytti samalta kuin pentuna käpertyessään varaemo Tintin viereen. Samalta kuin se käpertyi isompana korvapuustille nukkumaan. Levolliselta ja rauhalliselta. Kaikki se ahdistus ja kivun peittämiseksi noussut hirveä adrenaliini oli poissa.

Sellaiselta, jota jaksoi välillä iltaisinkin katsella hetken jos toisenkin ja josta tuli hyvä, hiukan kaihoisan surullinen mieli. Ehkä se mieli tiesi etäisesti että jonain päivänä tämä samainen, sillä hetkellä hellyttävä näky, tulisi olemaan myös suruntäytteinen viimeinen hetki jolloin sileää mustaa turkkia pystyi vielä silittämään. Hetki josta ei olisi ikinä halunut päästää irti.


Yhdessä taas, pilvien päällä korvapuustilla, vierekkäin. 

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Uusi ystävä

Uusia ystäviä etsimässä. Harmaa löysi toisen, erilaisen mutta ystäväksi lupautuvan. Ensin molempia vähän mietitytti, sitten 2vuotta nuorempi isompi Harmaa sanoi että leikitään! Aikansa sitä sulateltuaan pienempi, joka kuvissa näyttää aika isolta sekin, tuumasi että no mikä jottei. 

Hauskaa niillä vaikutti lopulta olevan. Teki Kiralle oikein hyvää. Tietää että koirakavereita vielä on ja saada vähän uskoa että uusiakin voi tulla ja olla. Vanha, kesällä saatu mielensolmu aukesi. Kiitos Harmaa-Tikru, joka melkein loikki kuin Tikru






lauantai 18. maaliskuuta 2017

Meidän Tara

Arki alkaa palautua jollainlailla koska pakko. Kira alkaa hyväksymään sen, ettei Tara odota missään. Se otti noin kolme päivää, sitten se vaan yhtäkkiä oli lähes iloinen oma itsensä. Sitä ennen se lähti yhtäkkiä innoissaan juoksemaan jonnekin, ikäänkuin odottaen että Tara olisi vastassa. Ja kun ei ollut hölmönä haisteli ilmaa ja ihmetteli. Sisälle tullessa odotti että Tara olisi oven takana, ulosmennessä juoksi häntä pystyssä kulman taakse katsomaan ja toteamaan "Ei se oo täälläkään?".
Ruoka ei oikein maistunut, nyrppimisen jälkeen piti kuitenkin mennä tarkistamaan toinenkin kuppi, muttei sitä ollutkaan. Niin ne aina tekivät, söivät ensin omat ruokansa ja sen jälkeen vaihtoivat kupeilta toiselle, jospa olisikin jotain unohtunut.

Omaa oloa helpotti vähän kun toisen olo helpottui mutta silti tiedän että sen viereltä puuttuu tärkein. Kaksijalkainen ei taaskaan ole senkäänvertaa fiksu, enemmän kuin kolme päivää on kulunut. Alkuarki oli todella hankalaa. Hevosista luopuminen ei ole näin hankalaa vaikka sekin sitä todella oli. Koira on kuitenkin enemmän läsnä kaikessa ja Tara vielä vähän enemmän. Sen puuttuminen näkyy ja tuntuu kaikessa. Heti aamulla herätessä, illalla nukkumaan mennessä. Uusista rutiineista oli vaikeaa pitää kiinni, koska ne muistutti siitä puuttuvasta osasta ja raastavasta ikävästä, iskivät tikarilla suoraan rutussa olevaan sydämeen. Taran takia arjessa oli vahva rytmi. Ruuat neljä kertaa päivässä, lääkkeet kahdesti, ajallaan.

Arjen iso osa puuttui ja sen myötä hetket tasaantuivat mutta myös ahdistivat. Yksi osa päässä ei pystynyt ymmärtämään, ei uskomaan, luopumaan ajatuksesta. Mielikuvista joita kaikki arjen asiat toivat mieleen. Yksi osa pillahti itkuun, ehkä se oli se, joka keinui rajalla hyväksyä totuus. Ja sitten vielä se kolmas, se heikoin joka ei kapinoinut vastaan, se joka on hyväksynyt elämän kulun, pakollisen pahan.

Tuntui helpottavalta tehdä jotain missä Tara ei muutenkaan ollut mukana, kuten vaikka mennä töihin pitkän sairausloman jälkeen. Oli vaikeaa jättää Kira yksin kotiin mutta helpottavaa avata työpaikan ovi ja istua koneen ääreen. Kun kone aukesi, kurkkua kuristi. Taustakuva piti vaihtaa.

Työstä oli vaikeaa saada kiinni, ajatukset harhailivat, itku ei ollut kaukana. Jossain vaiheessa tuntui että oli pakko päästä kotiin, mutta sinnikäästi ajatukset siirtämällä muuhun selvisi ensimmäisen, erillaisen työpäivän loppuun.

11.3. klo. 10. jälkeen otettu kuva.

Kira pärjäsi hyvin. Rutiinit pitivät sen raiteillaan kuten kasvattajansa uskoi. Se jäi kotiin odottamaan ja ratkesi riemusta palatessa, ihan kuten Tarakin ja Tarankin kanssa.

Sen päivien kohokohta oli Taran kanssa päästä lenkille ennen töihinlähtöä, mutta se ei osannut kelloa kuten Tara. Viimeistään kun kello nakutteli kymppiä, Tara nousi aamupäivänokosilta, venytteli ja istuskeli hetken. Sitten alkoi tuijotus. Se tuli viereen ja tuijotti, joskus työnsi pään läppärille niin että nappulat kirjoittivat mitä sattuivat. Toisinaan se ärsytti jos oli kesken jotain olevinaan tärkeää, yleensä hymyilytti. Varsinkin se tuijotus. Jos joskus venähti ja käsky kävi paikalle takaisin, tyytyi Tara kohtaloon ja meni, mutta vain pompatakseen salamana ylös mikäli pienikin vinkki uloslähdöstä nousi ilmoille. Silloin viimeistään myös Kira heräsi täyteen villitykseen JEEE ME MENNÄÄN NYT ULOS!!! 

Hirveä hundkarusellen, älämölö ja meno. Sekin toisinaan ärsytti. Ja sitten mentiin, hännät suorana ja hirveällä älämölöllä pitkin pihaa. Jos en heti mennyt samaa matkaa pihalle, kävi Tara kiroilemassa lintulaudan linnuille ja Kira odotti oven takana, koska se tiesi että kiroileminen oli rumaa. Myös ponit saivat toisinaan jo silloin omat kirometelinsä, vaikka Tara taasen tiesi, ettei niille oikeastaan saisi kiroilla, ainakaan niin paljon. Mutta se unohti että talossa oli ikkuna josta näki.

Lenkillä kaksikko oli yleensä irti koska kierrettiin omia peltoja. Joskus Tara oli kiinni jos oli jotain miksei voinut juosta kahtasataa kilpaa, vähintään sen 5 kierrosta ohi hitaan narunjatkeen.

Lumipalloaikana kaikki lumentapainen liikkuva oli ihan älyttömän hauskaa, siitä molemmilla meinasi villahousut revetä. Metsässä viipottaminen oli myös kivaa. Siellä käytiin silloin tällöin. Nyt on erityisen hyvä mieli että käytiin perjantaina ja lauantaina. Perjantaina oli hyvä päivä, kunnes tuli ilta ja kaikki alkoi mennä pieleen. Nyt antaisin mitä vain että musta naama tunkisi läppärin näytölle. Mitä vaan hundkarusellenista eteisessä. Mitä vaan kahdesta korvattomasta kahtasataa kiitävästä, elämästä kaiken ilon irti ottavasta onnellisesta sakemannista. Mitä vaan jos Harmaa saisi vierelleen Mustan.


Mutta ei saa enkä saa, vaikka mitä antaisin. Kaikella on aikansa ja jostain syystä meidän aikamme oli lyhyempi mitä piti. Jostain syystä voisin ja haluaisin juuri nyt kirjoittaa Tarasta loputtomiin. Ehkä se on joku ikävää potevan mielen oma oikku tai pelko saada kaikki muistot tarkasti ylös, ettei elämäni Mustasta unohtuisi pieninkään asia. Kuten sen kalkkarokäärmemäisesti väpättävä hännänpää jos sitä meni rapsuttamaan sen ollessa kääriytyneenä korvapuustiksi pedilleen. Tai se, miten se vähän vaivaantui em. hellyydenosoituksesta, ihan kuten varaemonsa Tintti. Ja moni muu asia, yksityiskohta ja luonteenpiirre, persoonallisuus.

Taran kasvattaja kerran sanoi että kivoja koiria on paljon mutta erikoiset, vahvat koirat jäävät erityisinä mieleen. Nyt ymmärrän sen. Kukaan ei koskaan korvaa toista, mutta toiset voivat olla samantyyppisiä kuin toiset, kuten Tintti ja Kira. Niissä on paljon samaa hyvää - joskin Tintti oli varmempi. Samantyyppistä kuin Tara ei ole eikä tule olemaan ja kaiken surun keskellä olen hirveän onnellinen että juuri Tara oli se meidän Bee Bakteeri. Kukaan toinen koira ei olisi opettanut ja antanut niin paljon ❤


torstai 16. maaliskuuta 2017

Koiran kipu

Yleinen harhaluulo on myös, että jos koira leikkii, juoksee tai haluaa kilpailla, sillä ei ole kipuja. Monilla koirilla on kuitenkin niin vahva vietti toimintaan, johon niiden rotu on jalostettu, etteivät ne työskennellessään välitä kivusta. 
Kopioin tähän, siltä varalta, että linkki katkeaa, melko hyvän kirjoituksen koiran kivusta. Linkki juttuun löytyy tästä. Taran kipu oli erillainen kuin muiden tähän astisten mikään. Ehkä se johtui siitä että Tarakin oli erillainen kuin kukaan tähän astisista. Nyt jälkeenpäin tiedostan siinä eri kipuominaisuuksia joita en osannut tarpeeksi vahvasti lukea, vaikka epäilin. Suurin osa niistä oli varmasti lopulta merkkejä syövästä. Kirjoitan niitä ylös pian ja opin taas luottamaan omiin tuntemuksiini ja näkemiini asioihin enemmän.

Kira taisi tietää jo noin puoli vuotta sitten että Taralla oli ihan toisenlainen syy kuin ruoka tai kuiva iho, moniin ongelmiinsa. Eläimet vaistovat ja haistavat monia asioita. Miksi me emme huomioi niitä.

Tunnistatko koirasi kivun?
Katariina Mäki ja Anna Hielm-Björkman 2009

Kipu on jokaiselle meistä tuttu käsite, joka kuitenkin on täysin subjektiivinen. Jokainen kokee kivun eri tavalla. Kipu ulottuu paikallisesta fyysisestä särystä totaaliseen, koko olemuksen käsittävään kärsimykseen. Koira tuntee kipua aivan samoin kuin ihminen. Kun kerran eri ihmiset käsittävät kivun hyvin eri tavoilla, niin kuinka voimme arvioida ja ymmärtää koiran kokemaa kipua? Aiheesta kuultiin eläinlääketieteen tohtori Anna Hielm-Björkmanin pitämä esitelmä Kennelliiton jalostustieteellisen toimikunnan lokakuussa järjestämässä luentopäivässä.


Kipeä koira ei välttämättä näytä kipua

Akuutti kipu aiheuttaa sympaattisen hermoston aktivoitumisen, mikä voidaan nähdä fysiologisina muutoksina: sydämen syke kiihtyy, verenpaine nousee, hengitys tihenee ja pinnallistuu, pupillit suurenevat, verisuonet supistuvat, eläin turpoaa koska kroppaan kertyy nestettä, suu kuivuu, virtsaaminen vähenee, ja keho voi olla jännittynyt.

Eläimet ilmaisevat kipua monin tavoin. Ne väistävät vaistomaisesti asiaa, joka tuottaa kipua. Ne pakenevat. Ne huutavat kivusta, tai sitten ne jähmettyvät paikalleen vapisemaan ja hikoilemaan. Ne voivat ontua, ja ne voivat virtsata alleen. Reaktion laatu riippuu kivun merkityksestä kussakin tilanteessa. Eri koirarotuja on jalostettu käyttäytymiseltään erilaisiksi: toisten työtehtävät edellyttävät korkeaa kipukynnystä ja työskentelyn jatkumista, vaikka sattuu. Näissä tilanteissa koira kuitenkin tuntee kipua, vaikka ei näytä sitä eikä välitä siitä.

Krooniselle kivulle ei ole mitään selviä ja tyypillisiä, koirasta luettavia merkkejä. Merkit ovat hyvin pieniä muutoksia koiran käyttäytymisessä. Monet koirat eivät halua näyttää kipuaan, koska luonnossa se merkitsisi laumasta karkoittamista. Jos näet koirallasi kipukäyttäytymistä, sillä on todennäköisesti kipuja. Mutta vaikka et näkisi mitään kipuun viittaavaa, koirallasi voi silti olla kipuja.

Kipukäyttäytymiseen kuuluu myös erilaisia, sosiaalisesti määräytyviä, opittuja käyttäytymistapoja. Pikkulapsilla nähdään erilaisia taikauskoisia riimejä, ja koiralla voi alkaa esiintyä häiriökäyttäytymistä, esimerkiksi ylivilkkautta tai aggressiivisuutta.

Krooninen kipu ei lopu itsestään

Kipu voidaan jaotella kudosvaurio- eli nosiseptiiviseen kipuun, hermovaurio- eli neuropaattiseen kipuun ja psyykkiseen eli psykogeeniseen kipuun. Lisäksi on olemassa myös idiopaattista kipua, mikä tarkoittaa, että kivun syy ei ole selvinnyt.

Kipu voidaan jaotella myös edellä mainittuihin akuuttiseen ja krooniseen kipuun. Akuutti kipu kestää vain vähän aikaa, sekunnista pariin kolmeen viikkoon, johtaen varovaisuuteen ja pyrkimiseen pois kivun aiheuttajan luota. Kun kivun kesto ylittää tavallisen kudoksen paranemisajan, kipu on kroonista. Krooninen kipu kestää kuukausia, vuosia, jopa kymmeniä vuosia ja muuttuu usein hankalammaksi hermovauriokivuksi.

Hermovauriokipu on kroonista kipua, jota on vaikea hoitaa tavallisilla kipulääkkeillä. Se voi johtua esimerkiksi vauriosta tai toimintahäiriöstä kipua välittävässä hermojärjestelmässä: selkäydinvammasta, aivoverenkiertohäiriöstä, ääreishermovammoista, esimerkiksi tassuleikkauksen yhteydessä vaurioituneesta hermosta, tai välilevyn pullistuman tai spondyloosin aiheuttamista hermojuurivaurioista. Myös esimerkiksi aavesärky on hermovauriokipua. Usein hermovauriokipu on monen eri tekijän summa.
Ihmiset kuvailevat hermovauriokipua jatkuvana, polttavana kipuna, jonka välillä keskeyttävät viiltävät, sähköshokin tapaiset kipuepisodit. Koska ihmisen ja koiran hermokudoksen fysiologia on hyvin samankaltaista, ei ole mitään syytä epäillä, etteikö koira kokisi tätä kipua samantyyppisenä.

Kroonisessa kivussa myös psyykkiset tekijät, kuten masennus, pelko ja avuttomuus, toimivat altistavina tekijöinä todennäköisesti myös koirilla, ja ne voivat ylläpitää kipua sen kroonistuessa. Myös geneettiset tekijät voivat vaikuttaa kivun kroonistumiseen.
Krooninen kipu voi aiheuttaa kivuntunnon herkistymistä ja aiemmin kivuttoman ärsykkeen, kuten kosketuksen, muuttumista kivuliaaksi. Koira voi kokea esimerkiksi silittämisen sietämättömänä kipuna. Krooninen kipu ei niinkään ole merkki sairaudesta, vaan pikemminkin oma sairautensa. Se ei lopu itsestään, vaan sitä on hoidettava. On tärkeää estää kivun kroonistuminen aloittamalla kivun tehokas hoito riittävän varhain.

Esimerkkinä kroonisesta kivusta on myös nivelrikon aiheuttama kipu. Nivelrikkoa syntyy esimerkiksi ristisiteen repeytymisen, polvilumpion sijoiltaanmenon, osteokondroosin sekä kyynärnivelen tai lonkan kasvuhäiriön seurauksena. Hoitamattomana se tarkoittaa pitkäaikaista, jomottavaa, tylsää kipua, joka johtaa eläimen liikuntahaluttomuuteen. Tämä taas aiheuttaa lihaskudoksen katoamista, kramppeja, triggerpisteitä eli lihaksen sidekudoksessa olevia aristavia pisteitä, jotka saattavat aiheuttaa heijastuskipuja läheisiin lihaksiin, uudisluumuodostusta, liikapainoa ja lisää kipua. Kaikesta tästä muodostuu jatkuva noidankehä. Mitä aikaisemmassa vaiheessa kehän saa katkaistua, sitä parempi elämänlaatu koiralle saadaan aikaan.


Kipua voidaan tutkia koiran käyttäytymisestä

Subjektiivisiin kivuntutkimusmenetelmiin kuuluvat eläinlääkärin tutkimus ja omistajan kertomus koiran käyttäytymisestä ja taustasta. Objektiivisia menetelmiä taas ovat fysiologisten muutosten, kuten pulssin ja stressihormonien, tutkiminen, koiran liikkumisen videointi ja liikkeiden tutkiminen askelvoimalevyn ja -maton avulla.
Eläinlääkäri näkee koiran yleensä vain muutamia kertoja vuodessa, omistaja taas seuraa koiraansa vähintään kahdeksan tuntia vuorokaudessa. Usein omistajaa pitää kuitenkin neuvoa koiransa kivun tunnistamisessa, koska hän ei osaa lukea sitä koiran käyttäytymisestä.

Äkilliset muutokset huomataan aina helpommin kuin pikku hiljaa tulleet. Eräänä päivänä koira ei esimerkiksi enää suostu hyppäämään autoon, tai oli jokin tietty päivä, jolloin se ei enää tullut yläkerran makuuhuoneeseen nukkumaan. Hitaasti kehittyviä käyttäytymisen muutoksia tulee varsinkin vanhemmalla koiralla helposti pidettyä luonnollisena. Koira kävelee yhä vain hitaammin, sen lenkit lyhenevät, se alkaa välttää muita koiria ja murisee niille, se vetäytyy useammin omiin oloihinsa, ja se on vanha ja väsynyt, kuurokin.

Mikään yksittäinen oire ei kuvaa kipua luotettavasti. Kun kaikkia koiran käyttäytymisen muutoksia seurataan yhdessä, koiran kivun voimakkuutta ja sen muutoksia voidaan arvioida. Oireista voi olla vaikea tunnistaa useita, mutta kaksi tai kolme oiretta löytyy kipeän koiran käyttäytymisestä yleensä helposti.

Koiran kipuun liittyviä positiivisen käyttäytymisen muutoksia:

Onko koira:
Virkeä ja iloinen vai apea ja masentunut?
Normaali, apaattinen tai yliaktiivinen?

Tekeekö koira seuraavia:
Hakee kontaktia perheenjäseniin, usein vai harvoin?
Heiluttaa häntäänsä, usein vai harvoin?
Leikkii mielellään, harvoin vai ei ollenkaan?
Syö normaalisti? Vai valikoiden tai ahmien?
Ravistelee itseään? Usein vai harvoin?
Venyttelee? Usein vai ei ollenkaan?

Millainen koiran ilme on? Normaali, surullinen, ylikierroksilla?

Koiran kipuun liittyviä negatiivisen käyttäytymisen muutoksia
Onko koiralla tai onko koira:
Normaali mieliala vai hermostunut, rauhaton tai pelokas?
Ystävällinen vai aggressiivinen ihmisiä tai toisia koiria kohtaan?

Tekeekö koira seuraavia:
Läähättää tai lipoo huuliaan?
Pitää itseään epänormaalissa asennossa? Roikottaa päätään, pitää jalkoja korostetusti mahan alla?
Pitää korviaan taka-asennossa? Häntää koipien välissä?
Väristelee tai vapisee?
Nuolee etujalkojaan?
Katsoo, nuolee tai puree tiettyä paikkaa?
Ylireagoi kosketukseen?
Valittaa: huutaa, murisee, vikisee, inisee? Tai on aivan hiljaa?
Valittaa, kun niveliä taivutetaan esimerkiksi tassuja pyyhittäessä?
Raivoaa tai alistuu laumassa?
Näyttää hampaita kosketettaessa?
Alkaa purra?
Tekee enemmän vahinkoja sisälle?

Kivun arvioiminen koiran liikkumisessa tapahtuvista muutoksista:
Liikkuu kuin nuori eläin vai ei halua liikkua? Yliaktiivinen liikkuja?
Makaa paikallaan tuntikausia?
Hyppää kuten aina vai eikö hyppää enää?
Normaalit askellajit vai peitsaako?
Laukkaa ”pupulaukkaa” (molemmat takajalat samaan aikaan)?
Kulkee suoraan vai jakautuuko paino epätasaisesti? Pomppiiko pää askelien tahtiin?
Ontuu?
Liikkuu lenkillä edessäsi vai raahautuen takana?
Istahtaa tai menee makuulle kesken lenkin?
Kulkee portaita normaalisti vai eikö enää halua mennä alas tai ylös? Miten kulkee portaissa?
Istuu normaalisti tai ei ollenkaan, tai polvi ulos sivulle kääntyneenä?
Menee makuulle normaalisti tai hyvin hitaasti, hakee paikkaa pitkään, pyörii?
Nousee ylös normaalisti vai etu- tai takajalat ensin? Hitaasti? Nousee istumisen kautta?
Nukkuu koko yön vai vaihtaa usein paikkaa (voi kivun lisäksi myös olla merkki esim. sydämen vajaatoiminnasta)?

Vatsa- ja rintaontelon kipuja voidaan arvioida koiran asennoista:
Seisooko koira suorana pää pystyssä vai onko koiralla selkä köyryssä?
Onko koira usein ”rukousasennossa”: etupää makaa, perä ylhäällä?
Ei halua käydä makuulle ollenkaan?
Röyhtäilee, piereskelee, oksentaa, yökkäilee?
Ei pysty ulostamaan?
Jos virtsaaminen kivuliasta: katkaisee suihkun tai istuu hyvin pitkään?

Tutkimuksia kivun tunnistamisesta

Hielm-Björkman kertoi kivun tunnistamistutkimuksistaan lonkkavikaisilla koirilla. Koirat jaettiin kahteen ryhmään: yhdellä ryhmällä oli kroonista kipua (40 koiraa), toisella ei (24 koiraa). Omistajilta kysyttiin 25 koiran kipukäyttäytymiseen oletettavasti liittyvää kysymystä. Ryhmien välille saatiin eroja näistä 17:ssä. Kysymyksistä karsittiin edelleen pois kaikki, jotka olivat omistajille vaikeita tulkita - kaikki omistajat eivät tunnista esimerkiksi peitsausta - jolloin jäljelle jäi 11 kysymystä, jotka olivat helppoja omistajille ja jotka kaikki kielivät kivusta.
Toisessa tutkimuksessa oli kaksi ryhmää koiria, joista toinen sai kipulääkettä ja toinen lumelääkettä. Lumelääkkeellä ei ole kipua vaimentavaa vaikutusta. Omistajilta kysyttiin 18 kipukäyttäytymiseen liittyvää kysymystä, ja heitä pyydettiin arvioimaan koiransa kipua kymmensenttisen janan avulla. Janan vasemmassa päässä oli määre ”ei kipua” ja oikeassa määre ”pahin mahdollinen kipu”. Ryhmät erosivat toisistaan tilastollisesti merkitsevästi 16 kysymyksen kohdalla.
Näiden tutkimusten perusteella syntyi käyttökelpoinen 11 kysymyksen kivunarviointiväline ”Helsinki krooninen kipuindeksi” eli ”Helsinki chronic pain index”.

Jälkimmäisen tutkimuksen sivulöydöksenä tutkija huomasi, että omistajat kyllä näkivät koiransa oireet, mutta eivät tunnistaneet niitä kivuksi. Lomakkeita täytettiin ennen kipu- ja lumelääkityksen aloittamista sekä neljä ja kahdeksan viikkoa lääkityksen aloituksesta. Tämän jälkeen kaikki lääkitys lopetettiin, ja omistajat täyttivät kyselyn vielä kertaalleen tästä neljän viikon kuluttua. Molempien ryhmien omistajat vastasivat kipuindeksin kysymyksiin tavalla, joka osoitti että heidän koirillaan oli kipua. Harva omistaja kuitenkaan merkitsi janalle, että koiralla olisi ollut kipua.
Kipulääkettä syöneiden koirien omistajat huomasivat vasta lääkkeen lopettamisen ja kipuoireiden palautumisen jälkeen, että tietty koiran käyttäytyminen oli johtunut kivusta. Tämä auttoi omistajia ymmärtämään, että heidän koiransa olivat kärsineet kivusta myös aiemmin. Lumelääkettä saaneiden koirien omistajat taas eivät missään vaiheessa osanneet yhdistää kipuoireita ja kipujanaa toisiinsa.

Monet koiranomistajat luulevat, ettei heidän koirallaan ole kipuja, koska se ei valita. Koira ei kuitenkaan ääntele, jos sillä on kroonista kipua tai särkyä. Akuutissa kivussa se saattaa vingahtaa. Yleinen harhaluulo on myös, että jos koira leikkii, juoksee tai haluaa kilpailla, sillä ei ole kipuja. Monilla koirilla on kuitenkin niin vahva vietti toimintaan, johon niiden rotu on jalostettu, etteivät ne työskennellessään välitä kivusta. On kuitenkin ihmisen velvollisuus tarkkailla koiraansa ja lukea mahdollisia kivun merkkejä sen käyttäytymisestä.

Harhakäsityksiä ja tulevaisuutta

Paitsi etteivät omistajat osaa tunnistaa koiransa kivuliaisuutta, heillä on usein myös harhakäsityksiä kivun hoidosta. Luullaan, että kipulääkkeen syöminen saa koiran tottumaan siihen, jolloin lääkkeen teho häviää. Myös sivuvaikutuksia pelätään. Eri kivuille on kuitenkin olemassa erilaisia kipulääkkeitä, ja samallekin kiputyypille on eri vaihtoehtoja. Jos yksi ei auta tai aiheuttaa sivuvaikutuksia, kannattaa kokeilla muita. Moneen kipuvaivaan on olemassa myös täysin sivuvaikutuksettomia vaihtoehtoja, kuten akupunktio, fysioterapia ja ravintoaineet.

Kipua lääkittäessä tulee helposti ajateltua, että jos koira ei kipulääkkeen avulla lopeta esimerkiksi kyynärnivelen nivelrikosta johtuvaa ontumista, kipulääkitys ei toimi. Ontuminen voi kuitenkin jäädä tavaksi, jos se on saanut jatkua pitkään. Siitä on jäänyt aivojälki, tai nivel voi olla liikuntarajoitteinen liikaluun ja ruston takia.

Luennon lopuksi Hielm-Björkman esitti, että kipukyselyn tulisi olla osa normaalia eläinlääkärikäyntien anamneesia, varsinkin koiran saavuttaessa kuuden, seitsemän vuoden iän, tai jopa vielä aikaisemmin. Näin omistaja oppisi arvioimaan kipua jo ennen kiputilan kehittymistä. Omistaja voisi myös säännöllisesti arvioida koiran liikkumista tarkkailukortin avulla. Vanhenevan koiran nivelet voitaisiin tutkia rutiinisti röntgenillä, vaikka mitään suurta kremppaa ei koirasta olisikaan havaittavissa.

Jalostuksen osalta Hielm-Björkman kehoitti vähentämään piirteitä, jotka tuottavat akuuttia, kroonista tai neuropaattista kipua. Myös ”pelkkää” epämukavuutta aiheuttavat piirteet, kuten silmiä hankaavat silmäripset tai liian ahtaat hengitystiet ja sen aiheuttamat sierain-, nielu- ja henkitorviahtaumat ovat kammottavia, jos niiden kanssa joutuu elämään koko ikänsä. Emme tiedä miten paljon kipua tai kärsimystä ne tukehtumisen tunteen kautta aiheuttavat, mutta voimme kaikki varmasti kuvitella miltä tuntuisi elää tällaisten ongelmien kanssa päivittäin.

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Voiko mieli murtua ikävästä?

Harmaan vierestä puuttuu Musta. 
Kuva on rikki.
Elämäni Musta on poissa. 
Sydän on rikki.

Harmaata ja tyhjyyttä. 
Voiko mieli murtua ikävästä?

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Se, mitä et halua kuulla

Susp. lymfooma.

Diagnoosi jonka ymmärtämisessä menee noin 3 tuntia. Sitten alkoi kurkkua kuristaa ja nousta tarve saada joku sanomaan höpöhöpö. Epätoivoinen googlailu ja viestiä varakasvattajalle. Pieni toivo että se toppuuttelee ja vastaa ettei tässä mitään hätää. Varmaan väärä ajatus.



Ei toppuutellut. Kurkkua kuristi lisää. Hengitä, elä hetkessä, älä murehdi huomista. Hengitä.

Alkuviikosta Taralla tuntui kaulassa leukaperien takana patti. Sellainen pieni kanamunan pitkittäissiivun kokoinen ja muotoinen. Ei aristanut eikä vaikuttanut mitenkään siltä että se olisi koko asiaa itse huomannutkaan. Jäin miettimään. Seuraavana päivänä se oli vähän isompi. Liikkuva, puolikas kanamuna ja pian kanamuna alkoi olla täydessä koossaan. Edelleenkään itse patinkantaja ei asiaa noteeranut. Soitto klinikalle, toppuuttelivat jotta tuskin vakavaa jos ei mitään muita oireita ole, onko syönyt luita? Olihan se, sellaista lampaannahkarullaa. Ehkäpä ärtynyt sylkirauhanen, voi odotella pari päivää jos tasottuisi. Niitä on usein ja monesti itsellään laskevat. Huh, hyvä. Sellainen se varmasti sitten on. Olo helpottui ja mieli keveni.

Alue laajeni, ihan kuin nestekertymänä, kova patti edelleen omillaan. Iltapäivällä närästi kovasti, lääkkeet auttoivat. Olo oli silti rauhaton, syöminen vaikeampaa. Ei kuumetta, ei aristusta. Soitto lääkäriin, tullaan huomenna. Huomenna eli tänään (10.3.) Tara oli jo paljon pirteämpi. Kiroili poneille, kiusasi kissaa ja piti kiirettä lenkille lähdössä. Odotti lumipalloja, jätti lelua odottaen vapautuskäskyä. Innostui aina kun lähdettiin uudelle kierrokselle. Yllytti Kiraa leikkiin, söi ihmetellen kun nostin kupin ylemmäs ja autoin kasaamaan nappuja kupissa kekoon jotta syöminen olisi helpompaa. Innostui illalla ihan hirveästi kun hoksasi että se pääsee ajelulle.

Eläinlääkärissä käyttäytyi ihmisiksi. Päällä oli uusi panta, "Prkle että on hermo pinnassa". Ehkä se toi kaiken tarpeellisen esille eikä tarvinnut erikseen huudella.

Tohtori ajatteli että lähdetään antibiooteilla kokeilemaan, mutta mainitsi ohimennen imusolmukesyövän. Sitten alkoi tunnustelemaan kanamunaa ja koitti takajalkoja. Suunnitelma muuttui nopeasti, otetaan ohutneulanäyte ja laitetaan patologille. Lähtee maanantaina, tulokset tulee loppuviikosta. Laitetaan kuitenkin antibiootille. Myös takajaloissa oli turvonneet imusolmukkeet.


Mielessäni ajattelin että no ei se nyt sellainen ole, kyllä se antsoilla ohi menee. Ajattelin jopa ettei koko antsakuuriakaan olisi aloitettu koska tänään oli jo parempi päivä. Varmaan se sylkirauhasjuttu joka nyt tänään oli lähdössä paranemaan. Takajalan patit jäivät kuitenkin mietityttämään.

No mikä muu, kai joku muukin vaihtoehto voi olla? Voihan se olla, ei kannata vielä maalata piruja seinille tuumasi tohtori. Sitähän minäkin. Hänkään ei tuntunut olevan kovin vakava. Ei sellainen joka ilmoittaa että tämä taitaa olla paha juttu. Jäätiin odottelemaan Taran kanssa heräämistä, herätepiikkiä en antanut laittaa koska Aistissa ehdottomasti eivät pitäneet sitä hyvänä juttuna epilepsian kannalta. Olin varautunut pitkään odotusaikaan mutta yllättävän nopeasti potilasraukalla alkoi silmä pyöriä päässä. Jalat ei kuitenkaan silloin vielä kantaneet ja sitten taas väsyttikin ihan valtavasti.

Reipas hoitaja tuli herättelemään ja selkeästi oli sitä mieltä että meidän pitäisi huone luovuttaa jo seuraavalle potilaalle. Ei muutakuin ylös ja hoiperrellen ulos, nukkumiset sai riittää.  Selkeästi aivan kuutamolla oleva koira autoon ja kassan kautta piipahtamaan. Maksu, lääkkeet ja paperit. Edelleen kaikki oli tunnelmaltaan kevyttä, ei pahoittelevia. En osannut huolestua. En edes ajatellut.

Kunnes sitten jonkin ajan päästä kotona. Sitten kun istuin alas ja mietin. Luin paperin armottoman lyhyen diagnoosin; Susp. lymfooma. Sitten kun kirjoitin varakasvattajalle viestiä enkä saanut enää huoletonta vastausta. Sitten pieni pala maailmaa sortui.

Ystäväni tärkeä, sydäntäni et saa särkeä 💙

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Muuta kuin koiria

Tää viikko on ollut narunjatkeelle turha ja outo. Tai kai kaikesta voi jotain oppia ettei sinällään turha, mutta outo ja turhauttava, stressaava. Loppuviikkoon mahtui jo vähän hyviäkin juttuja ja ehkä keskellekin jos oikein pinnistää.

Pää kainalossa - ilmaisu kuvaa hyvin vallitsevaa olotilaa. Horisontti keikkuu ja päänsisäinen vatupassi on rikki. Sellaista se voi joskus olla, tuntui tohtori ajattelevan. Vakavammat vatupassirikot karsittiin pois ja sen jälkeen vaan odoteltiin, odotellaan.

En tiedä mikä tilanteiden yhteensattuma tämäkin oli, kätevä isäntä nimittäin oli ensimmäisen vatupassivinksahduksen aikoihin päättänyt aloittaa talviloman seuraavasta päivästä. Käytännönongelmat oli sillä taputeltu, ponit ja koirat arkirytmineen hoidossa. Ihmeellistä, mutta elämä on. Taas opin että turha murehtiminen on melkolailla turhaa. Yllättävätkin asiat voivat näemmä itsellään siirtyä parhaiten sopiviin paikkoihin.

Kun vatupassi alkoi keikkua, pelotti. Se on oikeasti pelottava, ahdistava fiilis kun omaa kroppaa ei hallitse vaan se on holtiton. Kaikki kokeneet tietää. Jokaisella on jotain huimausta joskus mutta ne menee melko nopsasti ohi. Mutta sitten kun ei mene. Jalat kantaa, ajatus toimii mutta kaikki kaatuu koska ympärilläsi oleva maisema veti maton jalkojesi alta. Se on hurjaa.

Ekat päivät meni voimakkaiden pahanolokohtausten ja tasapainottomuuden tilassa. Tekstit hyppi, tzuumi meni edes takaisin pidemmälle katsoessa, toisinaan silmien kiinnikin ollessa. Kolmantena vähän tasottui, pystyi jo olemaan itsessään, olemisen tuska loppui. Sitten tuli turhautuminen. Jottain tars tehdä, edes sängystä pois päästä mutta kun ei päässyt - tai no avun kanssa joo, mutta omatoimisesti ei. Välillä nauratti. Niin oltiin kuin vanhuspari, toisiimme nojaten hiljaa köpöteltiin huoneesta toiseen. Välillä meinasi itkettää, sisälläkin oli tullut oltua jo monta päivää. Viimeksi näin 13vuotta sitten kun polvi sanoi morjens. Sillä välillä oli menty, joka ikinen aamu aamutalliin, joka ikinen päivä koirien kanssa ulos ja kaikkea siltä väliltä ja sen jälkeenkin. Nyt ei menty.

Kunnes hetkittäin pystyikin, ihan itse kävelemään! Pieniä, töpöttäviä, horjuvia askeleita, mutta ihan itse! Voittajafiilis! Pienistä ne ilot muodostuvat toisinaan, sellaisista asioista jotka normipäivänä aiheuttaisi vain kauhistusta, epäuskoa ja hetkellisen ajatuksen sekä sen unohtamisen. Eihän mulle nyt sellaista kohdalle osu eikä omalle kohdalle käy mielessäkään.

Oli mahtavaa päästä itse vessaan, hakemaan juotavaa ja ihan vaan katselemaan ikkunasta ulos, lintuja ja poneja. Antaa koirille ruokaa ja päästää niitä ovesta pihalle. Pystyä katsomaan telkkaria ja kirjoittamaan näppäimet sauhuten. Istumaan keittiössä. Sen vajaan tunnin, sitten tuli taas paha olo ja horisontti alkoi heilua enemmän, väsytti. Nukkuminen auttoi onneksi.

Lääkärissä oli hassu käydä, ihmiset varmaan mietti. Lääkärikin kysyi että onko olo kuin humalaisella. Siltä se varmasti näyttikin, hoipertelu. Sitten viikon kärvistelyn jälkeen pääsi vihdoin ulos! Pieni lenkki köpöteltiin hissunkissun. Suoraan eteen ei kannattanut katsoa, horisontti lähti heti heilumaan. Tiukka tuijotus alaviistoon auttoi. Sivuille ei voinut ajatella edes katsovansa liikkuessa, paikallaankin piti varovasti kääntää, muuten oli taattu kumoontuminen. Mutta pääsi jo ulos!!! Mieleen tuli huonosti liikkuvat vanhukset jotka pääsivät vain tiettyinä aikoina, harvoin ulos. Toivoin mielessäni että pääsisivät aina kun halusivat. Kyllä se piristi mieltä ja päättäväisyyttä. Kiskokoot mattoa alta, menen silti!

Vajaa tunti ulkoilua, paha olo ja hirveä väsy mutta arki alkoi silti olla lähempänä. Kätevä isäntä palasi töihin, teki valtaosan arkea valmiiksi, mutta vähän piti jo itsekin ja se on hyvä niin. Pitää olla jotain mitä oikeasti tavoitella, silloin ne hommat etenee.

Koirat eivät ole turhautuneet, kiitos kätevä isännän. Kira oppi nopeasti ulkoa tullessaan juoksemaan suoraan makkariin iloa täynnä katsomaan olinko edelleen sängynpohjalla. Sekin piristi. Kätevä isäntä totesi viikon verran aamutallia ekaa kertaa elämässään tehdessään, miten mukavaa sinne oli toisaalta mennä. Vastassa oli odottavat hyväntuuliset ponit, ei kärttyisiä asiakkaita omalla työpaikaltaan. Ponit jotka tyytyväisenä söivät sitä samaa ruokaa, jota niille joka aamu, päivä ja ilta tarjoillaan, päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen.

Näin sitä arkea vähän ravisteltiin. Muistutettiin taas ettei mikään ole itsestäänselvyys. Arki voi muuttua varoittamatta ja ilman suurempaa draamaakin ja onneksi kuitenkin niin. Se voi näyttää että näin voi käydä eikä tämä edes ollut vielä pahimpia vaihtoehtoja, läheskään. Näyttää kätevä isännälle että joskus voi senkin arki muuttua niin että karvakorvalauma odottaa sen toimia.

Ja muistutettiin siitäkin, mitä se on kun toinen on pitkälti menossa. Joka aamu hyppää ylös ja lähtee vierestä. Joka aamupäivä ja päivä on poissa, ulkona, käyden vaan sanoja vaihtamassa. Joka iltamyöhä lähtee vielä ulos eikä jää katsomaan vaikka sitä telkkaria siihen viereen. En ole "nyhjäävää" tyyppiä itsekään, mutta silloin kun on muutoin yksin, huomasi vallan hyvin että miten paljon sitä onkaan sitten yksin.

Vaan oppiikohan näistä sitten kuitenkaan. Kaksijalkainen taitaa olla vähän hankalampi kuin tassullinen ystävänsä, joka oppii parin kerran toistosta, vaikkapa sen miten kätevä isännän kanssa voi sirkusta pitää yllä... Onneks posti toi kasan kirjoja joista voin opiskella miten taas opettaa sirkukset omaan arkeen tasoittuvaksi 😉

maanantai 27. helmikuuta 2017

Varaplääniä?

Karvaa, liukastelua, liukastelun toipumisihmettelyä, upeitakin talvikelejä. Narunjatkeen sairastelua, kolmiokorvien turhautumista. Onko sulla varasuunnitelma kuka hoitaa karvakorvat jos itse et yhtäkkiä pystykään? Monella ei taida olla eikä sitä edes mieti ennenkuin se omalle kohdalle osuu ja sitten se tavallaan on vähän myöhäistä. Onni on kuitenkin piha jonne päästää höyryilemään. Niin ja melko tasapainoiset koirat jotka eivät tunnu alkujärkytyksestä toivuttuaan hulluuntuvan. Ja kätevä isäntä joka ottaa talvilomansa paikatakseen sen puuttuvan varasuunnitelman. 🙈😌


 
 



lauantai 4. helmikuuta 2017

Otsikoton

Hiljasta. Jutut pysäs Galgoihin, mut ei me olla vaihduttu. En tosin uskaltanut niitä käydä sitten katsomassa koska varoitettiin. Joku muu uskalsi ja oma, pysyvä koti korvagalgolle löytyi. Silti niitä riittää.

Kiran kanssa ollaan käyty yöreeneissä ja ne on menneet... No, siinähän ne on menneet. 😏 Uusia ja ihmeellisiä ulottuvuuksia, meteliä ja häslinkiä. Hevosten kanssa reenaaminen helpompaa. Niiden kanssa on toivottavaa olla rauhassa ja vähän miettiä. Ne ei muutu pienestä asiasta heti toiseen suuntaan. Niillä on joku vaikeempi juttu ja joku helpompi juttu ja niitä sitten kierrellään rauhassa. Mutta niitten kanssa on sit moni muu asia kyllä niin paljon hankalampaa.

Ehkä tää joskus johonkin johtaa mutta enempi ja enempi - varsinkin viime kerralla jäi ilmaan heitetty lause "Koska se on jo vanha koira... " Vanha koira... No ei se pentu ainakaan enää ole, mutta että vanha. Eikä se ollut edes tarkoitettu niin kuin sen nyt otan, vaan ihan yleisesti siihen, mitä tuon harmauden kanssa häslään. Jäi se silti mieleen pyörimään. Vuodet vierii, taas, eikä mitään tapahdu. Aika karkaa.

Taran kanssa tuskaillaan. Juoksut oli ja meni, pelkäsin jo etukäteen miten epi ja juoksut toimii keskenään, mutta turhaan pelkäsin ja murehdin, nou problemos ja todellakin onneksi niin. Jos jollain rintamalla on rauhallista, muutoin sitten muuta. Närää, laihtumista ja rapsuttelua, siinä määrin että tohtorille tiemme vie. Sillä jolla närä pysyy kurissa, ei lihat pysy ympärillä. Sillä jolla lihat pysyy ympärillä, ei närä pysy poissa. Ja sitten tuli vielä rapsuttelutkin.

Positiivista on kuitenkin se, että aikamoiset korvaongelmat ja töhnäilyt on loppuneet (jo aikaa sitten) kokonaan, samoin pitkään vaivannut tassujen ihmettely ja varpaiden pureskelu. Malaseb-pesut ja pihkasalva kaiketi auttoi tassuihin eli kaiketi se kuitenkin oli sitä hiivaa.

Rapsuttelu on mysteeri. Ihossa ei ole mitään eikä se hilseile. Ruoka-allergioita on pohdittu ja säkki suositeltua GE:n Lammas & bataattia - ei vaikutusta rapsutteluun, pientä näräilyä, mutta laihtuminen selkeää. RC:n 4800 se oli äärettömän hienossa kunnossa, mutta vatsa (myös Kiralla!) ja närä oireili. Nyt ollaan siitä seuraavassa, Acanan Sport & Agilityssä. (Pikku-Paksu) Kiralle se tuntuu olevan jopa vähän turhankin tujua nyt, toivottavasti alkais näkymään Tarassakin. Tosin Kira ei ole näin hienossa kunnossa napuilla ollut varmaan koskaan.

Välillä tuntuu että se vähän jopa laantuu ja sitten taas yltyy. Stressiä? Kipuja? Vaan kutisevaa oloa. Katsotaan saako tohtorimme jonkinlaisen idean, pitää muutenkin ottaa epin tiimoilta veriarvot niin menee samalla taas kaikki ihmettelyt. Se mikä on hienoa, on se että Barbivetin sivuoireet on kokolailla nykyään pienet (ellei rapsut sitten johdu siitä 😳), tasapaino on palautunut kokolailla entiselleen (no ei ihan, mutta tällä pärjätään hyvin!) Se on superhienoa. Kai tämä tästä taas.

Nyt pakkanen piskit autoon ja lähdetään metsästämään sitä ruokaa 😊

Pieni rakas uniikki ongelmakimpale 💖

perjantai 13. tammikuuta 2017

Yo Galgo

Truu sakemannityyppi, niin mä asian näkisin kohdaltani. Mihin sitä seepra raidoistaan ja niin edelleen. Mäyrikset saa myös syrämen sykkimään eri tavoin, pieni saksalainen suurella egolla. Sellainen oli mittarimato Nipsu The Mäyräkoira ja sitä edeltäneet Kukka, Velmu ja Sipuli. Kukka sitäpaitsi taisi niinikään olla tavallaan se ensimmäinen koirani silloin kun olin yhtä iso kuin Kukka, joka taasen oli kokolailla normi karkkarin kokoinen.

Irlislauma on myös tutuksi tullut alkaen koosta Kukka. Silloin Kukan kokoisena koirahäkissä oli turvassa, jottei nuo vähän suuremmat koirat juosseet yli. Ihan loogista ja järkevää, eihän se irlislauma olisi sinne sisähäkkiin mahtunut, yksi ihmispentu sitten taasen paljon paremmin. Ja mikäs siellä oli ollessa, turvassa suurien harmaiden keskellä. Koirariippuvuuteni juontanee jostain näiltä ajoilta.

Irlis on kiva mutta liian iso, siksi meillä on poneja. Vaan jos sakemanni ei tulisi kyseeseen, mikäs sitten? En tiedä. Huomaan tsiikaavani aika usein maleja - muttei omaksi, liikaa energiaa. Työpaikan ohi meni usein Taran tyyppinen koira huivi kaulassa, luulen että se on holsku. Se oli kivanoloinen ja -näköinen koiruus. Aika samantyyppisiä, mali- holsku ja sakemanni. Noin ulkomuodollisesti ainakin.

Vaan sittenpä olen sivusta seurannut jo jonkinaikaa yhden koiratukihenkilöni elämää kiitureiden kanssa. Wipsuja ja Galgoja. Wipsut on jotenkin hauskoja mutta niin pieniä ja hentoja, täynnä tirinää. Mutta Galgot. Galgo? Gaglo? Mikä? Mikä se on?

Ei minkäänlaista käryä ennen koiratukihenkilön Galgo-elämää. Olisin varmaan ajatellut että Grey, enkä sen enempää, mutta koiratukihenkilön kautta niiden elämään tutustuessa tuntuu että pitäisi itsekin tehdä jotain. Kyllä te tiedätte, truu koiraihminen joka näkee koiran silmistä suuren hädän ja ihmisen käsittämättömän julmuuden. Se ahdistaa jos mikä. Ja eniten (koska kaikki me tiedämme minkälainen idiotismin multihuipentuma ihminen myös voi olla) ehkä hämmästyttää se, miten järjettömän ihmispelon vallassa nämä koiraparat eivät edes yritä puolustautua! Miten ihmeesti ne antavat ihmisille toisen mahdollisuuden, miten ne alkavat taas luottamaan. Eläin on ihmeellinen otus.

Jotain haluan yrittää tehdä näiden eteen ja tästä on hyvä aloittaa. Ainakin tämän voin tehdä. Korvakoira Casio etsii uutta kotia koiratukihenkilön luona. Lue lisää tästä. Samaisen linkin takaa kannattaa piipahtaa itse sivuilla, sieltä löytyy lisätietoa jos sattuu olemaan niin, etten ollut ainoa joka ei tiennyt mikä on Gaglo. Galgo. Yo Galgo.


tiistai 10. tammikuuta 2017

Koirakaara myyrä!

Näin siinä sitten kävi. Maaliskuussa tulee 4 vuotta siitä kun oltiin onnemme geelipallomeressä ja saatiin ihan ihka eka oma koirakaara. Nyt häntä roikkuen joudumme siitä luopumaan. Tilalle on tullut toinen, pyrkyrikaara. Henk.koht. olen edelleen sitä mieltä että tää on parempi. Enempi tilaa koirillekin. Hämmästyttävän paljon on farkkujen koirankuljetustiloissa kokoeroja. Mutta jos joku tarvii sielukasta, kultaista koirakaaraa, se on tässä. 





keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Koirasi on pilalla

Niin monta tapaa pilata koira - ettei sitä voi enää edes välttää. Tämä on loistava kirjoitus ;)

Mulle on kerran sanottu että ÄLÄ NAURA! Siinähän oli siis ihan pointti, en kiellä ollenkaan. Koira ei keskittynyt ja itse kämmäilin, eli ihan normi kuvioita ja alkoi naurattaa. (Sekin aika normia) Ymmärrän että siinä voi turhautua jos yritetään tahkoa jotain ja ulospäin näytettiin taatusti siinä kohden siltä ettei edes yritetty.

Kyllä me ihan oikeesti yritetään. Paitsi sitten kun menee ihan läskiksi niin on parempi pistää ihan läskiksi koko rahan eestä ja yrittää sitten sinnikkäämmin uudelleen, MUTTA - kyllä mä nauran jos naurattaa. Ei koutsien kustannuksella vaan fiiliksellä.

Joskus mietin miksi tää koiran kanssa treenaaminen, varsinkin silmien alla, on niin vaikeeta. Samoja fiiliksiä koin ratsastaessa kun käytiin valmennuksissa. Jotenkin sitä halvaantui, ei saanut tehtyä mitään kun ajatteli liikaa.

Hevosen selässä mietti sitä vasenta takajalkaa, oikeaa ohjastuntumaa, vasemman pohkeen paikkaa ja oikean olkapään ja kyynärpään kallistusta sekä kulmaa - oliko ne nyt ihan ristikkäin siihen pyyntöön mitä painoavut ja katse hevoselle kertoi?! Keskittyi niin paljon virheisiin ettei koko homma enää edennyt ja tehtävä oli jo mennyt. Ei pysty tekemään mitään kun pelkää että tekee väärin. Miksi pelkää? No kun se koira (tai hevonen) menee pilalle! No ainakin oppii väärästä. Ei voi palkata ettei palkkaa väärästä. Ei voi olla palkkaamatta koska pitää äkkiä palkata jos tekee oikein. Ja sitten palkkaakin jo liian myöhään ja palkkaa väärästä. Äääh...

Ravihevosten kanssa ei koskaan ollut näin vaikeeta. Johtuuko se sitten siitä että siinä hommassa on ihan pienestä asti mukana vai siitä ettei se varsinaisesti ole silmien alla treenaamista. On tehnyt mitä on tehnyt. Vai siitä että nykymaailmassa on muotia analysoida ihan kaikkea, enemmän kuin tehdä ja tekemiset jää tekemättä koska analysoidaan ja tutkitaan perinpohjin, miksi se koira (hevonen) sitten meni pilalle.

Tee enemmän - ajattele vähemmän. Ja naura. Eikö se oo hyvä motto perushöntsäilijälle? ;)

Lisää lukemista!

Myös nämä höpinät saattaa olla lukemisenarvoisia