Ehkä se johtuu siitä, että tasan vuosi sitten vuorokausi vaihtui Turun Eläinsairaalassa, kiroilevan Mustan kanssa. Muistan sen vieläkin. Oltiin ponien ja junnujen kanssa radalla, tultiin pimeällä kotiin ja ilta vaihtui yön pikkutunneille kun vihdoin pääsin sisälle. Vastassa oli Tara, levottomana, vesikuppi tyhjillään ja kuolaa joka paikassa. Toinen puoli vatsan aluetta oli ihan märkä ja sitä Tara nuoli. Kohtutulehdus?! Kiiruusti koira autoon ja kohti klinikkaa.
Siellä sitten istuttiin, kiroiltiin (Tara jupisi, narunjatke osasi hillitä itsensä) tunti jos toinenkin. Tulokset eivät viitanneet kohtutulehdukseen vaan virtsatietulehdukseen. Antsat ja kipulääkkeet. Auttoi, osittain. Jokin teki kuitenkin viirupäästä vielä viirupäisemmän. Levotonta kohkailua, kierroksilla käymistä. Kuitenkaan kipuja ei tuntunut olevan, joten käytettiin kuuri loppuun.
Päiviä kului, tulehdus parani, mutta eipä osattu arvata miten tuttu, sydäntä särkevä ja lopullinen paikka Turun Eläinsairaalasta vielä tulikaan. Tästä alkoi puolen vuoden menetyksen pelko ja piina. Reilut kaksi viikkoa meni ja epi tuli. Taran ensimmäinen ja armoton epilepsiakohtaus, painajaismaisin aamuherätys siihen asti ikinä. Tätä ennen Kira alkoi haistella useasti samaa Taran vatsanaluetta, jota se itsekin silloin ennen ekaa Eläinsairaala keikkaa kovasti nuoli. Kiran haistelu ja alueen tutkiskelu jatkui aina Taran viime päiviin asti. Eläinlääkärit eivät asiaa noteeraneet. Jälkeenpäin suurin osa oli varmoja että Kira haistoi syövän.
Puhkaisiko antibiootit epilepsian, samaa antibioottia syönyt toinenkin koira oli saanut parin viikon kuluessa kuurista ekan epikohtauksensa? Sattumaa ehkä. Oliko virtsatietulehdus oikeasti juuri se, tai jokin liittyen syöpään? Oliko epi syövän oireita? Mikä johtui mistä. Olisiko millekään tai jollekulle voinut tehdä jotain, jos ei tarvisi arvuutella. Jos olisi varmasti tiedetty silloin heti ja nytkin. Tiesikö Kira jotain paljon ennen meitä. Olisiko lopputulos ollut silti sama, tyly ja tyhjä. Olisiko ikävä kuitenkin tullut tänäänkin olkapäälle, raskaana ja tympeänä.
Luulen että Kirallakin on ikävä. Kiralta puuttuu "isosisko", turva ja leikkikaveri, musta johon nojata, jonka vieressä nukkua. Toisinaan se tuntuu vähän stressaantuneelta "pikkusiskonsa" kanssa. Se on niin kovin kiltti sille, ehdottaa samoja palloleikkejä mitä Taran kanssa pelasivat, mutta saakin vastineeksi terävää hammasta ja riidanhakua.
Tintti ei koskaan joutunut pyöräyttämään Taraa, Tara ei koskaan joutunut pyöräyttämään Kiraa. Nyt Kiran, joka on porukan pehmein, pitäisi vähän muistuttaa "pikkusiskolleen" ettei nenille hypitä, mutta Kira on niin kiltti. Ja se on vähän huolissaan. Me olemme vähän huolissaan molemmat ja meillä on yhteinen ikävä, sekä pikku demoni kasvatettavana. Eiköhän me tästä, yhdessä vielä selvitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Yksinhöpinöinti ei ole ollenkaan niin kivaa kuin joukkoälämölö! Hauku, murise tai vingu kommenttisi!