Ikävä on musta

Facebook-muistot on koukuttavia, katsoa mitä vuosia sitten juuri tänään tapahtui. Vaan kun ne alkaa muistuttaa poismenneistä karvakorvista, alkaa muistoihin tulla ikävän kaiku. Yksi ikävistä on pahin. Se on musta, se on kipein.

"Ikävä tarttuu paidan helmaan ja siihen kiinni jää, ikävä tarttuu ja tekee kipeää"

Eilen tuli video jostain iänkaiken takaa esiin, eikä edes FB:sta. Siltä se näyttikin, videolta iänkaiken takaa. Varmaan maailman ensimmäisellä kamerallisella kännyllä kuvattu, laatu oli ainakin sen tasoista. Hämmästyttävän hienossa, tasaisessa jäässä kenttä olikin  tuolloin. Ja sitten oli hevoset. Kaikki kolme on nyt jossain samoilla huudeilla. Tara varmaankin hyppii laitumella perhosten perässä, samoin kuin se tuossa videossa loikkii. Sillä oli tapana kesäisin bongata perhosia, loikata kuin estehevonen ilmaan ja laskeutuessaan pallolla tumpata perhoset liiskaan...

Myös jäämaniaa ilmaantui. Se raapi jäätä aivan vimmatusti ja yritti haukata siitä. Kesti jonkinaikaa ja loppui lähes kokonaan kun sinnikäästi kiellettiin. Sisällä se toteutti tätä muutaman kerran, kaivamalla eteisen lattiaa uusiksi, pentuna siis. Ja sitten paristi aikuisiässä. Viimeisinä viikkoina kaivuumania tuli muutamasti esiin, se meni keittiön kulmaan ja alkoi kaivaa. Lopetti kyllä kiltisti huomauttaessa. Pentuajalla touhu meinasi vähän ärsyttää, loppuajalla huolestutti, vaikka en edes vielä silloin tiennyt mitä oikeasti oli menossa.

Vuosi sitten tähän aikaan murehduttiin viidennen epikohtauksen kanssa mutta siitä jatkettiin taas. Eilen yhtäkkiä muistin, miltä tuntui rapsuttaa Taraa kaulasta, molemmin puolin, upottaa sormet lyhyeen mustaan turkkiin. Lyhyeen, pehmeään ja tiheään. Sitten tuli ihan valtava ikävä.

"Ikävä hiipii silmäkulmaan ja padot räjähtää, ikävä riipii ja tekee kipeää"