Käyttöohjekirja?

Sormia polttaa (voi johtua uuden karheista, melko terävistä hampaista) aivot raksuttaa, herne pyörii villisti kimpoillen...

Miksi tuntuu ettei ne edelliset opit nyt oikein toimi. Koetut virheet, joista kantapäiden kautta on yritetty oppia. Tyytyväisenä ajattelin että nyt! Nyt tiedän! Nyt osaan jotain! Höpöhöpö. Kaikkea sitä voi luulla ja kuvitella.

Miksei näissä ole  käyttöohjekirjaa. Tämä on tällainen paketti, tee näin. Kokoa noin. Älä tee näin.

Toisaalta jos ne olisi samanlaisia, ei kai oppisi niin paljon uutta. Vaan oppiiko se vanha narunjatke kun simppelimmässäkin tuntuu välillä olevan vaikeaa. Phuuh. Onneksi on hyvä koutsi. Beware, täältä tulee tasmanian problemospyörre! 😬😉

"You don't get dog what you want. You get dog what you need". Tykkään tuosta ajatuksesta. Tintti oli maailman paras ihan eka oma sakemanni. Se olisi sopinut kelle vaan. Se oli maailman toimivin ja helpoin. Varmaan sellainen perus-sakemanni joka ehkä perus-sakemannin kuuluisikin olla. Taitavasti rakennettu. Hermot terästä, rauhallinen, kaikessa toimiva, kiltti, kuitenkin oman reviirinsä tiedostava, jämpti mutta helppo.

En tiedä miksi niin haasteellinen koira kuin Tara meille tuli, mutta ikimaailmassa en päivääkään siitä ajasta vaihtaisi pois, päinvastoin. Kaikessa omituisuudessaan ja haasteellisuudessaan sen olemassaolon merkitys oli ja on ollut paljon suurempi mitä ikinä ymmärsin. Olisin ehkä halunnut silloin Tinttimäisemmän, mutta nyt tiedän että Taran piti tulla meille.

Sitten tuli Kira. Koira jota varmasti Taran jälkeen tarvitsin. Helppo, Tinttimäinen, jonka kanssa ongelmia on ollut melko helppo ratkoa. Sopivalla moottorilla hanskata, ettei mopo karkaa käsistä. Kaipasin ehkä vähän samaa varmuutta mitä Tiinassa oli, mutta muutoin Kira on oikein helppo perusharrastelijan unelma. Kira loi innostusta lajiin ihan uudella tavalla ja toi uuden tärkeän ystävän avuksi, jonka kautta taas uusia tuttavuuksia ilmaantui.

Sitten tuli Penni. Vaikka tuntuu ettei pieni harmaa ole ihan sitä mitä mieleeni rakensin, tykkään tuosta pienestä viirupäästä aivan rajattomasti. Tykkään, toivon ja pelkään. Toivon tietysti terveyttä. Mikään ei ole sen tärkeämpää. Pelkään kuollakseni jos sitä ei ole suotukaan, varsinkin kun tingin omista ajatuksistani niiden kohdalla. Pelkään virheitä ja toivon ettei korjaamattomia tulisi tehtyä. Ja olen vähän huolissani siitä moottorista joka tuntuu nyt pieneen pakettiin olevan tungettu. Se vaikuttaisi olevan vähän isompi mitä ajattelin. Ja kun se tuntuu vähän siltä ettei niin kamalasti kannattaisi töpeksiä. Vaan näillä mennään ja katsotaan kuinka käy. Koitan muistella että niin Taran että Kirankin kanssa taisi olla tämä suurinpiirtein sama ajanjakso, jolloin kaikki tuntui siltä että lepikkoon mennään ja lujaa. Lopulta niistä tuli kuitenkin maailman parhaat 💖

On se joskus onneksi näinkin. Viimeistään sitten kun pyyheliina on saatu hengettömäksi,
puolen tunnin "Pyyhkeeltä niskat nurin" - leikin jälkeen...