Kun todellisuus lakkaa olemasta sellaisena kuin se on ollut, mutta mieli ei suostu. Ajatus ikävöi, pitää olleesta sinnikkäästi kiinni. Silloin voi piipahtaa vierailulla siellä, jossa kaikki joskus vielä kohdataan. Jossa ollaan yhdessä taas, vailla murheita ja painavia mietteitä.
Kuvitelmaa, mielikuvia mutta jotain niin todellistakin.
Kuvitelmaa, mielikuvia mutta jotain niin todellistakin.
Vielä kuitenkin toinen katsoo tulosuuntaan ja hoputtaa palaamaan. Yksi jää, muiden jo edeltä menneiden kanssa. Metsien musta susi, villisielu, varjelusenkelini.
4.3. olin sopinut treffit koiravalokuvaajan kanssa, halusin Kirasta ja Tarasta hienot, laadukkaat kuvat sekä kuvan, jossa olisin niiden kanssa yhdessä, muistoksi. Sellaista ei vielä ollut. Siirsin kuvausta kuitenkin eteenpäin. Viikko alunperin sovitusta päivästä oli meidän viimeinen yhteinen, lähes vielä normaali päivä. Seuraavana päivänä Tara oli jo siirtynyt metsiin, jossa nyt piipahdamme, kun ikävä oikein yltyy kovaksi.
 |
| Dorota Kudyba |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Yksinhöpinöinti ei ole ollenkaan niin kivaa kuin joukkoälämölö! Hauku, murise tai vingu kommenttisi!