Menneen lopun alku

Ikävä iski taas. Ei se kai koskaan lopu, mutta nyt sen kanssa on jo muutaman kuukauden elellyt niin, että se vaan on. Vaan tässä se parina päivänä on hiipinyt tiiviimpänä vieressä ja tänään ollut edessä muistuttamassa siitä mustasta tyhjyydestä. Ikävästä jonkalaista ei tiennyt olevankaan.

Ehkä se johtuu siitä, että tasan vuosi sitten vuorokausi vaihtui Turun Eläinsairaalassa, kiroilevan Mustan kanssa. Muistan sen vieläkin. Oltiin ponien ja junnujen kanssa radalla, tultiin pimeällä kotiin ja ilta vaihtui yön pikkutunneille kun vihdoin pääsin sisälle. Vastassa oli Tara, levottomana, vesikuppi tyhjillään ja kuolaa joka paikassa. Toinen puoli vatsan aluetta oli ihan märkä ja sitä Tara nuoli. Kohtutulehdus?! Kiiruusti koira autoon ja kohti klinikkaa.

Siellä sitten istuttiin, kiroiltiin (Tara jupisi, narunjatke osasi hillitä itsensä) tunti jos toinenkin. Tulokset eivät viitanneet kohtutulehdukseen vaan virtsatietulehdukseen. Antsat ja kipulääkkeet. Auttoi, osittain. Jokin teki kuitenkin viirupäästä vielä viirupäisemmän. Levotonta kohkailua, kierroksilla käymistä. Kuitenkaan kipuja ei tuntunut olevan, joten käytettiin kuuri loppuun.

Päiviä kului, tulehdus parani, mutta eipä osattu arvata miten tuttu, sydäntä särkevä ja lopullinen paikka Turun Eläinsairaalasta vielä tulikaan. Tästä alkoi puolen vuoden menetyksen pelko ja piina. Reilut kaksi viikkoa meni ja epi tuli. Taran ensimmäinen ja armoton epilepsiakohtaus, painajaismaisin aamuherätys siihen asti ikinä. Tätä ennen Kira alkoi haistella useasti samaa Taran vatsanaluetta, jota se itsekin silloin ennen ekaa Eläinsairaala keikkaa kovasti nuoli. Kiran haistelu ja alueen tutkiskelu jatkui aina Taran viime päiviin asti. Eläinlääkärit eivät asiaa noteeraneet. Jälkeenpäin suurin osa oli varmoja että Kira haistoi syövän.

Puhkaisiko antibiootit epilepsian, samaa antibioottia syönyt toinenkin koira oli saanut parin viikon kuluessa kuurista ekan epikohtauksensa? Sattumaa ehkä. Oliko virtsatietulehdus oikeasti juuri se, tai jokin liittyen syöpään? Oliko epi syövän oireita? Mikä johtui mistä. Olisiko millekään tai jollekulle voinut tehdä jotain, jos ei tarvisi arvuutella. Jos olisi varmasti tiedetty silloin heti ja nytkin. Tiesikö Kira jotain paljon ennen meitä. Olisiko lopputulos ollut silti sama, tyly ja tyhjä. Olisiko ikävä kuitenkin tullut tänäänkin olkapäälle, raskaana ja tympeänä.

Luulen että Kirallakin on ikävä. Kiralta puuttuu "isosisko", turva ja leikkikaveri, musta johon nojata, jonka vieressä nukkua. Toisinaan se tuntuu vähän stressaantuneelta "pikkusiskonsa" kanssa. Se on niin kovin kiltti sille, ehdottaa samoja palloleikkejä mitä Taran kanssa pelasivat, mutta saakin vastineeksi terävää  hammasta ja riidanhakua.

Tintti ei koskaan joutunut pyöräyttämään Taraa, Tara ei koskaan joutunut pyöräyttämään Kiraa. Nyt Kiran, joka on porukan pehmein, pitäisi vähän muistuttaa "pikkusiskolleen" ettei nenille hypitä, mutta Kira on niin kiltti. Ja se on vähän huolissaan. Me olemme vähän huolissaan molemmat ja meillä on yhteinen ikävä, sekä pikku demoni kasvatettavana. Eiköhän me tästä, yhdessä vielä selvitä.

JÄTTIkarvakaveri

Kira sai uuden kaverin kun reilu viikko sitten poikettiin henkisiin koiratuki- ja kaverijoukkoihini kuuluvan Marin ja Epun luona. Marin "pieneen" laumaan karhunkokoisia ja -näköisiä tiibetinmastiffeja, kuuluu myöskin Eppu, isojen junnu, yksi vee. Ajateltiin että Eppu ja Kira voisivat pitää pienen leikkisession kaksijalkaisten  päivitellessä koira- ja hevoskuulumiset pitkältä ajalta ajantasalle.

Matkaan lähdettiin reippain mielin, vaikka talven vilakat Tuuli ja Tuisku, hyörivät ja pyörivät ympärillä, molemmissa paikoissa. Kira-Koiruus loikkasi autoon ihan hetken pohdintasession ja parin kehoituksen jälkeen, (jee!) matkustellen kaikessa rauhassa istuapönötellen, maisemia katsellen.

"Pikku"-Eppu ©M.Lehtinen

Perille päästyä Eppu oli jo vastassa odottelemassa. Kira-Koiranpentu näki ensimmäistä kertaa elämässään näin ison koiraturilaan ja olikin hauska nähdä, mitä koirakersa kaveristaan tuumasi, juoksisiko kiljuen karkuun vai löisikö käpälää heti ensinäkemältä. Asenne oli melkolailla Kiramainen, innokkaasti vastaan, mutta tällä kertaa maantasolla.

Iloisin ja rohkein mutta selkeästi "minä täällä maantasolla, pieni maanmatonen, ompas kiva tavata, leikittäiskös ehkä vähäsen?"- elkein tehtiin tuttavuutta, alkuunsa vähän pohdiskelevanoloisen Epun kanssa. Kun todettiin nuorenparin tulevan juttuun, suunnistettiin kohti urhojen tarhatiloja ja nehän jos mitkä olivat mahtavat! Metsäinen, ISO, vahva ja vankka tarha, jossa oli ylä- ja alamäkeä, puita, kiviä, koirien yksiöitä, huilailu- ja tarkkailupöytiä ja vaikka mitä! Ehdottomasti hienoin näkemäni tarha koskaan. Olisi meidän hevososastokin jo siellä viihtynyt.

Eppu lämpeni harkitsevan hitaammanpuoleisesti Kiran intoiluille mutta kun lämpeni, kirmattiin ympäri tarhaa, leikittiin piilosta ja tähystyspaikan valloitusta, jossa tosin Eppu taisi olla kiistaton tähystelijä jokaisella kerralla. Aikansa tätä koirakersahulinaa kesti kunnes Eppu (normi miehenä?) keksi alkaa nipistelemään Kiraa hännästä. Kira tietysti pienenä tytönsipsukkana oli näreissään moisesta ja kitisi "Äääääää! Eppu nipistää ja kiusaaaaaa! Määää en ala!" No eipä siinä sitten oikeen mikään auttanut kun rauhoitella sen kerran leikkisessio loppuun. Ja juuri kun Eppu pääsi vauhtiin. Tytöt... ;) (Ja olipas muuten ihan uskomattoman ketterä ja sporttinen kaveri tuo Eppu, karvaisen ja suuren olemuksensa sisällä, loikki ja pomppi kuin jänis ja hämmensi ketteryydellään ainakin allekirjoittaneen, oletettavasti myös Kira-Kersankin!)

Ylväs Vihtori ©M.Lehtinen

Ennen autoon hyppäämistä Kira sai tutustua myös lauman aikuisosastoon, Vihtoriin ja Pabloon. Jälkimmäinen suhtautui hyvin tyynesti tervehtien, varsin nopsaan tuumaten että jaahas, tämä tuli nähtyä ja Vihtori (josta varmaan tuli oma karvaköriläsjätti-suosikkini!) oli oikea lempeä herrasmies. Mukava (mutta kaksijalkaisen mielestä ainakin kunnioitusta herättävä!) äijälauma, joka suhtautui esimerkillisellä ystävyydellä nuoreen Kira-Koiruuteen. Kotiinlähdön tullessa käsille ehdin vain avata auton oven, kun Kira jo istui takapenkillä! (Hienoa, tämäkin homma alkaa siis jo oikeasti sujua, miksen jo aikaisemmin tajunnut pyytää tähän(kin) hommaan Taralta apua?)

Ja kuten aina, jutut venyy, Kira-Koiralapsi aikansa ikkunan takaa jorinoita kuunteli keskittyneesti, kunnes sitten yhtäkkiä ikkunasta oli kolmion malliset kuulostimet kokonaan hävinneet. Takapenkinmatkaaja makasi pitkin pituuttaan, tuhistellen ja koiramaailman unia katsellen, ihan koko matkan kotiin asti. Loppukilometreillä vähän vähemmän fiksu peurajengi oli kokoontunut tielle, tai yksi niistä, lauman kovis kaiketi, ihan keskelle tietä. Kipakka jarrutus sai takapenkillä aikaan vain syvän "Voisitko edes yrittää ajaa vähän tasaisemmin, täällä yritetään nukkua" - huokauksen. Ilta kuluikin melko rauhallisissa merkeissä, taisi Kira nähdä koko yön unta uusista karvakavereistaan. Kiitos Marille ja äijälaumalle, nähdään taas! :)

Koitan vielä illalla naputella Kiran koulunpenkille, tai oikeastaan lattioille, palaamisesta joka tapahtui siis viimeviikon tiistaina, eikä torstaina, kuten jossain aikaisemmin hehkutin...

Best friends

Kattokaa ny, tää on aika parhautta; Kaksi rakasta karvakorvakoiraa köllii siinä vierekkäin, sulassa sovussa, kaikessa rauhassa.

Aikanaan kun Kiran tulo lauman jäseneksi alkoi varmistua, alkoi myös pieni ajatuspeikko pomppia olkapäillä ja lietsoi mietteitä miten Tara tulee suhtautumaan uuteen pentutulokkaaseen? Myös jokunen muukin, (ihan oikea ihminenkin - ei siis vain oma mielikuvituspeikko) kyseli, olenko asiaa miettinyt, tulisivatkohan ne toimeen, olisiko Tara kiltti pennulle, hyväksyisikö se sen laumaansa?
Tiina-mummusta en ollut ollenkaan huolissani, tiesin että se hyväksyy kaikki mitkä me kaksijalkaisetkin, mutta Tarasta en kyllä oikeasti tiennyt. Taran koirakontaktit jäivät pentuajasta alkaen vähiin sen "vähän erillaisen lapsuuden" takia. Sillä oli oma koiralauma, Nipsu ja Tiina, siinä laumassa se eleli kyllä erittäin sopuisasti. Tiina oli sen tuki ja turva jonka ylempänä olemista se ei koskaan kyseenalaistanut. Nipsu, no Nipsu oli Nipsu, sen kanssa ois ollut tosi hauska leikkiä, mutta se oli vaan niin pieni ja leikkiä piti yleensä aina hillitä, ettei vallan kierinyt pitkin lattiaa tai joutunut tassutuleen. Nipsukin oli niiden lyhyen yhteisen ajan Taran yläpuolella.

Yksi vieras koira koitettiin kerran laumaan sopeuttaa mutta se leikki ei kauas kantanut. Koiruus oli keski-suomesta "orvoksi" jäänyt 3vuotias "Peppi"-narttu, äärettömän kivaluontoinen sakemanni, joka ei kuitenkaan odotuksista huolimatta oikein hyvällä näitä toisia mimmejä sitten katsonutkaan. Tara vastasi riitahaasteeseen varsin suoraviivaisesti, empimättä, samalla mitalla. Vähän kieltämättä yllätyin, jotenkin luulin että se olisi kuitenkin loppupeleissä koirakeskuudessa niin nössö ettei lähtisi kovalle linjalle, mutta varsin lujaa kipinää uho otti alleen silläkin. Tara kuitenkin uskoi yleisen järjestyksen säännöt ja jopa yritti hieroa rauhaa, mutta kun hyväntahdoneleeseen tuli jälleen vastauksena portintakaa taas räkää naamalle hirmuisella rähinällä, antoi Tara palaa samalla mitalla takaisin. Toisaalta ihmekös tuo, vieras koira yrittää laumaan rettelöimällä, pitäähän sitä omiaan puolustaa, varsinkin kun Tiina-mummelollekin kävi vieras pullistelemaan. Vaikka tämä Peppi oli hirmuisen mukava muuten, ihmisille avoin ja ystävällinen, en missäänmuotoa uskaltanut ottaa sitä riskiä, tottuuko ne toisiinsa vai ei ja millä hinnalla, kun ei itsekään uutta tulokasta oikeasti yhtään tuntenut.

Lisäksi Pepissä oli vielä yksi "bonus", se oli nimittäin elellyt elämänsä pääosin ainoana tarhakoirana, joskin perustottelevaisuuskurssit priimuksena läpäissen. Peruskäytöstavat hyvän luonteen kera oli siis hallussa mutta  kuitenkin sisäkoiran tavoille oppiminenkin olisi varmasti vienyt aikaa ja ollut haastavaa. Tähän leikkiin olisin vielä lähtenyt ja sen tiesinkin sen olevan edessä, koiran toiselta puolelta Suomea hakiessani, mutta koirien välistä yhdessäoloa noista lähtökohdista en halunnut lähteä testaamaan. Kaksi ei-niin-hyvällä toisiaan katsovaa, aikuista narttukoiraa ei ehkä ollut hyvä idis, kun aivan pakko ei kerran ollut. Omat koirat olivat kuitenkin tärkeämpiä ja varsinkin Tiina-mummulle en halunut enää minkäänlaisia stressitiloja uhittelevan uuden nartun tiimoilta tuoda, vaikkakin niin mieluusti olisin halunnut kodin tälle fiksulle nuorelle koiralle tarjota.

Pepin kanssa kohti sijaiskotia...

Vähän haikein mielin sitten hypättiin taas autoon lyhyen tuttavuuden jälkeen ja ajeltiin pelastavan siskoni (Kiitos Jutta-Teho-Dogdiileri!;) luokse, joka lupasi majoittaa kodinhakijan väliaikaisesti. Hänellä kun oli kunnon ulkohäkit koppeineen ja pari urhokoiraa, jotka eivät niin eukkomaisista kotkotuksista perustaneet. Tätä sitten seurasi tiivis kodinetsintäprojekti sitä pysyvää hyvää kotia vailla olevalle koiralle, (vaikkakaan homma ei olisi meille kuulunutkaan, vaan koiran, silloiselle väliaikaiselle omistajalle) jolle sitten sopiva koti isännän ainoana koirana, omakotitalon vahtina, pian löytyikin. Loppu hyvin kaikki hyvin, vaikka kyseinen seikkailu olikin kaikessa erikoisuudessaan hyvinkin erikoinen ja jonka varmasti tulemme siskoni kanssa aina muistamaan. Ehkä hullu idea alunperinkin, ajella yli 600km ventovieraan koiran kanssa ja yrittää sopeuttaa sitä uuteen laumaan ja kotiin, mutta koska Tiinan kanssa homma oli toiminut niin hyvin, ajattelin kai ettei se voisi olla mahdotonta toisenkaan kodinvaihtajan kanssa. Tämän seikkailun jälkeen kuitenkin tiesin, että pentu oli sitten se vaihtoehto jos jotain lähdettäisiin vielä kokeilemaan. Tästä sitten noin vuodenpäivät eteenpäin ja pentu tuli. Vaikka epäilyspeikko höpisikin alkuunsa omiaan, jotenkin syvä usko Taraan ja siihen että se tiesi laumassa paikkansa ja koska tuskin kokisi pentua uhkana, hyväksyisi sen lopulta kyllä. Ajattelin että kun Tiina koirana näyttäisi esimerkkiä ottamalla pennun myös laumaansa, olisi asia Tarallekin ok. Niinhän se sitten menikin. Alkuunsa toki Tara tuntui olevan vähän järkyttynyt, jopa ehkä asteen stressaantunut uudesta "häiriköstä", mutta vähitellen, rauhassa ajallaan se tottui, sieti paremmin ja varmasti Tiinan lähtiessä haki jopa pennun läheisyyttä. Nyt tilanne on mitä parhain, kuten aikaisemmasta kuvastakin voi päätellä. :)

Joo, tilanne todellakin on mitä mahtavin. Pentu voi jo olla keittiössäkin Taran kanssa, enää Tara ei ahdistu. Ne leikkivät villimmin ulkona, hillitysti sisällä ja nukkuvatkin jo, minne sattuvatkin nukahtamaan. Öiksi ja päivisin, kaksin jäädessään tosin Kira joutuu koiraporttien taa omaan huoneeseensa, kaiken varalta. Se menee sinne kyllä mielellään ja nukahtaa koppaansa, joten tokkopa kovin vastenmielisenä ajatusta sitten pitää.

Ainiin, eilen oltiin koirakerhossakin, alku oli vähän taas jähmeää mutta loppuun parani niin että oli aivan huippu-Kira, sain taas olla ylpeä pikku kolmiokorvasta. :) Loppuleikkisessiosta on huonolaatuista kännykkävideotakin todisteena, samoin tänään vähän kuvailin samanmoista sessiota pihalla pakkasessa kunnes nakit ja kamera jäätyi... Niitä sulatellessa, vaikka huomiseen, koitan saada hölmöt pikkuvideonpätkät tännekin esille :)