Elä hetkessä, itke toisessa.

21.3.25. #vuosipäivä

Tuntuu ihankuin eläis vuodentakaista aikaa uudelleen. Ainoastaan se kaikkein tärkein on jo puuttunut mut se luopumisen tuska tuntuu edelleen lähes samalta. 

Vuosi sit oli Pennin viimeinen päivä. Paskin päivä mut sellaiseksi kuitenkin paras mahdollinen. 

Iltapäivään asti samanlainen ku kaikki muutkin. Hitaita aamuja, lenkki, leikkiä, tallihommia, porkkanatoimituksia, maahisten jäljityksiä. Lisänä savustettua lohta koska parasta. Sit piti lopettaa leikki ja mennä kaikenkesken nukkumaan vaikkei väsyttänyt yhtään. Penni meni nukkumaan ja mun sydän meni ihan rikki. 

Aina on kamala luopua mut tää ottaa kyllä nyt aina vaan koville. Penni, mun sydänkoira 🩶 mut kun mielikin oli elämää täynnä. Ei kipua, väsymystä eikä elämän loppua. Vähän yli keskellä elämää oleva paras kaveri elää täyttä elämää täynnä elämää ja keho pettää. 

Tiimalasi meni yhtäkkä rikki ja loppu hiekka on maassa sirpaleiden seassa. Se tuntuu raskaimmalta ja epäreiluimmalta surulta jonka hyväksyminen ja kantaminen on vaikeinta.

Onneks oli fyssari ja supereläinlääkäri jotka piti järjen päässä ja käski päättää etukäteen ne asiat jotka pitää täyttyä hyvään koiran elämään sekä sitten se piste kun oli aika sanoa vapaa. ”Ja sitten kun hankit uuden pennun, katso et ainakin toinen vanhemmista on geenitestattu negaksi” -sanoi se supereläinlääkäri. Niin tein. Ei ikinä enää jos pienikin mahis on. Mut silti oisin aina halunnut Pennin enkä ikinä vaihtais sitä  aikaa pois. Haluaisin aina Pennin.

Välillä mietin miten ihmeessä viimeisistä päivistä mentiin läpi kun näin vuoden päästäkin se tuntuu mahdottomalta. Me elettiin kerrankin päivä kerrallaan. Joka päivä (jostain joulusta asti) ajattelin että vielä on ainakin huominen enkä ajatellut sen pidemmälle. 

Kun varasin kaikenlopun ajan, meillä oli vielä kolme kokonaista päivää, iltaa ja hyvää yötä Pennonen - jäljellä. Me elettiin ne päivä kerrallaan. 

Ja senkin jälkeen pidin omana turva-ajatuksena sitä että voin milloin vaan laittaa viestiä eläinlääkärille ettei vielä sittenkään tänään tänne. Sillä sain omaa mieltä rauhoitettua. Elettiin hetkessä ja itkin vähän toisessa. Ihan niinkuin olin jo noin 4kk muutenkin tehnyt.

Ja sit toivoin et eläinlääkärin auto hajoaisi. Ei se hajonnut ja vuosi sitten oli mun tämänastisen elämäni maailmanlopun päivä. Itkin vähän enemmän ja melkein joka päivä, silloin ja nyt… 💔

Mikä on pahin suru

Eilen tuli 9 vuotta täyteen kun senhetkisen elämäni suurin suru saapui. Tarasta tuli mun musta varjelusenkeli. Välillä joku kysyy ja itsekin mietin, et onko pahinta kun luopuminen tulee yhtäkkiä, pikkuhiljaa vai vuosien kulkiessa loppua kohti.

Kaikki on aina yhtä vaikeaa mut kun ajan loppu lähestyy vuosien myötä, se on jotenkin järkiperäistä. Jossain vaiheessa tulee vanhuus ja lopulta ajasta ikuisuuteen siirtyminen. Siihen valmistautuu pikku hiljaa, vuosien vaihtuessa. Silti se on raskasta, tottakai. Sellaista hiljaista, hidasta vähitellen enemmän läsnä tulevaksi olevaa surua olkapäällä. Sen painoon tottuu ja sitä kantaa koska elämä. 

Sitten on se yhtäkkiä. Kaaosmaista surua. Asiat tapahtuu niin ettei ehdi mitään. Usein se on myös kovaa kipua jolloin joudut vaihtamaan epätoivoisen toivon nopeasti suureen suruun. Ajattelet järkevästi ettei kaveri saa kärsiä yhtään enempää ja päätös tulee nopeasti koska pakko. Jonkunsortin hetken helpotus kun kipeä paras ystävä alkaa vihdoin rauhoittua ja nukahtaa tuskasta levolliseen uneen joka syvenee hitaasti. Ja sitten jää jäljelle se kaaosmainen iso suru. Mutta tiesit että oli pakko, aikaa ei ollut yhtään enempää. Kaaosmainnen suru pyörii ympärillä, ei osaa asettua olkapäälle vaan roikkuu, painaa ja ahdistaa mutta sitä on pakko sietää koska aika loppui vaikkei pitänytkään. Vähitellen vuosien aikana kaaossuru alkaa järjestyä ja asettua. 

Ja viimeisenä se pikkuhiljaa mutta silti ihan liian nopeasti. Kun vuosia on vielä edessä mut yhtäkkiä ne vaihdetaan kuukausiksi. Et ihan tarkkaan tiedä yhteen vai viiteen, mutta näät että tiimalasin lasi alkaa haurastua, säröillä. Se on pahinta. Se ahdistaa, katkeroittaa, kiukuttaa, väsyttää, masentaa, tuo epätoivoa, surua jota kuvaamaan ei keksi sanoja. Se on väärin ja ihmettelet miksei kukaan muka pysty auttamaan. Teippaamaan, vahvistamaan niitä tiimalasin heikkoja kohtia jotta hiekka voi valua hitaasti vuosia. Ehdit ajatella ihan liikaa ja toivoa turhia mutta toivoa ja apua ei ole eikä tule. Se on musertavaa. Se kun keskellä elämää oleva paras ystäväsi elää täyttä elämää täynnä elämää ja keho onkin petturi. Se tarttuu kiinni eikä päästä irti, se ottaa elämän pois vaikka mieli jatkaisi vielä vuosia. Kumpikaan ei ymmärrä eikä pakollinen päätös juuri sillä hetkellä lopussa tunnu oikealta, rauhoita mieltä suremaan. Tiimalasi meni rikki, loppu hiekka on maassa sirpaleiden seassa. Se on raskain ja epäreiluin suru jonka kantaminen on vaikeinta. Se suru ei rauhoitu istumaan viereesi vaan pyörii, vaeltaa ympärillä, painaa molemmilla olkapäillä, takertuu jalkoihin, ahdistaa joka puolelta. Tukahduttaa. 

Sellaisen surun saa aikaan DM. Degeneratiivinen myelopatia. Selkäydinrappeuma. Kuolemaan johtava perinnöllinen sairaus.

Ketju katki

3 kuukautta ja päivä ilman Penniä. Alkukesän tiiviit ponihommat piti ajatukset kasassa ja mielen iltaisin väsyneenä, oli vähän helpompaa. Mut nyt ponien pienellä kesälomalla, nyt on taas vähän vaikeempaa. Tyhjyys jälleen voimakkaammin läsnä.

Fasessa kun nousee niitä muistoja, niin mulle on tullut tapa katsoa ne vielä ennenkun meen nukkumaan, et mitä milloinkin on ollut. Eilen tuli piirretty hieno kuva jonka jaoin vuosi  sitten autuaan tietämättömänä tulevasta. Siinä luki et Tiina ja Tara ja hymynaama.

Sit aloin miettiä et ensin oli Tiina ja sit tuli Tara kun Tiina oli 10 vuotta.

Kira ehti tulla just ennen kun Tiina lähti 13 ja puoli vuotiaana lokakuussa. Sit lähti Tara, liian aikaisin yhtäkkiä 7 vuotiaana maaliskuussa. Jokunen kuukausi meni ja tuli Penni. Ja sit lähti Penni ihan liian aikaisin kesken kaiken maaliskuussa 7 vuotiaana 💔 

Nyt on Kira, heinäkuun lopussa 13 vuotta, kolme koirakaveria viereltä lähteneenä, eikä kukaan enää vierellä jatkamassa siitä mitä Tiina aloitti reilut 20 vuotta sitten. Ketju on katki. 

Kira tuntuu oikeesti olevan aika tyytyväinen nyt, kaiken keskipisteenä rauhassa, mummona, mut minä. Minä en osaa olla. Ne on kaikki mun parhaita kavereita ja ahdistaa ajatus ettei kukaan oo enää kasvamassa ja oppimassa viisaammalta. Kun aina on ollut. 

Nipsu The Mäyräkoira oli itseasiassa eka, se kaikkein kovapäisin jästimakkara. Nipsu oli Tintin kaveri ja Tarankin kanssa ehti hetken ennenkuin Nipardeemus 11 vuotiaana poistui makkaramaille aikalailla suorilta jaloilta. Ja sitä ennen sit omassa kasvattikodissa kaik mäyrikset, sakemannit ja irlikset, mut sieltä ei lasketa kuin Kukka ja Sipuli mäyrikset sekä Kerri saksanpaimen. Tiina oli se ekaihanoma saksanpaimen josta parhaiden kaverien aina vierellä - ajanlasku alkoi.

Roskia silmissä sitten taas nukahdin joskus aamuyöllä ja mietin Penniä. Nukuin huonosti ja yöllä näin unta (nään, tai muistan niitä enää nykyään tosi harvoin) että olin tallilla Pennin ja Kiran kanssa ja ne hyöri siinä tallin pihalla niinkuin aina. Sit  yhtäkkiä tiehaarassa seisoi harmaa pieni sakemannipentu. Semmonen Kiran ja Pennin näköinen mitä nekin pentuna oli.

Kumpikaan ei siihen kummemmin reagoinut ja mä taas ihmettelin että mitä ihmettä. Penneli tuli luo, otin kainaloon ja tulin sisälle ihmettelemään et tämmönen tuolla ja mistä ihmeestä? Kukaan muu ei ihmetellyt eikä tunnustanutkaan mitään. Ajattelin et joku oli semmosen hakenut ja et miten bäääd bäääd bäääd idea jättää vaan tiehaaraan yllärinä. Ja sit se uni loppui.

Aamulla vähän hymyilytti. Ehkä se oli pieni positiivikipinä jonka Penni lähetti ✨

Ikuisuus...

... alkaa noin viikosta ja jatkuu loputtomiin. Tänään se on yhtäkuin 5 viikkoa ja 5 päivää. Sen verran tulee tänään, vappuna, täyteen ilman Penniä. Tuntuu että siitä on ikuisuus kun Penni oli kiepillä kainalossa, mukana tallissa, lenkillä, kuolaamassa keittiön kulmassa ruokaa odottaessaan, hiljaa tuijottaen ja istuen.

Enää on vaan ikävä. Joka päivä, monena hetkenä päivässä. 

Pennin ruokakuppi on edelleen lattialla keittiön kulmassa, pienet tossut ja takki eteisessä. Lääkkeet kaapissa, valjaat naulakossa. Ihmeellisintä kuitenkin se että sen yksi tassunjälki, sen viimeisen päivän, löytyy edelleen meidän lenkin varrelta. On satanut vettä ja välillä luntakin mutta se on siellä edelleen. Me on Kiran kanssa sitä pysähdytty aina katsomaan, Pennin pieniä varpaiden jälkiä. Voispa sen säilöä jonkun kuvun alle että pysyis ikuisuuden, sen saman mitä Penni on ollut ja on, poissa. 

Puhelimissa (vanhat on tallessa joo) on kuvia, paljon kuvia. Ja videoita. Aarteita. Samoin kamerassa ja koneella. Haluaisin koota niistä kuvakirjan alkaen siitä kun Penni oli pieni pentunen. Kuvat pitäisi saada aidoiksi, seinälle tauluiksi, pysyviksi muistoiksi. Korvaamattoman tärkeiksi pysyviksi aarteiksi. Myös Tarasta ja Kirasta, tottakai. 

Pitäisi kirjoittaa selkäydinrappeumasta, sen lupasin Pennille, että kerron sairaudesta josta minä en tiennyt ja että sen voisi välttää. Tämän ikuisuuden mittaisen, ennen aikojaan luopumisesta johtuvan epäreilun surun voisi edes joku välttää.

Jahka tää jumi, jossa ajatukset on solmussa ja tekeminen takkuaa, joskus helpottaisi. Nyt tuntuu että pitäisi tehdä sitä ja tätä muttei mistään saa kiinni. Kaikki on vaan sellaista väritöntä lankakerän purkaantunutta sotkua ja lyijynpainoa kropassa.

Expecting to feel their weight beside you...

... only to remember they’re gone 💔

"There’s a special kind of silence that follows when a heartbeat you’ve known so well, suddenly stops. 

It’s not just the absence of sound—it’s the absence of warmth, of paws padding across the floor, of the gentle nudge of a nose against your hand. 

Losing a dog isn’t like losing a piece of your heart; it’s like losing the thread that stitched it together in the first place. They were never *just* a dog — they were the keeper of your secrets, the witness to your tears, the quiet, unwavering presence that made the world feel less lonely. And now, the space they left behind isn’t just empty — it’s infinite.

You find yourself reaching for them in the quiet moments, expecting to feel their weight beside you, only to remember they’re gone. And the pain? It doesn’t come in waves — it lingers, like a shadow you can’t outrun. Because how do you say goodbye to a love that never asked for anything but your time, your touch, your voice?

Grief doesn’t care that they were “just an animal.” Grief knows the truth. They were your confidant, your joy, your home. And now, the world feels a little colder without them in it."

Ikävä on harmaa

Sydän on rikki.

 

Ikävä on musta, aina.

Reilu vuosi sitten tällä kertaa meni väliä. Aina välillä tää tulee kyllä mieleen, että ois kiva kirjoittaa muistoksi edelleen. 

Toisaalta en ole kyllä menneitä lueskellut, paitsi tänään, Tarasta.

Tänään tulee 7 vuotta siitä kun kotiuduttiin neljältä yöllä päivystyksestä. Muistan hyvin kun tulin illalla myöhään tallista ja Tara oli tosi levoton. Se oli juonut kaikki veden, läähätti ja nuoli vatsan aluettaan. Olin varma kohtutulehduksesta, joten jo nukkumassa olevalle toiselle osapuolelle huikkasin että me lähetään nyt päivystykseen,  ruoki Kira ja tallin väki aamulla jos meitä ei näy, heippa!

Siellä me sit istuttiin, pitkään ja hartaasti. Ei ollut kohtutulehdusta vaan pissitulehdus. Huh. Vähän toki epäilin dgtä, niinkuin tapana on, mutta sillä mentiin. Antsat mukaan jo kotiin nukkumaan. Siitä pari viikkoa ja yöllä heräsin ekaan epilepsiakohtaukseen.

Jossain vaiheessa aloin guugletella ko. antsalääkettä ja löysin yhden avauksen miten koiralle oli epäilty saman  lääkkeen aiheuttaneen epin. Tiedä siitä sitten, ehkä se oli niitä ihmismielen pakollisia selviytymiskeinoja, etsiä vimmatusti syyllistä tapahtuneelle. Olisi ollut helpompaa purkaa se paha olo ja kiukku, turhautuneisuus, suru ja voimattomuus epilepsiakouristuksissa kramppaavan koiran vieressä pelätessä, kun olisi ollut kohde jota ajatuksissa syyttää. 

Puoli vuotta epistä tuli imusolmukesyöpä. Enää en etsinyt syyllistä, suru oli liian vahva ja kaikki jäi sen alle. Ohi kulki kuitenkin ajatus, olisikohann epi ollut jo tulevan imusolmukesyövän ensioireita. Kuka näistä tietää, eikä mikään olisi asiaa muuksi muuttanut. 

Tämän kaiken perään tuli suru ja ikävä, joka ei koskaan loppunut.

Harmaat on kutenkin ja se on pääasia just nyt. Kira on mummo ja siitä sydän menee useammin ja useammin ruttuun. Tiimalasi on käännetty, toivottavasti hiekka valuu tosi hitaasti, vielä vuosien ajan. Kiralla on plasmooma ja päivittäinen lääkitys, mutta muuten kaikki hyvin. 

Penni sai jo pitkään "vikalistaansa" kesällä lisää matskua, molemmissa polvissa vähän nivelrikkoa ja otj polven oletettu ristisiteen rispaantuma, kanttauksen ja kaatumisen seurauksena. Koska oireet oli alunperinkin lievät ja ne helpotti leikkausaikaa odotellessa, sovittiin että seurataan vähän vielä ja sillä tiellä ollaan. Äärettömän hankala tilanne. Oispa kristallipallo. Muuten luustossa kaikki priimaa, edelleen. Atopian kanssa on opittu elämään. Ei johdu mistään mitä syö, ihan kuten eräs fiksu ell. sanoi että hyvin harvoin niin vaikka hyvin usein niin annetaan ensin ymmärtää. 

Maa on jotenkin syyllinen tässä, kura-aika. Syksy ja kevät pahinta kun maa mätänee tai maan mädät tulee esiin 😅 Mut nää on oma juttunsa. Ehkä innostun niistä vielä kirjoittelemaan, tänne itselleni. 

Tässä ja nyt

Koirat todella opettaa elämään hetkessä jos vaan otetaan opiksemme. 

Niillä riemu repeää kun lähdetään ulos. Ne ottaa pallot suuhun ja juoksee kilpaa pitkin pihaa, ärisevät ja riekkuvat, välillä kaksjalkaisen hermojakin vähän kiristellen. Ne ei mieti mahdollisia seurauksia tai  illan murheita. 

Atopia, tassukutina ei ottanut helpottaakseen vaikka hetken hengähdyksen antoikin. Siksi otan kaiken ilon juuri nyt näistä kahdesta rauhallisesta päivästä, mitä on asian tiimoilta vietetty. Näistä kahdesta, kun ne viralliset lääkkeet jätettiin tehottomana, ainakin toistaiseksi, ja vaihdettiin tabut Histeciin. Joka kerta herää toivonkipinä, tämäkö se nyt auttaisi, pitäisi oireet vihdoin kurissa, elämän hyvänä. Tähän asti joka kerta on mätkäisty vastapalloa. Uskotellaan nyt niin ja märehditään sitten murheita myöhemmin, sanoi maailman arvokkain Penni. 

 

Huojennusta

Mulla särki pienenä jossain vaiheessa joka ilta (no sellanen muistikuva ainakin jäi) jalat ihan kamalasti 😣 Äiti sitten istu sängynreunalla ja hieroi polvia ja nilkkoja vuoronperään, yötä myöden, varmasti ihan unen rajamailla sinnitellen 😴

Taas yksi alkuyö, Pennin vierellä sen pieniä varpaita hieroessa, kutinan taas yltyessä liian isoksi ja tuskaisaksi, mietin että tällaistako se äiteen homma oli 😴

Ja olikohan hällä se sama huojentunut tunne, joka mulla nyt Pennin vierellä, kun tuskaisen olon ja kivun tilalle tuli vihdoin rauhallinen uni. Pieni Penni nukkuatuhistaa vieresssä. Ihan  parasta ♡

Vanhat koirat osaavat ennustaa jokaisen kyynelen

Vuodet vierii. 

Vähän harmittaa että tänne kirjoittelu on jäänyt. Toisaalta eipä ole vielä tullut lueskeltuja niitä kirjoitettujakaan, pitäisi kyllä, muistella. Nauraa ja nieleskellä muistoille. 

Penni täytti viisi. Penni Pentunen on jo viisi. 

Samanikäinen kun Kira oli kun Penni Pentunen tuli. Se oli Kiralle hyvä ikä Pentusen tulla. Tara oli kolme kun Kira tuli, sekin oli hyvä ikä pennun tulla. Tiina oli 10 kun Tara tuli, sitä en muistanutkaan, muistin nuoremmaksi. Paljon nuoremmaksi. Sekin toimi. Tiina oli 13 kun Kira tuli ja se oli jo liikaa pentusen tulla. Tiina ei enää jaksanut pentusen pyöritystä. Tiina olikin jo jatkamassa matkaa, työnsä täällä tehnyt. Kira ehti nähdä mummon mutta kauaa eivät samaan aikaan pihalla pyörineet. 

Kira täyttää kesällä 10 vuotta. Sitä ei pysty ymmärtämään ollenkaan. Kurkkuun tulee joku merkillinen pala kun asian tiedostaa, nykyään aika usein. Sitä katsellessa muistuu mieleen Tiina, enemmän ja enemmän. Se vanhan koiran viisaus ja rauha. Silti siitä näkee sen saman Kiran joka se oli viisi vuotta sitten. Se sama hölmö, aina iloinen. Kaikkien ystävä, hiukan ujo. PR-sakemanni. Pölö. Niin kamalan loputtoman rakas. 

Kun välillä kuulee ne puheet, että mitä katuu... Kadun että päästin Kiran ajan hukkaan. Kira on ollut paras koira tehdä vaikka mitä, mitä vaan. Se rakastaa tehdä. Se seuraa vaikka maailmantappiin asti ja ihan itse, pyytämättä, missä vaan. Se on varmasti ainoa koskaan jolle seuruun sain niin vahvaksi. Olen aina niin ylpeä siitä. Se on niin kiltti ja iloinen ja minä onneton hukkasin niin monta vuotta mitä oltaisiin voitu tehdä. Se kaduttaa nyt ihan vietävästi. Ahdistaa.

Pääasia kuitenkin on että vuosia silti vielä on, ainakin monen monta. Aina sanoin sille ja Taralle että vähintään samat kuin Tiinan kanssa. Vähempää ei hyväksytä. Taran kanssa piti hyväksyä vaikken hyväksynytkään, mutta niin se vain oli.

Ajatella. Kira täyttää jo kesällä kymmenen. Kurkussa on jotain, pitää nieleskellä vähäsen. Tassunjäljet on sydämessä, syvällä. Ikävä on jo nyt. 

Vanhoilla koirilla on hallussaan salaisia asiakirjoja. Vanhat koirat tietävät tarkoin milloin puut kuolevat, milloin hullu peukalo painaa nappia. Vanhat koirat tietävät grammalleen miten paljon ikävää yhteen iltaan mahtuu, ja miksi.

Vanhat koirat osaavat ennustaa jokaisen kyynelen ja suurinta salaisuuttaan ne varjelevat tarkoin alakuloisessa hännässään: ne tietävät tarkoin milloin on taas vedenpaisumuksen aika.

Vanhat koirat ovat raivostuttavia. Vanhat koirat tietävät ihmisten asioista enemmän kuin ihmiset itse. Eivätkä suostu puhumaan. Katsovat vain säälivästi.

- Tommy Tabermann 

 

Turhautuminen - miten vahva se voikaan olla

Vaikka todella toivon ettei kukaan Koskelan tapausta ohittanut vaan selailemalla, niin tässä on niin paljon asiaa. Sanktiot pitää tulla väärästä mutta... 

Nykymaailmassa on niin kiire, niin kiire joka paikkaan. Olla tehokas ja näyttää, pärjätä jotta saisi olla osa jotain johon tuntee kuuluvansa. Taitoakin voi olla rutkat määrät mutta se tarvitsisi vain sitä aikaa tulla esiin oikein. 

Mutta kun se kiire, ulkopuolinen paine ajaa eteenpäin eikä homma onnistu, tulee epäonnistumisen ja hylkäämisen pelko. Sitten tulee turhautuminen. Ja kun ei ole tarpeeksi vahva, uskoa omaan itseensä ja aikaa, saa se turhautuminen toisinaan kamalia aikaan. Ja tätä tapahtuu ihan kaikissa lajeissa. 

Hyväksytyksi tuleminen, tunne kuulua johonkin jonka kokee omaksi ajaa toisinaan niin vääriin ratkaisuihin. Tätähän tapahtuu niin paljon lapsien ja nuortenkin piireissä. 

Valmentajilla on tässä niin hirmuisen suuri vastuu, opettaa myös se häviämisen taito ja hyväksyminen. Opettaa ettei maailma kaadu jos just nyt tällä ei tule tuloksia. Jotain kuitenkin opitaan ja mennään eteenpäin, yhdessä. Kukaan ei hylkää tai katso kieroon jos just tuloksia ei tule. Kaikki muu, se tärkeämpi ja parempi määrittelee sut ihmisenä, ei tulokset. Muista se. Me kaikki mokataan joskus, kunhan sen ymmärtää ja siitä oppii. 

Eli tää pätee ihan vaan sellaiseenkin asiaan kuin elämä. 

Pitää opettaa oikean ja väärän valinta ja se pointti miksi, ei vaan kieltää. Oppia yrittämään ja tekemään oikein niin ettei tehdä väärin. Joskus se, että kaikki menee pieleen, voi - ja pitäisi olla alku uudelle paremmalle. Uskotaan siihen eikä vaan kielletä kaikkea.  

Kiran leikkurireissu

Eikö oo hienoa kirjoittaa postaus kun koira on menossa leikkaukseen ja sen jälkeen jäädä tupittamaan. Ei oo ei. Mä ainakin heti mietin että mitä siellä nyt on menossa kun ei mitään kerrota. Pitääkö olla huolissaan ja niin edelleen. Että se on epäreilua jäädä jonkun jännän jutun ääreen tuppisuuksi, tiedän. 

Leikkaus meni hyvin. Siellä otettiin vastaa hyvin, tohtori vaihtoi muutaman sanan ja sitten hoitaja tuli laittamaan Kiran Nukkumatin matkaan. Sanoin Kiralle siinä ootellessa, että älä sinä ole huolissasi, ota pienet tirsat ja mä tuun sitten hakemaan sut kotiin. Sitten tuli reippaat hoitajat, pyysivät varuiksi laittamaan Kiralle kopan ja sanoivat että nähdään illalla. Mä sanoin että pitäkää sitten hyvä huoli ja palaa kurkusta nieleskellen lähdin kohti kotia. Hiukan oli hermo pinnassa. Olisin ehkä halunnut jutella ja kysellä enemmän, toisaalta en. 

Puhelin kulki tiiviisti mukana, ei jäänyt minnekään eikä akku varmasti päässyt hyytymään. Tiedätte nää iLuurin akut, lämpötila alkaa vähäänkään viilenemään niin akku hetkessä vaihtaa lukemaa 97%... 48%... 27%... 9%.... ja tsup. 

Illalla sitten tuli soitto, vähän pidempään oli jostain syystä mennyt kuin piti, ja koiruus sen myötä vähän myöhemmin seiskalta noudettavissa. Siellä se sitten oli, puusta pudonneen näköisenä häkissä odottamassa. Voi että ♡ Sain hyvät pitkät ohjeistukset jo puhelimessa, muistin näistä ehkä kaksi lausetta. Hoitaja sanoi että ei hätiä, tulee kirjallisenakin nämä. No ei ihan niin pitkästi kyllä tullut mutta kyllä me niillä sitten pärjättiin. 

Kipulääkettä oli tuupattu reilusti ja parit jäi vielä kotiinkin, 3-4 päivään voinnin mukaan. Kira ei meinannut millään jaksaa lähteä kotiin, ei sitten millään. Autossa se nukkui ja taas autosta oli ihan tuskaa hoiperrella sisälle, ois voinut sen mielestä autoon kyllä jäädä nukkumaan tokkuraa pois. Kotona se nukkui melkein koko illan ja yön, ei nähnyt möröjä eikä tullut tuijottelemaan naaman eteen tai nurkkia, niinkuin Penni opiaatipössyissä. Helpolla siis pääsin potilaan valvomisen, lähes nukkuen. Penni enemmänkin aiheutti levottomuutta kiertäen porteilla ja vinkuen, ihmetteli miksei pääse Kiran luo, kummastellen jotta mikäs nyt on homman nimi.

Seuraava aamu alkoi tuntua normilta, paitsi sekopäisemmältä. Penni oli ihan kierroksilla eikä potilas itsekään enää suhtautunut tilanteeseen toivotulla tavalla, rauhassa. Ruoka maistui ja ulkona käytiin, hätäasioilla, ei muuta. Arjen uutta rytmiä haettiin pari päivää, melko sekopäisellä meiningillä, mutta sitten se alkoi taas mennä uomiinsa. Penni pyöri mukana, Kira jäi odottamaan sisälle. Kun jäivät kaksin, jäivät eri osastoihin. Niin ja keittiön sohvan latasin muovilaatikoilla jotta ei Kira sinne hyppelisi. 

Kipulääkkeet jätin jo toisen päivän jälkeen pois koska koira oli niin vedossa, mutta jouduin ottamaan uudelleen vielä pariksi päiväksi, kipuilua alkoi selkeästi tulla lääkevaikutuksen loputtua. Haava oli pitkä ja ruma. Samaan aikaan parin muunkin koirat oli sterkattu ja haavat oli tosi siistejä. Kerrottiin kuinka hyvin, oikeastaan heti koirat olivat leikkauksesta toipuneet ja haavat lähes hävinneet. Joo, niinhän silloin Tiinaltakin, kun kohtutulehduksen jälkeen joutui operoitavaksi. Massussa oli pieni siisti haava ja toisena päivänä koira oli jo ihan normaali. No, saattaa ehkä vähän vaikuttaa jos puolet toisen puolen nisärivistäkin poistetaan, kohdun lisäksi. Niin ja napatyrä myös korjattiin. Taas muistutin itseäni että toisiinvertaaminen on turhaa, ei me olla toisia, me ollaan me. 

Haavapuku oli loistava (kiitos vain Tikrulle joka lainasi omaansa!), se suojasi kaljua vatsaa pakkasilla ja koiralta. Silti jouduttiin vähän turvaamaan kauluriin kun Kira jäi yksin. Se nuoli haavaa puvun läpi, joka ilmeisesti alkoi kutista. Antibiootteja ei saatu mutta piti tarkasti seurata jos tarve tulee. Ei onneksi tullut vaikka melkein tuli, tai niin luulin. 

Haava keräili "karstaa", joka piti saada pysymään poissa. Vähän ahdisteli sitä putsia kun tuntui että langat olivat joukossa niin tiiviisti että pelkäsin koko ompelun välillä lähtevän purkaantumaan... 

Sitten parin viikon päästä mentiin poistamaan tikit, hoitaja totesi että iho on kyllä tosiaan vähän ärtynyt, mutta meinasi että se on iho, ei haava, ja saattaapi nyt rauhoittua kun tikit saadaan pois. Näin siinä kävi, muutaman päivän päästä Kirankin massu alkoi olla siisti. 

Kira leikattiin Kaarinan klinikalla Mimma Aromaan toimesta alunperin nisäkasvaimien takia. En tiedä oliko tämä tarpeellinen toimenpide, kasvaimet ei parin kk aikana kasvaneet ja ne todennut lekuri sanoi että jos ne eivät kasva, ei ole ehkä pakko leikata (Hyvälaatuisia). Kohdunpoistoa suositeltiin ns. varatoimenpiteenä samalla ja osoittautuikin sitten että se oli jo sillä mallilla että kohtutulehdus olisi tullut  eteen lähiaikana. Eli hukkaan ei leikkaus sitten mennyt - vaikka kasvaimia ei ehkä olisikaan tarvinnut poistaa. Tämä oli asia joka sinetöi leikkauksen sitä miettiessäni. Viimeisen juoksun jälkeen Kira oli vähän epämääräisesti vuotanut ja tuntui että se oli vähän jumissa selästä. Varasin sille hieronnankin, mutta se peruuntui koronatestin tuloksen odottelun takia (Oli negatiivinen).

Nyt on hyvä fiilis koiran puolesta, kaikki on nyt ok. (no, plasnooma on edennyt, lääkitystä on jouduttu lisäämään mutta ei tunnu koiraa vaivaavan.) joten päivä kerrallaan enkä enempiä murehdi, sitä ylläpitää taasen Penni kutinansa kanssa... 

Ahdistaaaaa....

Kiralla todettiin joitakin aikoja sitten nisäkasvaimia muutama, sellaisia kovia pikku patteja nisärivistön kohdalla. Otettiin sitten verinäytettä ja keuhkokuvaakin, puhdasta ja hyvää oli, ei pitäisi olla levinnyt.

Ainoastaan pientä spondyloosimuutosta paljastui keuhkokuvien yläreunassa, mutta koska sen tiimoilta ei oireilua ole ollut, en aio huolestua. Olihan Tarallakin eikä se sitä tainnut koskaan vaivata. Vaikka mistäs  sitä aina tietää, Penni taas osoitti sen miten vaikea on tietää mikä johtuu mistäkin, mutta se on toinen tarina. 

Tämä päivä on Kiran tarina, yksi muiden joukossa, menneiden ja tulevien. Haluan luottaa siihen että kaikki menee hyvin ja saadaan tällä lisävuosia vielä monta. Ei tarvi pelätä sitten kohtutulehdustakaan tulevaksi kun se mahdollisuus tänään poistetaan. Tinttihän leikattiin kohtutulehduksen takia sennupäivillään ja se meni erinomaisen hienosti. Koira tuntui toipuvan päivässä ja kaikki oli sen tiimoilta huoletonta ja vaivatonta. Tämä tietysti on vähän isompi juttu, ne kasvaimet ja napatyräkin kuulemma on hyvä korjata samalla. Onko vai ei, eläinlääkärin kassan mukaan ainakin on, voiko siitä haittaakaan olla jos ei korjata, 9 vuotiaalle, en tiedä. 

Eläinlääkäriluotto on taas kärsinyt viimeaikoina ja se ei ole hyvä juttu. Kun paras ystävä tarvitsee asiantuntevaa apua ja eläinlääkäri vastaa että ei kiinnosta, tai teetättää turhia toimenpiteitä pitkittäen itse ongelman poistamista ja koiran paranemista, se ei ole ollenkaan hyvä juttu. Onneksi positiivisiakin fiiliksiä on luotu. Leikkaustarpeen arvioiva käynti ei antanut luottavaista ja varmaa kuvaa, mutta koska vanhempien koira leikattiin ko. paikassa menestyksekkäästi, pyysin samaa tohtoria Kiralle ja nyt luotan että tämäkin menee hyvin ja hän osaa asiansa, eikä tässä nyt muutakaan voi. 

Mutta ahdistelee... Pakko vähän purkaa sitä näin näemmä, kirjoittamalla. 

Muistan niin elävästi kun jouduin jättämään Tiinan klinikalle, häkkiin odottamaan... Miten se katsoi hämmentyneesti perään, mihin meet, miksi jään? Vielä kun en jätä koiria hoitoon tai minnekään muuallekaan - tuntui se tosi kurjalta. Päälle epätietoisuus miten leikkauksessa käy, mitä jos en nääkkään Tiinaa enää, jos se ei herääkkään ja jätän sen näin taakseni. Lekuri oli silloin kyllä hyvä, hän realistisesti sanoi ettei voi valehdella leikkauksen riskeistä vanhemmalla koiralla ja vielä tilanteen ollessa jo päällä, mutta tuumasi koiran olevan niin hyvässä kunnossa, tilannekin huomioiden, ettei ollut ihan kovin huolissaan. Minä olin. Pisin työpäivä ikinä. 

Toivottavasti saan jäädä siihen asti kunnes Kira laitetaan nukkumatin matkaan. Vaikka se onkin sosiaalisempi ja vieraidenkin helppo käsitellä, on se vähän ujo ja varmasti hiukan ahdistelee jos yksin vieraaseen tilanteeseen jätetään. Miksi turhaa stressiä ja huolta pitää aiheuttaa jos sitä voi lieventääkin. Silloin kun Penni leikattiin, sain jäädä niin pitkäksi aikaa että Penni nukkui ja heräämishetkellä soiteltiin taas tuttu ihminen lähelle. Se olikin Aistissa se, on kyllä hyvä paikka.

Nyt me mennään lenkille, lunta satoi taas, joten koirilla on varmasti hauskaa. Sitten me siistiydytään ja lähdetään. Tsemppiä meille! 

Aika kuluu...

Postasin Fasebuukkiin kuvan, jonka Kiran kasvattaja on ottanut viisi vuotta sitten Kiran syntymäkodissa, ja tuli tarve kirjoittaa jotain tuleviksi muistoiksi. 

Viisi vuotta sitten. Matikkapääni ei koskaan ole ollut hyvä, mutta lienee kutakuinkin niin, että silloin Kira oli kolmen, nyt se on kahdeksan. Jo kahdeksan. Kätevä isäntä kerran tuumasi jotain siitä puhuessani että  onhan se jo vanha koira. Vanha koira? Kira? Milloin siitä tuli vanha koira? 

Vaan totta se on. Vanhasta en tiedä enkä vielä sitä niele, mutta vanhempi koira, ainakin vanhempi kuin Penni. Kira nukkuu vähän enemmän, sikeästi, ja herätessään on ihan pihalla hetken. Se korviin on kasvanut vanhemman koiran korvakarvat, sellaiset tuuheat, vaaleat, pörröiset, joita ei nuorempana ollut. Sen kuono on harmaantunut entisestään ja sen silmistä on alkanut heijastumaan sellainen tietty viisaus. Se ei enää haasta Penniä samanlaiseen kiitokisaan kuin ennen. Se ottaa pienen pätkän kiitokisaa, mutta siinä ei enää ole sellaista päättäväisyyttä olla eka. Sen liikkeistä näkee ettei se enää ole ihan pentunen. Enää ei taida ihmiset tulla kysymään miten vanha se on, ja kuullessaan hämmästyen sanoneet luulleensa paljon nuoremmaksi. Se on vanhentunut ja se vähän ahdistaa, toisinaan aika paljonkin. Tulee sellainen olo että tiimalasi on käännetty. 

Kiran emo siirtyi ajasta ikuisuuteen kesällä. Se sai omankin mielen matalaksi, miten tärkeä koira omalle ihmiselleen oli. Samalla muistelin aikaa jolloin löysin juuri tällaisen blogin kautta Magin ja ihmisensä, hänen pentusuunnitelmansa. Siitä alkoi jo polku Kiran kanssa, jo silloin kun Kira oli ajatus ja haave parhaasta ystävästä, 2011. 

Viimeviikolla oltiin Ressuilemassa ja tottisteltiin hiukan Bilteman parkkiksella. Kira oli ihan liekeissä. Se tykkää siitä niin paljon. Se ei tottistele korkeassa vietissä superterävänä - vaan siitä onnesta että se saa tehdä just sun kanssa jotain. Sen jälkeen kotona se tarjosi pitkästä aikaa seuruuta itse, ihan kuin vanhaan aikaan, silloinkun hinkattiin BH:ta varten. Lähdin hakemaan ponia laitumelta, Penni viiletti edellä ja Kira tuli sivulle seuruuseen ja ihan selkeästi hymyili; "Näin me mentiin joskus paljon!"

Ehkä me kaivetaan kalenteriin nyt sitä yhteistä aikaa, aikaa joka valuu. Aikaa yhdessä tekemiselle, sille mistä se tykkää. Kira on opettanut mulle niin paljon ja vei mut beehoostakin läpi. Ehkä me vielä keksitään jotain, käydään vaikka jotkut rallitokot tai muut kivat. 

Heppapuolen lehteen jutunkirjoittaja kysyi harrastuksista. Tuumasin ettei niille oikein ole aikaa, mutta koirien kanssa treenaaminen on se, jolle haluaisin antaa enemmän aikaa. Ehkä sen aika on oikeasti nyt.  

Kiran siskon omistaja kirjoittaa runoja; Kun sanat riittävät. Hän kirjoitti Kiran siskosta näin. Hän jakanee  varmasti sitä samaa ajatusta ajankulumisesta kuin minäkin tässä kohden. 

Plasmooma

Google lähettelee uskollisen tilastotietoja ahkerasti, väittää että joku jopa lukisi. Haetuimmat ja luetuimmat ovat olleet Taran viimeisiin aikoihin, häntähalvaukseen ja Aviform Suppleaze Goldiin liittyvät. Myös Nipsun viimeisestä reissusta on tehty hakuja. Näin äkkiseltään voisi siis ajatella että ongelmia guuglataan ja näinhän se on. Hyvä jos omilla kokemuksilla on voinut jotain ajatuksia tarpeeseen antaa, itsekin herkästi kyselen muilta kokemuksia. Uskon että pitkään alalla olleilla on usein kokemuksia joita eläinlääkäreillä ei välttämättä ole. Jos vaikka ajattelisi tilannetta että sinulla on koira joka tulee kipeäksi, viet sen klinikalle ja saat jonkinlaisen diagnoosin, ison laskun mutta et ole tyytyväinen tilanteeseen eikä koira parane. Mitä teet? Vaihdat klinikkaa. Annatko palautetta sinne jossa kävit? Tuskin. Mitä hoitanut, väärän diagnoosin tehnyt eläinlääkäri oppi? Ilmeisesti ei yhtään mitään tai ehkä jopa luulemaan että dg. oli oikea ja hoito auttoi. Tähän syyllistyn itsekin.

Ongelmat ei ole täältä loppuneet vaikka aikoihin ei ole tullut kirjoiteltua. Yleisesti ottaen tilanne on kuitenkin tasainen ja ihan hyvä. Koska en aikoihin ole mitään kirjoittanut ja ongelmia silti etsitään - tai ehkä enemmän vertaistukea niihin, ryhdistäydyn ja kerron Kiran kauniista silmistä ja plasmoomasta. Kiran silmät ovat saaneet loppuelämän lääkityksen ja diagnoosin. Senhän kanssa ravattiin jos minkäkin kerran lekurilla alkaen pentuajasta silmätulehdusten vuoksi. Aina kyse oli silmätulehduksesta, kunnes lopulta Pet-Vetissä dg. oli allergia tai yliherkkyys, pölylle, tuulelle, auringolle, jollekin siitepölylle, ruuan osalle, mitä nämä allergiat nyt yleensä on, aina jollekin. Lääkittiin ja kosteutettiin muttei tilanne oikein parantunutkaan. Mitä me tehtiin, hakeuduttiin taas  toiselle lekurille ;)

Vettorin Tuula tutkaili silmiä ja totesi lopulta plasmooman joka on vilkkuluomen reunan paksuuntumista immuunivälitteisen tulehduksen seurauksena. Sellainen sitten. Sitten etsittiin lääkettä, Oftan Dexa-Chlora-kortisonitipat olivat jo aikojen alussa heti kieltolistalla melko reippaan reaktion takia, Akvakol-tipat rauhoitti muttei parantunut. Prednisonkuuri laskevasti ja lisäksi Fucithalmic-rasva, paransi mutta tilanne uusiutui aina lääkityksen loputtua. Pred Forte allergiaepäilyyn, auttoi mutta teho huononi ajan kuluessa. Optimmune auttoi pitkään mutta sai koiran  hankaamaan silmiään. Tätä pohdittiin ja Tuula keksi kokeiluun Ultracortenol-voiteen jolla on nyt sitten menty aikalailla päivälleen kaksi vuotta. Ajoittain silmät oireilee enemmän, toisinaan vähemmän. Varmasti ärtyvät herkemmin esm. tuulesta jne. Mutta me ollaan pärjätty. Mietin tapani mukaan pitäisikö olla huolissaan, tunteeko Kira kipua silmissään, mutta koska se ei niitä hankaile eikä tunnu muutoinkaan masentuneelta, ajattelen että sillä mennään. Kunnes taas mietin. ;)

Onko tämä seurausta vai syy jo pentuajan silmäongelmille, olisiko tilanne ollut paremmin kontrollissa jos oikea dg. olisi tehty jo aiemmin VAI onko tämä seuraus pentuajan silmäjutuille, ei voi tietää.

Kiralla on ollut valtavan kauniit, ystävälliset silmät ja onhan ne sitä edelleen ♥ 

Seuraavaksi voisin vaikka kirjoittaa Ressu-toiminnasta. Me lähdettiin Kiran kanssa siihen mukaan ja nyt Ressuilua on takana jo reilu vuosi!

Kira on loistava Ressu ♡

Ps. Pennille kuuluu hyvää!

Liki läsnä

Hanna, tää on sulle. Nyt on hyvä. Ei ihan ilman ongelmia, mut sellasta kai elämä vaan on.
Ja minkä kanssa pystytään elämään ja pärjätään, sillä mennään. 

Siinä ne on, liki läsnä. Ja silloin on kaikki hyvin ❤︎ 

Hei hei mitä kuuluu

No. Ei ainakaan kaikki oo ihan ookoo. Ottaa päähän, ankarasti. Pennin kanssa niitä näitä, ongelmia toisensa perään. Kaipa Penni ja omituiset ongelmat kuuluvat yhteen.

Loppukeväästä tassuihin tuli jotain. Toiseen taka- ja toiseen etu. Hiivaa, hotspottia, tulehdusta, jotain sellaista sanoi tohtori. Takapolvikin vaivasi. Lääkäri ihmetteli ja antoi lääkkeet. Pyyhelappuja purkki, kortisonivoidetta, kutinanesto- ja kipulääkettä. Pari viikkoa niiden kanssa, niin ja lampunvarjon. Ja kehoituksen CT-kuviin oireilevasta polvesta.

Polvi parani viikon kipulääkekuurin aikana, säästettiin tonni ja rapiat, ja toinen takatassukin, mutta yksi tassu jäi epämääräiseksi. Elämä näytti silti taas paremmalta kuin aiemmin. Sitten ruoka, joka sopi mahalle vihdoin melko hyvin, loppui joka paikasta. Varmaan lopullisesti (Nutriman bortsu ja dalmiskin). Hierojalla ihmeteltiin kirkuvaa ja nurkistaan herkillä olevaa pientä otusta. Pinna oli kireällä ja hammas herkässä. Kaikesta kuitenkin selvittiin. Sitten meni pakki sekaisin ja alkoi molemmista päistä tulla. Liekö stressi, ruoka, vai mikä. Jäi mysteeriksi ja tasoittui.


Käytiin oikein reeneissä, joissa meni yli puoliksi enemmän kuin paremmin mitä luulin. Huisi koira, ihan ylihyvin itseoppinut ja satasella mukana. Sitten oli ne Pennin bonukset. Sellaiset kun kasvaa metsässä ja sieltä poistuessa ilmaantuu vaan kurjuuksia, eläinlääkärikeikkaa, epämielyttävää hierojakeikkaa jne. Sellaisia, joissa korvien välissä vieteriukko jää tahkomaan seinää vasten eikä pääse pois, kunnes ehkä jos veto hyytyy. Mutta muuten meni oikein hyvin, oli hirmu kivaa ja hyvä mieli.

Kunnes alkoi etujalka vaivata. Epämääräistä ontumaa, tassu punoitti ja kutisi. Musta patti ison tyynyn takana. Ja anaalirauhasoireilua. Sitä tuttua, mutta oireille ei ole oikein löytynyt syytä ja näin tälläkin kertaa. Ja vaikka vaikutti siltä, ettei elli oikein itsekään uskonut vaivan olevan anaaleista, ei asiaa sen enempiä tutkittu, vaan mukaan lähti hiivaa hoitavaa shampoota ja suihke. Ärtyneen pyllyn alueelle Bepanthenia, sillä hyvä.

Näillä mentiin mutta oireet ei helpanneet. Ihottumaspesialistia sitten yrittämään kiinni jotka jo tassut tiesi. Seuraava vapaa aika ennen joulua. No, jos puhelinaikaa, voisi neuvotella mitä lähdetään kokeilemaan? Ei ole puhelinaikoja, sähköpostilla voit koittaa kiinni, vastaa ehkä viikossa. Ehkä. Viikossa? Mitäs jos ei? Akuutti iho-ongelma ei ole kiva kauaa odotella. Nii,i -tuumasi siihen ajanvarausneiti ja se oli siinä.

Ko. Laitos ei sitten ole petrannut aikoinani jo ihmettelemääni asiakaspalvelun taitoa tai taidottomuutta. Se on kurja kun tohtorit tuntuvat osittain olevan ihan samalla aaltopituudella, mutta ajanvarauksessa on aavistuksen tärkeämpää porukkaa töissä.

Mitäs siinä sitten taas kuin itse toimiin. Jotainhan se oli tehtävä kun klinikat ja ellit eivät päässeet asian äärelle. Tiivis ja laaja villapöksyjen tutkiskelu paljasti hyvin ärtyneen, paljon laajemman alueen kuin pelkkä pylly. Ei muutakuin karvat pois alueelta, jotta pesu ja putsaus sekä lääkintä onnistuisi paremmin ja varsinkin tilanteen seuraus. Jos ei parissa päivässä nyt alkaisi mennä parempaan niin pitää varmaan taas ottaa suunta kohti kauas, koska tällaisenkin tuppukylän kuin Turku, läheltä ei ajallaan järkeviä palveluita tunnu löytyvän.

Sheivaus oli Pennistä kuitenkin paljon pahempi juttu eikä liikkuminenkaan enää sen jälkeen oikein onnistunut. En tiedä kirveleekö, kutiseeko vai mitä, mutta sen tiedän että tukalaa on ja vähemmällä olisi päästy jos tämäkin olisi kunnolla tutkittu klinikalla, sheivattu ja otettu vaikka hiivanäytteetkin.

Välissä käytiin fyssarilla, korjattavaa löytyi, mutta tämän päivän aika oli pakko perua. Stressitasot olivat taas huipussaan ja hännänalus kovin kipeä. Kira oli ainoa tyytyväinen, pääsi ajelulle ja nauttimaan hoidosta, Pennin ajalla.

Mistä hiiva-mikälie sitten taas johtui, tiedä sitä. Ruoka meni vaihtoon vaikken ihan siihen uskokaan. Mutta jos, eihän tilanne tuosta rauhoitu ennenkuin syy eliminoidaan. Ehkä se on hirvennahkaluut. Ehkä bakteeri joka aloitti jo tassuista eikä vielä kunnolla talttunutkaan vaikka hoitoa jatkettiin. Ehkä se on ruoka. Eliminoidaan nyt ne johon pystyy vaikuttamaan jotta tilanne rauhoittuisi ja katsotaan sitten mitä uskalletaan lisätä / palauttaa.

Sydäntä särkee katsoa pientä mahtavaa harmaata, joka tällä kertaa jo surkean ilmeen kera ottaa töttörönsä päähän ihan kuin se kuuluisi tähän typerään elämään. Jolla on tukala olla muutoin paitsi nukkuessa ja lenkillä. Lenkillä se nostaa viettiään niin ylös ettei vaan varmaan edes huomaisi vaikka häntä tippuisi, tuntemukset tulisivat ja tulevat sitten vasta jälkeenpäin kun tekeminen loppuu.

Toivotaan että tämäkin tästä, pian. Onneksi Kira sai hyvät uutiset fyssarilta. Vähän kankeutta ja jäykkyyttä, mutta muutoin ihan ok.

Sellaista piiiiiiitkän hiljaisuuden jälkeen. Miten mahtaa teillä, jotka ketään ette enää kirjoittele ;)

Tiimalasi

Kaksi vuotta sitten tuli tyhjyys jonkalaista en tiennyt olevankaan. Kaksi vuotta ja yksi päivä sitten oli omituinen päivä. Kätevä isäntä oli työpaikan koulutuspäivillä ja me oltiin Mustan ja Harmaan kanssa kotona. Aurinko sulatti lunta ja jäätä hyvää vauhtia, piha oli jo kurainen. Laitumilla oli kuitenkin vielä lumipeite.

Oma mieli oli vakava kahden vuoden edellispäiväisestä. Mielessä velloi synkät ajatukset joissa oli vahva, surullinen ja raskas tunne. Tara ei ollut oma itsensä kuin hetkissä. Niissä joissa poneille piti kiroilla ja Kiran kanssa pääsi ulos juoksemaan. Ne hetket roikkuivat epätoivoisesti toivossa kiinni. Jostain silti tiesin, että tiimalasin hiekka oli valumassa loppuun.

Mutta en tiennyt sitä, että niin nopeasti. En tiennyt että puhuttiin päivistä, tunneista. Jos olisin tiennyt, olisin ehkä tehnyt, päättänyt jotain toisin. Olisin toivonut että alansa ammattilaiset olisivat kertoneet miten nopea ja kivuliaan lyhyt jäljellä ollut aikamme pahimmassa tapauksessa saattoi olla, ja oli. Edes viimeistään kaksi vuotta ja päivän päälle sitten, myöhään illalla hakiessani päivystyksestä lisää kipulääkettä olisin toivonut, että mukaan olisi annettu jotain muuta kuin Rimadyliä. Olisin olettanut lääkärin tietävän ettei Rimadylit enää auta. Itse kun vielä uskoin enkä ymmärtänyt että tiimalasin hiekka ei riittänyt enää kuin puoleen vuorokauteen...

Kaksi vuotta ja edellispäivä päälle sitten lääkäri kuitenkin vielä kirjoitti antibiootit vaikka epäilikin. Rauhoitteli ja sanoi että katsotaan tulokset ja mietitään sitten mahdollista hoitoa ja jatkoa. Jo silloin aika pian tiesin ettei tarvitse miettiä, mutta toivoin että lyhyt aika olisi siinä tapauksessa hallinnassa. Mikään ei kuitenkaan mennyt niin kuin luulin. Tiimalasi tyhjeni eikä mikään ollut hallinnassa.

Käsitys kivun peittämisestä nousi näinä tunteina kaksi vuotta sitten ihan uudelle tasolle. Tiesin että eläimet ovat siinä mestareita, mutta Tara antoi asialle uuden merkityksen. Viimeinen päivä ennen tuskaisaa yötä oli kaksinaamainen. Ulkopuolisen silmissä Tara olisi ollut vahva oma itsensä. Se listi päästäisen pellolta (oikeasti se taisi olla jo listitty tai saanut sydärin nähdessään Taran, mutta joka tapauksessa se teki kettuhyppynsä, kaivoi vimmatusti ja hetken päästä näytti hangella saaliinsa). Toisessa hetkessä se oli muissa maailmoissa ja rauhaton, vakavamielinen.

Väheneviä tunteja kohden pienet rippeet rauhallisesta unesta lohdutti, mutta yö oli musta, pitkä ja tuskainen. Tara haki maanisesti nukkumapaikkaa yöllä kaivaen ja pyörien sänkyni vierestä, jonne se ei koskaan tullut nukkumaan, Kira kyllä useinkin. Yritin silittää rauhoitellen, samalla tietäen että aamusta tulisi kurjin aamuni ikinä.

Kaksi vuotta sitten aamu oli tuskan sekainen. Aikaisin aamulla ulos päästessään Musta lähti ravaamaan pihalla ympäriinsä tunkien kaikkiin pieniin paikkoihin, eikä reagoinut mitenkään kutsuessa. Jouduin hakemaan sen takaisin sisälle, mitä ei koskaan tarvinnut tehdä, Tara tuli kutsusta aina heti. Kiran stressitaso alkoi myös kaiken ohella hipomaan huippuaan. Se oli hyvin levoton joka taas ennestään tuntui lisäävän Taran kipuhulluutta.

Aika kului hitaasti ja toisaalta sekunneissa, jatkuen sekaisen tuskaisena. Pyysin että isäntä ottaisi Taran remmiin ja kävisi kävelemässä vielä kerran tutun peltolenkin jotta saisin hoidettua aamutallitoimet. Lenkki meni hiukan hermostuneen poissaolevasti, varmasti molemmilta, jonka jälkeen tultiin vielä porukalla sisäkautta valmistautumaan lähtöön. Toinenkin narunjatke tiesi, että tiimalasin hiekka oli lähes valunut jo loppuun. On raastavaa nähdä ja tuntea toisen pohjaton suru ja hyvästien jättö. Tara innostui niistä vielä, mutta kaikki mitä se teki, oli jotenkin ylilyövää ja hallitsematonta. Ehkä jotain kivusta johtuvaa adrenaliinin, shokin ja harhaisuuden sekamelskaa.

Autossa se matkusti melko rauhassa, perille päästyämme tuttu suojeluvietti nousi pintaan sekaisella raivonpuuskaisuudella höystettynä. Odottaessa Tara haukkui raivokkaasti ikkunasta näkemiään ohi ajavia autojakin, läähätti ja oli poissaolevan maaninen.

Vaikka vastaanottovirkailija vielä ainakin esitti ajattelevansa tulevaisuutta, lääkäri tuntui melko pian keskustelun jälkeen tietävän tilanteen. Hän vaikutti olevan aidosti äärettömän pahoillaan ohjatessaan keskustelua samaan suuntaan jonka itsekin tiesin pakolliseksi. Hän totesi koiran olevan selkeästi tärkeä, koska joitakin kuukausia takaperin vasta olin käyttänyt sen Aistissa magneettikuvissa epilepsian vuoksi. Hän oli sillä vakuuttunut että koiran eteen oltiin valmiita tekemään kaikki järkevä ja tässä tapauksessa se oli raskain, vaikein ja lopullinen päätös, luopuminen.

Väsymys ja rauhallinen uni vihdoin toivat rauhan. Tara sai ensin unettavan rauhoitteen jolloin oma mieleni huokaisi väsyneenä pienestä helpotuksesta. Eläimen kipua on uskomattoman ahdistavaa seurata sivusta voimatta auttaa. Olin surullisen helpottunut siitä, että Tara vihdoin rauhoittui, asettui vierelleni ja vaikka laittoikin viimeiseen asti vastaan, vähitellen meni maahan ja vaipui nukkumaan. Se hengitteli vihdoin rauhassa, syvää unta tuhisten. Oma huipussaan muutaman päivän ollut stressitaso alkoi laskea, valtavan raskaan tiheän surun hiipiessä tilalle, mustana, peittäen kaiken. Toivoin että aika olisi pysähtynyt siihen. Hetkessä kävi hädissään oleva ajatus, voisiko tästä kuitenkin vielä perääntyä? Antaa kipulääkettä ja herättää? Lähteä kotiin ja jatkaa vielä jäljellä olevia, meille kuuluvia vuosia?

Ajatus hävisi kun eläinlääkäri tuli takaisin, kertoi mitä seuraavaksi tapahtuu. Odotettiin hetki ja sitten ei ollut enää kiire. Sain jäädä ja olla. Samalla kun halusin lähteä kotiin, oli lähes mahdotonta nousta ylös, jättää Tara jota ei koskaan oltu jätetty mihinkään. Se tuntui lähes mahdottomalta avata ovi ja ohittaa käytävällä koiriensa kanssa istuvat, odottavat ihmiset, itsellä kädessään enää vain panta ja remmi. Entinen työpaikkani sijaitsi eläinklinikkaa vastapäätä. Silloin tällöin sinnekin meni ihmisiä raskain mielin koiran kanssa, tullen ulos murheen murtamina, pannan ja remmin kanssa, sydän niin rikkinäisenä. Eräällä kultaisen noutajan perheellä oli varmasti koko suku mukana. Hautajaissaattue.

Nämä kaikki kuvat on kaksi vuotta ja yksi päivä sitten otettuja. Vajaa vuorokausi niistä eteenpäin oli jäljellä enää tassunjäljet hangessa, hämmentynyt Harmaa ja rikkinäinen sydän.

Tarasta oli tullut varjelusenkelini, musta varjoni 12.03.17. 12.15., kaksi vuotta sitten. Ei se ikävä lopu, mutta sen kanssa oppii elämään koska on pakko.

"Silmänräpäys ja tunti samaa tarkoittaa. Kompastun ja kaadun, tunnen surun jokaisen. Suu vielä hymyilee, sielu salaa itkee. Tiimalasi tuntee ajan harteillaan, takaisin ei mennyttä saa millään palaamaan. Tiimalasi tuntee ajan harteillaan, on niin huono luopumaan ettei tahdo unohtaa."

Kärpäsakvaario

Kärpästen herra ikkunan välissä istui,

mä halusin sen kanssa kommunikoida.

Mitä kuuluu ja mihin oot matkalla,

hei mikä on sun nimesi. 

Mut ei se ymmärtänyt, mun kieltä.

Aurinko porotti suoraan sisään,

meidän keittiön ikkunasta.

Talven pölyt oli tallella,

ja sulla oli ollut vaikeeta.

Etkä tahtonut ymmärtää, mun kieltä.

- Penni 🐾

Aamulla oli -18°, mutta aurinko lämmittää jo niin, että ikkunan välissä horrostaneet parit kärpäset heräilee. Penni on odottanut niitä koko pitkän talven. Se istuu keittiön sohvalla tarkkaillen niitä, eikä voi ymmärtää miksei saa otetta vaikka välillä yrittää yllättää ne nenä länässä lasissa kiinni, etuhampaiden kolistessa ikkunaan. 👀

Pennin kärpäsakvaarioharrastus on taas alkanut.

Niin kauan niin vähän

Kaksi vuotta sitten oli Musta ja Harmaa. Siitä kaksi viikkoa ja neljä päivää oli vain musta mieli ja yksinäinen, hämmentynyt Harmaa. Vuosipäivä lähenee ja se ahdistaa edelleen, varmaan aina. Vähitellen ehkä vähemmän. Aina silloin tällöin on edelleen ikävä. Aina silloin kun kaipaa turvaa. Hiljaisuutta. Lyhyttä, pehmeää mustaa karvaa.

Siitä on niin kauan kun siihen sai upottaa sormensa, siitä on niin vähän vaikka tuntuu että siitä on niin kauan. Se on ikävä joka ei koskaan unohdu. Enää ei ole vahvaa Mustaa ja harmaata, nyt on pelkkää Harmaata.