Pelkkää mustaa

26.5.26 Kira lähti Nangijalaan muiden luo ja me jäätiin Vennin kanssa tänne. Edeltävänä iltana mietin miksi otin pennun kunnei näitä luopumisia kertakaikkiaan kestä. Tänään aamulla ajattelin et jos Venniä ei ois, sitä tyhjyyttä ja hiljaisuutta ei kertakaikkiaan kestäisi, ei mitenkään.

Meillä oli Kiran kanssa hyvä päivä, ihan kuten edellinenkin. Ihan niinkuin reilu vuosi sitten Penninkin kanssa. Viimeinen päivä oli hyvä ja rauhallinen. Sellainen pitäisi viimeisen päivän kaikilla voida olla ja se on ainoa asia joka nyt yhtään lohduttaa että se oli sellainen Kirallakin. Oikea päätös oikeaan aikaan. Pelkäsin että osaanko ja pystynkö sen tekemään. Etten venytä liian kauas tai toisaalta luovu liian aikaisin, sitä kukaan ei pysty eikä halua tehdä eikä varmaan teekkään. Kyllä se taitaa ennemmin mennä niinpäin että menee päivä liian myöhään. 

Kiran takaosasta alkoi voimat väsyä. Mieli oli menossa mutta kroppa sanoi ettei enää meinaa pysyä perässä. Näin Kirassa välillä samoja mitä Pennissä ja se oli vähän kuin veistä haavassa ois kääntänyt. Mietin että onkohan silläkin DM. Kipuja ei ollut, Kira oli niin herkkä että aiemmat kivut siitä ainakin kyllä aina näki, voimat vaan alkoi pikkuhiljaa huveta, hyppääminen sohvalle tai autoon ei enää onnistunut. Ylös onnistui nousta kyllä hyvin mutta jos siitä lähti vauhdilla (ajatuksissa), takajalat ei aina ehtineet mukaan ja tasapaino horjutti. Sama käännöksissä, ne alkoi olla vaikeita ja rappuset alkoi aiheuttaa empimistä. Kuitenkin loppuun asti Kira itse kulki ja meni, tottakai. En halunnut edes ajatella asiaa niin pitkälle venytettynä etteikö se olisi itse päässyt. Lähinnä pelkäsin että jos tilanne muuttuu yhtäkkiä niin että takaosa esm. halvaantuu. Ne ajatukset alkoi olla mielessä toukokuussa. Vauhti alkoi olla lenkeillä varsin rauhallista ja välillä se halusi jo aiemmin lenkiltä kotiin, siinä missä se ennen lähti kiertämään  pidemmän kautta. Silti se jaksoi aina leikkiä ja innostua, edelleen. Se ois halunnut lähteä aina reenaamaan kun Vennin kanssa lähdetitiin ja olikin onnessaan silloin kun pääsi, Vennin pikkupentuaikana.  

Tottakai sitä mietti ja miettii olisiko hyvää aikaa vielä ollut kauemmin, teinkö päätöksen kuitenkin liian aikaisin mut pidemmälle menneet päätökset olisi kuitenkin olleet vain ja ainoastaan itseäni varten ja vain ja ainoastaan siksi, että minä en olisi pystynyt luopumaan. Kohtaamaan tätä liian painavaa surua, rikkinäistä sydäntä.

Kun laitoin eläinlääkärille viestiä Kiran viimeiselle matkalle päästämisestä, hän vastasi sen pahimman mukaan; Parin päivän tai reilu kuukauden päästä kesäloman jälkeen pystyy tulla. Oli ehkä elämäni vaikein päätös valita, liian lähellä ja liian kaukana. Halusin kuitenkin "meidän kyläeläinlääkärin". Hän oli  tullut tutuksi näiden vaikeimpien päätösten myötä ja ollut juuri sitä jota eläinlääkäriltä näissä hetkissä toivoo, joten oli pakko valita.

Mietin muutaman päivän ja täällä kotonakin ensin tuumattiin että onko se nyt niin huonossa kunnossa että tuollaista tarvii ajatella, siihen sanoin et en halua että Kira on niin huonossa kunnossa että sen takia tarvii ajatella. Kira(kaan) ei saa kärsiä yhtään jos se mahdollisuus on. Sen jälkeen asiaa pähkittiin hetki yhdessä ja todettiin että se parin päivän, eli silloin jo seuraavana päivänä on se päivä.

Aloin kuitenkin empiä, jos sittenkin vasta kuukauden päästä, silloin ois parempikin ajallisesti...

Niin, parempi mulle mutta entä Kiralle? Mitä jos se ei jaksaisikaan, tulisi käänne huonompaan yhtäkkiä. Helteet, jotka on  kurjia vanhalle koiralle, kurjat viimeiset päivät... Tilanne ei ainakaan parempaan ajanmyötä muuttuisi - muistutettiin kotona. Totta. Mä halusin hyvän viimeisen päivän meille. Ehdottomasti niin. 

Oli taas musertavaa tehdä yhdessä viimeisiä asioita. Elää hetkessä ja itkeä toisessa. Illalla tajuta ettei tällaista iltaa enää tule. Me mentiin siitä huolimatta Vennin kanssa illalla treeneihin koska halusin jotain muuta ajateltavaa hetkeksi ja ajattelin että Kirallekin kiva kun saa hetken kahdenkeskeistä rauhaisaa aikaa tuon miehen, joka täällä asuu, kanssa. Kirahan oli hänen peräänsä, aikalailla enempikin kuin mun. Mä luulen et se johtui siitä et mä pidin välillä jotain rajoja, toi mies ei niinkään kauheesti käskenyt tekemään mitään, kunhan olivat ja kulkivat yhdessä.

Vennin treenit meni ihan hyvin, välillä oli vaikeaa keskittyä, väsy ja suru painoi mutta Venni oli ihan hyvä. Se pystyi vähän treenaamaan muttei varsinaisesti tullut kyselemään et tehtäiskö jotain kuten edelliskerralla. Mutta se pystyi olla hyvin vaikka lähellä treenasi kolme koiraa. Porukan ohjaaja oli taas vähän jännä mut meni se siltä nakkeja hakemaan, ahneus vei voiton. Lähdössä taas tuli vähän hässäkkää, liikaa koiria parkkiksella ja mullakin mieli hiukan kiristyi, ärsyynnyin itse vaikka se on ihan turhaa ja tyhmää. 

Kotona sitten vielä odotti kipeä poni jonka kanssa meni puoleenyöhön. Ajattelin jossain välissä et kuoleeko tääkin nyt mut onneks ei. Poni on myös jo vanha, sen kanssa samat mietinnät tulee jossain vaiheessa eteen kuin Kirankin kanssa, ne hyvät viimeiset päivät. 

Aamu tuntui raskaalta, tajuta heti et se oli viimeinen aamu mulle ja Kiralle. Aamuja joita toivois ettei tulisi ikinä. Normi kaava kuitenkin toistui, ruuat, aamutalli, aamunokoset (Kiralla), Vennin lenkki, Kiran lenkki  hyvänmielen hengailua, Kiran päikkärit ja sit me alettiin valmistautua. 

Kira ja Penni rakasti yli kaiken savustettua lohta joten sitä myös Kiralle tarjoilin. Vähän niinkuin aikainen synttäriateria. Pennillä kuukausi ja päivä ennen, Kiralla vajaa kaksi kuukautta. 

Sit me oltiin ja hengailtiin, istuttiin pellonlaidalla ja haisteltiin tuulta ja pyysin että Kira vie Pennille ja muille terveisiä, miten kova ikävä heitä kaikkia ja Kiraakin sitten on. Ja miten Kira on aina ollut se josta olen ollut ylpeä. Se yksi täyspäinen, fiksu ja jokapaikan kaveri. Miten paljon näin ja koin Kiran kanssa ja miten hirmuisen kiitollinen kaikesta olen, sekä erityisesti siitä että Kira näin kauan vierellä jaksoi kulkea. Ja miten rikki mun sydän menee taas ja varsinkin nyt kun toinenkin mun harmaista lähtee.

Sit me haahuiltiin vähän lisää, otettiin kuvia. Kira etsi nappuja nurmikolta ja sit me leikittiin sen aina rakkaimmalla geelarilla, joka tosin oli vaihtunut pienempään kokoon koska se oli helpompi mummun kantaa lenkeilläkin suussa. Sit eläinlääkäri ajoikin pihaan, ihan niinkuin tasan 400 päivää sitten. 1 vuosi, 1 kuukausi ja 5 päivää. Niin kauan sydän oli puolikas, sen jälkeen Kira vei mukanaan sen toisenkin puolikkaan. 

Kira tervehti eläinlääkäriä tapansa mukaan iloisesti ja seurasi sitten pedilleen makamaan. Syöttelin sille herkkuja niin kauan kun se jaksoi syödä ja sitten se nukahti. Rauhassa ja melko nopsaan, sikeästi tuhistellen. Mulla ois paljon ajatuksia mut nyt ei pysty. Vieläkään ei pysty. 

Juoskaa taas täysillä Kira ja Tara, mun harmaa ja musta, muistakaa ottaa harmaa pikku-Penni mukaan, vaikka se päsmäröikin. Kyllä te yhessä sen aisoissa pidätte. Juoskaa niin lujaa niinkuin aina, kilpaa sen tietynmatkan päähän jossa käännyitte ympäri ja juoksitte taas takaisin mun luo, lelut suussa. Tiina vahtii rauhallisena ja viisaana teidän pöljyyksiä. 

Kira yhdisti kaikki mun saksanpaimenet toisiinsa. Harmaat oli mun koirakupla ja nyt se meni rikki. Nyt on enää pelkkää mustaa. 

Maailman surullisimmat synttärit

Tänään on Penni sun synttärit - kirjoitin tän 22.4., mut sain postattua vasta nyt heinäkuussa.

Mut sun synttärit on aina 22.4., sitä ei mikään muuksi muuta, ihan niinkuin se sydänjuuri-ikävä, joka pysyy aina. Kun sanotaan että aika kultaa muistot, ni ei. Joka synttäripäivän julistuksessa 22.4.18.-22.4.-24 on miten maailman arvokkain, rakkain pentunen mulla on.

• 8 vuotta sitten "Maailman arvokkain Penni, tänään vuosi elämää täynnä. 💖" 
• 7 vuotta sitten "Maailman arvokkain Penni, 2 vuotta 💕 Jokainen yhteinen vuosi on pienen juhlimisen paikka."
• 6 vuotta sitten "Maailman arvokkain Penni 3 vuotta 🥳 "
• 5 vuotta sitten "Maailman arvokkain, tärkein Penni 4 vuotta ✨💖✨ Kiirettä on pitänyt, on ollut pallomätkijäisiä, juoksukilpailuja, vähän tottistelua ja nenäjuttuja. Sitten yleistä hengailua ja tietysti ne pakolliset hymykuvat 😊"
• 4 vuotta sitten "Pieni Penni Pentunen on jo ihan neiti Pennington, viisi vuotta tänään 🤭  Maailman hienoin, tärkein, erikoisin Pennistö 💖 Kiitos kasvattajalle tästä parhaimmasta Kauralastusta 🍪🤗"
• 3 vuotta sitten "Maailman tärkein, rakkain pieni suuri Penni 6 vuotta ✨🩶✨ Kiitos Päpä tästä pikku pussipirusta 🥰"
• 2 vuotta sitten "Pieni Penninpyörylä, tänään 7 vuotta. Vuosvuodelta aina vaan  tärkiämpi ❤️" 

22.4.24. se viimeinen iloinen synttärijuhlapäivä. Aika ei oo kullannut muistoja vaan hyvin tiedostin miten kultainen, erityinen maailman paras Penni mulla on ja oli.

Ja sitten ajantaju lyö tyhjää... Sitten tästä päivästä tuli maailman surullisin synttäripäivä. Ikävää ilman sankaria. Ei pysty ymmärtämään ettei kuvia vuoden takaa enää ole. Tuntuu että Pennistö on ollut poissa jo iäisyyden ja niinhän se onkin. Se ei ollut pois viereltä ikinä sen 7 vuoden aikana, on ihan kohtuutonta että sitten yhtäkkiä poissa iäksi. 

En kyllä osaa ajatella Penniä 9 vuotiaana. Ehkä se oli se ikuinen Pentunen jonka tarkoitus ei koskaan ollutkaan kasvaa senioriksi. Pieni Penni Pan, joka ei halunnut kasvaa aikuiseksi. Vaikka vähän tosikko olikin.

Nyt Penni sun paikalla sohvan nurkassa nukkuu Vensku. Sun pikkusisko jota et ehtinyt nähdä mut lähetit sen silti. Tiedän sen koska Venni on kamala (kaikella rakkaudella) ja se on sitä siksi ettet halunnut antaa sun paikkaa koskaan kellekään muulle, mut älä ole huolissasi. Sun paikkaa ei koskaan kukaan saa eikä pysty ottamaan. Sä olit ja olet mun paras kaveri. Nyt sä olet mun suurin ikävä ja suru, särö sydämessä ja tyhjyys sielussa.

Hyvää syntymäpäivää maailman rakkain, paras ystäväni Penni, mun sydänpaimen ja ikuinen seiska. 

Ketju katki

3 kuukautta ja päivä ilman Penniä. Alkukesän tiiviit ponihommat piti ajatukset kasassa ja mielen iltaisin väsyneenä, oli vähän helpompaa. Mut nyt ponien pienellä kesälomalla, nyt on taas vähän vaikeempaa. Tyhjyys jälleen voimakkaammin läsnä.

Fasessa kun nousee niitä muistoja, niin mulle on tullut tapa katsoa ne vielä ennenkun meen nukkumaan, et mitä milloinkin on ollut. Eilen tuli piirretty hieno kuva jonka jaoin vuosi  sitten autuaan tietämättömänä tulevasta. Siinä luki et Tiina ja Tara ja hymynaama.

Sit aloin miettiä et ensin oli Tiina ja sit tuli Tara kun Tiina oli 10 vuotta.

Kira ehti tulla just ennen kun Tiina lähti 13 ja puoli vuotiaana lokakuussa. Sit lähti Tara, liian aikaisin yhtäkkiä 7 vuotiaana maaliskuussa. Jokunen kuukausi meni ja tuli Penni. Ja sit lähti Penni ihan liian aikaisin kesken kaiken maaliskuussa 7 vuotiaana 💔 

Nyt on Kira, heinäkuun lopussa 13 vuotta, kolme koirakaveria viereltä lähteneenä, eikä kukaan enää vierellä jatkamassa siitä mitä Tiina aloitti reilut 20 vuotta sitten. Ketju on katki. 

Kira tuntuu oikeesti olevan aika tyytyväinen nyt, kaiken keskipisteenä rauhassa, mummona, mut minä. Minä en osaa olla. Ne on kaikki mun parhaita kavereita ja ahdistaa ajatus ettei kukaan oo enää kasvamassa ja oppimassa viisaammalta. Kun aina on ollut. 

Nipsu The Mäyräkoira oli itseasiassa eka, se kaikkein kovapäisin jästimakkara. Nipsu oli Tintin kaveri ja Tarankin kanssa ehti hetken ennenkuin Nipardeemus 11 vuotiaana poistui makkaramaille aikalailla suorilta jaloilta. Ja sitä ennen sit omassa kasvattikodissa kaik mäyrikset, sakemannit ja irlikset, mut sieltä ei lasketa kuin Kukka ja Sipuli mäyrikset sekä Kerri saksanpaimen. Tiina oli se ekaihanoma saksanpaimen josta parhaiden kaverien aina vierellä - ajanlasku alkoi.

Roskia silmissä sitten taas nukahdin joskus aamuyöllä ja mietin Penniä. Nukuin huonosti ja yöllä näin unta (nään, tai muistan niitä enää nykyään tosi harvoin) että olin tallilla Pennin ja Kiran kanssa ja ne hyöri siinä tallin pihalla niinkuin aina. Sit  yhtäkkiä tiehaarassa seisoi harmaa pieni sakemannipentu. Semmonen Kiran ja Pennin näköinen mitä nekin pentuna oli.

Kumpikaan ei siihen kummemmin reagoinut ja mä taas ihmettelin että mitä ihmettä. Penneli tuli luo, otin kainaloon ja tulin sisälle ihmettelemään et tämmönen tuolla ja mistä ihmeestä? Kukaan muu ei ihmetellyt eikä tunnustanutkaan mitään. Ajattelin et joku oli semmosen hakenut ja et miten bäääd bäääd bäääd idea jättää vaan tiehaaraan yllärinä. Ja sit se uni loppui.

Aamulla vähän hymyilytti. Ehkä se oli pieni positiivikipinä jonka Penni lähetti ✨

Ikuisuus...

... alkaa noin viikosta ja jatkuu loputtomiin. Tänään se on yhtäkuin 5 viikkoa ja 5 päivää. Sen verran tulee tänään, vappuna, täyteen ilman Penniä. Tuntuu että siitä on ikuisuus kun Penni oli kiepillä kainalossa, mukana tallissa, lenkillä, kuolaamassa keittiön kulmassa ruokaa odottaessaan, hiljaa tuijottaen ja istuen.

Enää on vaan ikävä. Joka päivä, monena hetkenä päivässä. 

Pennin ruokakuppi on edelleen lattialla keittiön kulmassa, pienet tossut ja takki eteisessä. Lääkkeet kaapissa, valjaat naulakossa. Ihmeellisintä kuitenkin se että sen yksi tassunjälki, sen viimeisen päivän, löytyy edelleen meidän lenkin varrelta. On satanut vettä ja välillä luntakin mutta se on siellä edelleen. Me on Kiran kanssa sitä pysähdytty aina katsomaan, Pennin pieniä varpaiden jälkiä. Voispa sen säilöä jonkun kuvun alle että pysyis ikuisuuden, sen saman mitä Penni on ollut ja on, poissa. 

Puhelimissa (vanhat on tallessa joo) on kuvia, paljon kuvia. Ja videoita. Aarteita. Samoin kamerassa ja koneella. Haluaisin koota niistä kuvakirjan alkaen siitä kun Penni oli pieni pentunen. Kuvat pitäisi saada aidoiksi, seinälle tauluiksi, pysyviksi muistoiksi. Korvaamattoman tärkeiksi pysyviksi aarteiksi. Myös Tarasta ja Kirasta, tottakai. 

Pitäisi kirjoittaa selkäydinrappeumasta, sen lupasin Pennille, että kerron sairaudesta josta minä en tiennyt ja että sen voisi välttää. Tämän ikuisuuden mittaisen, ennen aikojaan luopumisesta johtuvan epäreilun surun voisi edes joku välttää.

Jahka tää jumi, jossa ajatukset on solmussa ja tekeminen takkuaa, joskus helpottaisi. Nyt tuntuu että pitäisi tehdä sitä ja tätä muttei mistään saa kiinni. Kaikki on vaan sellaista väritöntä lankakerän purkaantunutta sotkua ja lyijynpainoa kropassa.

Expecting to feel their weight beside you...

... only to remember they’re gone 💔

"There’s a special kind of silence that follows when a heartbeat you’ve known so well, suddenly stops. 

It’s not just the absence of sound—it’s the absence of warmth, of paws padding across the floor, of the gentle nudge of a nose against your hand. 

Losing a dog isn’t like losing a piece of your heart; it’s like losing the thread that stitched it together in the first place. They were never *just* a dog — they were the keeper of your secrets, the witness to your tears, the quiet, unwavering presence that made the world feel less lonely. And now, the space they left behind isn’t just empty — it’s infinite.

You find yourself reaching for them in the quiet moments, expecting to feel their weight beside you, only to remember they’re gone. And the pain? It doesn’t come in waves — it lingers, like a shadow you can’t outrun. Because how do you say goodbye to a love that never asked for anything but your time, your touch, your voice?

Grief doesn’t care that they were “just an animal.” Grief knows the truth. They were your confidant, your joy, your home. And now, the world feels a little colder without them in it."

Eläinlääkärin tuki

Elämää raskaampia tilanteita voi olla monenlaisia. Siinä missä toisaalla päivystyksessä haluttiin nukutettavaksi tuotu kovia kipuja kärsivä, jo lopulta itse lähtemään ehtinyt sydänvikainen vanha epileptikko (tässä kohtaa en voi olla miettimättä, että onko miten monelle muulle osunut kaksi epileptikkoa ja vielä toisen kohdalla epätavallisessa rodussa, kohdalle?) elvyttää, toisessa ohjaillaan ja tuetaan sitä vaikeinta mutta ainoaa järjellistä päätöstä.

Postilaatikosta nykyään niin harvoin löytyvä aito postikortti koskettaa aina vähän enemmän ja tämä kosketti vielä vähän enemmän pehmeän lohduttavasti, edelleen kipeää rutussa olevaa sydäntä. Kaunis ele, muistaa vielä kun matka on kuljettu loppuun, kaikki on tehty ja laskutkin maksettu. Silti jollekulle on varattu työaikaa muistaa. Se antaa mielikuvan että asiakkaista välitetään.

Onko se sitten pelkkä tunteeton mielikuvan luonti, laskelmoitu ele jolla saataisiin kovan kilpailun aikana asiakas tulemaan toistekin - vai onko se aidosti empaattinen teko, jolla halutaan kertoa että tiedämme miten surullista tämä on, et ole yksin. Ainakin se sai tunteet jälleen pintaan, lohdutti ajatuksella että Tara on se yksi tähti taivaalla joka vilkkuu punaisena ja sinisenä kimpaantuessaan, pienesti kiroillessaan, erilaisella omalla tarinallaan.

Itse uskon että Turun Eläinsairaalan väki kirjoitti ja lähetti kortin ajatuksella. Joku sinä samaisena päivänä Taran runoa kirjoittaessaan saattoi kirjoittaa useammankin runon ja ehkä muistella, ainakin oman vuoronsa kaikkia niitä omanlaisiaan koirapersoonia joista tuli tähtiä taivaalle sekä surevia, yksinäisiä omia ihmisiään, jotka kävelivät pää painuksissa ovesta ulos toisessa kädessään pelkkä panta ja hihna.

"Tähtiin on kirjoitettu niin monta tassunjälkeä, niillä kaikilla on nimensä, elämän pituinen tarinansa". ♥

Uskon tähän, koska siitä hetkestä, jolloin The most unhappy end - stoorin matka aloitettiin, sain palvelua ihmiseltä toiselle. Ystävällistä, kanssani asiaa pohtivaa palvelua, jossa ei ollut ripaustakaan pätemisen tarvetta. Tämä toistui puheluista toiseen, käynnistä toiseen. Joka kerralla koin että juuri minua itsenäni palveltiin, juuri Tara oli tärkeä ja apu siihen tarvittavaan tilanteeseen oli aina saavutettavissa. Edes päivystyksen kiire ei luonut kireää ilmapiiriä - eikä toiveille ja ajatuksille tuhahdettu ylimielisesti - vaan niitä kuuneltiin, kunnioitettiin ja niistä keskusteltiin. Joka kerta toivotettiin tsempit kuljettavana olevalle polulle ja muistutettiin että jos ongelmia tulee, olemme tervetulleita koska tahansa paikanpäälle.

Vaikka kortti oli kaunis ele, isomman kiitoksen haluan antaa siitä tuesta jonka sain liian lyhyeen mutta samalla loputtoman pitkään kolmen päivän viimeiseen matkaan Taran kanssa. Erityisesti haluan kiittää loppumatkamme eläinlääkäriä Tuulia, joka viimeisellä käynnillä kuunteli missä mennään, pui yhdessä vaihtoehtoja, ei väheksynyt yhtäkään asiaa jota pohdin, joista yritin etsiä epätoivoista toivonkipinää kuitenkin tietäen itsekin ettei niitä enää ollut. Haluan kiittää siitä selkeästä tuesta surun sumentamalle mielelle, elämää vaikeammalle päätökselle. Se tuki on uskomattoman arvokas. Se vahvisti pelkoni ja pahimman luopumisen tuskani, mutta myös rohkaisi ja varmisti, että se oli ainoa oikea järjellä tehty päätös.

Taran nukahtaessa ensin syvään rauhallisesti tuhistavaan uneen kipujen saavuttamattomiin, mieli pystyi vihdoin vähän rauhoittumaan kaikesta kerätystä ahdistuksesta. Ensimmäistä kertaa piinaavan kolmen päivän aikana tuli jollainlailla lopulta helpottunut olo. Eläimen kärsimys on sydäntä riipaisevaa katseltavaa. Silloin aina ajattelee että tekisi mitä vain jos kivun saisi pois, oloa helpotettua. Vaikka sitten sen vihonviimeisimmän kaikkein kipeimmän päätöksen. Vihdoin ei sattunut, vihdoin Tara sai levätä rauhassa, nukkua tyytyväisen näköisenä. Sen nenä heilui kuin se olisi haistellut jotain ja tassut liikkuivat kuin unessa normaalistikin juostessaan. Se näytti samalta kuin pentuna käpertyessään varaemo Tintin viereen. Samalta kuin se käpertyi isompana korvapuustille nukkumaan. Levolliselta ja rauhalliselta. Kaikki se ahdistus ja kivun peittämiseksi noussut hirveä adrenaliini oli poissa.

Sellaiselta, jota jaksoi välillä iltaisinkin katsella hetken jos toisenkin ja josta tuli hyvä, hiukan kaihoisan surullinen mieli. Ehkä se mieli tiesi etäisesti että jonain päivänä tämä samainen, sillä hetkellä hellyttävä näky, tulisi olemaan myös suruntäytteinen viimeinen hetki jolloin sileää mustaa turkkia pystyi vielä silittämään. Hetki josta ei olisi ikinä halunut päästää irti.

Yhdessä taas, pilvien päällä korvapuustilla, vierekkäin. 

Meidän Tara

Arki alkaa palautua jollainlailla koska pakko. Kira alkaa hyväksymään sen, ettei Tara odota missään. Se otti noin kolme päivää, sitten se vaan yhtäkkiä oli lähes iloinen oma itsensä. Sitä ennen se lähti yhtäkkiä innoissaan juoksemaan jonnekin, ikäänkuin odottaen että Tara olisi vastassa. Ja kun ei ollut hölmönä haisteli ilmaa ja ihmetteli. Sisälle tullessa odotti että Tara olisi oven takana, ulosmennessä juoksi häntä pystyssä kulman taakse katsomaan ja toteamaan "Ei se oo täälläkään?".
Ruoka ei oikein maistunut, nyrppimisen jälkeen piti kuitenkin mennä tarkistamaan toinenkin kuppi, muttei sitä ollutkaan. Niin ne aina tekivät, söivät ensin omat ruokansa ja sen jälkeen vaihtoivat kupeilta toiselle, jospa olisikin jotain unohtunut.

Omaa oloa helpotti vähän kun toisen olo helpottui mutta silti tiedän että sen viereltä puuttuu tärkein. Kaksijalkainen ei taaskaan ole senkäänvertaa fiksu, enemmän kuin kolme päivää on kulunut. Alkuarki oli todella hankalaa. Hevosista luopuminen ei ole näin hankalaa vaikka sekin sitä todella oli. Koira on kuitenkin enemmän läsnä kaikessa ja Tara vielä vähän enemmän. Sen puuttuminen näkyy ja tuntuu kaikessa. Heti aamulla herätessä, illalla nukkumaan mennessä. Uusista rutiineista oli vaikeaa pitää kiinni, koska ne muistutti siitä puuttuvasta osasta ja raastavasta ikävästä, iskivät tikarilla suoraan rutussa olevaan sydämeen. Taran takia arjessa oli vahva rytmi. Ruuat neljä kertaa päivässä, lääkkeet kahdesti, ajallaan.

Arjen iso osa puuttui ja sen myötä hetket tasaantuivat mutta myös ahdistivat. Yksi osa päässä ei pystynyt ymmärtämään, ei uskomaan, luopumaan ajatuksesta. Mielikuvista joita kaikki arjen asiat toivat mieleen. Yksi osa pillahti itkuun, ehkä se oli se, joka keinui rajalla hyväksyä totuus. Ja sitten vielä se kolmas, se heikoin joka ei kapinoinut vastaan, se joka on hyväksynyt elämän kulun, pakollisen pahan.

Tuntui helpottavalta tehdä jotain missä Tara ei muutenkaan ollut mukana, kuten vaikka mennä töihin pitkän sairausloman jälkeen. Oli vaikeaa jättää Kira yksin kotiin mutta helpottavaa avata työpaikan ovi ja istua koneen ääreen. Kun kone aukesi, kurkkua kuristi. Taustakuva piti vaihtaa.

Työstä oli vaikeaa saada kiinni, ajatukset harhailivat, itku ei ollut kaukana. Jossain vaiheessa tuntui että oli pakko päästä kotiin, mutta sinnikäästi ajatukset siirtämällä muuhun selvisi ensimmäisen, erillaisen työpäivän loppuun.

11.3. klo. 10. jälkeen otettu kuva.

Kira pärjäsi hyvin. Rutiinit pitivät sen raiteillaan kuten kasvattajansa uskoi. Se jäi kotiin odottamaan ja ratkesi riemusta palatessa, ihan kuten Tarakin ja Tarankin kanssa.

Sen päivien kohokohta oli Taran kanssa päästä lenkille ennen töihinlähtöä, mutta se ei osannut kelloa kuten Tara. Viimeistään kun kello nakutteli kymppiä, Tara nousi aamupäivänokosilta, venytteli ja istuskeli hetken. Sitten alkoi tuijotus. Se tuli viereen ja tuijotti, joskus työnsi pään läppärille niin että nappulat kirjoittivat mitä sattuivat. Toisinaan se ärsytti jos oli kesken jotain olevinaan tärkeää, yleensä hymyilytti. Varsinkin se tuijotus. Jos joskus venähti ja käsky kävi paikalle takaisin, tyytyi Tara kohtaloon ja meni, mutta vain pompatakseen salamana ylös mikäli pienikin vinkki uloslähdöstä nousi ilmoille. Silloin viimeistään myös Kira heräsi täyteen villitykseen JEEE ME MENNÄÄN NYT ULOS!!! 

Hirveä hundkarusellen, älämölö ja meno. Sekin toisinaan ärsytti. Ja sitten mentiin, hännät suorana ja hirveällä älämölöllä pitkin pihaa. Jos en heti mennyt samaa matkaa pihalle, kävi Tara kiroilemassa lintulaudan linnuille ja Kira odotti oven takana, koska se tiesi että kiroileminen oli rumaa. Myös ponit saivat toisinaan jo silloin omat kirometelinsä, vaikka Tara taasen tiesi, ettei niille oikeastaan saisi kiroilla, ainakaan niin paljon. Mutta se unohti että talossa oli ikkuna josta näki.

Lenkillä kaksikko oli yleensä irti koska kierrettiin omia peltoja. Joskus Tara oli kiinni jos oli jotain miksei voinut juosta kahtasataa kilpaa, vähintään sen 5 kierrosta ohi hitaan narunjatkeen.

Lumipalloaikana kaikki lumentapainen liikkuva oli ihan älyttömän hauskaa, siitä molemmilla meinasi villahousut revetä. Metsässä viipottaminen oli myös kivaa. Siellä käytiin silloin tällöin. Nyt on erityisen hyvä mieli että käytiin perjantaina ja lauantaina. Perjantaina oli hyvä päivä, kunnes tuli ilta ja kaikki alkoi mennä pieleen. Nyt antaisin mitä vain että musta naama tunkisi läppärin näytölle. Mitä vaan hundkarusellenista eteisessä. Mitä vaan kahdesta korvattomasta kahtasataa kiitävästä, elämästä kaiken ilon irti ottavasta onnellisesta sakemannista. Mitä vaan jos Harmaa saisi vierelleen Mustan.

Mutta ei saa enkä saa, vaikka mitä antaisin. Kaikella on aikansa ja jostain syystä meidän aikamme oli lyhyempi mitä piti. Jostain syystä voisin ja haluaisin juuri nyt kirjoittaa Tarasta loputtomiin. Ehkä se on joku ikävää potevan mielen oma oikku tai pelko saada kaikki muistot tarkasti ylös, ettei elämäni Mustasta unohtuisi pieninkään asia. Kuten sen kalkkarokäärmemäisesti väpättävä hännänpää jos sitä meni rapsuttamaan sen ollessa kääriytyneenä korvapuustiksi pedilleen. Tai se, miten se vähän vaivaantui em. hellyydenosoituksesta, ihan kuten varaemonsa Tintti. Ja moni muu asia, yksityiskohta ja luonteenpiirre, persoonallisuus.

Taran kasvattaja kerran sanoi että kivoja koiria on paljon mutta erikoiset, vahvat koirat jäävät erityisinä mieleen. Nyt ymmärrän sen. Kukaan ei koskaan korvaa toista, mutta toiset voivat olla samantyyppisiä kuin toiset, kuten Tintti ja Kira. Niissä on paljon samaa hyvää - joskin Tintti oli varmempi. Samantyyppistä kuin Tara ei ole eikä tule olemaan ja kaiken surun keskellä olen hirveän onnellinen että juuri Tara oli se meidän Bee Bakteeri. Kukaan toinen koira ei olisi opettanut ja antanut niin paljon ❤

Mietteitä

2 vuotta sitten kohtasin sen päivän, jota olin jo pari vuotta ennen kyseistä päivää paljon miettinyt. Miettinyt miten siitä, sen järjestämisestä ja ajasta sen jälkeen, selviän. Miettinyt paljon, yrittänyt valmistautua, selittää järjellä ja tuhertanut itkuakin kaiken miettimisen ohessa. Pelännyt, niellyt monta kertaa palaa kurkusta alas.

"Sen järjellä me ymmärrämme, kun toinen lähtee, toinen jää. Vain pieni lapsi sisällämme ei sitä tahdo käsittää." 

Tuttu joutui luopumaan rakkaasta kaviokkaastaan. Se ja tämä kyseinen päivämäärä nosti taas ikävän pintaan. Myötäelän sitä pohjatonta ikävää, jota tiedän hänen parhaillaan kokevan. Nieleskelin taas sitä palaa kurkusta. Mietin miten jaksan, kun maallinen aika tulee näistä kahdesta jättämään. Mitä pidemmälle yhdessä polkua tallaamme ja elämäntilanteita kohtaamme, sitä syvemmät jäljet niistä sydämeen jää, sitä tärkeämmäksi ne itsensä tekevät, mutta sitä kipeämmäksi eronhetki tulee kasvamaan.

Taralle tuumasin että Tintti oli samanikäinen, kuin se nyt, tullessaan. Meillä on oltava siis vähintään yhtä paljon yhteistä aikaakin edessä, reilut kahdeksan vuotta. Siitä ei tingitä, mielummin laitetaan paremmaksi, Kiran kanssa tietysti myös.

Vaikka nämä hetket puristaa sydämen ruttuun, me selvitään, jaksetaan ja jatketaan koska niin se menee. Juniorit ja muut maalliset tallaajat jatkaa meidän kanssa tehden jälkiä eteenpäin. Terveisiä sinne taivaaseen kaikille edeltä menneille ja pitkää, tervettä ikää meille sekä teille, jotka täällä vielä matkaa jatketaan.

Meillä, Taralla ja minulla, on aina vaan kova ikävä. Ei se lopu koskaan.
Heiluta häntää meille, yön tähdissä. Kerro terveisiä koko laumalle.

Vielä me nähdään... ♡

In your eyes, I sense your fear, 

but I'm by your side, I'm always near.

I'll be watching over you,

You know that I'll be your Guardian Angel

and I'll be looking out for you

You know that I'll be your Guardian Angel

Kun ei ole sanoja

Tässä pahassa maailmassa on kuitenkin vielä vähän hyvää. Hyviä ihmisiäkin. Miksi heitä pitää koetella pahalla, surulla ja ikävällä kohtuuttomasti? Ihmisiä jotka suuresti välittävät rakkaista karvakorvistaan, ihmisiä jotka tekevät parhaansa, kaikkensa niiden eteen.

Tässä pahassa maailmassa on myös ihmisiä, pahoja ihmisiä. Jotka eivät huolehdi. Ainakaan jos eivät hyödy. Jättävät karvakorvan oman onnen nojaan, eivät välitä, tee mitään, korkeintaan pahaa.

Sydän on rutussa ja mieli matala, näiden ihmisten puolesta. Jonkinlainen elämän oikeudenmukaisuus olisi paikallaan.

Aamulla teevedessä oli koirankarva. Tällä kertaa en tuhahtanut tympääntyneesti vaan olin onnellinen. Olisipa erään toisenkin ihmisen teevedessä tietyn koiran karva. Hänkin olisi ikionnellinen.

Koittakaahan jaksaa kulkea kohti parempaa. Meillä on taas yksi hieno suojelusenkeli pilvien päällä. Ehkä tästä maailmasta niiden myötä tuleekin parempi. Vahdi pikkuharmaa emäntäsi polkuja ❤