Eilen tuli 9 vuotta täyteen kun senhetkisen elämäni suurin suru saapui. Tarasta tuli mun musta varjelusenkeli. Välillä joku kysyy ja itsekin mietin, et onko pahinta kun luopuminen tulee yhtäkkiä, pikkuhiljaa vai vuosien kulkiessa loppua kohti.
Kaikki on aina yhtä vaikeaa mut kun ajan loppu lähestyy vuosien myötä, se on jotenkin järkiperäistä. Jossain vaiheessa tulee vanhuus ja lopulta ajasta ikuisuuteen siirtyminen. Siihen valmistautuu pikku hiljaa, vuosien vaihtuessa. Silti se on raskasta, tottakai. Sellaista hiljaista, hidasta vähitellen enemmän läsnä tulevaksi olevaa surua olkapäällä. Sen painoon tottuu ja sitä kantaa koska elämä.
Sitten on se yhtäkkiä. Kaaosmaista surua. Asiat tapahtuu niin ettei ehdi mitään. Usein se on myös kovaa kipua jolloin joudut vaihtamaan epätoivoisen toivon nopeasti suureen suruun. Ajattelet järkevästi ettei kaveri saa kärsiä yhtään enempää ja päätös tulee nopeasti koska pakko. Jonkunsortin hetken helpotus kun kipeä paras ystävä alkaa vihdoin rauhoittua ja nukahtaa tuskasta levolliseen uneen joka syvenee hitaasti. Ja sitten jää jäljelle se kaaosmainen iso suru. Mutta tiesit että oli pakko, aikaa ei ollut yhtään enempää. Kaaosmainnen suru pyörii ympärillä, ei osaa asettua olkapäälle vaan roikkuu, painaa ja ahdistaa mutta sitä on pakko sietää koska aika loppui vaikkei pitänytkään. Vähitellen vuosien aikana kaaossuru alkaa järjestyä ja asettua.
Ja viimeisenä se pikkuhiljaa mutta silti ihan liian nopeasti. Kun vuosia on vielä edessä mut yhtäkkiä ne vaihdetaan kuukausiksi. Et ihan tarkkaan tiedä yhteen vai viiteen, mutta näät että tiimalasin lasi alkaa haurastua, säröillä. Se on pahinta. Se ahdistaa, katkeroittaa, kiukuttaa, väsyttää, masentaa, tuo epätoivoa, surua jota kuvaamaan ei keksi sanoja. Se on väärin ja ihmettelet miksei kukaan muka pysty auttamaan. Teippaamaan, vahvistamaan niitä tiimalasin heikkoja kohtia jotta hiekka voi valua hitaasti vuosia. Ehdit ajatella ihan liikaa ja toivoa turhia mutta toivoa ja apua ei ole eikä tule. Se on musertavaa. Se kun keskellä elämää oleva paras ystäväsi elää täyttä elämää täynnä elämää ja keho onkin petturi. Se tarttuu kiinni eikä päästä irti, se ottaa elämän pois vaikka mieli jatkaisi vielä vuosia. Kumpikaan ei ymmärrä eikä pakollinen päätös juuri sillä hetkellä lopussa tunnu oikealta, rauhoita mieltä suremaan. Tiimalasi meni rikki, loppu hiekka on maassa sirpaleiden seassa. Se on raskain ja epäreiluin suru jonka kantaminen on vaikeinta. Se suru ei rauhoitu istumaan viereesi vaan pyörii, vaeltaa ympärillä, painaa molemmilla olkapäillä, takertuu jalkoihin, ahdistaa joka puolelta. Tukahduttaa.
Sellaisen surun saa aikaan DM. Degeneratiivinen myelopatia. Selkäydinrappeuma. Kuolemaan johtava perinnöllinen sairaus.
Mikä on pahin suru
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Yksinhöpinöinti ei ole ollenkaan niin kivaa kuin joukkoälämölö! Hauku, murise tai vingu kommenttisi!