Kaksi vuotta sitten oli Musta ja Harmaa. Siitä kaksi viikkoa ja neljä päivää oli vain musta mieli ja yksinäinen, hämmentynyt Harmaa. Vuosipäivä lähenee ja se ahdistaa edelleen, varmaan aina. Vähitellen ehkä vähemmän. Aina silloin tällöin on edelleen ikävä. Aina silloin kun kaipaa turvaa. Hiljaisuutta. Lyhyttä, pehmeää mustaa karvaa.
Siitä on niin kauan kun siihen sai upottaa sormensa, siitä on niin vähän vaikka tuntuu että siitä on niin kauan. Se on ikävä joka ei koskaan unohdu. Enää ei ole vahvaa Mustaa ja harmaata, nyt on pelkkää Harmaata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Yksinhöpinöinti ei ole ollenkaan niin kivaa kuin joukkoälämölö! Hauku, murise tai vingu kommenttisi!