Elä hetkessä, itke toisessa.

21.3.25. #vuosipäivä

Tuntuu ihankuin eläis vuodentakaista aikaa uudelleen. Ainoastaan se kaikkein tärkein on jo puuttunut mut se luopumisen tuska tuntuu edelleen lähes samalta. 

Vuosi sit oli Pennin viimeinen päivä. Paskin päivä mut sellaiseksi kuitenkin paras mahdollinen. 

Iltapäivään asti samanlainen ku kaikki muutkin. Hitaita aamuja, lenkki, leikkiä, tallihommia, porkkanatoimituksia, maahisten jäljityksiä. Lisänä savustettua lohta koska parasta. Sit piti lopettaa leikki ja mennä kaikenkesken nukkumaan vaikkei väsyttänyt yhtään. Penni meni nukkumaan ja mun sydän meni ihan rikki. 

Aina on kamala luopua mut tää ottaa kyllä nyt aina vaan koville. Penni, mun sydänkoira 🩶 mut kun mielikin oli elämää täynnä. Ei kipua, väsymystä eikä elämän loppua. Vähän yli keskellä elämää oleva paras kaveri elää täyttä elämää täynnä elämää ja keho pettää. 

Tiimalasi meni yhtäkkä rikki ja loppu hiekka on maassa sirpaleiden seassa. Se tuntuu raskaimmalta ja epäreiluimmalta surulta jonka hyväksyminen ja kantaminen on vaikeinta.

Onneks oli fyssari ja supereläinlääkäri jotka piti järjen päässä ja käski päättää etukäteen ne asiat jotka pitää täyttyä hyvään koiran elämään sekä sitten se piste kun oli aika sanoa vapaa. ”Ja sitten kun hankit uuden pennun, katso et ainakin toinen vanhemmista on geenitestattu negaksi” -sanoi se supereläinlääkäri. Niin tein. Ei ikinä enää jos pienikin mahis on. Mut silti oisin aina halunnut Pennin enkä ikinä vaihtais sitä  aikaa pois. Haluaisin aina Pennin.

Välillä mietin miten ihmeessä viimeisistä päivistä mentiin läpi kun näin vuoden päästäkin se tuntuu mahdottomalta. Me elettiin kerrankin päivä kerrallaan. Joka päivä (jostain joulusta asti) ajattelin että vielä on ainakin huominen enkä ajatellut sen pidemmälle. 

Kun varasin kaikenlopun ajan, meillä oli vielä kolme kokonaista päivää, iltaa ja hyvää yötä Pennonen - jäljellä. Me elettiin ne päivä kerrallaan. 

Ja senkin jälkeen pidin omana turva-ajatuksena sitä että voin milloin vaan laittaa viestiä eläinlääkärille ettei vielä sittenkään tänään tänne. Sillä sain omaa mieltä rauhoitettua. Elettiin hetkessä ja itkin vähän toisessa. Ihan niinkuin olin jo noin 4kk muutenkin tehnyt.

Ja sit toivoin et eläinlääkärin auto hajoaisi. Ei se hajonnut ja vuosi sitten oli mun tämänastisen elämäni maailmanlopun päivä. Itkin vähän enemmän ja melkein joka päivä, silloin ja nyt… 💔