Kiran leikkurireissu

Eikö oo hienoa kirjoittaa postaus kun koira on menossa leikkaukseen ja sen jälkeen jäädä tupittamaan. Ei oo ei. Mä ainakin heti mietin että mitä siellä nyt on menossa kun ei mitään kerrota. Pitääkö olla huolissaan ja niin edelleen. Että se on epäreilua jäädä jonkun jännän jutun ääreen tuppisuuksi, tiedän. 

Leikkaus meni hyvin. Siellä otettiin vastaa hyvin, tohtori vaihtoi muutaman sanan ja sitten hoitaja tuli laittamaan Kiran Nukkumatin matkaan. Sanoin Kiralle siinä ootellessa, että älä sinä ole huolissasi, ota pienet tirsat ja mä tuun sitten hakemaan sut kotiin. Sitten tuli reippaat hoitajat, pyysivät varuiksi laittamaan Kiralle kopan ja sanoivat että nähdään illalla. Mä sanoin että pitäkää sitten hyvä huoli ja palaa kurkusta nieleskellen lähdin kohti kotia. Hiukan oli hermo pinnassa. Olisin ehkä halunnut jutella ja kysellä enemmän, toisaalta en. 

Puhelin kulki tiiviisti mukana, ei jäänyt minnekään eikä akku varmasti päässyt hyytymään. Tiedätte nää iLuurin akut, lämpötila alkaa vähäänkään viilenemään niin akku hetkessä vaihtaa lukemaa 97%... 48%... 27%... 9%.... ja tsup. 


Illalla sitten tuli soitto, vähän pidempään oli jostain syystä mennyt kuin piti, ja koiruus sen myötä vähän myöhemmin seiskalta noudettavissa. Siellä se sitten oli, puusta pudonneen näköisenä häkissä odottamassa. Voi että ♡ Sain hyvät pitkät ohjeistukset jo puhelimessa, muistin näistä ehkä kaksi lausetta. Hoitaja sanoi että ei hätiä, tulee kirjallisenakin nämä. No ei ihan niin pitkästi kyllä tullut mutta kyllä me niillä sitten pärjättiin. 

Kipulääkettä oli tuupattu reilusti ja parit jäi vielä kotiinkin, 3-4 päivään voinnin mukaan. Kira ei meinannut millään jaksaa lähteä kotiin, ei sitten millään. Autossa se nukkui ja taas autosta oli ihan tuskaa hoiperrella sisälle, ois voinut sen mielestä autoon kyllä jäädä nukkumaan tokkuraa pois. Kotona se nukkui melkein koko illan ja yön, ei nähnyt möröjä eikä tullut tuijottelemaan naaman eteen tai nurkkia, niinkuin Penni opiaatipössyissä. Helpolla siis pääsin potilaan valvomisen, lähes nukkuen. Penni enemmänkin aiheutti levottomuutta kiertäen porteilla ja vinkuen, ihmetteli miksei pääse Kiran luo, kummastellen jotta mikäs nyt on homman nimi.

Seuraava aamu alkoi tuntua normilta, paitsi sekopäisemmältä. Penni oli ihan kierroksilla eikä potilas itsekään enää suhtautunut tilanteeseen toivotulla tavalla, rauhassa. Ruoka maistui ja ulkona käytiin, hätäasioilla, ei muuta. Arjen uutta rytmiä haettiin pari päivää, melko sekopäisellä meiningillä, mutta sitten se alkoi taas mennä uomiinsa. Penni pyöri mukana, Kira jäi odottamaan sisälle. Kun jäivät kaksin, jäivät eri osastoihin. Niin ja keittiön sohvan latasin muovilaatikoilla jotta ei Kira sinne hyppelisi. 

Kipulääkkeet jätin jo toisen päivän jälkeen pois koska koira oli niin vedossa, mutta jouduin ottamaan uudelleen vielä pariksi päiväksi, kipuilua alkoi selkeästi tulla lääkevaikutuksen loputtua. Haava oli pitkä ja ruma. Samaan aikaan parin muunkin koirat oli sterkattu ja haavat oli tosi siistejä. Kerrottiin kuinka hyvin, oikeastaan heti koirat olivat leikkauksesta toipuneet ja haavat lähes hävinneet. Joo, niinhän silloin Tiinaltakin, kun kohtutulehduksen jälkeen joutui operoitavaksi. Massussa oli pieni siisti haava ja toisena päivänä koira oli jo ihan normaali. No, saattaa ehkä vähän vaikuttaa jos puolet toisen puolen nisärivistäkin poistetaan, kohdun lisäksi. Niin ja napatyrä myös korjattiin. Taas muistutin itseäni että toisiinvertaaminen on turhaa, ei me olla toisia, me ollaan me. 



Haavapuku oli loistava (kiitos vain Tikrulle joka lainasi omaansa!), se suojasi kaljua vatsaa pakkasilla ja koiralta. Silti jouduttiin vähän turvaamaan kauluriin kun Kira jäi yksin. Se nuoli haavaa puvun läpi, joka ilmeisesti alkoi kutista. Antibiootteja ei saatu mutta piti tarkasti seurata jos tarve tulee. Ei onneksi tullut vaikka melkein tuli, tai niin luulin. 

Haava keräili "karstaa", joka piti saada pysymään poissa. Vähän ahdisteli sitä putsia kun tuntui että langat olivat joukossa niin tiiviisti että pelkäsin koko ompelun välillä lähtevän purkaantumaan... 

Sitten parin viikon päästä mentiin poistamaan tikit, hoitaja totesi että iho on kyllä tosiaan vähän ärtynyt, mutta meinasi että se on iho, ei haava, ja saattaapi nyt rauhoittua kun tikit saadaan pois. Näin siinä kävi, muutaman päivän päästä Kirankin massu alkoi olla siisti. 


Kira leikattiin Kaarinan klinikalla Mimma Aromaan toimesta alunperin nisäkasvaimien takia. En tiedä oliko tämä tarpeellinen toimenpide, kasvaimet ei parin kk aikana kasvaneet ja ne todennut lekuri sanoi että jos ne eivät kasva, ei ole ehkä pakko leikata (Hyvälaatuisia). Kohdunpoistoa suositeltiin ns. varatoimenpiteenä samalla ja osoittautuikin sitten että se oli jo sillä mallilla että kohtutulehdus olisi tullut  eteen lähiaikana. Eli hukkaan ei leikkaus sitten mennyt - vaikka kasvaimia ei ehkä olisikaan tarvinnut poistaa. Tämä oli asia joka sinetöi leikkauksen sitä miettiessäni. Viimeisen juoksun jälkeen Kira oli vähän epämääräisesti vuotanut ja tuntui että se oli vähän jumissa selästä. Varasin sille hieronnankin, mutta se peruuntui koronatestin tuloksen odottelun takia (Oli negatiivinen).

Nyt on hyvä fiilis koiran puolesta, kaikki on nyt ok. (no, plasnooma on edennyt, lääkitystä on jouduttu lisäämään mutta ei tunnu koiraa vaivaavan.) joten päivä kerrallaan enkä enempiä murehdi, sitä ylläpitää taasen Penni kutinansa kanssa... 





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Yksinhöpinöinti ei ole ollenkaan niin kivaa kuin joukkoälämölö! Hauku, murise tai vingu kommenttisi!