Viisi vuotta sitten. Matikkapääni ei koskaan ole ollut hyvä, mutta lienee kutakuinkin niin, että silloin Kira oli kolmen, nyt se on kahdeksan. Jo kahdeksan. Kätevä isäntä kerran tuumasi jotain siitä puhuessani että onhan se jo vanha koira. Vanha koira? Kira? Milloin siitä tuli vanha koira?
Vaan totta se on. Vanhasta en tiedä enkä vielä sitä niele, mutta vanhempi koira, ainakin vanhempi kuin Penni. Kira nukkuu vähän enemmän, sikeästi, ja herätessään on ihan pihalla hetken. Se korviin on kasvanut vanhemman koiran korvakarvat, sellaiset tuuheat, vaaleat, pörröiset, joita ei nuorempana ollut. Sen kuono on harmaantunut entisestään ja sen silmistä on alkanut heijastumaan sellainen tietty viisaus. Se ei enää haasta Penniä samanlaiseen kiitokisaan kuin ennen. Se ottaa pienen pätkän kiitokisaa, mutta siinä ei enää ole sellaista päättäväisyyttä olla eka. Sen liikkeistä näkee ettei se enää ole ihan pentunen. Enää ei taida ihmiset tulla kysymään miten vanha se on, ja kuullessaan hämmästyen sanoneet luulleensa paljon nuoremmaksi. Se on vanhentunut ja se vähän ahdistaa, toisinaan aika paljonkin. Tulee sellainen olo että tiimalasi on käännetty.
Kiran emo siirtyi ajasta ikuisuuteen kesällä. Se sai omankin mielen matalaksi, miten tärkeä koira omalle ihmiselleen oli. Samalla muistelin aikaa jolloin löysin juuri tällaisen blogin kautta Magin ja ihmisensä, hänen pentusuunnitelmansa. Siitä alkoi jo polku Kiran kanssa, jo silloin kun Kira oli ajatus ja haave parhaasta ystävästä, 2011.
Viimeviikolla oltiin Ressuilemassa ja tottisteltiin hiukan Bilteman parkkiksella. Kira oli ihan liekeissä. Se tykkää siitä niin paljon. Se ei tottistele korkeassa vietissä superterävänä - vaan siitä onnesta että se saa tehdä just sun kanssa jotain. Sen jälkeen kotona se tarjosi pitkästä aikaa seuruuta itse, ihan kuin vanhaan aikaan, silloinkun hinkattiin BH:ta varten. Lähdin hakemaan ponia laitumelta, Penni viiletti edellä ja Kira tuli sivulle seuruuseen ja ihan selkeästi hymyili; "Näin me mentiin joskus paljon!"
Ehkä me kaivetaan kalenteriin nyt sitä yhteistä aikaa, aikaa joka valuu. Aikaa yhdessä tekemiselle, sille mistä se tykkää. Kira on opettanut mulle niin paljon ja vei mut beehoostakin läpi. Ehkä me vielä keksitään jotain, käydään vaikka jotkut rallitokot tai muut kivat.
Heppapuolen lehteen jutunkirjoittaja kysyi harrastuksista. Tuumasin ettei niille oikein ole aikaa, mutta koirien kanssa treenaaminen on se, jolle haluaisin antaa enemmän aikaa. Ehkä sen aika on oikeasti nyt.
Vaan totta se on. Vanhasta en tiedä enkä vielä sitä niele, mutta vanhempi koira, ainakin vanhempi kuin Penni. Kira nukkuu vähän enemmän, sikeästi, ja herätessään on ihan pihalla hetken. Se korviin on kasvanut vanhemman koiran korvakarvat, sellaiset tuuheat, vaaleat, pörröiset, joita ei nuorempana ollut. Sen kuono on harmaantunut entisestään ja sen silmistä on alkanut heijastumaan sellainen tietty viisaus. Se ei enää haasta Penniä samanlaiseen kiitokisaan kuin ennen. Se ottaa pienen pätkän kiitokisaa, mutta siinä ei enää ole sellaista päättäväisyyttä olla eka. Sen liikkeistä näkee ettei se enää ole ihan pentunen. Enää ei taida ihmiset tulla kysymään miten vanha se on, ja kuullessaan hämmästyen sanoneet luulleensa paljon nuoremmaksi. Se on vanhentunut ja se vähän ahdistaa, toisinaan aika paljonkin. Tulee sellainen olo että tiimalasi on käännetty.
Kiran emo siirtyi ajasta ikuisuuteen kesällä. Se sai omankin mielen matalaksi, miten tärkeä koira omalle ihmiselleen oli. Samalla muistelin aikaa jolloin löysin juuri tällaisen blogin kautta Magin ja ihmisensä, hänen pentusuunnitelmansa. Siitä alkoi jo polku Kiran kanssa, jo silloin kun Kira oli ajatus ja haave parhaasta ystävästä, 2011.
Viimeviikolla oltiin Ressuilemassa ja tottisteltiin hiukan Bilteman parkkiksella. Kira oli ihan liekeissä. Se tykkää siitä niin paljon. Se ei tottistele korkeassa vietissä superterävänä - vaan siitä onnesta että se saa tehdä just sun kanssa jotain. Sen jälkeen kotona se tarjosi pitkästä aikaa seuruuta itse, ihan kuin vanhaan aikaan, silloinkun hinkattiin BH:ta varten. Lähdin hakemaan ponia laitumelta, Penni viiletti edellä ja Kira tuli sivulle seuruuseen ja ihan selkeästi hymyili; "Näin me mentiin joskus paljon!"
Ehkä me kaivetaan kalenteriin nyt sitä yhteistä aikaa, aikaa joka valuu. Aikaa yhdessä tekemiselle, sille mistä se tykkää. Kira on opettanut mulle niin paljon ja vei mut beehoostakin läpi. Ehkä me vielä keksitään jotain, käydään vaikka jotkut rallitokot tai muut kivat.
Heppapuolen lehteen jutunkirjoittaja kysyi harrastuksista. Tuumasin ettei niille oikein ole aikaa, mutta koirien kanssa treenaaminen on se, jolle haluaisin antaa enemmän aikaa. Ehkä sen aika on oikeasti nyt.
Kiran siskon omistaja kirjoittaa runoja; Kun sanat riittävät. Hän kirjoitti Kiran siskosta näin. Hän jakanee varmasti sitä samaa ajatusta ajankulumisesta kuin minäkin tässä kohden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Yksinhöpinöinti ei ole ollenkaan niin kivaa kuin joukkoälämölö! Hauku, murise tai vingu kommenttisi!