Priima-Donna

Noniin, vihdoin juttua Hyvien uutisten - päivästä! Edellisaamulla tähän aikaan vielä vähän jänskätti, nyt on hyvä fiilis!

Maanantai aamupäivällä hypättiin Kiran kanssa dogibiiliin ja suunnattiin kohti eläinlääkäriä, välikuviin. Pohdin pitkään, välikuvataanko, varsinkin kun syytä huoleen ei juuri pitänyt edes olla. Eläinlääkärikin kyseli että onko jotain oireita, kun välikuvat haluan. Ei ole ollut, paitsi se vasemman tj:n keventely treeneissä, silloin joskus. Lieväähän se, parin päivän kuluttua ainakaan oma silmä ei erottanut enää mitään. Silti se jäi pieneksi peikoksi olkapäälle istumaan ja ajattelin että mielenrauhan takia varmistellaan, sekin peikonpoika alas.

Rankka reissu...

Kira-ressu oli ollut paastolla edellisiltapalan jälkeen ja aamulla, vähän ennen lähtöä sanoi YÄK. Jo siis ennen autoa. Autossakin tuli yäkkä. Laitan nämä paaston piikkiin, Tarahan on tyhjänvatsan-yäkkäilijä, jolle kaksi ruokakertaa tuntuu olevan liian vähän. Eläinlääkäri tuumasi siitä että heitä jotain raksuja ruokailujen välissä, pitäisi auttaa ja auttoihan se. Saavat välipalaraksut heti aamulla ennen aamuruokia, sitten aamupäivällä kongit ja taas illalla ennen ruokaa ja viimeiseksi vielä ennen nukkumaan menoa pienen ruokanappulakourallisen.

Lekurissa Kira sai heti sympatiat puolelleen, iloisena ja tietysti kaikkia rakastavana persoonana. Malttoi kuitenkin kaikessa ihanuudessaan lopulta rauhoittua ja istua vieressä, tiukasti toimia tarkkaillen, kunnes päästiin itseasiaan. Ensin punnittiin, 29,4kg. (Ei ollut kaukana se 30kg arvailu) Sitten kuunneltiin sydän ja tehtiin yleistutkailua, josta diagnoosiksi hienossa kunnossa hieno pentu. Hienoa! Piikki peffaan, no se vähän nipisti mutta selvittiin ja siirryttiin röntgenhuoneeseen odottamaan väsyä. Hetkenaikaa tutkailtiin paikkoja, sitten alkoi väsyttää. Kuola valui ja suu kävi, vähän itkunininääkin pukkasi, kunnes uni voitti ja siitä eteenpäin Kiralla ei taida muistikuvaa seuraavista tapahtumista ollakaan.

Kiran vedellessä sikeitä napsittiin kuvia ja hoidettiin kynsimanikyyri. Se kävikin konkarileikkaajalta luontevasti ja hienosti, vakkarileikkaajan ihmetellessä että NOINKO lyhyeksi ne voi todellakin ottaa!? Ohho, en kyllä uskalla. Yhden vai kahden kerran olen onnistunut ottamaan liikaa (En Kiralta) ja niiden jälkeen sitten varmaan mielummin vähän pitkäksi kuin liian lyhyeksi. Ehkä otan nyt millimitan tai piirrän kasvurajat kynnen juureen... ;)

Ja vihdoin, kynsimanikyyrin ohessa, julistettiin tulos: "Oikein hyvältä näyttää, ei tarvi olla huolissaan!" *HUH* Kyllä siitä vaan helpottunut ja hyvä fiilis tuli vaikka hätiä mitiä pitänytkään olla. Nyt tiesin. Kyynäristä tohtori povasi 0/0, lonkista B:tä tai A:ta. Mahtavaa!

Kehuivat vielä sikeitä vetelevää Priima-Donnaa, kyselivät että onko jalostusajatuksia hienolle koiruudelle. Ei vielä ole niin pitkälle ehditty ajatella, katsotaan mitä tulevaisuus tuo. Nyt oli kuitenkin yksi etappi taas ohitettu, terve koira, pitkää ikää, ainakin tämän asian tiimoilta. Tosi hienoa, hirmuisen hyvä fiilis.

Pian neiti unelias alkoi heräillä, ensin selkeästi vähän "Apua, mitä tapahtui, missä mää oon!?" - meiningillä, mutta rauhottui kun huomasi että ai, toikin on täällä, ei kai tässä sitten hätää ole, ja otti vielä vähän pötkötellen aikalisää. Aika nopsaan kuitenkin pikkuharmaa kömpi ylös ja kurkki ovesta, häntä heiluten. Siinä vaiheessa kyllä se häntä taisi enemmän heiluttaa koiraa. Klinikan poppoota huvitti Kiran edelleen, tokkurasta huolimatta päällä oleva positiivinen ja iloinen asenne. Korvat oli lentoasennossa ja askel kovin hoippuvainen mutta silti Kira jaksoi hymyillä. Urhea pikkupotilas.

Toikkaroitiin ulos, istuttiin hetki hangenpenkassa ja sitten möngittiin autoon. Sain pienen epäluottamuslauseen kun koitin auttaa autoon menossa, neiti hermostui ja otti tiukan pakin päälle. Oli sitä mieltä etten kuitenkaan jaksa nostaa ja ollaanhan tässä jo niinkuin isoja tyttöjäkin, ihan ittekin jo osataan. Toisella yrityksellä kelpasi kuitenkin jo apu, peffan kyytiinnostossa. Hiljalleen lähdettiin köröttelemään ja pienen huojumisen jälkeen takamatkustaja päätti mennä maahan ja nukkuikin sikeästi ihan kotipihalle asti. Siinä ajellessa melko varovasti taas mietin hetken niitä auton hanurissa roikkuvia, tunsivatkohan itsensä kovinkin viisaiksi ja hyviksi kuskeiksi... Ilmeisesti harvalla tulee mieleen että joskus (todellakin joskus!) voi olla jopa ihan oikea syy, miksi se edellämenevä ajelee hiljaa. Eikä se takapuskurissa roikkuminen ainakaan asiaa mitenkään paranna... Ehkä mä liimaan vielä sen siilitarran tuon auton takaosastoon... 

Kotiapäästyä ei kiirettä ulos ollut, makoilla pötkötti ja ihmetteli että missäs nyt sitten ollaan. Hetken päästä päätti kuitenkin tulla ulos ja sitten hoiperreltiin sisälle. Tara oli innoissaan, "Jeeeee, te tulitte!" Ja sitten ihmetteli tokkuraista Kiraa, mikäs tolla nyt on, kun ei yhtään intoile...? Kira pönötti hetken keskellä lattiaa ja varmaan pohti että mitä kummaa oikein tapahtui. Suostui sitten tulemaan punkkaansa nukkumaan ja nukahtikin siihen samantein. Vein neidille vielä tyynyn päänalle ja peiton päälle, en tiedä voiko koirat vilustella rauhoituksen jälkeen, kun toiminnot käy hitaalla mutta hevoset ainakin. Korvanpäät oli vähän kylmät, ajattelin että ei pieni peitto pahitteeksi ole.

Mitä tapahtu....?	Häh?

Siinä se sitten nukkuatuhisteli varmaan tunnin, sitten käytiin remmissä vähän ulkona. Edelleen tossut oli sekaisin ja mieli seis. Olisi saanut aika hyviä lähikuvatuksia, kerrankin koiruus pönötteli ja tuijotteli paikallaan. Vielä uudelleen nukkumaan, pidemmän kaavan mukaan omaan huoneeseen ihan rauhassa ja sieltä kun sitten herättiin iltasella, oli koko pöhnäkrapula karistettu. Jo oli menoa ja meininkiä. Silti illalla uni tuli aikaisin, oli niin kova väsy ettei ehtinyt sänkyyn edes mennä... :)

Jooo... Mä meeen... Ihan kohta, nukkum... zzzzzzz.....

Ja kasvattajalle vielä kiitos tästä mahtipennelistä ja Raision pieneläinklinikalle,

oikein mukava ja toimiva koiralääkärikäynti!

Huomenna...

... on jännä päivä. Huomenna mennään Kiran kanssa välikuviin. Priimahan se on, kuinkas muuten. Silti jännittää. Mitä jos... No, sen takia mennäänkin, että jos kuitenkin ja sitten voi tietysti tehdä jotain, auttaa että ongelmia ei tule tulevaisuudessa. Silti vähän jännittää.

Pahin painajaiseni taitaisi nyt just olla se, että jommalle kummalle tulisi jotain, jotain ikää lyhentävää. Toiseksi pahin se, että ne eivät yhtäkkiä tulisi enää toimeen keskenään. Kolmanneksi pahin että sattuisi jotain. Vaan se ei pelaa joka pelkää. Eihän se auta kun elellä eteenpäin ja toivoa terveyttä, pitkää ja yhteistä matkaa. Se on se kaikkein tärkein asia.

Tänään ensimmäistä kertaa Kira sanoi vastalauseita kun joutui omaan huoneeseen, koiraportin taa lähteissämme anoppilaan piipahtamaan illalla. Ei ole koskaan ennen sanonut mitään. Nyt sanoi piiiiip piiiiiip pip pip piiiiiip...

Pitäkäähän meille peukkuja huomiselle. Toivotaan ettei niitä tarvita ja kaikki on kuten pitääkin ja eiköhän olekin mutta ei ne peukut koskaan pahitteeksi ole. :)

Kun Paniikki-Peikko astui kuvaan..

Ontuuko se...? MitääÄÄÄää?!!

Edellisiltaisen treenien päähänjäänein osio. Ihan lopputunnista ohjaaja tuumasi että kävelepäs sen kanssa muina naisina vähän, ihan rauhassa... Ajattelin huolettomasti että tämä on joku juttu, liittyen johonkin illan juttuihin tai ainakin koulutusjuttuihin. Hienosti Kira käveli, kyllähän me nyt kävellään, big deal... Tehtiin vielä pyynnöstä toinenkin rauhallinen kävely. Sitten hienoa kävelyä seurasikin kysymys "Ontuuko se vähän tota vasenta takajalkaansa?"

MITÄ?!? O.O Ei onnu, ei voi ontua, ontuuko se?! Mikä siinä on, miksi se ontuu? Koska se alkoi, miksen huomannut?! Miljoona kysymystä kävi mielessä ja myös letkan jatkona, ei, ei nyt koiratkin... Kyllä se riittää että hevosien kanssa saa  ihmetellä ja juosta klinikalla... Voisko sen jalat taivuttaa, niinkun hevosilla? No ei voi ei, mutta Hanna vinkkasi nostamaan vuorotellen ylös ja tunnustelemaan eroa. Oikea nousi vähän rauhallisemmin, kun vasen rauhallisen alun jälkeen varsin ripeästi. Sitten sain itse katsoa eroa koiran kävellessä, etäämmältä, ja todellakin se keventeli vasenta takastaan hippasen, välillä en juuri rehellisyyden nimissä eroa huomannut, välillä taas huomasin. Olen niiin silmä kovana koittanut seurata molempien liikkumista ja kyllä pähkinyt että hevosten eepee-liike on paljon helpompaa huomata heti. Varsinkin nämä kun irti mennessään harvoin menevät samaa tahtia kovinkaan pitkää pätkää, suoraan ja muutenkaan suorassa juosten.

Ja juuri pari päivää sitten tuli ilouutisia Kiran siskolta Hukalta välikuvista, hyvältä näyttää, ei syytä huoleen. (Isot Onnittelut Hukkalaan!) Itsekin olen paljon pähkinyt välikuvien ottoa, lähinnä siksi että jos jotain näkyy, voisiko siihen nyt ajoissa vielä koittaa vaikuttaa jotenkin kun koiruus kasvaa. Uskon ja/tai haluan uskoa ettei mitään ole, eikä pitäisikään olla ja muutenkin panikoin taas vaan turhaan, ehkä ja varmasti se onkin vaan tuolla mennessään venäyttänyt tai muuta, normikoiralapsien elämän kolhuja. Silti Paniikki-Peikko (Paha-Possun sukulaissielu) istuu olkapäällä. Olen ehkä liikaa lukenut juttuja siitä miten nuoria koiria on jouduttu lopettamaan. Mielenrauha on varmasti se avainsana nyt. Vaikka periaatteessa ajattelee että kaikki on hyvin, silti se Paniikki-Peikko tökkii välillä virnuillen... Jees, eiköhän me välikuvissa käydä, eipä siitä taida haittaakaan olla kuin lompakolle ja saadaan se mielenrauha.

Talliapuri

Neiti Pikku-Harmaa itse ei tunnu takajalkansa tiimoilta yhtään olevan huolissaan, edes huomaavan koko asiaa. Leikkii ja touhuu kuten aina. Siinäpä sitä tekemistä, että saisi nyt ottamaan iisisti muutamat päivän, jotta näkisi häviääkö eepeys. Häviää se. Käytiin eilen aamulla narulenkillä, 4km kävellen, Häröilijä-Tara hiukan, ja vähän enemmänkin välillä, häiritsi yrittäessään villitä Kiraa. Aika kauniisti Kira kuitenkin tilanteessa toimi, olisihan se halunut pinkoa perään mutta kun nyt ei päässyt. Hevosten juoksutusliinasta kieputtelin sille "valjaat", ei jäänyt paine pelkästään kaulaan ja pannan varaan kun pinkovaihde meinasi mennä päälle. Onhan se vetäminen vähän vielä päällä, varsinkin kun toinen hyppii ja hilluu edessä, ei kai sitä voi pentua silloin moittia. Treeneissä se pysyy jo aika kivasti kuulolla.

Nyt alkuhyperventiloinnin jälkeen voinen vähän kai rauhoittua ja vetää henkeä. Mielestäni varsin vähän on sitä keventelyä kyllä havaittavissa, että varmasti parissa päivässä ei enää mitään.

Muuten Kira loisti koirakoulussa, ainakin minun silmissäni ;) Kaikissa toki on hiomista, meillä molemmilla, mutta keretäänhän niitä sitten hiota. Kehuja tuli myös kyllä muualtakin, varsinkin luonteesta, onhan se, hieno luonne. Ehkä vähän hillitymmin tosin voisi osoittaa avoimuuttaan ihmisiä kohtaan, sen mielestä se voisi mennä vaikka kaikkien syliin... ;)

Ja se videokamera, se ois kyllä pakko hankkia. Voin sitten lähetää vaikka liikkuvaa kuvaa kehittyneempien koirienliike-silmien katseltavaksi aika-ajoin että kaikki on kondiksessa.