Priima-Donna

Noniin, vihdoin juttua Hyvien uutisten - päivästä! Edellisaamulla tähän aikaan vielä vähän jänskätti, nyt on hyvä fiilis!

Maanantai aamupäivällä hypättiin Kiran kanssa dogibiiliin ja suunnattiin kohti eläinlääkäriä, välikuviin. Pohdin pitkään, välikuvataanko, varsinkin kun syytä huoleen ei juuri pitänyt edes olla. Eläinlääkärikin kyseli että onko jotain oireita, kun välikuvat haluan. Ei ole ollut, paitsi se vasemman tj:n keventely treeneissä, silloin joskus. Lieväähän se, parin päivän kuluttua ainakaan oma silmä ei erottanut enää mitään. Silti se jäi pieneksi peikoksi olkapäälle istumaan ja ajattelin että mielenrauhan takia varmistellaan, sekin peikonpoika alas.

Rankka reissu...

Kira-ressu oli ollut paastolla edellisiltapalan jälkeen ja aamulla, vähän ennen lähtöä sanoi YÄK. Jo siis ennen autoa. Autossakin tuli yäkkä. Laitan nämä paaston piikkiin, Tarahan on tyhjänvatsan-yäkkäilijä, jolle kaksi ruokakertaa tuntuu olevan liian vähän. Eläinlääkäri tuumasi siitä että heitä jotain raksuja ruokailujen välissä, pitäisi auttaa ja auttoihan se. Saavat välipalaraksut heti aamulla ennen aamuruokia, sitten aamupäivällä kongit ja taas illalla ennen ruokaa ja viimeiseksi vielä ennen nukkumaan menoa pienen ruokanappulakourallisen.

Lekurissa Kira sai heti sympatiat puolelleen, iloisena ja tietysti kaikkia rakastavana persoonana. Malttoi kuitenkin kaikessa ihanuudessaan lopulta rauhoittua ja istua vieressä, tiukasti toimia tarkkaillen, kunnes päästiin itseasiaan. Ensin punnittiin, 29,4kg. (Ei ollut kaukana se 30kg arvailu) Sitten kuunneltiin sydän ja tehtiin yleistutkailua, josta diagnoosiksi hienossa kunnossa hieno pentu. Hienoa! Piikki peffaan, no se vähän nipisti mutta selvittiin ja siirryttiin röntgenhuoneeseen odottamaan väsyä. Hetkenaikaa tutkailtiin paikkoja, sitten alkoi väsyttää. Kuola valui ja suu kävi, vähän itkunininääkin pukkasi, kunnes uni voitti ja siitä eteenpäin Kiralla ei taida muistikuvaa seuraavista tapahtumista ollakaan.

Kiran vedellessä sikeitä napsittiin kuvia ja hoidettiin kynsimanikyyri. Se kävikin konkarileikkaajalta luontevasti ja hienosti, vakkarileikkaajan ihmetellessä että NOINKO lyhyeksi ne voi todellakin ottaa!? Ohho, en kyllä uskalla. Yhden vai kahden kerran olen onnistunut ottamaan liikaa (En Kiralta) ja niiden jälkeen sitten varmaan mielummin vähän pitkäksi kuin liian lyhyeksi. Ehkä otan nyt millimitan tai piirrän kasvurajat kynnen juureen... ;)

Ja vihdoin, kynsimanikyyrin ohessa, julistettiin tulos: "Oikein hyvältä näyttää, ei tarvi olla huolissaan!" *HUH* Kyllä siitä vaan helpottunut ja hyvä fiilis tuli vaikka hätiä mitiä pitänytkään olla. Nyt tiesin. Kyynäristä tohtori povasi 0/0, lonkista B:tä tai A:ta. Mahtavaa!

Kehuivat vielä sikeitä vetelevää Priima-Donnaa, kyselivät että onko jalostusajatuksia hienolle koiruudelle. Ei vielä ole niin pitkälle ehditty ajatella, katsotaan mitä tulevaisuus tuo. Nyt oli kuitenkin yksi etappi taas ohitettu, terve koira, pitkää ikää, ainakin tämän asian tiimoilta. Tosi hienoa, hirmuisen hyvä fiilis.

Pian neiti unelias alkoi heräillä, ensin selkeästi vähän "Apua, mitä tapahtui, missä mää oon!?" - meiningillä, mutta rauhottui kun huomasi että ai, toikin on täällä, ei kai tässä sitten hätää ole, ja otti vielä vähän pötkötellen aikalisää. Aika nopsaan kuitenkin pikkuharmaa kömpi ylös ja kurkki ovesta, häntä heiluten. Siinä vaiheessa kyllä se häntä taisi enemmän heiluttaa koiraa. Klinikan poppoota huvitti Kiran edelleen, tokkurasta huolimatta päällä oleva positiivinen ja iloinen asenne. Korvat oli lentoasennossa ja askel kovin hoippuvainen mutta silti Kira jaksoi hymyillä. Urhea pikkupotilas.

Toikkaroitiin ulos, istuttiin hetki hangenpenkassa ja sitten möngittiin autoon. Sain pienen epäluottamuslauseen kun koitin auttaa autoon menossa, neiti hermostui ja otti tiukan pakin päälle. Oli sitä mieltä etten kuitenkaan jaksa nostaa ja ollaanhan tässä jo niinkuin isoja tyttöjäkin, ihan ittekin jo osataan. Toisella yrityksellä kelpasi kuitenkin jo apu, peffan kyytiinnostossa. Hiljalleen lähdettiin köröttelemään ja pienen huojumisen jälkeen takamatkustaja päätti mennä maahan ja nukkuikin sikeästi ihan kotipihalle asti. Siinä ajellessa melko varovasti taas mietin hetken niitä auton hanurissa roikkuvia, tunsivatkohan itsensä kovinkin viisaiksi ja hyviksi kuskeiksi... Ilmeisesti harvalla tulee mieleen että joskus (todellakin joskus!) voi olla jopa ihan oikea syy, miksi se edellämenevä ajelee hiljaa. Eikä se takapuskurissa roikkuminen ainakaan asiaa mitenkään paranna... Ehkä mä liimaan vielä sen siilitarran tuon auton takaosastoon... 

Kotiapäästyä ei kiirettä ulos ollut, makoilla pötkötti ja ihmetteli että missäs nyt sitten ollaan. Hetken päästä päätti kuitenkin tulla ulos ja sitten hoiperreltiin sisälle. Tara oli innoissaan, "Jeeeee, te tulitte!" Ja sitten ihmetteli tokkuraista Kiraa, mikäs tolla nyt on, kun ei yhtään intoile...? Kira pönötti hetken keskellä lattiaa ja varmaan pohti että mitä kummaa oikein tapahtui. Suostui sitten tulemaan punkkaansa nukkumaan ja nukahtikin siihen samantein. Vein neidille vielä tyynyn päänalle ja peiton päälle, en tiedä voiko koirat vilustella rauhoituksen jälkeen, kun toiminnot käy hitaalla mutta hevoset ainakin. Korvanpäät oli vähän kylmät, ajattelin että ei pieni peitto pahitteeksi ole.

Mitä tapahtu....?	Häh?

Siinä se sitten nukkuatuhisteli varmaan tunnin, sitten käytiin remmissä vähän ulkona. Edelleen tossut oli sekaisin ja mieli seis. Olisi saanut aika hyviä lähikuvatuksia, kerrankin koiruus pönötteli ja tuijotteli paikallaan. Vielä uudelleen nukkumaan, pidemmän kaavan mukaan omaan huoneeseen ihan rauhassa ja sieltä kun sitten herättiin iltasella, oli koko pöhnäkrapula karistettu. Jo oli menoa ja meininkiä. Silti illalla uni tuli aikaisin, oli niin kova väsy ettei ehtinyt sänkyyn edes mennä... :)

Jooo... Mä meeen... Ihan kohta, nukkum... zzzzzzz.....

Ja kasvattajalle vielä kiitos tästä mahtipennelistä ja Raision pieneläinklinikalle,

oikein mukava ja toimiva koiralääkärikäynti!