Tyhmä Noksu-känny ja Omppu-tietska riitelivät keskenään enkä saanut jo eilen kännystä kuvia koneelle. Tänään oli parempi päivä. Tää on niin tätä, tietotekniikan ihmeellinen maailma. On sitä ja tätä ja sitten ei mikään kuitenkaan toimi. Ainakaan silloin kun pitäisi. Kännyllä ei tule hyviä kuvia mutta kun se sattuu olemaan mukana kuitenkin enemmän kuin kamera, tulee sillä koitettua ikuistaa näitä elämän arkisia hetkiä.
No onneksi Kira kuitenkin toimii! Oltiin lauantaina hakemassa hevosille rehuja (hyvin hevosharrastepainoista näemmä on senkin elämä jo) Agrimarketista. Harmittavaista oli huomata että autoonmeno oli taas kovin epämielyttävä ajatus, tosin kohde oli taas sen ei-suosikki-avolava-auto.
Kira matkustaa kuitenkin oikeinkin mallikelpoisesti, hiljaa ja rauhassa, saattaapa jopa unetkin napata, mutta jostain syystä silti inhoaa ihan selkeästi ajatustakin reissuunlähtemisestä. Ainakin sillä kamalalla avolavalla. Tällä kertaa ei-enää-niin-pieni pentu valitsi jalkatilan ja sehän olikin ihan järkivalinta, paljon paremmin tilaa kuin sylissä.
Matka meni hyvin, kaijjareista kuului jotain hassua pientä radiopulinaa ja sitä piti pää edestakaisin kallistellen kuulostella. Pientä nieleskelyä oli loppumatkasta havaittavissa mutta perille päästiin ilman puklauksia. Häntä suorana sitten kiirehdittiin Kuskin perässä liukuovista sisälle ja eteenpäin suoraan tiskille tilaamaan. Niin, mitäs sitä sitten turhia ihmettelemään. Tiskillä oli tosi kiva tätimyyjä, jonka mielestä Kirakin taisi olla aika kiva. Kira olisi kovin halunnut kiivetä tiskin tädin puolellle mutta kaikki hauskahan aina tietysti kielletään. Siellä sitten ihmeteltiin hetki ja kaikkien ihmisten luo olisi ollut tosi kiva mennä hyppimään mutta kun maksun aika tuli, me tytöt hipsittiin hiljaa liukuovista ulos ja jätettiin Kuski yksin kassalle... ;)
Kurkittiin auton luona odottamassa ja moikattiin kaikkia ihmisiä, toisia vähän enemmänkin. Yksi ihan viereen parkinnut maasturi oli sen verran epäilyttävä, että se piti kiertää karkuun oman auton vierelle piiloon. Kai pieni matkakammoilija vain halusi varmistaa, ettei senkin kyytiin vaan pian joudu. Mukavia kuitenkin oli ihmiset jotka sieltä ulos tulivat rapsuttelemaan ja ihailemaan hienoa pikkusakua. Pian kuskikin oli selvinnyt maksuista eikä joutunut inventaariota tekemään, ja lähti hakemaan rehut varastosta kyytiin. Me taas lähdettiin jo etukäteen kävellen kotiinpäin. Sovittiin että liftataan sitten jossain. (Ja toivotaan että maksumieheksi salaa jätetty kuljettaja poimii meidät kuitenkin sen kamalan avolavansa kyytiin.)
Siellä jalkakäytävällä taaperrettiin, autoista ei välittänyt yhtään, hajuja oli niiiiiin paljon. Kauas ei ehditty hajujen jarruttelemana kun taksi jo tuli ja taas pienen vastustelun jälkeen kiivettiin matkaan. Matkalla pysähdyttiin lähimarkettiin, Kiran kanssa omia aikojamme tultiin autosta pois, jostain syystä sitä nyt vähän jännittää se autosta ulostulokin, vähän makaa jarru päällä kun koittaa syliin kammeta alasmenohissiä varten. Ensin pakotetaan autoon ja sitten taas hetkenpäästä sieltä ulos. Ei ihan järkevää taida pikkukoiruuden mielestä tämä ihmisten touhu olla ei.
Kaupanpihalla ihmeteltiin istuskellen kaikessa rauhassa, tulevia ja meneviä ihmisiä. Lapsikaksikko (varmasti suunnitteli jotain pahojaan!) hengaili ja rapisteli läheisen puskan luona, sinne olisi kiva ollut koiralapsenkin mielestä mennä. Vaan kaikki hauska loppuu aikanaan ja taas piti mennä autoon... Kamalaan avolava-autoon....
Kotimatkaa ei jäljellä ollut enää kuin kymmenisen kilometriä ja pihaan käännyttäessä ehtisin jo melkein juhlia siististi sujunutta matkaa kunnes Kiran aamupala päätti ottaa varaslähdön ja poistua muovipussiin. Ei kokonaisuudessaan sentään onneksi, mutta pieni osa. Pienestä oli siis enää kiinni. Kotiin on aina kiva tulla sanoi kuitenkin reipas pikkumatkaaja ja innoissaan kirmasi pitkin pihaa ja sisälle tsiikaamaan että Tara oli kotona.
Sunnuntaina tuotiin se talven heinäkuorma, 24 valkoista kanttipaalia isolla dinosaurus-traktorilla. Ei jaksanut enää vanha Rymättylässä(/Jurassicparkissa) tavattu tuttavuus kiinnostaa, vaikka edestakaisin paalit pihdeissään pärisikin.
Pikkuruisia lenkkejä käydään kävelemässä paikallisella hiekkabaanalla, toivoen että edes autoja tulisi ainakin vastaan. Joskus saattaa tulla, yleensä ei. Ei ole ihan helppoa yrittää täällä keskellä metsää totuttaa kolmiokorvaa uusiin asioihin. Myös peltolenkin osalenkkiä ollaan taaperrettu ja siellä se vasta kaikenlaisia mielenkiintoisia hajuja onkin. On muuten melkoinen jälkinenä-Kira, jos Tara on mennyt aikaisemmin samaa reittiä, mennään mekin nenä tiukasti maassa, määrätietoisesti samoja tassunjälkiä pitkin. Muuta jälkeä ei olla vielä, ainakaan tarkoituksenomaisesti haisteltu, pitäisi kyllä. Treenataan istu-maahan-tänne- sivulle-seuraa- juttuja, ihan noin pieninä askareina, ulkonakin. Istu ja maahan on aikalailla jo automatisoituneet, no ainakin istu. Ei - sanakin tuntuu vähitellen saavan jonkinlaista merkitystä, ennen esimerkiksi eteisessä rynnittiin aina kenkien kimppuun sisälletullessa, nyt "Ei" -ja kengät saa huokaista, ainakin hetkellisesti. Kohde kengistä tosin usein muuttuu Ei-käskynjakajan villasukkiin... Vaan edistystä se on pienikin askel, pieni on koirakin vielä!
Sitäpaitsi Tara 3vee, hioo vielä seuraa-käskyä kontaktilla. Koira jolla ei ole ollut minkäänlaista kiinnostusta makupaloihin, eikä kontaktinhakuisuuteen, ei ole ollut ihan helppo opastaa käskyihin. Istu-maahan, tänne ja sivulle toimivat kuitenkin kokolailla napista. Ei toimineet kuitenkaan vielä 12vkoisena eikä puolivuotiaanakaan...
12vkoa on kuitenkin tullut nyt Kiralle täyteen ja tälleviikolle on sovittuna rokotukset. Sitten päästään aloittamaan koirakerho, jännää! Ainiin, ja Pee-Pee, eli Paha-Possu on vielä sairaallaosastolla, haava on tikattu ja paraneminen on edistynyt hyvin. Varmasti näinä päivinä haetaan PP kotiin ja taas Pahikset on koossa jälleen! :)
