Pelkkää mustaa

26.5.26 Kira lähti Nangijalaan muiden luo ja me jäätiin Vennin kanssa tänne. Edeltävänä iltana mietin miksi otin pennun kunnei näitä luopumisia kertakaikkiaan kestä. Tänään aamulla ajattelin et jos Venniä ei ois, sitä tyhjyyttä ja hiljaisuutta ei kertakaikkiaan kestäisi, ei mitenkään.

Meillä oli Kiran kanssa hyvä päivä, ihan kuten edellinenkin. Ihan niinkuin reilu vuosi sitten Penninkin kanssa. Viimeinen päivä oli hyvä ja rauhallinen. Sellainen pitäisi viimeisen päivän kaikilla voida olla ja se on ainoa asia joka nyt yhtään lohduttaa että se oli sellainen Kirallakin. Oikea päätös oikeaan aikaan. Pelkäsin että osaanko ja pystynkö sen tekemään. Etten venytä liian kauas tai toisaalta luovu liian aikaisin, sitä kukaan ei pysty eikä halua tehdä eikä varmaan teekkään. Kyllä se taitaa ennemmin mennä niinpäin että menee päivä liian myöhään. 

Kiran takaosasta alkoi voimat väsyä. Mieli oli menossa mutta kroppa sanoi ettei enää meinaa pysyä perässä. Näin Kirassa välillä samoja mitä Pennissä ja se oli vähän kuin veistä haavassa ois kääntänyt. Mietin että onkohan silläkin DM. Kipuja ei ollut, Kira oli niin herkkä että aiemmat kivut siitä ainakin kyllä aina näki, voimat vaan alkoi pikkuhiljaa huveta, hyppääminen sohvalle tai autoon ei enää onnistunut. Ylös onnistui nousta kyllä hyvin mutta jos siitä lähti vauhdilla (ajatuksissa), takajalat ei aina ehtineet mukaan ja tasapaino horjutti. Sama käännöksissä, ne alkoi olla vaikeita ja rappuset alkoi aiheuttaa empimistä. Kuitenkin loppuun asti Kira itse kulki ja meni, tottakai. En halunnut edes ajatella asiaa niin pitkälle venytettynä etteikö se olisi itse päässyt. Lähinnä pelkäsin että jos tilanne muuttuu yhtäkkiä niin että takaosa esm. halvaantuu. Ne ajatukset alkoi olla mielessä toukokuussa. Vauhti alkoi olla lenkeillä varsin rauhallista ja välillä se halusi jo aiemmin lenkiltä kotiin, siinä missä se ennen lähti kiertämään  pidemmän kautta. Silti se jaksoi aina leikkiä ja innostua, edelleen. Se ois halunnut lähteä aina reenaamaan kun Vennin kanssa lähdetitiin ja olikin onnessaan silloin kun pääsi, Vennin pikkupentuaikana.  

Tottakai sitä mietti ja miettii olisiko hyvää aikaa vielä ollut kauemmin, teinkö päätöksen kuitenkin liian aikaisin mut pidemmälle menneet päätökset olisi kuitenkin olleet vain ja ainoastaan itseäni varten ja vain ja ainoastaan siksi, että minä en olisi pystynyt luopumaan. Kohtaamaan tätä liian painavaa surua, rikkinäistä sydäntä.

Kun laitoin eläinlääkärille viestiä Kiran viimeiselle matkalle päästämisestä, hän vastasi sen pahimman mukaan; Parin päivän tai reilu kuukauden päästä kesäloman jälkeen pystyy tulla. Oli ehkä elämäni vaikein päätös valita, liian lähellä ja liian kaukana. Halusin kuitenkin "meidän kyläeläinlääkärin". Hän oli  tullut tutuksi näiden vaikeimpien päätösten myötä ja ollut juuri sitä jota eläinlääkäriltä näissä hetkissä toivoo, joten oli pakko valita.

Mietin muutaman päivän ja täällä kotonakin ensin tuumattiin että onko se nyt niin huonossa kunnossa että tuollaista tarvii ajatella, siihen sanoin et en halua että Kira on niin huonossa kunnossa että sen takia tarvii ajatella. Kira(kaan) ei saa kärsiä yhtään jos se mahdollisuus on. Sen jälkeen asiaa pähkittiin hetki yhdessä ja todettiin että se parin päivän, eli silloin jo seuraavana päivänä on se päivä.

Aloin kuitenkin empiä, jos sittenkin vasta kuukauden päästä, silloin ois parempikin ajallisesti...

Niin, parempi mulle mutta entä Kiralle? Mitä jos se ei jaksaisikaan, tulisi käänne huonompaan yhtäkkiä. Helteet, jotka on  kurjia vanhalle koiralle, kurjat viimeiset päivät... Tilanne ei ainakaan parempaan ajanmyötä muuttuisi - muistutettiin kotona. Totta. Mä halusin hyvän viimeisen päivän meille. Ehdottomasti niin. 

Oli taas musertavaa tehdä yhdessä viimeisiä asioita. Elää hetkessä ja itkeä toisessa. Illalla tajuta ettei tällaista iltaa enää tule. Me mentiin siitä huolimatta Vennin kanssa illalla treeneihin koska halusin jotain muuta ajateltavaa hetkeksi ja ajattelin että Kirallekin kiva kun saa hetken kahdenkeskeistä rauhaisaa aikaa tuon miehen, joka täällä asuu, kanssa. Kirahan oli hänen peräänsä, aikalailla enempikin kuin mun. Mä luulen et se johtui siitä et mä pidin välillä jotain rajoja, toi mies ei niinkään kauheesti käskenyt tekemään mitään, kunhan olivat ja kulkivat yhdessä.

Vennin treenit meni ihan hyvin, välillä oli vaikeaa keskittyä, väsy ja suru painoi mutta Venni oli ihan hyvä. Se pystyi vähän treenaamaan muttei varsinaisesti tullut kyselemään et tehtäiskö jotain kuten edelliskerralla. Mutta se pystyi olla hyvin vaikka lähellä treenasi kolme koiraa. Porukan ohjaaja oli taas vähän jännä mut meni se siltä nakkeja hakemaan, ahneus vei voiton. Lähdössä taas tuli vähän hässäkkää, liikaa koiria parkkiksella ja mullakin mieli hiukan kiristyi, ärsyynnyin itse vaikka se on ihan turhaa ja tyhmää. 

Kotona sitten vielä odotti kipeä poni jonka kanssa meni puoleenyöhön. Ajattelin jossain välissä et kuoleeko tääkin nyt mut onneks ei. Poni on myös jo vanha, sen kanssa samat mietinnät tulee jossain vaiheessa eteen kuin Kirankin kanssa, ne hyvät viimeiset päivät. 

Aamu tuntui raskaalta, tajuta heti et se oli viimeinen aamu mulle ja Kiralle. Aamuja joita toivois ettei tulisi ikinä. Normi kaava kuitenkin toistui, ruuat, aamutalli, aamunokoset (Kiralla), Vennin lenkki, Kiran lenkki  hyvänmielen hengailua, Kiran päikkärit ja sit me alettiin valmistautua. 

Kira ja Penni rakasti yli kaiken savustettua lohta joten sitä myös Kiralle tarjoilin. Vähän niinkuin aikainen synttäriateria. Pennillä kuukausi ja päivä ennen, Kiralla vajaa kaksi kuukautta. 

Sit me oltiin ja hengailtiin, istuttiin pellonlaidalla ja haisteltiin tuulta ja pyysin että Kira vie Pennille ja muille terveisiä, miten kova ikävä heitä kaikkia ja Kiraakin sitten on. Ja miten Kira on aina ollut se josta olen ollut ylpeä. Se yksi täyspäinen, fiksu ja jokapaikan kaveri. Miten paljon näin ja koin Kiran kanssa ja miten hirmuisen kiitollinen kaikesta olen, sekä erityisesti siitä että Kira näin kauan vierellä jaksoi kulkea. Ja miten rikki mun sydän menee taas ja varsinkin nyt kun toinenkin mun harmaista lähtee.

Sit me haahuiltiin vähän lisää, otettiin kuvia. Kira etsi nappuja nurmikolta ja sit me leikittiin sen aina rakkaimmalla geelarilla, joka tosin oli vaihtunut pienempään kokoon koska se oli helpompi mummun kantaa lenkeilläkin suussa. Sit eläinlääkäri ajoikin pihaan, ihan niinkuin tasan 400 päivää sitten. 1 vuosi, 1 kuukausi ja 5 päivää. Niin kauan sydän oli puolikas, sen jälkeen Kira vei mukanaan sen toisenkin puolikkaan. 

Kira tervehti eläinlääkäriä tapansa mukaan iloisesti ja seurasi sitten pedilleen makamaan. Syöttelin sille herkkuja niin kauan kun se jaksoi syödä ja sitten se nukahti. Rauhassa ja melko nopsaan, sikeästi tuhistellen. Mulla ois paljon ajatuksia mut nyt ei pysty. Vieläkään ei pysty. 

Juoskaa taas täysillä Kira ja Tara, mun harmaa ja musta, muistakaa ottaa harmaa pikku-Penni mukaan, vaikka se päsmäröikin. Kyllä te yhessä sen aisoissa pidätte. Juoskaa niin lujaa niinkuin aina, kilpaa sen tietynmatkan päähän jossa käännyitte ympäri ja juoksitte taas takaisin mun luo, lelut suussa. Tiina vahtii rauhallisena ja viisaana teidän pöljyyksiä. 

Kira yhdisti kaikki mun saksanpaimenet toisiinsa. Harmaat oli mun koirakupla ja nyt se meni rikki. Nyt on enää pelkkää mustaa.