24.7. Tiinan päivä.

Tänään, 24.7. nimpparpäivää viettää Tiina(t). Hyvää nimipäivää, myös Tiina - suojelusenkelilleni. Pian tulee 10kk:tta, kun elämäni koira Tintti jatkoi matkaa ja minä jäin vilkuttamaan perään. Silti se on aina läsnä.

Piti muistella jo aikaisemmin, ½vuoden päästä synttäripäivänä, jolloin Tiina olisi täyttänyt 14v. Siirsin vähän eteenpäin kuitenkin, vaikka melkein päivittäin tämä kerran elämässä-koiruus ajatuksissa onkin, ei paljon mutta vähän. Kirassa on paljon samaa kuin Tintissä, samantyyppistä tasapainoista luonnetta, avoimuutta, katseita, olemusta. Uskon että Kiran varamummo ehti sen lyhyen yhteisen elämänhetken Kirapennelin kanssa nuuskutellessaan, muutaman viisauden sanan sille jättämään. Ole viisas ja rohkea, pidä ihmisestä huoli. Monesti mietin, olikohan Tiina pentuna Kiran kaltainen.

Tiina, hassu nimi koiralle, ajattelin kun Tiinaan ekan kerran tutustuin. Muistan aina sen hetken. Ennen Tinttiä meillä piipahti aikuinen, jätti-iso sakemannimimmi "Lily", (liekö sekään nyt ihan tavisnimi sakulle?) joka haki uutta kotia. Matka tämän terminaattorin kanssa jäi myös elävästi mieleen. Se istui silloisen Transporterin jalkatilassa, vieressäni, pää vaihdekepissä kiinni ja kun koitin vaihtaa radiokanavaa, se murisi... Näitä murinoita ja vahtimisia alkoi ilmaantua sitten ihan alvariinsa. Lily oli sitä mieltä että jos tämä olisi uusi koti, kuuluisi vahdin ominaisuuksiin myös aika iso sananvalta. Se vaati ruokansa melko selkeästi ja vähän kaikkea muutakin. Se oli niin iso, ettei narunjatkeen voimilla voimamittelöitä käyty eikä sanallinenkaan keskustelu auttanut. Pikku-Nipsukin sitä pelkäsi. Taisi se päivystää koko yön jalkopäässäni peitonpäällä tuijottaen keittiön suuntaan, jossa tämä talonvahdin, vähän liian tosissaan homman ottanut amatsonimimmi nukkui.

Minä komensin ja minua komennettiin. Meillä oli tuolloin vielä myös aktiivista ponitoimintaa, lapsia kävi poneja hoitamassa ja vaikka pääsääntöisesti koirat olivat aina sen ajan sisällä, en halunnut yhtään joutua miettimään, mitä tämä aluepoliisi olisi lapsista tuumannut. Viimeinen niitti oli kun ison sakemanniuroksen mitoissa oleva ärhäkkä, vielä vieras narttupomottaja hyökkäsi kohti. Tulin laitumilta vesiä viemästä pihalle, onneksi remminjatkeen virkaa toimitti toinen, vahvempi kaksijalkainen ja ärisevä loikka päättyi remmin mitan päähän. Myöhemmin kuulin että tämä itsetietoinen maailmanomistaja oli saanut olla edellisessä talossaan osaomistajana... Se selitti paljon.

Lilyn kanssa ajeltiin siis takaisin koirahoitolaan. Hoitolanpitäjä tuumasi, kuule, täällä voisi kuitenkin olla teille koira, maailman mukavin sakemannityttö, joka oli oman ihmisensä elämäntilanteen muuttuessa jyrkästi, jäänyt hoitolan hoitoon. Tämä koiruus ansaitsi kuulemma oman kodin ja ihmiset, ei olla koirahoitolan tiloissa (vaikka niissäkään mitään vikaa ollut, hienot tilat, mutta tiedätte, erillaista kuitenkin kuin kotona, ihmistensä kanssa). Tuumasin että mikäs siinä, jos se ei sitten päivälliseksi popsi... Ei popsinut, superkiva koiruus tuli häntä heiluten, ajatuksena varmasti syliinhyppy, vastaan, innoissaan ja iloisena. Käytiin pieni hihnalenkki, jossa totesin hihnan olevan turha. Sanoin että mennään kotiin. Siitä päivästä alkaen, Tiina 5vuotta, oli meillä, kuin olisi aina ollut. Nipsun kaveri, meidän kaveri, hevosten kaveri, kissojen kaveri, minun paras kaveri.

Paljon puhutaan hankalista kodinvaihtajista, ehkä sellaisista kuin Lily oli. Tiinan kohdalla monesti mietin, miten vaikeaa oli varmasti ollut lähteä eteenpäin ilman sitä. Tiinasta näki, että se oli varmasti ollut aina pidetty koira. Se luotti ihmiseen, ei osannut pelätä mitään ja oli varma, tasainen, erittäin hyvin koulutettu ja motivoitunut koira. Keppi oli sen elämän toinen suuri rakkaus.

Muistan aina myös sen, kun ikäpuolella, 9vuottakohan Tintti oli, sille tuli märkäkohtu. Olo muuttui yhtäkkiä raskaaksi, vesi maistui ja oli tukalaa. Koira autoon ja klinikalle, jossa asia todettiin. Todettiin myös se, että tosiasia oli ikä ja sen tuomat leikkausriskit. Lisäksi todettiin sekin, että Tintti oli erinomaisessa kunnossa, ei lihava, kuten monesti kuulemma vanhuskoiruuksilla oli tapana, ja muutenkin kaikki oli hyvin. Siksi leikkaava eläinlääkäri meinasi että melko huolettomin riskein voitaisiin kohdunpoisto-operaatio tehdä. Ilmanmuuta, sehän oli selvä, sehän tehdään ja koiruus saadaan kuntoon!

Tiina piti jättää klinikalle, eikä minusta siellä apuakaan ollut, työt odottivat, piti lähteä pois. Piti lähteä pois ja jättää pyörein silmin perääni katsova Tiina, sinne häkkiin, toimenpidettä odottamaan. "Miksi oon täällä häkissä, mitä nyt tapahtuu, etkai lähde pois ja jätä tänne, minne menet, miksi minä jään tänne?!" Kyllä kurkkua kuristi ja itkukin pääsi. Toinen kaksijalkainen ihmetteli että mitäs nyt jo pillität, koira on asiantutevassa hoidossa ja saadaan kuntoon, pian kotiinkin. NiinPä. Kadehdittavaa järkipäisyyttä ja tyyneyttä. Oli muuten elämäni pisimmät työtunnit sinäpäivänä. Kellon sekuntiviisari senkun tikkasi paikallaan, puhelinsoittoa ei kuulunut. Taisin puolituntia kestää yli ilmoitetun ajan ja soitin, sydän hakkasi sekuntiviisarin ohi, mennen tullen. Kaikki hyvin, koiruus vetelee vielä sikeitä, mutta kaikki hyvin. HUH Huh.. huh huh... Heti kun kello löi kotiinlähtöajan, melko rivakasti suoriuduin surkeannäköistä, tokkuraista potilasta hakemaan. Kauluri päässä, nolonnäköisenä, mutta jälkitoipumista vaille terveenä! Ihan mielettömän hyvä fiilis. Kuitenkin sitä edelsi voimakas luopumisen pelkofiilis. Se fiilis jota ei halua tulla kokeneeksi, se fiilis jota pelkää.


Tiina parani ja sai paljon lisävuosia. Se toimi Taran oppivaraemona, varmasti opettikin monet asiat Taralle paljon paremmin mihin itse pystyin. Joskus se oli vähän vaivaantunut kun Tara kömpi sen viereen, ihan kylkeen kiinni nukkumaan. Maltillisesti se opetti Taralle, ettei ole sopivaa tulla sen luulle. Karsinoita siivotessa se istui tai makasi käytävällä, karsinan edessä. Ei se halunut jäädä muualle odottelemaan tai oleskelemaan, sen piti olla lähellä. Nyt Kira tekee samaa, Taran makuillessa ulkona, pihaympäristöä silmällä pitäen.

Tiina tuli eteen istumaan, tuijotti hetken alta kulmien ja laittoi tassun syliin. Tuhahti kovaan ääneen, halusi huomiota. Alkoi läähättää kun innostui, kuten Kirankin muuten. Se haukkasi talvella lenkillä lunta alvariinsa. Hyppi innoissaan lumipallojen perässä ja vallan riehaantuessaan hyppi ja nappasi takinhihasta kiinni. Yhden tallitakin hiha repesi puoliksi irti... "Haahahaa! Oho, eikun siis sori, se oli vahinko"
Joskus myös takin namitasku, joka oli siis Tarapenneliä varten, vielä puolillaan nameja, kun kerran Tara niistä ei piitannut, oli työpäivän aikana haistettu ja melko suoraviivaisesti tyhjennetty. Puoli takkia oli riekaleina... :)

Että osasi Tinttikin joskus olla vähän Pihistelijä-Pahis. Joskus otin sen hevoslenkille mukaan, mutta koska sen mielestä aina lenkin alussa oli superjännää että istuin korkeuksissa ja kunnon koiralaisenhan piti olla ihmisensä ihan lähellä ja vieressä, ei siitä oikein meinannut tulla mitään.

Kahdeksan ja puoli vuotta. Olin etuoikeutetussa asemassa että niin pitkän yhteisen ajan tämän sain rakkaan kolmiokorvan kanssa kulkea.

Opin myös, että maailman rakkaimman koiruuskaverin maallisen, yhteisen taipaleen loppu, ei ole maailmanloppu. Kuten eräs rakkaasta koirastaan hiljattain luopumaan joutunut tuttu tuumasi että kohtaa elämänsä pahimman paikan tähän asti. Siltä se tuntui ja sitä hetkeä pelonsekaisin, raskain tuntein odotti. Kuitenkin kun raskas, jo vähän särkyinenkin askel oli jäänyt taa, ja kevyet tassunjäljet kulkivat muistoihin, jälleen iloisesti laukaten hakemaan keppiä, ikävä oli ja on loputon mutta olo huojentunut. Tärkeimmän kaverin viimeinenkin toive on toteutettu, loppuun asti pidetty huolta, lupaukset täytetty. Siellä se jossain odottelee, niinkuin aina, siihen asti vahtii perään ja ohjailee Kiraa.

Nähdään taas! T.Narunjatke & Tara