Rainbow Bridge

Sateenkaarisilta. Kun aika tulee, on karvakorvien omien ihmisten tehtävä se raskain ja vaikein päätös ikinä. Olla epäitsekäs ja antaa lupa karvakaverille mennä. Se on antanut meille hienoja vuosia, sillä on aina ollut aikaa meille, ollut ystävä ja päivänpiristys, lohduttaja, tuki ja turva. Siksi me olemme sille velkaa sen ison ja vaikean päätöksen. Silloin on meidän aika korvata tuo kaikki saamamme, olla kaiken sen arvioisia.

Eläimillä on se onni, päästä lähtemään kun aika on. Sekin on hyvä juttu. Ei tarvitse kitua ja kitkuutella, kun sattuu ja särkee liikaa. Se on hyvä pitää mielessä kun aika lähestyy.

Mistä tietää että aika lähestyy tai että aika on? Jos kuitenkaan ei ole? Tai jos kuitenkin olisi jo ollut? Miten voida päättää toisen aika? Joskus se tulee selkeästi ilmi, parantumaton selkeä, kipeä sairaus, totaalinen voimattomuus, heikkous. Toisinaan pitää vain uskoa, kun vanha viisas ystävä sen kertoo. Toisaalta ehkä koskaan ei ole liian aikaisin kun se aika alkaa olla lähellä.

Mitä nämä uskolliset karvakasat sitten vaistoavat tai tietävät? Tietävätkö vanhukset että aika on kun se on? Tietävätkö ne milloin tehdään viimeinen, ainakin vähäksi aikaa, reissu yhdessä? Sanotaan että ovat viisaampia kuin me, eivät kanna huolta huomisesta, eivät murehdi tulevaa. Elävät siinä hetkessä.

Ja minne ne sitten menevät, muuttuvatko taivaan tähdiksi ja tuuleksi, vesipisaroiksi ja auringonsäteiksi, kipakammat ehkä ukkosmyräköiksi? Vai menevätkö ne sateenkaarisillalle? Vai vaan häviävät? Istuvatko ne pienenä eläinenkelinä olkapäällämme?

Mitä tehdä jääneelle, haudatakko omenapuun viereen nukkumaan ikiunta, heittääkkö tuhkat auringonlaskuun tai pitää uurnassa, jotenkin vielä läsnäolevana? Vai pelkästään muistona?

Nämä on isoja kysymyksiä, mutta meidän kaikkien, jotka pennun, poikasen, varsan, minkä tahansa eläintenavan elämään otamme, edessä. Niitäkin on hyvä miettiä vähän etukäteen vaikka miten tuntuvat vaikeilta. Se on kuitenkin velvollisuus joka sen pienen karva (ja karvattomankin, jos niikseen on) palleron mukana tulee.

Aika parantaa haavat. Vähitellen iso ikävä alkaa muuttua hyviksi muistoiksi. On hyvä myös muistaa että lähteneen karvakamun jalanjäljissä saattaa olla matkalla uusi ystävä, jonka sateenkaarisillalle, tähtien tuikkeeseen, kesätuuleen, syyssateisiin, tai vain muistoihin, lähtenyt on ehkä peräänsä valinnut, ei itseään korvaamaan vaan sinua lohduttamaan, uudeksi ystäväksesi.

Henk.kohtaisesti en koskaan voisi ajatella, ainakaan nyt, ettei pihalla haalenevien tassujen jälkien päälle tulisi uusia pieniä tassunjälkiä risteilemään. Sydämestä yhdetkään tassunjäljet eivät koskaan haalene.

Siellä ne meitä jossain odottelee, vahtivat ja ohjaavat viisaudellaan, ehkä välillä antavat kompastua muutamiin risuihin, ihan vaan vähän vielä opettaaksensa välillä meitä... :) Mikään ei ole lopullista, ellemme niin halua.

Mihin sinä uskot, missä sinun karvakorvasi on? Tuliko siitä kipakka pieni sadekuuro, voimakas syystuuli vai kaunis auringonpaiste? Vai enkeli pilvenreunalle joka välillä käy olkapäälläsi...

Jaksamisia kaikille, jotka ovat, ainakin toistaiseksi, ehkä vaan vähän pidemmäksi aikaa, karvakavereistaan eroon joutuneet. Meilläkin on ikävä, mutta joskus me vielä nähdään, Pilviasukit.

"Kuuntele askelteni ääntä sydämessäsi. En ole poissa, kuljen mukanasi, aina sinussa."

Kira neuvolassa & Tintti kotiin ♥

Jostain ihmeensyystä tämä blogipoksi on ollut yhteistyökyvytön muutamien päivien ajan, enkä ole saanut tänne lisättyä mitään. Lisään nyt siis keskiviikon ja pian torstainkin puuhat. Ensin siis keskiviikko, jota ennen tiistaina muistin että nyt on... Apua, tehosteviikko!

Pompsahti sitten mieleen että tehosterokotusviikko on tässä ja nyt! Pahvipää mikä pahvipää. Onneksi luottotohtorimme pystyi järkkäämään meille ajan aikataululla "heti" ja keskiviikkoaamulla huristeltiin kohti neuvolaa. Aamu ei kyllä alkanut ihan niin aurinkoisesti; Eka aamu-ulkoilu oli jo venynyt ja venynyt, kunnes eka-aamuvuorolaiselle oli tullut jo kiirus töihin ja laittoi viestin että pikkupisi, ei muuta.

Olin siis varma puoli seiskan jälkeen puhelimen herätysmetelin ahdistellessa ylös että no nyt on sitten kiirus ulos ja eikun hynttyyt niskaan ja pihalle. Aamutallin ohella siellä sitten päivystettiin ja ihmeteltiin... .... .... (oli muuten varsin kylmäävä talviviimaisuus jo tuulenpuhureissa!) mutta ei ollut hätä vieläkään ei. Sisälle siis kahvetta hörppimään ja rokotuskorttia etsimään, kunnes alkoi kuulua kakomista... Reissuunlähtijä voi huonosti, siis taas äkkiä hynttyyt niskaan ja mäjelle.. ... ... .... Ei mitään. Koirakersa oli vähän sen näköinen että mitäs tässä nyt oikeen niinku venataan?

No, jossain vaiheessa sitten päästiin jopa lähtemäänkin ja puolessa välissä matkaa tuli sitten se eka yäk-kä. Päästiin tohtorin pihalle ja vuorossa oli toinen yäk-kä, ihan siitä vasemman korvan takaa, takapenkiltä, tietysti suojapeitteen ohi, jalkatilaan ja penkinreunoille... Jeejeee....

Hetken jo pohdin autolle pikasiivousta suorittaessa, jäätävässä viimassa ja koiran innosta puhkuen nykiessä toisessa kädessä remmissä, että tultiinko tohtorille ihan oikeaan aikaan, onko jotain hämminkiä? Onneksi mikään ei tukenut tätä hienoista epäilystä, ehkä vaan poninmunkkipalleroita tai jotain muuta yhtä hyvää oli herkuteltu liikaa. Kehuja tuli sensijaan taas, kunto hyvä, hammasvaihto menossa, luonne erinomainen! Punnitus antoi tulokseksi 19,4kg. Rokote meni täysin huomaamatta, lattialla olevat herkut oli paljon mielenkiintoisempia. Ja kuten neuvoloissa on tapana reippaasti käyttäytyviä lapsukaisia palkita, myös Kira sai "karkkipussin" ja vielä muistoksi kivat yllärit, lifechip- sekä rabiesmerkit! :) Illalla vielä niitä ihaillessani muistelin että pitikös tuollainen rabies-merkki ihan oikeasti joskus oikein pantaan kiinnittää rokotuksen jälkeen? Vai muistelenko vaan...

No, kuitenkin, neuvolassa odotti myös eräs kauan ja hartaasti jo kotiin odotettu, kaunis uurna. Tintin maallinen muisto. Varovasti etupenkillä sai kallisarvoinen uurnapurkki matkustaa kotiin takaisin, lasivitriiniin Nipsun valkoisen uurnan lähelle. Kotona taas, uurniensa kanssa vierekkäin ja taivaassa koiraenkeleinä. ♥ Vaikka on kova ikävä molempia, jotenkin olo on silti levollinen. Kaikki on kuten pitää. Se viimeinenkin, vaikein päätös ja palvelus niin tärkeille ja rakkaille karvakorvaystäville on tehty.

Vasemmalla Tintti, oikealla Nipsu, myös huovitettuna, kummityttö-Teean tekemänä. Tykkään siitä kovasti. Kuvalaatu on taas huono, Noksun luurissa voisi olla parempi kamera...