Vuonna 2013:sta

Tuli täyteen vuosi ilman Tiinaa. Se tuli nyt ensimmäisenä mieleen. Tuli vuosi täyteen myös Kiran kanssa ja siihen mahtuikin paljon paljon uutta ja jännää.

Vuonn 2013:sta vihdoin ihka aito ja kunnollinen koirabiili saapui. Tätä Kirakin arvosti ja hihitellen huiskutti häntäänsä Narunjatkeen rakkaalle, vanhalle superkaaralle. Ne (Kira ja Räyhä) eivät koskaan tykästyneet toisiinsa. Kätevä Isäntä loihti koirabiiliin koiraveräjän, josta olen ikikiitollinen, ja jolla hän lunastaa tämän vuoden Mahtavin teko - maininnan! Viha-rakkaussuhde jatkuu koirabiilinkin kanssa, monia työtunteja Kätevä Isännän huollossa, mutta myös urheasti se on kuljettanut kuljettajaansa ja koiruuksia pitkin ylä- että alamäkiä. Toivotaan että liitto jatkuu näin myös tuleviin vuosiin. Vuoden koirabiili maininta siis sille, vaikka se Räyhäni syrjäyttikin.

Löysimme tiemme monien polkujen jälkeen The Kentälle. Tästä vuoden maininta menee Team Rakkimukselle, josta lisää jäljempänä. Tutustuttiin barffaukseen ja vaikkei ihan barffaajia edelleenkään ihan ainakaan olla, silti lihansyöjiä ainakin yli puoliksi. Kävimme Kiran kanssa elämämme ensimmäisessä sakemannimätsärissä, sekä Narunjatke yritti viisastuttaa itseään kolmella hyvällä luennolla (joista kahdesta on koosteet edelleen kirjoittamatta... *hups*. Ehkä yksi hyvä(?) kooste korvaa ne kaksi? No ei, olkoon tulevan vuoden lupaus se, että nämä kaksi uupuvaa koostetta vielä tulee! (Milloin, ei puhuta siitä;). Yhden näiden jäljiltä koki yhden suuren oivalluksen - jos toisenkin; Tämä on ikuista oppimista ja oivaltamista. (Mutta miksi joskus niiiiin turkasentuskastuttavan hidasta!?)

Ja mainittava on myös niinkin tärkeä juttu, kuin elämäni hienoin lompakko! Kellään ei ole samanlaista ja tämä tulee taatusti olemaan kaikkein kallisarvoisin lompakko, tyhjänäkin ;) Ja "lähisukuun" liittyi mahtava toisenlainen germaani(nakki), ties vaikka joskus meidän omaan laumaankin.

Myös suuri suru vuoteen murheeksemme mahtui, se tulee seuraamaan myös tulevia vuosia, aina. Aina silloin myös ymmärrän, miten suuri merkitys karvakorvilla oman pääkopan hoitoon on, ainakin juuri tällä korvakaksikolla. ♥ Korvakaksikolle siis vuoden kallonkutistajapalkinto.

Olen siis kiitollinen tästäkin vuodesta, jonka olen näiden tyyppien kanssa saanut viettää ja miten hyvin ne tulevat toimeen keskenään.

Samalla haluan toivottaa tulevaan vuoteen paljon onnistumisen tunteita Kennel Wolf Magicin päähäärijöille Leilalle, Magille ja Pasolle sekä Sitka Teamille (Kiitos kaikesta etätuesta!), Team Rakkimukselle (Kiitos kaikesta opastuksesta ja ohjauksesta, me rasitetaan teitä myös tulevana vuonna, ihan pian oikeastaan!! \o/) ja ehkä aivan vahingossa koiratukihenkilöksi ajautuneelle Marille koiruuksineen (Koiratukihenkilö on sitten varsin tärkeä tehtävä, koska on äärimmäisen tärkeää, että on joku maalaisjärkinen koirahenkilö, jolle voi tarinoida omituisia pohdintojaan ja elämää suurimpia kysymyksiään koiramaailman huolestuttavista ja hauskoista asioista).

Sekä kaikille muillekin, teillekin, uusille ja vanhoille koiruustuttavuuksille (olen saanut tämän blogin sekä fasebuukin kautta kivoja uusia koiratuttavuuksia, kiitos teille, on ollut mukava lukea teidän koiruusjuttuja, antakaahan kuulua itsestänne edelleen!) ja koiruuksille kokoon ja ikään katsomatta.

Hyvää alkavaa vuotta, pitäkäähän koiruuksistanne tiukasti kiinni!

Lyhyesti;

• Kira voi hyvin! *Huh* (Se ei ole syönyt kanaa, riisiä ja JUUSTORAASTETTA, kuten olen ehkä muutamalle tainnut mainita. Juustoraaste ja raejuusto, no onhan ne nyt hyvin samantapaisia ja on aivan luonnollista että ne saattaa myös mennä vähän sekaisin...!? ;)
• Vuosi vaihtuu uuteen, pieni kooste menneeseen on kai paikallaan täälläkin kun muillakin. Tulossa.
• Vuodenvaihde tuo erinäisiä haasteita. Eläimillä sietokykynsä kanssa ja Narunjatkeella ihmisten ymmärtämisen kanssa. Taas.

Ilotulitteiden käyttöaikaa lyhennetään meluhaittojen vähentämiseksi. Ilotulitteiden ampumisen saa aloittaa entiseen tapaan uudenvuoden aattona aikaisintaan klo 18. Päättymisaikaa lyhennetään neljällä tunnilla eli ilotulitteiden ampumisen tulee päättyä klo 2 uudenvuodenyönä, kun vanhan lain mukaan ampuminen oli sallittua klo 6:een saakka.

Miten em. lause on niin vaikea ymmärtää? Uudenvuoden aatto on 31.12. ja klo. 18. on silloin kun viisari on 12:sta ja 6:sen päällä? Ilotulitteiden ampumisen tulee päättyä, eli loppua klo 2 uudenvuoden yönä. Klo. 2 on viisari 12:sta ja 2 päällä. Vähän sama kuin klo. 14. mutta ei päivällä vaan yöllä! Ja uudenvuoden yö on se yö, joka seuraa sitä aattoa, eli huomista. 

Tosin tuota lausetta ja Poliisin määräystä voisi muutenkin muokata malliin; Koska lakia ei ymmärretty / osattu / tajuttu noudattaa, ilotulitteiden käyttöaika lopetetaan sitten kokonaan. Piste ja Aamen.

Karu karumpi arki

Piti kirjoittaa koirien joulusta ja joulunjälkeisestä elämästä, mutta sitten ehti tulla karu karumpi arki, perjantai.

Torstai-perjantai välisenä yönä heräsin muutamaan otteeseen vahtipöhinään. Kurkin ikkunoista enkä nähnyt mitään muuta kuin pimeyttä ja sankkaa sumua. Kolmannella kerralla vastasin pöhinöihin että nyt nukkumaan, siellä mitään ole (peitonalla täristen, mutta ei kerrota siitä koirille).

Aamulla se sitten iski, pöhinä ei ehkä ollutkaan vahtipöhinää vaan Kiran uudenlainen tapa pyytää ulos...

*Ja nyt seuraa sitten ilmainen vinkki; Jos parhaillaan syöt aamupalaa tai mitä tahansa palaa, jatka lukemista myöhemmin*

Mattoa oli käytetty weeceenä, hyvin kiireellisille tarpeille. Tästä se alkoi, loputtoman pitkän perjantaipäivän arki, alkaen aamuseiskasta, päättyen epämääräiseen uneen, yökolmelta. *Haukoitus*

Kira kävi muutaman kerran päästelemässä roiskaisuja paineella ulos ja toisestakin päästä tuppasi jonkinajan päästä pukkaamaan laattaa pihalle. Tarakin kävi YÄK-käämässä ja ajattelin että se on sitten kunnon Yrjö Ripulinen tullut koiruleille kylään... Myöhemmin selvisi että Taran yäkkäily oli mahdollisesti yöllisten hurjien hajujen tai muuten vaan sen kaiken näkemän myötäpahoinvointia, tai jotain muuta.

Koska molemmat oli hyvin reippaita ja esiintyivät täysin omina itsenänsä, ajattelin että pikkupaastolla selvitään työpäivän toiselle puolen, heitin Inupekt Fortenapit naamaan ja jätin päiväunia vetelemään. Jos olisin tiennyt mikä kotiintulijaa odottaa, olisin varmasti tehnyt jotain toisin, jäänyt ehkä kotiin.

Kuuden tunnin päästä kotiin palautuessa vastaan tuli kahden iloisen koiran lisäksi tyrmäävä haju sekä lohduton näky keittiön lattialla. Ensireaktiona Hyvä, koirat on hyvin hengissä! seuraavana Voihan p¤!?rk&!... Mutta mielensadattelu vaihtui kuitenkin nopeasti isoksi-isoksi huoleksi; Osa "hätä ei lue lakia" - tekosista oli selkeästi värjäytynyt punaisella sekä yksi tai kaksi läjää oli pelkkää tummanpunaista löysää puuroa. Samantien mieleen palautui karvaturilaskoiruuksien luottohenkilön tuore kauhukokemus oman koiransa tiimoilta, pahasta vastaavasta ripulista, jossa kyse oli ollut nopeasti hyvinkin vakavaksi muodostuneesta tilanteesta.

Koirien pikatarkastuksen ja hyvän yleisvoinnin toteamisen jälkeen selvisi että Taran voisi jättää potilaslaskuista pois, se oli ookoo ja osa veripisaroista oli sen alkanutta juoksuilua, johon mahdollinen aamuyäkkäkin liittyi. Etsin netistä aukiolevien klinikoiden ihmisiä luurinpäähän joissa toisessa oli kiireellinen tapaus työnalla eikä mahdollisuuksia ottaa uutta potilasta ja toinen oli menossa juuri kiinni. Vaihtoehtona oli siis alueen päivystystä hoitava Tuhatjalka, josta olen joskus aikaisemmin jo purkanut tuntojani tänne. Sitten alkoikin vähän ahdistaa. Voisinko vielä seurata tilannetta? Molemmat kun kuitenkin vaikuttivat yleiskunnoltaan hyviltä. Ehkä aavistuksen nuutuneilta, mutta toisaalta aamuruuatta jättäminen ja Yrjo Ripulisen vierailu varmasti oli verottanut voimia, ihan ilman kauhuskenaarioitakin. Mitä pitäisi tehdä? Klinikoilta olivat sitä mieltä että niin kauan kun yleiskunto on hyvä, voi seurailla ja koittaa kotikonstihoitoja. Mielessä kummitteli kuitenkin koiratukihenkilöni kokema tapaus tai mahdollinen vierasesine, joka aiheuttaisi verenvuotoa. Olisi kamalaa jos Kira romahtaisi yhtäkkiä. Päätin vielä konsultoida kasvattajaa ja hyvin asiapitoinen puheli tiivistettynä lyhyesti; Voin vain todeta että Kiran kasvattajan kaltaisia kasvattajia saisi olla PALJON enemmän.

Vielä tiivis pieni pähkäily puhelun jälkeen itsekseen ja sitten soitto päivystykseen. Klo. 19.30. saatiin ysiksi aika. Vaikka juuri pohdin apteekkiin lähtöä ja kotiapteekin täyttöä kotihoidon tiimoilta, nyt katselin kelloa, miten hitaasti sen viisarit liikkuivat. Odottavan aika on niin pitkä.

	Potilas odottelutilassa. Ensin tarkastettiin tietysti paikka. Mukavat tuolit ja telkkari! Katsottiin aika kauan Saksikäsi Eetua. Sitten alkoi ramaista...

Aulassa oli useampikin apua tarvitseva, pari Coton de tuléaria luulen, saattoi olla jotain muitakin, joista toinen tuntui kuuluvan klinikan vartijakoirakuntaan. Kotiin oli lähtöluvan saanut ehkä iloisin potilas ikinä, Bullterrierityttö, joka vispasi häntäänsä niin hurjasti että koko koiranpötkö heilui ankarasti puolelta toiselle. (En tiedä miksi, mutta näin aikojen saatossa olen alkanut ajatella näitä kyseisiä koiria jotenkin hyvin sympaattisina eikä tämä koira tätä ajatusmaailmaa kovasti muuttanut) Kirankin olisi kamalasti tehnyt mieli mennä tervehtimään tuota lystikkään näköistä sheikkaavaa tyyppiä, joskin tosin kaikkia muitakin.

Ilmoittautumisen jälkeen siirryttiin sitten käytävälle odottelemaan omaa vuoroa, ja ensin listalla oli tietysti paikan tarkempi tarkastus. Sen jälkeen katseltiin kotvanen leffaa ja sitten alkoikin jo ramaista...

Hetki ehditiin nokosia vedellä kunnes Kira kutsuttiin huoneeseen. Eläinlääkäri kyseli ja kirjasi tarkasti tapahtumat ja oireet ylös. Tarkastettiin normaalit elintoiminnot, ei lämpöä, normaali syke, ei aristusta vatsanalueella, pirteä yleisilme. Verinäytteet ja tiedustelu haluanko kuvata. Ell:in mielestä se ei ollut välttämätöntä, koska aristusta vatsan alueella ei ollut ja koira oli pirteä, ei kipuinen. Kyllä, kyllähän minä halusin kuitenkin kuvata, kaikenvaralta. Tiedän että jos en olisi kuvauttanut, olisi tullut tilanne että sitten kuitenkin olisi kuvattu, myöhemmin. Mielummin kaikki nytheti samallakertaa selväksi.

Hoitaja haki meidät kuviin, joka todellakin saatiin otettua ilman rauhoitusta. Epäilin asiaa Kiran ollessa joskus aikamoinen väkkärä ja tietäen että pöydälläolo saattoi saada sen ihan vähän pikkuisen paljon epäileväiseksi. Kuva saatiin kuitenkin hyvin ja kun kone siirsi kuvaa näytölle, seurasi Kira tarkasti pöydällä edelleen istuen, pää kallistellen että minkäslainen kuva sieltä oikein muodostui. Ihan hyvä ja lukukelpoinen kuva joka siirtyi lääkärin päänvaivaksi. Me jatkoimme matkaa takaisin huoneeseen jossa otettiin verinäytteet ja laitettiin tippaan. Siinä sitten odoteltiin, hetki jos toinenkin. Osaa muuten valua tooooosi hitaasti se tippa... 

Potilasta väsytti ja rapsutellessa sikeä uni otti ylivallan. Hyvä ettei itse taustatukikin lattialla istuessa alkanut vetämään hirsiä. Vähän myöhemmin lääkäri tuli kertomaan tulokset; Ei mitään normaalista poikkeavaa. HUH. Mahasuolikanavan tulehdus oli diagnoosi ja syyksi epäiltiin vallitsevaa, märkää ja kosteaa, lämmintä ilmaa, joissa bakteerit juhlivat. Kuulemma oli useammalla koiralla tänä syksynä vastaavaa.

Vielä ei päästy kuitenkaan kotiin vaan tippapussi vaihdettiin antibioottipussiin ja se odoteltiin loppuunasti. Sekin tippui jäätävän hitaasti. Lopulta, kellon ollessa lähellä 00.30:ntä, saatiin kattava diagnoosi ja ohjeet + lääkkeet kotiin kannettavaksi. 

Ohjeena oli antaa Promax-tahnaa heti kotiuduttuamme ja tunnin päästä Antepsinia perään. Muu lääkearsenaali koostui seuraavasti:

• Promax loppuun, ekana aamuisin 1 annos (Tuubissa 3 annosta)
• Antepsin 5ml, tunnin päästä Promaxista, 2 x pv:ssä, 5-7vrk.
• Trikozol 200mg antibiootti, 1 tbl. 2 x pv:ssä. 10 vrk ajan.
• Pepcid 10mg. 1tbl. 2 x päivässä, 5-7vrk.

Lisäksi Canicuria suositeltiin myös ruuan joukkoon annettavaksi. Ei ole ennen taidettu näin moninaisesti meillä joutua eläimiä (edes ihmisiä onneksi!) lääkitsemään.

Kotimatkan koiruus nukkuatuhisteli, alkumatkasta tuli tekstari, jossa kotijoukko ilmoitti sähköjen menneen. Hienoa, sekin vielä... Ilma oli vaihteeksi melko epämukava, joka päiväinen kova tuuli ja sade olivat jälleen läsnä. Kotona Promaxit meni aika kivuttomasti suoraan kupista, pienen kannustuksen jälkeen ja samoin Antepsinitkin. Noin kolmen aikoihin Narunjatke sai oikaista itsensä keittiön vahtisohvalle nukkumaan. Kira oli siirtynyt untenmaille rasittavasta päivästä jo heti viimeisen lääkkeen jälkeen.

Tällä kertaa kokemukset Tuhatjalasta olivat täysin positiiviset. Toiminnasta sai tällä kertaa hyvän, kokeneen kuvan, se oli ystävällistä ja asiantuntevan oloista. Odotusajat olivat melko pitkiä mutta se on luonnollista kun päivystyksestä on kyse, muutama muukin kiireellinen potilas saattoi paikalla olla eikä meillä onneksi hengenhätiä, silloin on selvä että kiireellisemmät menevät edelle. Kotiinsaadut ohjeet ja raportti laskuineen olivat selkeät ja ne käytiin läpi huolella. Vakuutusyhtiötä varten printattiin mukaan ihan oma lappu. Kiitos Tuhatjalan 27.12. päivystänyt väki, täällä tilanne näyttää hyvältä, toivotaan että sellaisena jatkuu, olen tyytyväinen että poikkesimme.

Ja vielä on kehuttava omaansakin, Kira käyttäytyi niin hienosti kuin koira vaan voi. Se oli rauhallinen, utelias ja ystävällinen kaikille. Hieno Harmaaneiti ♥

Toiveita, ihmeitä ja järkkyäkin

Joulunaika on ihmeiden ja toiveiden aikaa... 

Toivo sinäkin mitä blogista haluaisit lukea, klikkaamalla sopivaa palluraa, tosta oikealta, kalenterin alta.

Rohkeasti vaan, ei jää mitään tassunjälkiä siitä mihinkään...
Tai voit tähän kommentoidakin, jos sopivaa palluraa ei löytynyt.

PS. Putsattiin äsken korvia. Nykyään aika harvoin, töhniminen kun on loppunut sitten sen, kun naudasta ja vehnästä luovuttiin. Taran kanssahan meinasi olla ihan tuskaa jo sitä ennen, korvien yöllisestä plätinästä kirjoitin joskus täällä. Onneks ei enää ole tuollaista. Mut joskus on pakko. Menin hakemaan tänään joululahjaleluja. Tulin takaisin korvanpuhdistusaineen kanssa. Ei leluja. Myyjäkin totesi että jo on ankea joulu sun koirillasi, saa vaan korvanpuhdistusainetta... En tiedä miten siinä niin kävikin, mutta onneks vielä ehtii, jos noi on vaan kiltisti...

Mutta takaisin siihen korvienputsaukseen. Se on kirosana koirille, molemmat inhoaa sitä kuin ruttoa. En ihmettele, eihän se varmaan kivaa ole, inhoaisin luultavasti minäkin jos korvaan jotain lorautettaisiin. Tänään Kira vaan osoitti sen selkeämmin kuin ennen. Se menee tosi vakavaksi ja saa tyranni-korvanputsaajan tuntemaan olonsa tosi syylliseksi. Sitten se lähes hyperventiloi hetken. Korvat sojottaa itään ja länteen ja haukkoo happea. Kaameeta. Luulen ettei se tiedä kaameemmasta. Varmaan sama fiilis kun mulla hammaslääkäristä. Ihan pelkästä ajatuksesta jo. Tarakin inhoaa, mutta kestää hokemalla selviämismantraansa. Se munkin pitäis opetella sinne hammaslääkäriin.

Pelastusoperaatio

Parin päivän takainen aamulenkki sisälsi hurjan jännittävän käänteen, kun Geelari III meinasi joutua teille tietämättömille, virtojen vietäväksi. Onneksi ojakoivu otti kopin ja pysäytti jo hurjalta näyttäneen tilanteen. Narunjatke joutui pelastustehtäviin, koira- partion pidätellessä henkeään, tiiviisti tapahtuman kulkua seuraten. Varsinkin Kira oli huolissaan. Onneksi operaatio Geelari III:sen pelastus päättyi onnellisesti ja pallero saatiin taas turvallisesti & tiukasti Kiran kitaan. Huh huh... (Pahoittelut huonosta kuvanlaadusta.)

Surviver Game

Myrskyn jälkeistä elämää, joulukalenterin luukkuja paukutellessa. Sekin tökki joutuessaan Rva Myrskyn pauloihin, sähköjen ollessa jonkinaikaa poissa. Torstai-perjantai yönä oli kaamea myrsky, varmasti ainakin osa teistä myös sen ohimennen huomasi. Tällä kertaa myös täällä asuvat koirat oli samaa mieltä, erityisesti Tara. Se oli vähän yllättävää koska Tara ei ole pelännyt ennen mitään luonnonjuttuja, ukkosia, tuulia tms. Sinä yönä oli toisin.

En itsekään saanut unta kun tuuli repi ja riepoi. Joskus alkuyöllä meni sähköt. Talo nitisi ja kitisi antaessa tiukkaa vastusta rajusti puskevalle tuulelle. Kovaa kohinaa, rapinaa, ryminää, puhinaa, kolinaa... Sitten alkoi kuulua huolestunut pieni piippaus. Tara. Eikun ylös sängystä ja tilannetta tarkastamaan. Oliko jotain jo lentänyt jonnekin, josta Tara halusi ilmoittaa.

Ei, se halusi ulos. Ulos?! Tuonne myrskyyn?! Eihän tuonne ulos nyt kukaan voi mennä tai haluta?!! Joo, ulos se halusi, eikä siinä muu auttanut kun ulos koiruus päästää. Ilmeisesti unenpöppörössä (jos siihen voisi nyt ees tällä kertaa vedota) ei ajatus leikannut ja päästin koiran totuttuun tapaan ovesta siis ulos... ... i r t i ... Samassa kun Tara pinkoi häviten takapihan pimeyteen, myrskyntuiverrukseen, hoksasin miten fiksu teko se olikaan, kertakaikkiaan. En todellakaan ajatellut asiaa sen enempiä kun kerran sääilmiöt eivät olleet koskaan Neiti Pinkeämielen mielentilaa järkyttäneet, mutta siinä oveen pelonsekaisin tuntein tuulen listiessä, kävi todellakin mielessä että mitäs jos se ei nyt takaisin tulekaan. Pelkää ja koittaa juosta tuulta piiloon, jonnekin häviksiin? Onneksi pelko oli turha, asiat toimitettuaan Tartsu kiisi takaisin sisälle suojaan. Huh. Valtava huh.

Silti se oli levoton. Meni omaan punkkaansa mutta tuli hetkenpäästä viereen istumaan, pälyili hermostuneesti ovea ja ikkunoita ja piippasi. Kira ihmetteli myös, muttei niinkään ollut hermostunut. Kunhan ihmetteli. Vedin koirien punkat keittiön puusohvan viereen ja pistin sohvalle pötkökseni. Molemmat koirat tulivat ihan viereen ja toisiinsa kiinni. Rapsuttelin niitä puolitokkurassa torkkuen, samalla itsekin sisäistä pikkupaniikkia potien. Koirat nukahtivat, minä en. Kai se sitten oli Narunjatkeen vuoro vartioida ja taata turvallinen uni, karvakorvakavereilleen.

Ehkä tunti - ehkä kaksi näin. Torkkuen, välillä hereillekin hätkähdellen ja kuunnellen, kunnes Tara heräsi kokonaan suurempaan rytinään. Oksat lenteli ikkunoihin, ulkona rymisi ja talo piti tiukasta pintansa, tuulen yrittäessä puskea sitä tieltään. Tara halusi taas ulos. Tottahantoki koiran maha pitää kerran vuodessa tai kahdessa mennä sekaisin juuri vuoden pahimpana myrskynä! Menikö itse myrskystä vai muusta, ei koskaan selvinnyt ihan 100% varmasti.

Tällä kertaa koira hihnaan ja pihalle, taskulamppu toisessa kourassa. Hyvä että ovesta ulos päästiin. No, eihän siitä sitten mitään tullut, Taraa pelotti eikä se uskaltanut oikein irtaantua kauemmas narun toisesta päästä. Viereenkään ei kuitenkaan osannut tarpeitaan tehdä. Hetki odoteltiin ja sitten tein ratkaisun yrittää jälleen talonsuojiin. Ulko-ovi ei meinannut aueta millään tuulen painaessa sitä kiinni. Ei siis kaukana ollut että olisi vietetty toinenkin tovi myräkän pyörteessä...

Tilanne jatkui. Tara oli edelleen levoton, vaelsi, läähätti ja vinkui. Pohdin oliko oikeasti hätä vai vaan mielenhätä. Lähteäkö uudelleen raivopäiseen säähän, vai yrittää tyynnytellä sisällä levotonta koiruusparkaa.
Vedin syvään henkeä, hyvin vastahakoisesti vaatteet jälleen niskaan ja koira hihnaan. Eikun ulos. Meidän oma yöllinen surviver game. Olisi kyllä henk.kohtaisesti riittänyt helpompikin peli, ihan todella.

Tämä uhma tuotti kuitenkin tulosta, hätä oli todellinen. Kehusin kovasti rohkeaa (kauhuissaan) olevaa koiraa, joka vähän valoi siihen mielenrohkeutta, häntäkin nousi ja vähän jo heilui. (Omastakin voimasta, ei siis pelkästä myrskyn voimasta.)

Levottomuus jatkui silti. Kyllä se ihan oikeasti pelkäsi ja oli huolissaan. Kira vaikutti olevan vaan ihmeissään, ehkä ihan ripauksen huolissaan, muttei pelokas eikä hermostunut. Aamun tunteina suurin raivo alkoi vähitellen tasaantua ja me kaikki yön valvojat väsyä. Kätevä Isäntä, joka oli nukkuakuorsannut autuaan tietämättömänä koko yön (miten voi olla sellaiset unenlahjat?!), teki siinä vaiheessa jo töihinlähtöä. Me päätimme ottaa tunnin, ehkä parinkin tirsat.

Sähköt oli ja pysyivät poissa aina lauantai-iltaan asti. Meillä ei suurempaa hätää ollut, koirien lihat pelastettiin pakkasesta kylmälaukkuihin ulos, puuhellalla lämmitettiin vedet ja puurot pitäen samalla torppa lämpimänä. Otsa- ja taskulamppujen turvin hortoiltiin illan pimeyksissä.

Viimeyö oli ensimmäinen sitten myrskyn, kun yöllistä ulosherätystä ei piipattu. Tara on edelleen ehkä vähän varautuneessa mielentilassa aika-ajoin. Eilen päivällä pienen sähkökatkoksen iskiessä se pomppasi samantien punkastaan ylös ja pälyili hermostuneesti. Taisi olla eka iso myrsky ilman Tiinaa. Tapaninpäivänä Tintti-Enkelikoiruus vielä oli, tukena ja turvana. Ei maailman tuulet Pinkeämieltä hetkauttaneet, kun ei Tinttiäkään. Luotettava ystävä on arvokas joka tuo turvaa. Huomaan ettei kaksijalkaisia ole siihen tehtävään Taran elämässä vieläkään kelpuutettu, vaikka tukea ja turvaa siitä suunnasta jo haettiinkin. Kira turvaa enemmän meihin. Ihmisten koira. Tara taitaa olla koirien koira...

Sakemania

Tuossa, jo kauan aikaa sitten heitettiin niin vaikea plokaustoive, siis todella niin vaikea ja laaja, että sen ulossaanti on kestänyt  n ä i n  kauan (pahoittelut tästä toiveen esittäjälle ja haasteellisuudesta huolimatta kiitos postaustoiveesta, onhan niitä kiva saada, saa laittaa muutkin, vinkvink!).

Toive oli kirjoittaa ajatuksia sakemannien jalostuksesta, koulutuksesta ja muutenkin itse rodusta. (Kirjoittakaa toki muutkin sakumaanikot, voin sitten linkata niitä tänne, tulisi laajempaa näkökantaa samalla)

Ensimmäinen ajatus oli, etten minä, Noviisi-Narunjatke, voi siitä edes kirjoittaa. Onhan rodusta paljon ajatuksia päänsisällä, mutta niiden olisi ehkä hyvä siellä vaan pysyäkin.

Ihan ihkaomia sakemanneja vasta kolme ja kaiken kruunaa vielä se, että koirat ovat olleet niitä niin sanottuja kotikoiria. No ehkä Kira on sitten se oikea harrastesaku. Kiran kanssa on vähän ihan tavoitteellisesti opiskeltukin. Ettäs millä ihmeen kokemuksella tässä sitten ajatuksiani aihealueesta jakaisin?

Toisaalta olisiko sitten juuri niin, että se onkin se pointti, miksi tässä asiassa oli helppo noviisinarunjatketta lähestyäkin? Kysyä tavalliselta kaduntallaajalta mielipiteitä? Olen itseasiassa pari kertaa ennenkin ollut tässä tilanteessa; "Hei, ollaan ajateltu sakemannia, kerro niistä lisää?" Silloin olen hetken vilkuillut ympärilleni ja pohtinut että keneltä ne oikeen kysy...?

Noniin. *pyyhkii hikeä otsaltaan* Toivepostauksen lähettäjällä ajatuksena olisi tulevaisuudessa mahdollisesti hankkia se oma eka sakemanni ja rotu rotuna mietityttää. Terveys ja luonne. Kaikenlaiset asiat, joista kuulee ja lukee. Hyvä vai huono idea, oma sakemanni...

Ehkä itse ensimmäiseksi listaisin ajatukset, miksi juuri sakemanni?

Omalta kohdalta varmasti suurin syy tähän on ne ihan omat kasvattajani. Sakuja on ollut aina kotona ja niiden parissa kai tuli ikäänkuin kasvettua. Joukossa oli myös poninkokoisia irliksiä (minä siirryin tässä kokoluokassa suoraan niihin poneihin) ja karkkarimäyriksiä. Eli sakemannien läsnäolon tarve tuli kai jotenkin kasvuympäristön perimänä?

Mutta saksanpaimenkoira on minulle koirarotuna:

• Sopivan kokoinen, ei liian pieni eikä liian iso. Mahtuu taloon sisälle asumaan eikä mene hukkaan.
• Sopivan karvainen, ei liian eikä liian vähän. Ei pelaamista takkien kanssa tai kamalaa karvanselvitystä trimmaamisineen. Paitsi välillä tuntuu pohjavillakarvapallojen pyöriessä pitkin kämppää, että ne on sittenkin liian karvaisia.
• Sillä leikkaa nopeasti ja se haluaa tehdä. No yleensä. Ei tarvi rautalangasta vääntää eikä miljoonaa kertaa. Sopivan aktiivinen, liikkuva, omilla aivoilla ajatteleva otus. Eli periaatteessa noviisinkin siis helppo kouluttaa!
• Suoraviivainen. Tykkään mäyriksistä suuresti niiden ison egon ja valtavan sympaattisuutensa vuoksi. Sakemanni on suoraviivaisempi, tykkään siitäkin. Aaltopituudelle on helpompi päästä.
• Monipuolinen. Ei se suojelu ja tottis oo oikeesti ne ainoot jutut, tämän kanssa voit tehdä melkein mitä vaan!
• Toimiva vahtikoira. Toisinaan haluan syrjäytyä rauhassa. Näitten kanssa se onnistuu. No ainakin Taran kanssa ;) Ei tuppaa tuntemattomat turhan herkästi portista sisälle. Nykypäivänä ainakin hyvä asia, kaikenmaailman kaupustelijoita kun niitä on...
• Ei tilaisuuden tullessa häviä. Pysyy siis pihalla, tai missä vaan, lähellä.
• Aina hyväntuulinen! Ei murjota tai kärttyile. Aina valmis partiolainen. Ainakin pääsääntöisesti.
• Helppohoitoinen. Ei mitään ihmeellistä koska mekin on pärjätty.
• Paras. Niin.

Siinähän niitä tiivistetysti, mitä saku minun mielestäni on. Jalostuksesta ei tällä kokemuksella passaa niin paljoa naputella mutta se, mitä ajattelen on terveys ja luonne. Ja jotta siitä voisi olla oikeasti jonkinlaista käsitystä, lienee selvä että koiralla pitää olla sukupuu (paperit) tiedossa. Ajattelen myöskin niin, että jos nyt sitten on vaikka ne ceen lonkat, ei ole paras idea käyttää jalostukseen kun parempiakin on. Virallisten tulosten lisäksi olisi hyvä tietää muutenkin vanhempien terveydestä. Tiedä sitten miten periytyviä kaikki on mutta terveessä aina vara parempi kuitenkin.

Ja se luonne. Saksanpaimenkoiran tulee olla luonteeltaan tasapainoinen, vahvahermoinen, itsevarma ja ehdottoman ennakkoluuloton, mutta myös hyvin säyseä. Se on hyvin älykäs ja tarkkaavainen, ja sen pitäisi olla helposti ohjattavissa. Rodun alkuperäinen käyttötarkoitus vahti-, suojelu- ja palveluskoirana edellyttää koiralta rohkeutta, taistelutahtoa ja kovuutta. - Sanoo Wikipedia.

Ihan hyvin sanottu. Kuulostaa ihan mukavalta sakemannilta se. Avoin, rohkea ja Arfmania lainatakseni, seisoo neljällä jalalla. Tiina oli kaikkea tätä. Minusta sen upein luonteenpiirre ehkä oli rohkeus. Ei ollut mitään mitä se olisi pelännyt tai edes epäillyt. Se loi pohjan kaikelle hyvälle, tasapainoiselle ja täyspäiselle olemukselle.

Näin wannabe-harrastajan näkökulmasta koira, no ainakin se eka, pitäisi olla itseasiassa juuri tuollainen, kun tuo tummennettu teksti kertoo. Ne alan hyvin vihkiytyneet harrastajat varmasti sitten jo toivoo isosti myös tuota himmeämpää jatko-osaa; Taistelutahtoa ja kovuutta.

Kiralla on erinomainen luonne ja se on terve, jollaisena toivottavasti pysyykin. Kaikenkaikkiaan sellainen saksanpaimenkoira kun mielestäni ainakin tämän tason harrastelijan koiran pitää ollakin. Ehkä vielä vähän turhankin avoin, olisi halaamassa kaikkia vastaantulijoita heti alkumetreillä, mutta laitetaan se nuoruuden innokkuuden piikkiin. Ja parempi se niinpäin kuitenkin.
Tara taas oli ja on edelleen haaste. Sellainen, jota ei varmasti ekaksi sakemanniksi ainakaan toivoisi. Tuskin tosin sen tosiharrastajankaan unelma, arkuutensa vuoksi. Siinä yhdistyy vähän kaikkea; Kovaa temperamenttia, agressiota, vahtiviettiä ja valitettavasti sitä arkuutta. Jos meille olisi tullutkin Tara II, olisin jotain tehnyt toisin. Olisin tiennyt minne olisin aran ja kuitenkin vähän kihakan pennun kanssa suunnannut. Silloin en tiennyt enkä paikkaa ja apua löytänyt vaikka miten etsin. Vaan silti näin jälkeenpäinkään katsoen ei montaa asiaa ole joita olisi edes voinut tehdä toisin.

Taran kaltainen koira laittaa koetukselle omaan itseensä uskomisen mutta myöskin opettaa valtavasti. Nyt Kiran jälkeen ehkä sen Tara II:sen taas jaksaisi, (mielummin kuitenkin ei) mutta Taran perään suoraan toinen samanlainen olisi voinut viedä ajatukset täysin toiseen rotuun. Terveyspuolikaan sillä ei ole ollut ihan paras mahdollinen (spondyloosi) mutta ainahan se riski joka koiran kanssa on. Joka rodulla on jotain ja huonon yksilön kohdalle osuessa sitten enemmän.


Joka tapauksessa sakemanni on hieno koirarotu, ehdottomasti. Tintti oli silta Taran kasvattajaan. Kiraa hakiessa taas huomasin juuri sen, miten vaikeaa voi olla löytää sopiva koira ja asiallinen kasvattaja. Ehkä kaikissa roduissa on tätä samaa ongelmaa; Ne fanaattisuuteen taipuvat superharrastajat ja ns. tavisharrastajat. Ja jos et ole piireissä pyörinyt, ei ole ihan helppoa löytää se sellainen, jolla on sopiva pentu. (Tai kasvattaja joka uskoo sinun olevan sopiva pennulleen.)

Olihan se hirveää täysin noviisina, ei-piireihin-kuuluvana lähestyä suuria ja mahtavia kasvattajia. Kasvattajia, jolla oli jo ollut sakemanneja ennenkuin sinä olit syntynytkään, mainetta ja kunniaa, hienoja, pitkiä nimiä sukutauluissa ja kaikenlaisia kirjainyhdistelmiä. Niitä mistä sinä et tiennyt mitään. Kylmännihkein käsin luuria pidellen piipitin, että kun sakemanninpentua tässä... Oltaisiin nyt hankkimassa... Monesti sai tympääntyneen; "Ymmärräthän sä nyt varmasti ettei nämä SAKSANPAIMENKOIRAT oo mitään kotikoiria???"

Varmasti siksi, koska en pystynyt luettelemaan saavutettuja tuloksia tai kertomaan tietäväisesti suvuista. Tipahdin siis THE Kasvattajan silmissä heti sinne nevahööörd - ei kiinnosta - kastiin. Tässä kohden on siis jälleen kiitoksen paikka nykykoirieni kasvattajille, jotka malttoivat kuunnella loppuun asti, kysellä ja kertoa sekä kokivat kodin oikeanlaiseksi pennulleen.

Kira tuli kasvattajalta, jolle tämä pentue oli ainoa. Ja se onkin ainoa sääli, että oli ainoa. Kiran kasvattajan kaltaisia ainakin jokainen ensimmäinen sakemannini - ihminen tarvisi. Oikeanlaisten pentujen ohjaaminen sopiville ihmisille, huolellinen pohjustus asiaan sekä kaikki tarvittava tuki ja apu sekä informaatio. Kasvattaja johon tiedät voivasi luottaa 101%:sti.

Vastasikohan tämä nyt mihinkään blogitoiveen lähettäjän kysymyksiin... Hirveästi ajatuksia - mutta saada ne selkeästi ulos onkin sitten ihan toinen seikka. Lyhyesti koko sekasorto olisi mallia suosittelen! ;)

Jokatapauksessa sitten kun olet varma että sinun sydämessäsi on sakemanninmuotoinen paikka, älä ainakaan sitten mainitse soittaessasi pennusta, että haet sitä "kotikoiraa"...;)

Topi ja Tessu

Ystävät rikkovat rajoja, jälleen. Tinni ja Sniffer - tämän vuosituhannen todellinen Topi ja Tessu. Erikoinen, hieno tarina. Klikkaa vitosluukku auki ja lue & katso kuvat kokonaisuudessaan linkin kautta.

"If only humans could all be as kind and accepting as this pair."

4 luukku

4 luukku on avattavissa ja siellä on jotain pientä ja pehmoista. Ei, ei villasukat. Avaa luukku ja katso.

Lisäksi pienenä keskellä viikkoa kevennyksenä tällainen hauska kirjoitus netin syövereistä, kyllä me koiramimmit sitten ollaan hankalia.

"1.Susikoiranaiset mennä jolkottavat kadulla pitkällä ja ryhdikkäällä askeleella urheiluasussaan ja ketjun päässä usein parikin koiraa. Leuka on ylhäällä, vartalo kuosissa ja naama on yrmeä. Susikoiranaiset pitävät reippaasta toiminnasta.

Tasaisin väliajoin kadulla kuuluu äänekäs karjaisu: "TÄNNE NÄIN, KARPAASI! EI SINNE!".  Sieluni silmin voin kuvitella suhteen susikoiranaisen naisen kanssa: sama huuto jatkuu parisuhteessakin. Jos nössö eksyy suhteeseen susikoiranaisen kanssa, nainen yrittää joko alistaa miehen lauman jäseneksi tai kaivaa hänestä ulos kaipaamansa lauman johtajan."

Mihin kategoriaan sinä kuulut, itse ehkä tuohon 3 ryhmään, ainakin jos Kätevä Isännältä kysytään...;) Lue juttu; Koiranaiset epäilyttävät

::Edit:: Ooooh, Skogsterin seuruuklinikasta tuli @-laatikkoon juuri toimintaohjeet päivälle... Siitä pieni postaus myöhemmin, ainakin sitten klinikan jälkeen!

The Joulukalenteri!

No nyt meilläkin on oma joulukalenteri! Tossa oikealla palkissa, toimiiko se? Ei nyt kovin kaksinen, mut se onkin meidän eka! Jos toivomuksia luukkujen taa on, saa esittää!

Joulukuu?

Mut eihän täällä oo ees lunta? Oskari on ainoa joka on saapunut huudeille ja sai kolmiokorvienkin (saatika narunjatkeen; Aivan hermoraunio, myräkät ei oikeen ole suosikkijuttuja...) mielenrauhaa järkytettyä puskemalla ulko-ovea vasten ja saaden ulko-oven (tai tiivisteiden) pitämään hassua, melko spookia ääntä. "Kuka kumma sieltä oikein meinaa tulla?!!?" -molemmat rynnisti ovelle isosti kysymään. Eivät uskoneet kun sanoin että se on tuuli. Pitivät vähän aikaa vahtia, Kira keesi pystyssä, epäuskoisena tuli viereen viereen istumaan ja oli selkeästi huolestunut hassuäänisestä Tuulista.

Toivottavasti menee pois pian puhaltelemasta, on näitä Einoja ja Oskareita nyt ollut ihan tarpeeksi, ties minne geelipallotkin jo lentelee.

Joulukalentereita on ilmaantunut pitkin plokeja, ovat ihan hauskoja. Ajattelin että me voitais Kirtsin ja Tartsin kanssa poimia aina joku kuva tai juttu tänne. Aloitetaan tällä hassulla videolla, joka eilen kätköjä kaivellessä löytyi esiin.

Sulaneita ♥ ja Citydogi

Alkoi oikein ahristamaan, kun pohdin miten kauan siitä olikaan kun viimeksi ollaan ihmisten ilmoilla käyty, Kiran kanssa siis. Pohdin jo kaikenlaisia ongelmia ja ajatuksia siitä, miten jo ihan aikuiseen kokoon kasvanut Kira menisi toiseen suuntaan ja narunjatke toiseen. Toisaalta sen kuulolla olo kotona on kokenut merkittävän edistyksen ja sinällään toinen sisäinen minäni oli luottavainen asian suhteen ja hyvä niin.

Jo aikaisemmin kaupunkimaailmaan meidät tutustuttaneet Mari ja karvakaverit lupautuivat jälleen tehtävään ja laumallisesta karvakavereita Kiran henkiseksi tueksi tällä kertaa lähti Tito. Viimeksi nähdessämme se oli vielä aivan pikkumies, nyt kokoluokka oli jo ihan toinen mutta luonne edelleen aivan erinomainen, varsinkin tällaiseen vastuulliseen tehtävään. Siispä suuntasimme auton keulan jo aiemmin sovittuun treffipaikkaan, cityvilskeeseen. Pekka Pouta olisi voinut olla hengessä paremmin kyllä mukana mutta painoimme korvat luimuun, vesisateen sekä raikkaan tuulen puhallellessa. Juttua riitti sen verran ettei ilma kyllä loppujenlopuksi haitannut tahtia yhtään.

Kira käyttäytyi paremmin kuin hienosti, toinen sisäinen minäni oli taas viisaampi. Ensin piti tietysti moikata uutta karvakaveria Titoa ja kaksikko näytti tulevan oikein hyvin juttuun. Kira suhtautuu edelleen kohteliaasti uusiin tuttavuuksiin, hienoa. Sitten lähdettiinkin tarpomaan katuja pitkin. (Tiedän ettei Kira halua tätä kaiken kansan tietoon, mutta pakko on kertoa miten hassusti yliuteliaalle koiruudelle voi käydä, kun kävelee mies-urhokoiran takana, joka pysähtyy tolpanjuurelle... No ei ehkä ainakaan kannata mennä kiiruusti tutkailemaan tolpanjuuren koiraposteja jos urhokoiruus on vielä paikalla... Arvaat varmaan mitä lähes ja melkein tapahtuikin... Käsite "pissipäisistä" koirista valkeni jotenkin ihan eritavoin minullekin!;)

Kira talsi kaduilla kuin vanha cityasukki, autot sai suhata ohi, (no vähän korvat meni vaakatasoon, kova nastojen rapina ja muu meteli ei kai ollut herkän maalaisrauhaa rakastavan neidon mieleen.) suojateillä odotettiin kauniisti, ohimenevät pyöräilijät ja jalankulkijat eivät haitanneet, mitä nyt muutamaa olisi ollut kamalan kiva mennä tervehtimään. (Niin luottavainen asenne, voi kun kaikki ihmiset olisivatkin niin hyviä minkälaisina Kira ne näkee...) Seuruutakin tarjottiin aika-ajoin! (Ja mää olin niin ylpeä!)

Citykoirailun urakka väsytti pientä maalaistyttöä ja kotimatka meni nukkuatuhistellessa. Päikkäreiden välissä narunjatke tosin heitti auton parkkiin Titon kotipihalle ja kipaisi katsomaan aivan valloittavaa koipelliinipenneliä. (Jännä paikka tämä kyseinen karvakaveripaikka, aina kun siellä piipahdamme, on paikalla samaan aikaan joku mielenvalloittajapenneli? Alan minäkin pian uskoa näihin moniin salaliittoteorioihin...)

Känny jäi autoon, joten valitettavasti en sulle kuvaa saanut ja ehkä ihan hyvä niin, olisi vielä sydämiä sulannut... Voit joka tapauksessa fiilistellä tämän jouluisen kuvan tiimoilta ja vain kuvitella miten nopeasti allekirjoittaneen sydän suli, kun pieni Whippet-pentu kiipesi, yhtään ujostelematta, syliini pienelle kerälle... *Oih..*

Pelastuskoirat

Tässä *Klik* on linkki videoon, joka on aika hieno... Yksi idoli Kiralle ja mulle lisää... 

Ystävä surussa

Kaikki me suremme omalla tavallamme. Toiset haluavat olla omissa oloissaan, toiset alkavat ylipuuhakkaiksi. Toiset haluavat puhua asiasta ja jotkut ovat ulospäin kuin mitään ei olisikaan, vaikka sisällään surevat suuresti.

Yhtäkaikki, jokaisella tulisi olla jotain tai jokin, joka vie ajatukset aluksi edes hetkellisesti pois murheesta, näyttää tietä eteenpäin, yli surun, pois pysäyttävän murheellisesta hetkestä ja tilasta. Joku tai jokin, joka pitää arkea yllä ja pakottaa pitämään sen rutiineista kiinni.

Silloin kun tekisi mieli itkeä, ei voi olla hymyilemättä kun Tara ja Kira juoksevat vierivieren pellolla, niin lujaa kun pääsevät, toisen yhtäkkiä taklatessa toisen heinikkoon ja melkein kuulet taklaajan(-Taran) hihittelyn. Tai kun Kira innoissaan haluaa esittää parasta seuruutaan, ihan oma-aloitteisesti tulee viereen ja tuijottaa ylös "Kato, mä osaan!" Tai kun Tara menee 20m päähän makaamaan ja on sitä ennen pudottanut pulikkansa ½ väliin, tuijottaen paikaltaan tiiviisti suoraan silmiin, "Sano vapaa, sano nyt! Joko vapaa? Saanko jo lähteä, kohta mä lähen tästä niin et sammaleet lentää! Sano nyt se vapaa-aaa!!". (Tämä on joku sen omakehittelemä juttu, älä kysy...)

Eikä ehkä toisinaan voi olla parempaa lohduttajaa kuin koira, joka tulee varovasti viereesi ja painaa pään syliisi, katsoen syvillä tummilla silmillään, ties minne sielusi sopukoihin, "Mää oon tässä, älä ole surullinen".

Ne ovat sinusta riippuvaisia, tarvitsevat huomiotasi ja huolenpitoasi, joka ikinen päivä suurista suruista tai iloista huolimatta. Ne pitävät sinut liikkeellä ja antavat vastineeksi vilpittömän uskollisuutensa ja typerät juttunsa, toimivat mielenpiristäjinä ja toisinaan myös juuri sopivan asteisina ärsytyksinä. Ne ovat kaikkea sitä, mitä arki tarvitsee rullatakseen, aina vaan eteenpäin.

Kiitos karvaystäväni, jälleen, en voisi (enkä edes halua) kuvitella elämää ilman teitä. Aina uskolliset.

Life goes on.

Häkitys

Mitä sinä olet mieltä?

Alkuperäinen lähde löytyy tästä

ღ

(No ei siitä ihan niin tarkka tullut, mutta pointti käy ilmi...)

Pallo karkumatkalla

*Klikkaa isommaksi*

Sennuvoimaa!

Vanhempieni sakemannisennu Wanni 11vuotta joutui lauantai-illalla leikkaukseen, kohtutulehdusepäilyksen takia. Kohdusta löytyikin iso kasvain joka on nyt historiaa. Wanni hyväkuntoisena mummelina kesti leikkauksen hyvin ja toipuu hienosti sukkapukunsa kanssa. Enää ei edes kamalista kaulureista tarvi kärsiä, kuten Tintti-mummeli aikanaan kohtutulehdusleikkauksen jälkeen, 9vuotiaana. (Oli tosi nolona kaulatöttörönsä kanssa...)

Toipilaalle pikaisia paranemisia, kurjaa että leikkausta vaativia vaivoja tulee, mutta Wanni olkoon esimerkkinä siitä, ettei se ikä, vaan kunto! Hyvässä kunnossa oleva sennukoiruuskin voi operoitavana tarpeenvaatiessa hyvin käydä.

Tänään on myös toinen tärkeä päivä, Isänpäivä. Oikein hyvää Isänpäivää ei-tilatusta säästä (sataa ja tuulee, paljon kuraisia tassuja...) huolimatta, sinne lähes naapuriin! :)

::Edit:: Heti tuli haukkumisia täältä, toki siis HAU-skat isänpäivät myöskin Taran Manu-isälle ja Kiran Disco-iskälle! ;)

Kyllä me reenataan...

...vaikkei siitä puhutakaan. Kyllä me Kiran kanssa varsinkin reenataan. Tavoitteena edelleen se BH (=> linkistä aukeaa sitten pdf) eli se käyttäytymiskoe. "Käyttäytymiskoe on uudelle koiranohjaajalle helppo ja miellyttävä aloitus koetoimintaan." Heh... AiJaaaaa... Helppo ja miellyttävä, okei. Varsinkin just helppo. Onhan se varmaan joo, jos on, mut ei meille ainakaan oo. Ei me silti sitä olla unohdettu ei.

Me ollaan ny kotireenattu. Talveksi päästään Team Rakkimuksen hallikauteen osalliseksi, kiitos siitä! Lisäksi sain paikan joulukuun Skogsterin seuraamisklinikalle. Kyllä tää tästä, talvella piperrellään ja keväällä ollaan toivottavasti osaavampia.

Seuruu on tehnyt jonkinlaisen nytkähdyksen. Sitä on tehty aikalailla leikinvarjolla ja niin, että Kira haluaa tarjota ja tehdä sitä itse. Ollaan nyt päästy siihen pisteeseen että se tarjoaa sitä vähän ehkä turhankin paljon, mallia aina kun kävelen... Jäävää seisoa on harjoiteltu kun haen postin. Se tietää että on raja, jonka yli ei saa tulla. Siihen on hyvä sanoa seis ja jatkaa itse matkaa. Siinä se seisoo ja odottaa että tulen vierelle takaisin. Odottaa silmät tiukasti tuijottaen; Koska palkkapallo koska palkkapallo?!?! Jeeeee, palkkapallo, mutta missä se on?! Missämissämissä?!?! Ai tuolla, jeeeeeeeeee, palkkapallo!

Tosin tänään tämä junnukoiruus unohti rajat, kun pienen hetken silmä vältti. Yleensä se kestää hyvin silmänvälttämiset, tietää ettei ole menemistä, mutta... Posti... Posti-Pate kurvasi laatikolle vähän ajoissa ja narunjatke oli hevoshulluutensa vallassa. Kuulin hiljentävän auton äänen ja arvasin. Kiiruusti hipsin ulos karsinasta ja huutelin jo mennessä ko. koiruutta nimeltä. Tara tuli, Kira ei... Ounou... Siellähän se oli, kyseli Posti-Patelta joskos voisi lähteä mukaan postinjakoon? Lupasi varmasti olla ahkera apuri, koska Posti-Patea hymyilytti. Toivottavasti ei signeeranut vaatteita sentään tassukura-allekirjoituksella, lupauksestaan. Ja kun vihdoin sain tämän työkarkurin takaisin, oli Tara sitä meiltä että tuollaiset puolivieraat miehet eivät kyllä Kiraa mukaan ota! Ja taas sain karjua vienosti koiraa takaisin. Tara tuli kyllä heti, koska se ei halunnut lähteä Postille töihin. Kiran kanssa keskusteltiin ettei ole laisinkaan soveliasta lähteä vieraan (Mutta eihän Posti-Pate ole vieras, sehän piipahtaa joka aamu?!) matkaan ja myöskin kielletty raja ylittyi siinä samassa.

Ainiin. Wirmon Vipeltäjät muistaa sennukoiruuksia ja tarjoaa 5euron alennuksen hieronnasta koko marraskuun. Käykäähän sennut hieronnassa! Tsiikaa lisää tästä

Elämää pihan ulkopuolella

Voijee että oon ylpee! Pinkeämieli-Tarasta nimittäin! Ajatushan on ollut saada se hierojalle, mutta jos ja kun koiruus on sitä mieltä ettei oo vierailla karvoille todellakaan tulemista, mielummin ees lähellekään, ei ajatus ole ihan helppo, ainakaan noin käytännössä. Niitä hetkiä siis jolloin (yli)avointa Kira "Ihanaa, ihmisiä"-koiruutta arvostaa valtavan paljon.

Meille suositeltiin Rakkimuksen tiimoilta Turun Koirafysion Rikkilää, mutta liharuokapuolen kautta juttu ajautui jatkumoon Wirmon Vipeltäjien Johannan kanssa, joka samaisessa paikassa myös toimii hierojana. Sain älynväläyksen (todella, tiedän! Ei ihan heti uskoisi) ja sovittiin että piipahdan lihanmetsästyksellä Johannan asiakasväliaikaan, Tara mukana. Tartsan pääsisi siis vähän tutustumaan paikkoihin ja Johannaankin, joka, no ainakin ajatustasolla, tulisi viemään tätä hierontaprojektia eteenpäin.

Kun illalla kaulapanta pujotettiinkin Taran kaulaan, katsoi Kira vieressä että no nyt meni niin väärään kaulaan, "Mä oon tässä, daaaaaaaaa!?" Tarakin tuntui ajattelevan että jaahas, ompas hauskaa sovitella pantoja, kun mihinkään ees pääse. Yleensä se kun on Kira joka lähtee ja Tara jää mököttämään kotiin. Kun sitten piti lähteä ovesta pihalle, Tara vaan seisoi ovella ja ihmetteli (jota se ei kyllä ikinä tee). Joko sille tuli ajatukset viimereissusta lekurilla mieleen, "joko taas lekurille - ei... eihän?" tai sitten se todellakin ajatteli että varmaan kohta toi narunjatke vetää koko ajatuksen takaisin ja vaihtaa pannan tolle toiselle. Kunnes; "Jeeeeeeeeeeeeeeeee! Mä pääsen, mä todellakin päääääseeeen mukaan jeeeeeee! Kiiruusti autoon ettei vaan ehdi toi piippaava Kira muuttamaan sen mieltä, jeeeeeeee!"

Automatka sujui hyvin, pientä piippausta ja pyörimistä, vähitellen kuitenkin uppouduttiin tuijottamaan maisemia. Perillä huomasin että varatoimenpide-koppa ei ollutkaan autossa kuten oletin. Sovittiin Johannan kanssa että tullaan sisälle ja päästän Ärtsy-Tartsun irti,  vtp-kopan puuttumisesta huolimatta (Ihailtavaa rohkeutta hierojalta, Ärtsy-Tartsu ja irti vaan!). Ajattelin että parempi kun ei sen tarvi aatella että tuota narunjatkettakin pitää puolustaa ja itteänsä siinä samalla, vähän enemmänkin ehkä. Alkuun piti vähän keesi pystyssä haukkua, sitten kierreltiin ympäri tilaa, tultiin tsiikaamaan vieras, jonka vieressä narunjatke vaan istuskeli ja höpisi, vähän haukuttiin ja sitten pitikin jo hakea geelari, joka tietysti tuli mukaan. Välillä vähän piti tulla nuolemaan narunjatkeen naamaa ja koittaa istua syliin, sitten oli taas tutkailukierroksen aika ja pieni vilkuilu että vieras kaksijalkainen istui omalla paikallaan. Sitten se mokoma uskalsi siirtyä toiseenkin paikkaan istumaan, se oli vähän sellainen juttu Taran mielestä, että koska vapaa käskyä ei oltu annettu, piti vähän muistuttaa ettei moinen sopisi. Kun tämä kaksijalkainen hetkenpäästä siirtyi omaan huoneeseen, poispäin, uteliaisuus voitti ja piti hipsiä perässä tsiigaamaan että minnes se nyt... Jännä että sillä oli myöskin samoja karkkeja, mitä kotonakin, kyllähän ne piti käydä kurottelemassa parempiin kuonoihin, kun kerran tarjottiin.

Loistavaa! Olin oikein tyytyväinen ja ylpeä, odotin paljon pahempaa kirometeliä. Siitä sitten hyvillä mielin autoon takaisin, lihasaalis mukaan ja kotiin. Paluumatkalla jo vähän väsytti, kunnes tultiin paikalliselle kynnöspeltotielle ja Tara huomautti tuijottamalla närkästyneesti taustapeilistä että vois ees yrittää ajaa ajaa tasaisemmin.

Kotona Kira oli alkuunsa vähän piippaillut perään mutta tyytynyt sitten ottamaan nokoset. Tekee hyvää sillekin, ihan liian harvoin on joutunut olemaan ainoana vahtipäälikkönä kotona. On jo kuitenkin sen ikäinen että voi senkin homman jo ottaa tassuihinsa. Tara uppoutui omiin ajatuksiinsa ja nukahti varmasti sille jännän reissun päätteeksi melko pian. Iltatalliin vieteri oli taas ladattu kuitenkin omaan tyypilliseen, Taramaiseen tapaan ja kissojen iltapaimennus suoritettiin normaaliin tapaan.

Mutta oon niin ylpeä, hieno Tara! Ilmeisesti olemme myös tervetulleita jatkossakin ko. paikkaan, koska Johanna tuumasi että mikäli tällaisia asiakasvälitunteja tulee, ollaan tervetulleita ottamaan näitä pinkeän mielen avarrushetkiä jatkossakin. Tähän tarjoukseen tartumme enemmän kuin mielellämme! Iso kiitos Johannalle, uskon että tämä on iso juttu Taralle ja se tarvii juuri nyt tätä, sekä sitä hierontaa, ehkä fyssariakin tulevaisuudessa, muttei nyt mennä asioiden edelle, hiljaa hyvä tulee!

Haamuja tuulessa

Lyhyesti ja ytimekkäästi, myös muistiinpanon ominaisuudessa, mielenkiintoinen kirjauutuus.
Meinaatko hankkia?

Täälä mää istun...

Mä, narunjatke siis. Vaikkei pitäis. Pitäis olla The Kentällä. Ties mitenmones kerta, kolmas jo kaiketi kun ei olla kentällä. Oiskohan fiksua jos joku fiksu haluais ottaa noi hevoset pariksi vuodeksi ja me vaan täällä koirailtais? Löytyiskö sellaisia fiksuja? Ei kai, ei fiksuilla ole hevosia. Eikä mun oo pitänyt täällä puhua hevosista. Nyt vaan on pakko, avautua.

Yksi noista kaviokkaista vammautui, diagnosoitiin jänne- ja hankkarivammaa. 6-8vkoa lepoa ja hoitoa ja kontrolliin, ja vei mun kahden kuukauden palkan. Eläinlääkäri lohdutti että ehkä ½vuoden päästä normi käyttökunnossa. Tuleeko koirille tällaisia? Puolenvuoden taukoja? Tulee kai. Ei oo ihan hirveen hyvää tuuria ollut noiden kaviokkaiden kanssa, tuntuu että harmaita hiuksia vaan teettävät.

Onko teillä hevosia tai onko ollut, että ootte niinkuin tulleet järkiinne? Tai heilutteko puolirajoilla, harrastelette etäisesti?

Nää kaks, Kira ja Viggo on kavereita, olleet alusta asti. En tiedä miksi. Ei ne muut oikein oo... 

Aamulenkki

Koska kukaan ei tullut hehkuttamaan verkko-BOTin tehoa, päädyttiin pysymään ulkotoppiksessa. Pähkäilin siis kovasti sen ja ulkotakin välillä, sisällä öisin kevyt verkkisbäkkäri ois voinut olla hyvä, mutta toisaalta ulkona, nyt jo viileessä (kylmässä!), 0-100km/h siirtyvällä koiralla lihasten kannalta tuollainen ylimääräinen lihaslämmitysapukaan ei varmaan huono ole. (Klikkaamalla kuvaa saat ne suuremmaksi)

Tara oli takin kanssa heti sinut, ehkä yksi koko pienempi olisi voinut olla parempi, näin saman peikon tämän kanssa kuin usein hevosilla loimissaan, etulapojen kinnaus, reilu kaula-aukko, mutta jos pienempi sitten kuitenkin ois käynyt pieneksi, päätettiin jäädä tähän ja säädellä etu ja niskasäädöillä sopivammaksi. 

Kira tais ihmetellä enemmän kuin takillinen, ehkä takillinen muisti takin menneisyydestä... Vaan nopeestipa koko takki aamulenkin menossa unohtui. Tarassa tuntuu olevan jonkinsortin vinttikoiran tai täysverisen kiitolaukkahevosen vikaa, se heittää helposti aina vielä pykälän pari lisää, kun Kira alkaa yrittää ohi.

...

Aamulenkkiin kuuluu myös päivän pallohaku laitumelta. Molemmat maahan, suu tyhjäksi esineistä, yksi pallo seläntaa ja yksi viskataan pellolle heinikkoon jaaaa ETSI! Molemmat sinkoo pellolle etsimään kovalla tohinalla. Kun jompikumpi löytää, tullaan molemmat lujaa vaihtopallon luo ja toinen, palloton, yleensä saa sitten sen löydetyn, vaihtopallon korvikkeen. Tätä tehdään jonkunkerran ja sitten matka jatkuu...

Pikku-Kira

Tainnut tää olla täällä ennenkin mutta oli pakko. Tästä on kutakuinkin vuosi. Kännyllä kuvattu, laatu on surkea mutta pieni kolmiokorva korvatkoon sen.  

Viittasankari

Hilijasta on! Se johtuu siitä, että sain The Supervisorilta mielenkiintoisen kirjan lainaan. Sitä on siis luettu kun piru raamattua... Eikun... No aika paljon. Toisaalta myös aika vähän. Usein käy niin että otan opuksen iltasella esille ja valmistaudun vastaanottamaan aimo annoksen tietotaitoa, mutta 15min. jälkeen näen tekstin enää puolittain ja 20minuu..ti...nZzzz... zzzZ...

Koirahieronta -käytännön opas hierontaan ja venyttelyyn. Hyvänoloinen kirja antamaan perustietoa ko. asiasta, tekemään itsekin pientä rentouttavaa hyvääoloa. Anoin jo kerran jatkolaina-aikaa, nyt on viikko aikaa lukea, muuallakin kuin unimaailmassa.
Tähän liittyen on myös käyty jo keskusteluita hierojalle pääsystä ja testattu Tintin vanhaa Back On Track ulkomanttelia. Härö-Tara ei ollut minänsäkään uudesta rotsistaan. Ei tuntunut sen pinkeämmälle kai, kun oma nahkarotsikaan. Viitta lepattaen se on kiitänyt pitkin peltoja. Tarkoitus on kuitenkin hankkia verkkoversio. En usko että Tartzan tarvitsee niinkään ulos manttelia, mutta voisi nyt talvella (vanha talo - jokainen vanhantalon asukki tietää, mitä vanhassa talossa talvella tapahtuu) pitää yöjumpperinaan verkkoversiota. Mielenkiintoista olisi nähdä, minkälainen, olisiko minkäänlaistakaan apua siitä sitten. Toistaiseksi vannon BOTien nimeen, oman ja hevoskäyttökohtaisten kokemuksien perusteella.

Pientä kevyttä kotihierontaa on myös harjoiteltu, vaan eipä se koskaan ole ollut ongelma. Ei Taran kanssa kotona ole mikään ongelma, ainakaan pääsääntöisesti. Se nukahtaa kahdessa sekunnissa kun sitä hieroo. Selkeästi siis nauttii siitä, lähes tajuttomuustilaan asti. Olen varma että jos Taralla olisi omaa rahaa ja vähän enemmän avarakatseisuutta, olisi se jo aikaa sitten käynyt säännöllisesti hierojalla. Siispä olen päättänyt toteuttaa sen aikomukset ja haaveet. Toivottavasti joku hieroja on myös samaa mieltä.

Kira ei jaksa hierontoihin vielä keskittyä, sen mielestä on paljon kivampaa opetella vaikka temppuja. Meillä on taas uusi temppu The Visorille esitettäväksi. Hän on varmasti innoissaan ja haltioissaan kun uuden osaamisemme esitämme. Siis ne temputhan se on pääasia, eikä tottiskotiläksyjuttujen reenaaminen... Vai miten se nyt oli... ?

Eniveis, onko kellään kokemusta tuosta verkkiksestä? Onko siitä mihkään?

Keltsille tilaa!

Vajaa vuosi sitten täälläkin höpötettiin aiheesta, nyt se on otettu uudelleen esiin blogeissa ja mediassakin. Keltaisella nauhalla merkitty koira tarvitsee tilaa.

Toisaalta sopii miettiä, miksi lähtökohtaisesti edes tarvitaan tällaista? Eikös pitäisi olla itsestään selvyys ettei vieraiden koirien lähelle mennä? Ei taida olla. Valitettavan paljon kaupungissa näkee, miten koiria pidetään pitkällä remmillä, niin että ne pääsevät vastaantulevan koiran tai ihmisen luo. Melkoisen itsekästä ja lyhytnäköistä toimintaa ko. koirien omistajilta. Tulis muistaa ettei kaikki ihmisetkään pidä koirista, syystä tai toisesta.

Ja kun päästetään se meidän fifi tällaisen ihmisen jalkoihin pyörimään, saattaa napsahdella siellä yläkerrassa. Aika paljon on nyt mediassa ollut näistä mielenvajaista myrkkypalojenkin levittäjistä myös... Kunpa ihmiset vaan joskus oppisivat ymmärtämään että harvoihin asioihin se koira lopulta on syypää, kyllä se pääsääntöisesti on se narunjatke.

Jokatapauksessa; Annetaan edes keltaisille tilaa, jaa alla olevaa kuvaa vaikka blogissasi tai kotisivuilla, fasebuukissa, missä ikinä keksit, tai printtaa vaikka kerhotilojen seinälle tästä isompi flyer.

Tällaistakohan on odotettavissa...

Mä niin tunnistan molemmat tuolta. Tara on se tumma, joka pakittelee ohjaajan eteen. Kira on se henkilöryhmässä kaikkia iloisesti moikkaava... Team Hattaraa ja Sirkushuveja! (Niin ja narunjatke, se on se joka heittää sen pulikan taivaisiin...;)

Suuri koirien ruokintakysely

Moni teistä on jo ehkä tämän bongannutkin, mutta ne ketkä ei, tekemistä viikonlopuksi (sen verran pitkä kysely!).

"Blogissa ollaan matkalla kohti tutkittua tietoa raakaravinnon vaikutuksesta koirien terveyteen.
Osallistu myös ruokintakyselyyn, koska osallistumalla voit tehdä osasi koirien hyvinvoinnin edistämiseksi jatkossakin. Kyselyn avulla tutkitaan koirien ravinnon ja elinympäristön suhteita ja sen toteuttaa Helsingin yliopiston pieneläinlääketieteen osasto." *Linkki*

Vuosi on täyttynyt

Vuosi vaikeimmista päivistä. Vuosi suurta tyhjyyttä. Vuosi ilman varjoa.

"En ole poissa, kuljen mukanasi, aina sinussa"

"You have the bravest heart I've ever known
You have the stronguest will I've seen
With every step you take you touch my soul
With every breath you will succeed
The soul of an angel
Touched from above
Your spirit is shining
Surrounded by Love"

Etsintäkuulutus!

Kadonnut pallo metsienkeskeltä.
Noin 3 viikkoa sitten pihamaalta on pyörinyt kadotukseen Geelari II. Oikealla kuvassa Kira ja Geelari II, muutamia viikkoja ennen kadotusta.

Tuntomerkit; Väritykseltään kirkkaanvihreä, pyöreä, pituutta noin 8,5cm, vähän tahmainen ja sillä on mukanaan vähän jo rähjäinen harmaanmusta grippinauhanpätkä. Geelari II oli kadotessaan hyvässä kunnossa ja pomppivainen.

Tapaukseen saattaa liittyä heijastintakissa liikkuva, pieni, vaalea ja kovaääninen minityyppi, joka yllätettiin vierailemasta pihallamme muutamia iltoja sitten. Poistui paikalta hyvin kiireisesti, tullessaan huomatuksi.

Kuvan koira ei liity tapaukseen.

Kaipaamme kovasti Geelari II:sta, varsinkin kaksoissisaruksensa, joka joutuu nyt toimimaan molempien edestä. Geelari II:sta on etsitty kovasti koirien ja ihmisten voimin, tuloksetta. Pienikin havainto on siis tärkeä. Toivomme että Geelari II löytyisi pian. Ilmoitathan havainnoistasi, vaikka tähän alle, tai halutessasi suoraan Geelari I:lle, Taralle ja Kiralle tuosta vasemmasta reunasta, T:n ja K:n faniposti. Tuloksiin vievän vihjeen antajalle luvassa märkä, kuolainen Kirapusu.

Saa jakaa mut ei oo pakko.

Joku tietää...

... tiedätkö sinä? Miten blogin saa siirrettyä uuden tilin alle osoitteineenpäivineen?

Muuten on ollut vähän muuta, elämän syksyisiä tuulia ja perjantainkin reenit joutui väistymään. The koirankuljetinkin alkoi temppuilla. Niin sitä mentiin puolisen vuotta, vähän ylikin, vieraskoreus loppui ja kalliiden osien vaatiminen alkoi. Kotona koirat porskuttaa arkeaan silti täysillä. Ne on mainioita. Tuntuu ettei niillä oikein huonoa päivää olekaan. Satoi, paistoi, tuuli, oli tyyni. Niillä on aina aihetta iloon. Se ilo tarttuu aina hetkittäin, väkisinkin. Kyllä se on totta että koirilla on terapeuttinen vaikutus.

Taralla on jotain rupea oikean yläluomen kohdalla ja siitä vähän ylempänä otsassa... Ei nyt mitään ihottumarumbaa sitten kiitos vaan. Putsaillaan ja katsotaan,  joskos päästäisiin vaan sillä. Muuten se on voinut hyvin, ontumiset ja jäykkyydet on tiessään. Uskon Supplexin voimaan. Tara syö sitä jatkuvasti, Kira kuureina. Purkki kestää ja kestää. Ylläpitoannostuksella hinta on varsin huokea muihin tuotteisiin verrattuna. Vanhempieni koiruuksilla, jotka ovat blogissakin tassutelleet pariin kertaan, on testikäytössä Nutrolinöljy. Mielenkiinnolla kuulostelen kokemuksia. Sen verran tyyristä öljyä kuitenkin, ettei ole tullut testimieleen kun ei ole tarvetta Supplexin pelittäessä hyvin. Avoimena ja mielenkiinnolla silti kaikkeen uuteen.

Ainiin. Kira ja Tara sai postia, Helsingistä asti. (Kiitos vaan lähettäjälle!) Ovat olleet aktiivisia. No, niin kauan kun ei ala postimyynnistä tulemaan kausiväreissä olevia koiranmantteleita tai uutuusleluja laskuineen, ei ole hätää...

Alla vielä pari kesäistä kuvaa, sarjaan niputettuna. Alkoivat liikkumaan. :) Niin ja linkki tärkeään uutiseen. Hyvä Roima!