Sisustajan tytär

Seuraava kooste on lainattu Kiran emon blogista, toivottavasti emo ja kasvattiemo eivät pahastu...

"Iltarituaaleina meillä on savustettu possunkorva. Sitä Magi siirtyy odottamaan kaapin eteen tasan puoli kahdeksalta. Sen jälkeen tuleekin ongelmia. Mihin korva piilotetaan? Magi kuulostaa ihan pillipiiparilta siankorva suussaan vaeltaessaan huoneesta toiseen. Tiedän hyvin että korvat saavat tilapäisen piilopaikan joko yläkerran vierassängystä peitteiden alta, tai alakerran nahkasohvan osin kiinteiden sohvatyynyjen uumenista. Minulle ei koskaan ole selvinnut miten se saakin ängettyä korvan selkänojan tai tyynyn väliin sillai pystyyn. Kun korvat ovat hautuneet piiloissaan, koiruli käy hakemassa ne syötäväksi. Tähän kuluu useampikin päivä." Lähde: Magin blogi, - Sisustaja

Tyttäreltä terveiset. Homma on siirtynyt jossain määrin selkeästi verenperintönä eteenpäin. Töihinlähteissä tai illalla, annan possunkorvat rouskuteltavaksi, joka Taralta näin tassunkäänteessä sujuukin mutta Kiralla on muita suunnitelmia. Se saattaa hetken viskellä korvaa ympäri huonettaan ja pitää hauskaa possuvainaan kuulostimella. Tämän leikkisession jälkeen korva on kadonnut parempaan talteen, mutta minne, sitä ei aina tiedä.

Jossainvaiheessa luulin että pahantekoaikeita oli suunniteltu, kun kotiintullessa vuodesohvasta, jonka siis päällystin räsymatoilla, oli mattojen kulmaa aseteltu uudelleen. Ekan kerran vaan suoristin matot mutta toisella kerralla huomasin että räsymattojen poimuissa, sohvan välissä sijaitsi herkkukätkö! Tuli tämä Magin blogista joskus aikaisemmin lukemani kasvattajan kirjoitus emon puuhista possunkorvansa kanssa heti mieleen ja hymyilytti. Homma siis jatkuu suvussa. Nasun korva saattoi olla kätkössään useamman päivän, välillä muistuttelinkin asiasta, joskus Kira kävi itse tarkastamassa kätkön. Sitten se sopivana päivänä oli taas hävinnyt. Possunkorva siis.

Penskana sitä oli itselläkin karkkikätkö. Ollapa vieläkin yhtä maltillinen namien kanssa. Ehkäpä nykyiseen, lähes "kaikkiheti-herkutteluhetkeen" mielentilaan vaikutti se, että lukitsin lauantaikarkit erääseen kaappiin, jotta veljeni ei vahingossakaan pääsisi kätköjäni rosvoamaan. Sitten kerran avain hävisi ja voi sitä känkkäränkkää joka iski, kun ymmärsin että kaappi pysyy lukittuna, karkit kätköissään. Veli se sitten taisi olla se, joka pelasti pinteesta ja auttoi lopulta murtamaan oven auki. Sen jälkeen oma jemmausvimma tuli tiensä päähän. Saas nähdä pysyykö Kiralla tämä veriperintötaito aina.