Ajattele enemmän...

... tee vähemmän. Kuulostaa hyvältä, mutta...

Voi myös syödä motivaation. Se hetki kun kaikki alkaa tuntua liian vaikealta. Liekö ne pari hernettä alkaneet taas ylikuormittua siellä pään sisällä eivätkä enää vaan sisäistä kaikkea tietotulvaa. Se on vähän harmittavaista ja saa aikaan ärsyyntymisen ja tympääntymisen. Ilo ja hauskuus lähtee lätkimään. Ei hyvä.

Tämä ajatus ahdistus, jonka olen tavannut viimeksi kun vielä joitakin vuosia sitten hevoseni selässä kouluvalmennuksissa keikuin. "Tee näin, älä tee noin, vahdi sitä, tue täältä, nosta tuolta, aseta tuonne..." - johti tilanteeseen "Teenkö nyt oikein, meneeköhän tämä nyt niin kuin piti, mitä se nyt tekee, mitä minä teen, miksi se tekee noin, onkohan se kipeä jostain, vaadinko liikaa, pyydänkö liian vähän, miten se menikään, mitä piti tehdä..." Se hauskuus mitä ennen oli, oli häviämässä liian ajattelun alle.

Äh. Ei tästä mitään tule, antaa olla höntsäillään vaan sitten pitkin ohjin maastossa. >:(  Ai niin, eihän niitä maastojakaan enää ole. Olkoot sitten koko touhu ja tästä poiki ensimmäiset; Annetaan hyvään, parempaan ylläpitokotiin pieni rautias silmäterä. -ilmot. No, ei sitä kotiakaan löytynyt ja silmäterälle oli isommilla voimilla suurempia suunnitelmia, se otettiin kokonaan pois maallisista murheistani ja siirrettiin kipeäksi sydämeen, silmäterästä tuli pegasos.

Eli varsin kurjasti loppui se "Ajattele enemmän, tee vähemmän" -klisee. Ymmärrän kyllä ajatuksen pointin ja me tehdäänkin jo tosi hyvin vähemmän! ;) mutta kun ajatukset alkaa mennä liian painaviksi...

Tämä painava alkuperäinen synkkä ajatus hiipi jostain takavasemmalta herneiden kimppuun kun oltiin viettämässä Ressulaisten kivaa rallytoko-päivää Toisenlainen -koirakoulussa. Oikeasti odotin tätä, se oli meille sellaista vaihtelua ja vastatukea arkeen, sellaista, jossa saan ajatukset pois omista murheista edes hetkeksi, edes joskus. Hevos- tai ponirintamalla on taas ollut aika raskasta aikaa, sitä ja tätä ongelmaa ja kasa vastoinkäymisiä, painavia ajatuksia. Koirat vie ajatukset niistä pois sen yhden hetken ajan 24h./vrk:sta.

Rallytokon vetäjä Jaana oli mukava, porukka oli mukava ja päivä oli oikeasti pohjimmiltaan tosi kiva. Se ajoi juuri sen asian mitä toivoin, ne arjen ajatukset pois mutta se toi jostain syystä painavia ajatuksia myös tilalle. Niitä jota ei kovasti arjen ulkopuolelle enää kaipaisi.

Kira oli ihan yllärin super, vaikka me metsitytään täällä kauheen hyvin. Vähän ajatukset harhaili, mutta niinhän ne teki mullakin. "Älä vaadi 100% jos et itsekään anna". Se on minusta erinomainen ajatus. Toisten tekemistä oli taas tosi mielenkiintoista seurata, varsinkin meidän Ressulaisten vetäjän ja koiransa yhteistyötä. Sitä olisi voinut seurata vaikka miten kauan. Koirassa oli virtaa ja nopeutta uskomaton määrä (bortsu). Ohjaajansa oli taasen kadehdittavan rauhallinen, tasainen ja korjasi tilanteet niin taitavasti ohimennen ettei kukaan virheisiin edes kiinnittänyt huomiota.

Enkä edes tiedä miten rallytokosta voi saada noinkin painavia ajatuksia itselleen aikaan, ehkä se oikeasti juonsi jostain ihan muusta asianhaarasta. Miten hankalaa se koiran opettaminen voi olla - ja kun ne oikeesti on kuitenkin ihan fiksuja ja me ohjaajat niitä kämmäreitä. Vaan syyllistetäänkö me ehkä itseämme vähän liikaa? Kaatuuko aina koko maailma siitä ohjaajan kämmistä? Joka paikassa joka tapauksessa aina tuodaan esiin sitä, miten ohjaaja on huono ja ohjaaja tekee ne virheet. Varmaan joo, mutta kuuluuko niihin jäädä rypemään? Ne ajatukset kumpuaa meistä ihan itsestään, luulisin. Nytkin vetäjä tuumasi "Hyvin sujui, vaikka ohjaaja olikin vähän huolissaan tehtävistä..." Niin. Sellaiseksi tässä on muodostunut, on kaikesta vähän huolissaan ja miettii enemmän kuin tekee. Onneksi Kira on kuitenkin tehdessään enempi intona kuin huolissaan. Se on sitten kaikesta muusta vähän huolissaan. Tunnetilathan siirtyy koiraan? Jos me ollaan kokoajan huolissaan ja kämmärifiiliksellä, eikö nekin tartu siihen koiraan? Kellä sit enää on kivaa?

Tai ollaan vaan joo kämmäreitä, mutta voisko sitä asiaa ajatella enempi sitten niin, että no nyt tein kämmin mutta kukaan ei vielä kai kuollut eikä kovasti kärsinytkään, jatketaan eteenpäin uudelleen yrittämällä eikä jäädä kepittämään ja syyllistämään itseämme? Eihän se koirakaan sitä tee, ainakaan jos sillä on hauskaa. Voitaisko mekin? Voitaisko mekin taas ottaa oppia ja mallia siitä koirasta? Jättää se analysointi vähän vähemmälle ja ajatella hetki mitä meidän pitäisi tehdä ja jatkaa eteenpäin, eikä jäädä märehtimään tehtyjä? Voisko joku pitää sellaisen kurssin? Positiivisen ohjaajan ohjauskurssin? Heti kun ohjaaja meinaa jäädä miettimään ja märehtimään tekemisiään, voisi sanoa että joojoo, mutta ei nyt jaksa, tehdääs taas jotain kivaa! Eikä siltti tartte häslätä. Ainakaan paljon. Sekään ei ole hyvä, pointti pitää olla.

Sellasta, turhanpäivästä.
Ps. Miks kukaan ei enää kirjoita mitään?

Hyvää matkaa..

... Eppu-Setä. Ei parempaa pentujen oppisetää ole olemassakaan. Koiraväki ymmärtää toisen luopumisen tuskan. Se saa katsomaan omia pelonsekaisin kurkkua kuristavin tuntein, kunpa ne pysyisivät vielä vuosia, kymmeniä, loppuelämän, sen oman verran.

Se saa tuntemaan suurta myötätuntoa, tarvetta yrittää löytää järkeviä, lohduttavia sanoja, joita ei kuitenkaan oikein löydä eikä ole. Se saa muistamaan sen oman kipeän luopumisen tuskan, pienesti repimään sitä haavaa joka vähän jo ehti arpeutua, muttei koskaan parantua. Riipiviä, raskaita muistoja luopumisen tuskasta.

Hyvää matkaa Eppu-Setä, vie Taralle, jota juuri nyt on taas ihan pohjaton ikävä, terveisiä. Penni olisi sinua vielä tarvinnut, koitetaan keksiä nyt muuta. Kirasta opetit neutraalin ja rohkeamman, kulkemaan pienenä rappusia ja kohtaamaan toisia koiria. Pennin kanssa pääsit jo hyvään alkuun, kerroit tyynesti ettei voisi vähempää kiinnostaa nuoren kiihkomielisen pikkuneidin pätemiset ja uhomiset. Toimit tukena ja turvana kohdata koiranpennun maailmaa. Ei sinunkaan aikasi olisi vielä ollut, mutta nyt se vain oli, keneltäkään kyselemättä.

Eikä Eppu Setä ole ainoa matkaan lähtevä, luopumisen tuskaa on enemmän. Taas lohduttavat sanat on hakusessa muttei edelleenkään löydettävissä. Taas sydän on syrjällään omia katsellessa.

Koiraväki ymmärtää ja tietää.

"Those we love, don’t go away.
They walk beside us every day.
Unseen, unheard, but always near.
Still loved, still missed and very dear"

Näin se on.

Jaksamisia ❤

Kel onni on...

... sen kätkekööt. Äläkä siis paukuttele henkseleitäsi miten kaikki on hyvin.

Pitäisihän sen jo hittolainen sentään tietää. Älä ainakaan sano tai kirjoita että kaikki on hyvin.

Penni ontuu. Taaaas jälleen kerran. Ehkä sen sadannen tai tuhannen, tiedä häntä.

Miten kauan voi sanoa "Se on vaan panosteiittia, älä siitä murehdi, se menee kyllä ohi." Niinhän ne kuvatkin kertoi. Sehän kuvattiin kyllä, jopa kahdesti, mutta ei taidettu kuvata kynnenkärjestä lavanpäähän asti. Eikä kyllä olisi kauhean rohkea fiilis niihin lisäkuviin nyt lähteäkään.

Mikä on tämän tarkoitus? Miksi tuo pieni otus ei tervettä elämää meinaa saada.

Harmaata ja tasaista

Silloin elämä on hyvää. Se on harmaata ja tasaista, soljuvaa, mölinää, jupinaa, örinää. Meteliä johon omat ajatukset hukkuu. Leikkimistä, juoksemista, kissan kyöräämistä. Kaikki on hyvin. Miten helpottava, onnellinen hyvä tunne se voi ollakaan. Kiralla oli kaikki niin hyvin kuin olla voi.

Se leikkii ja touhuu taas kuten joskus nuorempana Taran kanssa. Se haastaa Penniä leikkiin, vie sen lelut ja tekee sidostesukkakestää -testejä Pennin kanssa leluilla. Se treenaa pienissä pätkissä ihan huippuhyvin.

Se on iloinen, energinen, hyvävointisen näköinen ja -oloinen, ihan kuin parempi Aistin keikan jälkeen. Joskus mietin että voiko pikku päivähuppeli (eläinlääkärin toimesta siis) rentouttaa niin totaallisesti että mahdollisesti joku pieni kiputila laukeaisi. Tara kuvattiin aikanaan epämääräisen ontuman takia ja löytyihän sieltä luultavasti syytkin, mutta se ontuma loppui siihen päiväkänniin. Sen jälkeen se ei enää ontunut. Kira on jotenkin paljon liikkuvaisempi ja rennompi kuin Aistiin mennessä. Olisiko sillä sittenkin voinut olla joku... Juttu, joka helppasi syvässä unessa, koko koiran rentoutuessa? En tiedä mutta parempi näin.

Penni. Penni on ♡.

Tykkään siitä niin paljon. Se on särmä, siinä on potkua ja rohkeutta, terävyyttä ja tekemisen meininki. Se on sinnikäs ja sisukas.

Se on pieni kainaloon väkisin tunkeva, läheisyyttä hakeva, äärikiltti ja helppo, tottelevainen ilopilleri. Siinä on ääripäät samassa paketissa. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, mutta tykkään siitä, paljon. Niinkuin näistä kaikista, aina. Tietysti.

Ei uskoisi että Penni meinasi kuihtua pois reilu puoli vuotta sitten. Nyt se on topakka pikku Harmaa, kärpästen herratar. Liikkuu toistaiseksi puhtaasti *kopkop* ja voi pahoin edelleen autossa yäkkäillen ilman oksulääkettä...

Tunnetko koirasi

Liioittelenko? Muka? Jos koiraa on hoidettu 7kk ja oireet palaa edelleen, voiko silloin liioitella? Olenko saanut saman vainoharhan koirien kanssa, jota podin varmasti puolet ajasta hevosten kanssa?

"Ontuuko se? Onko se epäpuhdas? Nyt se varmasti ontuu taas sitä vanhaa vammaa. Se ei olekaan parantunut. Onkohan tässä nyt jotain vikaa, ihan kuin vähän tahmea olisi..."

Sellaista se oli hevosten kanssa. Tosin niissä sitten usein olikin jotain. Ainakin jotain mitä ei saatu koskaan selville. Nyt tässä on silmiä räpäyttämättä seurattu Penniä. Onko se eepee? Liikuukohan jotenkin oudosti... Ei, ei kertakaikkiaan mitään huomattavaa kunnes... Kunnes se sitten alkoi ontua jälleen kerran etujalkaa. Mutta nyt on kaikki hyvin. Juuri nyt, tällä hetkellä, maanantai yössä. Tai oikeastaan jo tiistain puolella. Penni nukkuu. Se oli tänään toista kertaa irti pitkän remmikauden jälkeen. Se sai leikkiä pihalla ihan irti ja voi että miten iloinen voi pentu olla. Pentu se on vieläkin jos kysytään. Se on varmaan aina pentu, ainakin niin kauan kun se selkeästi on pentu. Pieni, iloinen Harmaa. Se heitti korvat taakse ja meni kippuraan, juoksi ympäri pihaa virne naamallaan. Niin se teki viimeksi viime talvena, silloin kun oli vielä lunta. Kamalan pitkä aika, kieltää pentua leikkimästä. Julmaa.

Huomenna mennään hierojalle. Penni-raukka, stressin paikka. Se on niin metsittynyt. Sekin harmittaa. Ja polvessakin on pieni patti. Peukalonpään kokoinen. Ei ole aina ollut, on vasta tullut, ennen tätä päivää kylläkin.

Alkuperäiseen aiheeseen takaisin; Kira siis ei ole parantunut häntähalvauksestaan kokonaan. Asia sai kohtuuttoman suuret mittasuhteet, kuten aina kaikki saa FB:ssa, kun ihmettelin voisiko joku muu aiheuttaa häntähalvausta, olisiko joku muu kokenut samaa.

Yksi viilenevä helleilta tein jäljen pitkästä aikaa. Vähän uhkarohkean jäljen tauon päälle, mutta kun makupaloja oli vähän ja jälki houkutteli. Ihan tynkää ei viitsinyt tehdä joten tehtiin jälki hyvin vähillä napuilla. Suoraa ja pari kulmaa, pallo palkaksi. Niinhän se sen ajeli, vaikka nappuja ei montaa ollutkaan. Löysi kyllä pallon vaikka vähän yksi kulma meni pitkäksi. Oli ihan tyyni ilta ja silti niinkuin aina, Kira ajautui vasemmalle. Mikä senkin tekee?

No, päästiin palkalle ja vähän leikittiin. Ihan vähän vaan. Pari niiaavaa vastavetoa Kiralta ja häntä tipahti. Ei nyt sentään irti asti mutta ihan veltoksi. Se vaan roikkuin kuin narulla kiinnitetty. Löysänä ja hervottomana. Ei vaikuttanut kivuliaalta mutta vire laski vähän, kyllä sen huomasi. Itse hännänheiluttajassakin siis. Voi hitto. Juuri jälkeä ennen olin tuumannut ääneen mitä kiva kun tuntui että koira on vihdoin kunnossa. Olihan se ollut kun ei oltu mitään tehty joka aiheuttaisi painetta takaosalle.

Eipä siihen sitten paljoa tarvittu. Tästä sitten kyselin siellä FBssä, josko jollain muulla tällaista häntähalvausta. Väärin muotoilin, olisi pitänyt kertoa kaikki. Takapään tasapainohäiriöt, hyvin lieviä, mutta niitä miksi hierojalle ja fyssarille aikanaan mentiin 7kk sitten. Yritin mutta turhahan se on FB:ssa mitään enää sitten yrittää kun peli on avattu. Kukaan ei näe kuin tietyn asian ja kaikki vastaavat siihen.

Tasapainohorjahtelua toisinaan sivusuunnassa, joskus ja jouluna. Ja joita seuraa sitten viimeistään häntähalvaus, jos jotain tehdään missä takaosa rasittuu. Joskus kuulee varpaiden *raaaaps* äänen. Varpaat osuu maahan eikä jalka nouse ylös liikkeessä. Harvinaista mutta mieleen jäävää.

Olenko hysteerinen kun mennään keskiviikkona taas Aistiin. Voiko se vieläkin olla ohimenevää vaikkei ole 7kk aikana mennyt vaikka on hoidettu ja seurattu. Voiko se olla sivuseikka johon taas liikaa takerrun. Enkö muka tunne koiraani? Onko muka vaistot ja fyssarikin väärässä hoputtaessaan tutkimuksiin?

Voihan se olla. "Äh, katso nyt sitä koiraa, ei se näytä kipuilevalta, se leikkiikin" Niinhän se tekee. Vaan niin teki Tarakin 12h ennen kun siitä tuli suojelusenkeli. Samaan aikaan jolloin sen piti olla jo aivan järkyttävän kipeä. Kira ei ole niin kova luu kuin Tara, mutta Tara opetti kivun piilottamisesta jotain joka meni ihon alle ja pysyy siellä. Sellaista jonka muistaa kipeästi aina kun aihetta on. Sellaista joka pitää varpaillaan ja mietteliäänä, varmasti myös vähän hysteerisenä ja yliampuvanakin. Kunhan ei vaan koskaan enää tarvitsisi sitä tilannetta uudelleen elää, järkyttävää kipua jonka joko adrealiini tai kipushokki sumentaa, kuten pienelle punaiselle hevoselleni kaksi vuotta sitten kävi. Se odotti poissaolevan tyynesti lupaa lähteä kurkien ja etelätuulen matkaan, kivuissa jotka olisivat pian hoitaneet luvan jos ei olisi ehditty vähän ennen. Silti sitä aina jää itseään soimaamaan että liian myöhään. Pitäisi ymmärtää jo aiemmin vaikka eläinlääkärit eivät ymmärtäneet.

Pitkästä aikaa Kira ja Penni leikki tänään keskenään. Hirveä älämölö ja möyhtääminen. Ei kai se hirveän kipeä voi olla, ei niin kipeä ainakaan kuin Tara, mutta sittenpähän tiedän. Tiedän voidaanko treenata edes jotain. Tiedän mitä oikeasti tulee välttää ja mitä tehdä enemmän. Uskallan jumppauttaa ja uittaa. Uskallan taas hengittää ja olla olematta niin huolissaan.

Ajattelin että Penni olisi voinut tulla mukaan, samalla iskulla molemmat kun kerran taas mennään. Jälkikontrolliin joka kuuluu polvioperaation hintaan. Laitoin viestiä joskos Laura ehtisi jossain välissä päivää kurkata, sitä pattia. "Laura ei ole enää täällä töissä" -vastattiin. Niinpä tietysti. Eikä se toinenkaan leikkaava ortopedi, kuin maanantaisin.

Taas joutuu ajamaan jonnekin muualle jos tarve tulee. On se kumma. Enää ei pysyvää eläinlääkärisuhdetta löydä. Se olisi kuitenkin ihan kaiken A ja O toimivalle eläimen hoito- ja kunnossapitoedellytykselle. Eläin pitää oppia tuntemaan edes jossain määrin ja se ei tapahdu edes vuoden potilassuhteella, saatika sitten kahden kerran, jolloin voit saman tohtorin saada kiinni.

Milloin koirienkin terveenä ja hengissä pitämisestä tuli näin hankalaa...