Nojoo. Lauantaina klo. 08:50 (vähän myöhässä kuten aina) Kätevä-Isännän vankkuri alle ja kurvailemaan kohti Ukia, Maria Arfmanin tottisviikonloppuun. Klo. 20:10. taisin olla kotona, enkä edes pysännyt matkalla vaan vietin koko ajan (-ajomatkat) VSPKH:n kentällä. Olin sitten kokolailla valmis kaatumaan sänkyyn, iltatallin jälkeen kun jäätävä tietopöhnä iski. Olin paikalla siis yhdeksän tuntia, pari poistui vähän ennen minua ja loput jäivät vielä jatkamaan!
On ihan pakko tunnustaa että päivä oli kokolailla noviisille ehkä... no aika pitkä. Mutta luultavasti en ihan hirveästi liioittele, jos sanon ettei ole kyllä kovinkaan montaa yhtä tehokasta kurssittajaa olemassa? Ihan mieletön energia ja teho tässä Mariassa! Alkuun pohjusti vähän omia ajatuksiaan ja sen jälkeen alkoi vetää koiraa toisensa perään, ensin vähän perehtyen kirjalliseen annettuun tietoon aina ko. koirasta ja sen jälkeen katsomalla pätkän koirakon touhuja ja auttaen ongelmakohdissa, tarvittaessa muussakin. Koiria oli laidasta laitaan; Tasaista, rauhallista ja vietittömämpää sekä hyvinkin vietikästä superpalloa. Oli sakemannia, hollantilaista, tervua, malia ja dopperia. Oli ns. todellisia ongelmia (siis jotka ohjaajat kokivat itse vaikeina asioina) ja pieniä korjauksia. Jokaikiseen Marialla oli ajatus ja korjaava treenisuunnitelma. Lisäksi hän perusteli (Huom! Tämä niin kovin tärkeä ja rakas aihe narunjatkeelle; Hyvät perustelut on kaiken A ja O!) ajatuksensa erinomaisesti. Ja mikä ehkä tosiaan teki lähtemättömän vaikutuksen; Jokaisen koirakon (vielä tämän kuunteluoppilaan livistäessä, 9h jälkeen) kohdalla hän oli samassa vireessä kuin ekan koirakon tullessa kentälle! Mieletön työmoraali! Olisikohan se just se pääsyy että hänen koiransakin ovat hyviä?
Purkaan (jos mitenkään järkevästi pystyn) vähän antia, jahka tämä tietopöhnä päässä hiukan saa jonkinsortin selkeän muodon. Tietoa, ajateltavaa ja katsottavaa oli niin paljon tällä kurssilla että luojankiitos ei ollut koiraa mukana, olisin saanut vaan sekaisin senkin. Jossain määrin myös ymmärsin että me ollaan kyllä aika kaukana, kaikesta. En silti suostu ottamaan sen kummempia paineita asiasta. Kiran sisarruksia kuitenkin on ainakin jo pari, jotka vievät tämän pennelilauman mainetta eteenpäin! Ja Taran kohdalla kaikki mitä eteenpäin saadaan, on vaan omaa hlökohtaista plussaa. Sitäpaitti meillä on Kiran kanssa vielä aikaa. Se mitä tiedonimukanavien ollessa toiminnassa huomasin jonkunkerran taas ajattelevani, oli Enkelikoiruus-Tintti. Miten helppoa olisi ollutkaan opetella sen kanssa. Miksi ihmeessä en sitä tehnyt?! Miettikää nyt miten helppoa; Koira osaa ja ohjaaja saa vaan opetella. Voi Tintti miten paljon olisit osanutkaan opettaa hölmöä narunjatketta. Nää on taas niitä asioita joita ei osaa arvostaa kun vasta sitten, kun niitä ei enää ole.
Vaan toisaalta, siinä kaikessa tiedontulvassa ja jo epätoivon reunalla, oli hirmuhuojentavaa nähdä että kokeneillakin koirakoilla oli pohdittavaa. Heidänkin koirat saattoi edistää, mennä vinoon, älämölistä ja hekin saattoivat mennä sekaisin askelissa, palkkahetkissä, tavassa palkata, jne. Että ei narunjatke olekaan ihan yksin kaikessa. Silti jokainen koirakko teki tosi hienoa työtä ja osa koirista oli ihan älyttömän hyviä vaikka vähän vaatimattomasti ne alkuunsa esiteltiinkin. Mieleen jäi ehkä eniten eräs koirakko, joilla oli selkeästi tosi hauskaa. Se oli kivaa katseltavaa. Ehkä siis toivon että meilläkin on Kiran ja Taran kanssa paljon hauskaa ja bonuksena sen kautta se yhteistyö ja tekeminenkin sitten jonain päivänä alkaa onnistua. Maria painotti että koirasta pitää tykätä. Se ainakin meillä toteutuu.
Kiitos VSPKH ja Maria Arfman. Ja teille blogilaiset, palataan tähän asiaan vielä siis uudelleen, ajatuksella...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Yksinhöpinöinti ei ole ollenkaan niin kivaa kuin joukkoälämölö! Hauku, murise tai vingu kommenttisi!