Priima-Donna

Noniin, vihdoin juttua Hyvien uutisten - päivästä! Edellisaamulla tähän aikaan vielä vähän jänskätti, nyt on hyvä fiilis!

Maanantai aamupäivällä hypättiin Kiran kanssa dogibiiliin ja suunnattiin kohti eläinlääkäriä, välikuviin. Pohdin pitkään, välikuvataanko, varsinkin kun syytä huoleen ei juuri pitänyt edes olla. Eläinlääkärikin kyseli että onko jotain oireita, kun välikuvat haluan. Ei ole ollut, paitsi se vasemman tj:n keventely treeneissä, silloin joskus. Lieväähän se, parin päivän kuluttua ainakaan oma silmä ei erottanut enää mitään. Silti se jäi pieneksi peikoksi olkapäälle istumaan ja ajattelin että mielenrauhan takia varmistellaan, sekin peikonpoika alas.

Rankka reissu...

Kira-ressu oli ollut paastolla edellisiltapalan jälkeen ja aamulla, vähän ennen lähtöä sanoi YÄK. Jo siis ennen autoa. Autossakin tuli yäkkä. Laitan nämä paaston piikkiin, Tarahan on tyhjänvatsan-yäkkäilijä, jolle kaksi ruokakertaa tuntuu olevan liian vähän. Eläinlääkäri tuumasi siitä että heitä jotain raksuja ruokailujen välissä, pitäisi auttaa ja auttoihan se. Saavat välipalaraksut heti aamulla ennen aamuruokia, sitten aamupäivällä kongit ja taas illalla ennen ruokaa ja viimeiseksi vielä ennen nukkumaan menoa pienen ruokanappulakourallisen.

Lekurissa Kira sai heti sympatiat puolelleen, iloisena ja tietysti kaikkia rakastavana persoonana. Malttoi kuitenkin kaikessa ihanuudessaan lopulta rauhoittua ja istua vieressä, tiukasti toimia tarkkaillen, kunnes päästiin itseasiaan. Ensin punnittiin, 29,4kg. (Ei ollut kaukana se 30kg arvailu) Sitten kuunneltiin sydän ja tehtiin yleistutkailua, josta diagnoosiksi hienossa kunnossa hieno pentu. Hienoa! Piikki peffaan, no se vähän nipisti mutta selvittiin ja siirryttiin röntgenhuoneeseen odottamaan väsyä. Hetkenaikaa tutkailtiin paikkoja, sitten alkoi väsyttää. Kuola valui ja suu kävi, vähän itkunininääkin pukkasi, kunnes uni voitti ja siitä eteenpäin Kiralla ei taida muistikuvaa seuraavista tapahtumista ollakaan.

Kiran vedellessä sikeitä napsittiin kuvia ja hoidettiin kynsimanikyyri. Se kävikin konkarileikkaajalta luontevasti ja hienosti, vakkarileikkaajan ihmetellessä että NOINKO lyhyeksi ne voi todellakin ottaa!? Ohho, en kyllä uskalla. Yhden vai kahden kerran olen onnistunut ottamaan liikaa (En Kiralta) ja niiden jälkeen sitten varmaan mielummin vähän pitkäksi kuin liian lyhyeksi. Ehkä otan nyt millimitan tai piirrän kasvurajat kynnen juureen... ;)

Ja vihdoin, kynsimanikyyrin ohessa, julistettiin tulos: "Oikein hyvältä näyttää, ei tarvi olla huolissaan!" *HUH* Kyllä siitä vaan helpottunut ja hyvä fiilis tuli vaikka hätiä mitiä pitänytkään olla. Nyt tiesin. Kyynäristä tohtori povasi 0/0, lonkista B:tä tai A:ta. Mahtavaa!

Kehuivat vielä sikeitä vetelevää Priima-Donnaa, kyselivät että onko jalostusajatuksia hienolle koiruudelle. Ei vielä ole niin pitkälle ehditty ajatella, katsotaan mitä tulevaisuus tuo. Nyt oli kuitenkin yksi etappi taas ohitettu, terve koira, pitkää ikää, ainakin tämän asian tiimoilta. Tosi hienoa, hirmuisen hyvä fiilis.

Pian neiti unelias alkoi heräillä, ensin selkeästi vähän "Apua, mitä tapahtui, missä mää oon!?" - meiningillä, mutta rauhottui kun huomasi että ai, toikin on täällä, ei kai tässä sitten hätää ole, ja otti vielä vähän pötkötellen aikalisää. Aika nopsaan kuitenkin pikkuharmaa kömpi ylös ja kurkki ovesta, häntä heiluten. Siinä vaiheessa kyllä se häntä taisi enemmän heiluttaa koiraa. Klinikan poppoota huvitti Kiran edelleen, tokkurasta huolimatta päällä oleva positiivinen ja iloinen asenne. Korvat oli lentoasennossa ja askel kovin hoippuvainen mutta silti Kira jaksoi hymyillä. Urhea pikkupotilas.

Toikkaroitiin ulos, istuttiin hetki hangenpenkassa ja sitten möngittiin autoon. Sain pienen epäluottamuslauseen kun koitin auttaa autoon menossa, neiti hermostui ja otti tiukan pakin päälle. Oli sitä mieltä etten kuitenkaan jaksa nostaa ja ollaanhan tässä jo niinkuin isoja tyttöjäkin, ihan ittekin jo osataan. Toisella yrityksellä kelpasi kuitenkin jo apu, peffan kyytiinnostossa. Hiljalleen lähdettiin köröttelemään ja pienen huojumisen jälkeen takamatkustaja päätti mennä maahan ja nukkuikin sikeästi ihan kotipihalle asti. Siinä ajellessa melko varovasti taas mietin hetken niitä auton hanurissa roikkuvia, tunsivatkohan itsensä kovinkin viisaiksi ja hyviksi kuskeiksi... Ilmeisesti harvalla tulee mieleen että joskus (todellakin joskus!) voi olla jopa ihan oikea syy, miksi se edellämenevä ajelee hiljaa. Eikä se takapuskurissa roikkuminen ainakaan asiaa mitenkään paranna... Ehkä mä liimaan vielä sen siilitarran tuon auton takaosastoon... 

Kotiapäästyä ei kiirettä ulos ollut, makoilla pötkötti ja ihmetteli että missäs nyt sitten ollaan. Hetken päästä päätti kuitenkin tulla ulos ja sitten hoiperreltiin sisälle. Tara oli innoissaan, "Jeeeee, te tulitte!" Ja sitten ihmetteli tokkuraista Kiraa, mikäs tolla nyt on, kun ei yhtään intoile...? Kira pönötti hetken keskellä lattiaa ja varmaan pohti että mitä kummaa oikein tapahtui. Suostui sitten tulemaan punkkaansa nukkumaan ja nukahtikin siihen samantein. Vein neidille vielä tyynyn päänalle ja peiton päälle, en tiedä voiko koirat vilustella rauhoituksen jälkeen, kun toiminnot käy hitaalla mutta hevoset ainakin. Korvanpäät oli vähän kylmät, ajattelin että ei pieni peitto pahitteeksi ole.

Mitä tapahtu....?	Häh?

Siinä se sitten nukkuatuhisteli varmaan tunnin, sitten käytiin remmissä vähän ulkona. Edelleen tossut oli sekaisin ja mieli seis. Olisi saanut aika hyviä lähikuvatuksia, kerrankin koiruus pönötteli ja tuijotteli paikallaan. Vielä uudelleen nukkumaan, pidemmän kaavan mukaan omaan huoneeseen ihan rauhassa ja sieltä kun sitten herättiin iltasella, oli koko pöhnäkrapula karistettu. Jo oli menoa ja meininkiä. Silti illalla uni tuli aikaisin, oli niin kova väsy ettei ehtinyt sänkyyn edes mennä... :)

Jooo... Mä meeen... Ihan kohta, nukkum... zzzzzzz.....

Ja kasvattajalle vielä kiitos tästä mahtipennelistä ja Raision pieneläinklinikalle,

oikein mukava ja toimiva koiralääkärikäynti!

Väliaika...

Voihan lumipyrytys! Sellainen keli tällä kertaa treeneihin mennessä ja pois tullessa. Selvittiin dogimobilen avulla kuitenkin eikä tullut hei yäkkääkään! Väsy sensijaan tuli, molemmille. Treenit meni hyvin joten nyt voi hyvillä mielin mennä myös nukkumaan. Huomenna se postaus kuvauskeikasta, vihdoin ja viimein. Sainpa tänään myös hoidettua erään toisen, piiiitkään roikkuneen asian. :)

Wo-Hooo!

Oikein hyvältä näyttää, kaikinpuolin, sanoi eläinlääkäri joka Kiran välikuvia katseli. Mahtavaa! 

Epävirallisia juttujahan nämä, mutta tuumasi että B:n tai jopa A:n lonkat ja nollan kyynärät! Mahtavaa, mahtavaa ja mahtavaa! Oletushan toki oli että näin, mutta kun eihän sitä koskaan tiedä, jos kuitenkin... Onneksi ei kuitenkaan! Wolf Magic-pentue on tehty äärettömän huolella ja sen kyllä huomaa.

Potilas tuhistelee krapulaansa pois, ressukka. Jatkan vielä illalla, mutta pakko oli heti tulla hehkuttamaan miten täpinöissä ja onnellisena täällä ollaan, ainakin kaikki muut kuin krapulainen Kira-parka.. :)

Huomenna...

... on jännä päivä. Huomenna mennään Kiran kanssa välikuviin. Priimahan se on, kuinkas muuten. Silti jännittää. Mitä jos... No, sen takia mennäänkin, että jos kuitenkin ja sitten voi tietysti tehdä jotain, auttaa että ongelmia ei tule tulevaisuudessa. Silti vähän jännittää.

Pahin painajaiseni taitaisi nyt just olla se, että jommalle kummalle tulisi jotain, jotain ikää lyhentävää. Toiseksi pahin se, että ne eivät yhtäkkiä tulisi enää toimeen keskenään. Kolmanneksi pahin että sattuisi jotain. Vaan se ei pelaa joka pelkää. Eihän se auta kun elellä eteenpäin ja toivoa terveyttä, pitkää ja yhteistä matkaa. Se on se kaikkein tärkein asia.

Tänään ensimmäistä kertaa Kira sanoi vastalauseita kun joutui omaan huoneeseen, koiraportin taa lähteissämme anoppilaan piipahtamaan illalla. Ei ole koskaan ennen sanonut mitään. Nyt sanoi piiiiip piiiiiip pip pip piiiiiip...

Pitäkäähän meille peukkuja huomiselle. Toivotaan ettei niitä tarvita ja kaikki on kuten pitääkin ja eiköhän olekin mutta ei ne peukut koskaan pahitteeksi ole. :)

Caravaani kulkee!

Nyt juttua pukkais kaikesta. Nivelravinteista, treeneistä, autosta, kaulapannoista, autosta, hienosta ilmasta, Kirasta, Tarasta, autosta, tulevasta maanantaista... Mistähän sitä aloittaisi ettei vallan tulisi sekametelisoppaa?

No siitä autosta. Ihan lyhyesti, ainakin yritän. The Auto alias koirankuljetin on siis saapunut. Jeeeeee! Tämä on nyt kyllä niin pitkälti autohöpinää, eli jos ei kiinnosta, palaa vasta seuraavaan, joka on jokin noista yllämainituista aiheista, mutta nyt autoon, joka siis saapui 3.3.13. klo. 23.

Sain mittavan tilanneraportin ja tiedotuksen asian tiimoilta, kuljettimen noutajalta, vielä ennen omien päälyhtyjen sammumista. Siltikään en oikein sisäistänyt edelleenkään asiaa että nyt oli se oikea The Koira-auto! (Näin jopa painajaisia auton hakumatkaa edeltävänä yönä, se olikin tosin moottoripyörä jota olin ostamassa ja aivan liian iso, mitä en tietenkään tiennyt. Kaupat oli jo sovittu ja kun näin pyörän, olin kauhuissani etten sillä koskaan voisi ajaa... En tosin tiedä juontaako tämä jo jostain menneisyydestä, *köh köh*... Mutta melko stressaavia selkeästi siis nämä tällaiset autonvaihtopäätökset ;)

Maanantaina tuli sitten tosiaan itsekin ajettua ekaa kertaa omalla, uudella koirankuljettimella. Eikö olekin fiksua ostaa auto edes koeajamatta sitä? Minkäs teet kun oli huitsinnevadassa ja molemmat eivät voineet lähteä 6.00-23.00. väliseksi ajaksi pois. Nerokkaasti päättelin että lienee parempi autopuolen asioissa fiksumman lähteä paikalle haistelemaan, käryääkö homma vai tuleeko siitä hyvä ja luotettava peli joka vie turvallisesti koirulit ja niiden hovikuskin paikasta toiseen. Kyllä mä sitten totun. (Sano koirat.)

Koirat sano myös että ookoo, hyväksytään, kun kävivät maanantaina koeistumassa koiraosansa. Tara pomppasi heti tutkimaan tarkasti, Kira laittoi korvat lentoasentoon ja vähän empi... Mutta päätti sitten että jos toikin niin kyllähän mäkin.

Saiskohan tästä tällasta avomallia, näkisi ajellessakin paremmin...

Tiistaina otettiin sitten ihan oikein kojarit Kiran kanssa The Autolla. Mentiin reeneihin. Ja sehän sujui hyvin, ei tullut YÄK-kää. (Ja voitonriemuinen hymy, välittyyköhän se sinne sunkin näyttöön asti?) Joo, voihan se olla aikaista hehkuttaa, eka kertahan tämä. Tai no ei oikeastaan, autoiluttihan kasvattiemo Kiraa sisaruksineen farkkubiilissään. Ehkä se muistaa, "jeeee, täähän on kun se mun kasvattikodin kiva auto, missä oli mun kaikki siskot ja veljetkin, paljon kivampi kun noi toisen täällä, missä joutui matkustamaan pienellä penkillä ja pomppivassa autossa, jalkojen välissä.."

Vähän jännäs, minä siis, että miten sujuu purkaus, se sanottakoon sedanin hyväksi että ovi on paljon helpompi avata ja koiraa pitää silmällä ettei sujahda ulos omia aikojaan. Hyvin on Kira sen oppinutkin, ei rymistele, odottaa lupaa, mutta nyt oli uus juttu ja uus testi. Hyvin sujui, ei sujahtanut alakautta. Sanoin ei tule - istu, ja koitin olla maalivahtina takaluukun alareunassa, valmiina ottamaan koppia, jos kuitenkin tulee. Ei tullut, meni maahan ja odotti. Se on niin innoissaan nyt kun osaa mennä maahan, ainakin aina silloin kun on innoissaan asiasta, että tuppaa menemään maahan aina kun sanoo istu. Korjaillaan. Kivahan se on että on innokas opiskelija ja yrittää.

Reeneissä meni ihan hyvin, harjoiteltiin taas luoksepäästävyyttä jota onkin hyvä harjoitella, ihmiset kun on niiiin kivoja! Ei millään malttais sitä, jo niiin tuttua tavisihmistä seurata kun kerran ihan uusiakin tuttavuuksia ois tarjolla! Tai tuttuhan ohjaaja-Hanna jo on, mutta superkiva kuitenkin. Sitten treenattiin seuraamista, Kira tuppaa istuessaan tuuppaamaan peffan ulospäin, se pitkälti juontaa itsestäni, joten pääosin tämän treenaaminen on siis mun juttu. Sitten kun itse osaan, osanee kyllä Kirakin. Noutoakin ihmeteltiin, se olikin taas ihan uutta, että mitenkäpäin se opiskellaan. Nyt vaan siis tutustuttiin asiaan ja käytiin läpi miten sitä kannattaa alkaa opettamaan.

Samalla siinä pohdin miten iso haaste olisi Taralle tehdä nouto oikein. Se hakee ja tuo, muttei pidä suussa. Pudottaa, ottaa suuhun, pudottaa, jne. Jos pitää suussa, ei pysty ottamaan kontaktia ja pelaa kokoajan. No, ompa siinäkin sitten haastetta taas itsellekin, jos asiaa opiskellaan Tarankin kanssa vielä.

Ja lopuksi otettiin paikalla makuu, rivissä. Nyt ei taas maahan meinannut muistua ollenkaan, ei ollut siis niin innoissaan kun kaikesta muusta. Sitten kun se muistui muistilokeroista, alkoi sujua. Siinä rivissä hienosti, kuin konkari konsanaan, pötkötteli ja tuijotti tiukasti. Välillä piti vähän vilkaista toki naapuria, että osaako yhtä hyvin. Osasihan se, Taisto-corgigoira, toisella puolella Neo-mäyräkoira.

Hienosti meni. Kuitenkin tuli fiilis että pientä keskittymisväsyä on ollut nyt ilmassa pariin vikaan kertaan, koitettiin tällä kertaa jättää reeniä edeltävä pieni peltolenkkikierroskin pois, ettei väsy, ei auttanut. Nyt on siis hyvä pitää pieni tauko taas. Vielä yksi kerta tätä reenikertaa jäljellä ja sitten taukoillaan. Ei mennä vielä BH:n harkkakursseille. Tosin kellonajatkin taas työn kanssa oli aika haasteelliset, joten se pääosin ratkaisi asian. Eihän meillä oo kiirusta kuitenkaan, jatketaan maailman ihmettelyä muuten nyt hetki. Tehdään pohjatyötä BH:lle.

Tässä vielä kuvakollaasi Kiran automatkailuista. Jos jollakulla hyviä suosituksia koiraveräjistä, häkeistä jne. autoon, nyt on hyvä paikka hehkuttaa! :)